Läpi elämän hevospähkähullu

Minulla on tavoite elämässä. Aion olla vanhanakin hullu hevosiin. Ei ole mitään kauniimpaa maailmassa kuin laitumella laukkaava suuri eläin, jota kukaan ei saa kiinni. Haluan näyttää lapsenlapsilleni kuinka tuota satumaista olentoa lähestytään, kuinka siitä pidetään huolta ja opettaa lapsukaiset ratsastamaan, viedä heidät elämänsä ensimmäiselle maastolenkille. Olen tehnyt tämän jo perillisen kanssa ja jokainen niistä hetkistä on kaivertunut sydämeeni elämän parhaimpina hetkinä.

Haaveilin omasta hevosesta niin kauan, että kun unelmasta tuli lopulta totta, värisin onnesta harjatessani hevostani ensimmäisen kerran. Mikään ei vedä sillekään tunteelle vertoja. Nyt kun kaavin mutaa kavioista ja tamppaan loimia, tuo tunne on hieman laantunut. Silti en vaihtaisi sitä mihinkään. Tiedän, että vielä kahdeksankymppisenä tulen klenkkaamaan pitkin tallin pihaa ja pysähtymään aitaukselle katselemaan, kun hevoset huiskivat kärpäsiä pois ja rohmuavat ruohoa.

Hevoshulluus on niin paljon enemmän kuin pelkkää ratsastamista. Se on kytkeytymistä luontoon luontokappaleen kautta. Eläin muistuttaa ihmistä siitä, mikä on juuri nyt tärkeintä. Ratsastaessanikin en vain ratsasta vaan olen sataprosenttisesti läsnä, hetkessä, ajassa ja paikassa. Toisinaan mieli haahuilee tarinoihin maastolenkillä, mutta kentällä ravitaivutuksia tehdessä en voi kuin kuunnella hevosta ja myös itseäni. Yritän olla mahdollisimman suora, liukuva, joustava ja selkeä. Iloitsen jokaisesta oikeaan suuntaan menneestä askeleesta, onnistuneesta kuviosta ja siirtymisestä. Pääasia on olla tasapainossa yhdessä.

Eihän se täydellisyys tapahdu kuin harvoin, mutta silti se on tavoite. Harmonia. Se hetki, kun kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Se on ehkä päivän ainut onnistumisen tunne ja pieni tärkeä onnenhetki. Hevoselleni se on ihan sama. Malice haluaa vain syödä, loikoilla, oleskella, hirnahdella ja saada rapsutuksia. Yhtälössä on jonkinlainen tasapaino. Ihminen yrittää ja eläin tulee mukana, jos on sillä tuulella. Kaikki ei ole ainan mahdollista, mutta minulle riittää, että jotain on tavoiteltu.

Usein mietin, että mikä oikeus minulla on päättää hevosen asioista, että tänään tehdään vain taivutuksia ja että ensi viikolla hypätään. Tai että ylipäätään omistan hevosen. Perheessämme on kissa, eikä sitä kyllä kukaan kyseenalaista. Että hello, tuo on kyllä väärin. Ja itse asiassa se onkin. Lemmikkikissat ovat syypäitä monen lintulajin sukupuuttoon (tulevaan ja jo tapahtuneeseen). Onkohan hevosen omistamisen eettisyyttä sen pahemmin tutkittu, en tiedä, mutta eläinrakkaana minulle aina välillä tupsahtaa mieleen perustavanlaatuisia kysymyksiä.

No ei tuo Malice nyt ainakaan onnettomalta vaikuta. Ruoka kelpaa, seura on monenkarvaista, jalottelemaan pääsee joka päivä ja oma ihminen tulee puleeraamaan ja liikuttamaan lisää kaksi kertaa viikossa. Pian kahdeksantoistavuotiaalle se ilmeisesti riittää. Kyllä tuo voisi enemmänkin, mutta oma ihminen ei ratkea enempään. Oma ihminen on miettinyt jonkun ylimääräisen ihmisen värväämistä, mutta toistaiseksi hän on vain ajatellut asiaa.

Yritän antaa tuolle minun omalle suurelle eläimelleni mahdollisimman hyvän loppuelämän. Sellaisen, missä riittää rapsutuksia ja eläinrakkautta, vehreitä niittyjä ja kivoja laidunkavereita. Saan kaiken tuon takaisin moninkertaisena. Olen ikuinen elämän kauniiden asioiden ihailija. Ja mitään sen kauniimpaa en tiedä kuin laitumella laukkaava hevonen. Siinä yhdistyy vapaus, nopeus ja voima. Se puhuttelee samaan aikaan niin esteetikkoa kuin filosofia minussa. Eivät jumalat luoneet ihmistä. He loivat hevosen!

Ota kantaa (kirjallisuusblaablaata)

Maxoun kanta asiaan on karvainen.

Kaikesta on oltava jotain mieltä ja jokainen mielipide on tärkeä. Toisten mielipiteistä ei saa suuttua, mutta omaa mielipidettään on puolustettava... jne.

Ihmiset ottavat kantaa ihan kaikkeen, mutta mitä se tarkoittaa?

Ottaa kantaa tarkoittaa 'muodostaa tai ilmaista kantansa' jonkin asian suhteen. Sanan kanta merkitys on tässä 'suhtautuminen, asennoituminen, asenne, mielipide, käsitys, näkemys'. Kantaa ottava henkilö siis muodostaa tai ilmaisee mielipiteensä jostakin asiasta.

Lähde: Kielitoimiston sanakirja (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

Jos ei kukaan ota kantaa, siis ilmaise mielipidettään asiasta, ei maailmassa tapahdu edistystä minkään asian suhteen ja kaikki pysyy ennallaan. Kantansa voi ilmaista monella tapaa. Moni älähtää sosiaalisessa mediassa. Toiset puolustavat mielipidettään osallistumalla marsseihin tai/ja mielenosoituksiin. Ne joilla on mahdollisuus, kirjoittavat painavat sanansa sanoma- ja aikakausilehtiin. Jokainen täysi-ikäinen voi äänestää.

Entä kirjailija?

Kirjailijat ovat kautta aikojen tuoneet aatteensa ja uudistusmieliset ideansa kaiken kansan luettavaksi kirjallisten teostensa kautta. Ilman kirjanpainoja eivät valistuksen ajan filosofit ja ajattelijat olisi voineet levittää kuninkaan valtaa vastustavia lentolehtisiään.

Ajat ovat itse asiassa muuttuneet vain vähän sitten 1700-luvun. Yhä moni ääni pääsee kuuluviin vain painetun tai sähköisen sanan muodossa. Nykyään kirjailijaa ei ehkä enää uhkaa syyte maanpetoksesta, vaikka hän runoilisi kuinka rujoja totuuksia valtaa pitävistä. Tai noh, miten tämän nyt ottaa. En oikein vieläkään tiedä mitä ajatella viime viikon #sipilagate sta. Toimittajien on tietenkin aina pitänyt tarkkaan katsoa, mitä lehteen painavat.

Ei kirjailijakaan voi mitä tahansa kirjoittaa, mutta mitä kirjailijan pitäisi sanoa tai yrittää sanoa vai pitäisikö mitään? Ranskassa melkein kaikki itseään riittävän tärkeinä pitävät poliitikot kirjoittavat kirjoja. Ja hyvä niin. Kirja onkin ehkä riittävän pitkä teksti ilmaista näkemystään kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta.

Formulakuskit, jääkiekkoilijat ja nyrkkeilijätkin julkaisevat kirjoja. Heiltä ei kai kuitenkaan odoteta julkisia mielipiteitä muista kuin urheiluun liittyvistä aiheista. Elleivät he ryhdy kunnallispoliitikoiksi jossain vaiheessa. Eduskuntakin on mahdollisuus vaihtaa uraa pitkän ja ansioikkaan huippu-urheilun päälle, kun kaikille ei riitä pestejä Olympiakomiteassa.

Jokainen teos ottaa kantaa jollain tasolla johonkin, lastenkirjoista alkaen. Nuortenkirjat ovatkin sitten jo hyvin kantaa ottavia mitä tulee yhteiskunnan epäkohtiin, ekologiaan, vähemmistöjen oikeuksiin ja naisten asemaan. Viihdekirjallisuuden saralla dekkarit pureutuvat usein yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten ihmis- ja asekauppaan.

Fantasiakirjallisuus voi toisinaan olla poskeen läimäyttävän kantaa ottavaa. Usein liikutaan maailmassa, jossa kurja hallitsija pitää ikävää kuria yllä ja sortaa kansaa. Lopulta sankarit taistelevat tiensä kohti parempaa tulevaisuutta ja pelastavat maailman tuholta siinä sivussa. Suomikummassa liikutaan toisinaan enemmän yksilön tasolla. Yksi ihminen tai olento kohtaa maailman kummallisuuksineen ja löytää tai ei löydä ratkaisun ongelmiinsa ja pelastaa tai tuhoaa maailman siinä sivussa.

Spekulatiivisen fiktion keinoin on aina kritisoitu ja otettu kantaa, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Yksi lempi avaruusoopperakirjasarjoistani sijoittuu tulevaisuuteen, missä Aurinkokuntaa asuttavat maapallolaisten lisäksi marsilaiset ja asteroidivyöhykeläiset. He ovat tietenkin toisistaan erilaisia ja yhteiselo ei aina onnistu (lue: täystuho uhkaa). Kirjasarjan päähenkilö on valkoihoinen maapallolainen, mutta hän seurustelee tummaihoisen asteroidivyhykeläisen kanssa. Sarjassa on myös useampi samaa sukupuolta edustava pariskunta, joilla on myös lapsia ja nainen johtaa YK:ta. Mielelläni näen tulevaisuuden tällaisena, ainakin juuri nyt vuoden 2016 lopulla, jolloin vähemmistöjen ja naisten asema ei vieläkään ole kaikille ihan selkeä juttu. (Tsiisus, kerroinko juuri kantani asioihin!)

Kuulin (näin) eilen uutisissa jutun, joka pisti vihaksi. Siinä näytettiin, kun nainen käveli sisään kahvilaan Pariisin esikaupunkialueella. Kaikki muut asiakkaat olivat miehiä ja kahvilan omistaja tuli selittämään naiselle, että ei tänne saa naiset tulla. Nainen kysyi, että mitä häh miksi, ja kahvilanpitäjä selitti, että kun tänne tulee vain miehet, että tämä on miesten kahvila, ei naiset käy kahviloissa. Joo, Euroopassa vuonna 2016! Muistatteko sen brittinaurusarjan, missä kauppias sanoi jostain muualta tulleelle asiakkaalle: "This is a local shop for local people." Se jaksoi naurattaa, mutta sukupuoleen liittyvä liikkumisen ja olemisen rajoittaminen oikeassa elävässä maailmassa saa minut kavahtamaan, irvistämään ja yökähtelemään.

Kyseessä oli Pariisin esikaupunkialue. Ei Pariisin keskustan kahviloissa kukaan aja naisasiakasta pihalle (eihän?!). Esikaupunkialueen kahvilanpitäjäkin oikein opasti naisasiakasta, että hei, täällä homma toimii ihan niin kuin "au bled". Tuo "au bled" on slangia ranskaksi ja tarkoittaa kotikylää niin ikään pohjoisen Afrikan mantereella.

Otanpa kantaa tähän: (tai en otakaan, koska ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään)

Mieluummin kirjoitan tarinoita, joissa naiset saavat käydä kahvilla missä haluavat ja potkaisevat naamaan, jos joku tulee ehdottamaan muuta. Uutisreportaasin nainen ei ymmärrettävistä syistä voinut protestoida väärinkohteluaan muuten kuin ilmaisemalla mielipiteensä suullisesti. Mielestäni hän oli jo melkoisen rohkea yksinkertaisesti olemalla eri mieltä kahvilanpitäjän kanssa.

Se miten tuo kantansa esiin tekstissä on erikoinen taiteenlaji. Asia on tuotava esille siihen kantaa ottamatta, mutta niin että lukija tunnistaa, mikä toiminta on oikein ja mikä väärin, ja saa tyydytystä siitä kun päähenkilö onnistuu korjaamaan epäkohdat. Stephen King opastaa kirjassaan On writing, ettei kirjailijan kannata tuoda omia poliittisia näkemyksiään esiin tekstissä, tai toisin sanoen ottaa kantaa päivän politiikkaan. Stephen King on mielestäni kritisoinut teoksissaan ihan kaikkea mahdollista. On hän kirjoittanut myös kirjoja, jotka eivät oikein ota kantaa mihinkään, mutta kaikki kuolevat kirjan lopussa, ja hyvä niinkin. Joskus tekee hyvää lukea kirja, joka on vain pelottava, kiihkeä tai täysin älytön.

Mutta King on varmaankin oikeassa. En usko, että kukaan lukijoistani haluaa kuulla, mitä mieltä olen Suomen tai Ranskan hallituksen toimista. Mutta voin ihan vapaasti siirtää samankaltaisia toimia jonkin fiktiivisen hallituksen hommailemaksi ja syytää kansakunnan perikatoon ja katsoa kuinka henkilöhahmo xyz selviää elossa.

Niin, huomennakin nousen ylös ja kirjoitan maailmasta, jossa urheat ihmiset pelastavat itsensä ja toisensa, ovat ystävällisiä, kohteliaita, suivaantuvat epäoikeudenmukaisuuksista ja metsästävät hirviöitä.

















 

Luettu: Kellari, Maaria Päivinen (10/2016)

Kellari- Like Kustannus

"Kahden lapsen yksinhuoltajaäiti Vilma sulkee entisen miehensä äänieristettyyn kopperoon. On hylätyksi tulleen naisen vuoro elää kaksoiselämää. Äidinrakkaudessa kaikki on sallittua. Kun tyttäret oikuttelevat, kellarissa kärsitään. Samaan aikaan naapuritalon leskirouva seuraa Vilman elämää ikkunan takaa. Voiko Vilma olla vastaus hänen vuosikymmeniä kestäneisiin haaveisiinsa omasta perheestä?

Maaria Päivisen Islantiin sijoittuva romaani on vangitseva teos pakkomielteisestä rakkaudesta ja kitkerästä mustasukkaisuudesta. Se ei päästä helpolla, kuten ei rakkauskaan." (Kirjan esittelyteksti kustantamon sivuilta)

Ostin Maaria Päivisen Kellari'n e-kirjana, koska Islanti kiehtoi tapahtumapaikkana ja erityisesti koska kirjan päähenkilö Vilma on ulkosuomalainen. Tarina vei heti mukanaan ja lukaisin sen parissa päivässä. Mikään heppoinen teos Kellari ei ole. Aihe on painavaakin painavampi, mutta en kokenut lukemista raskaaksi, kuten joskus vaikeiden aiheiden äärellä.

Maarian kieli on riemastuttavaa, pirskahtelevaa ja visuaalista. Hänen ilmaisunsa menee iholle ja sen alle. Se on täydellistä parisuhdeongelmien kuvailuun.

"Vilma ei nukkunut silmäystäkään koko yönä. Seuraava päivä kiemursi kohti hitaana ja apaattisena, ja lopulta kello seitsemän, kun oli vielä pilkkopimeää, aamu puri hampaansa Vilman lihaan ja rouskutti hänet suihinsa kuin kylmän omenan. " s. 56

"Kuin salamaniskusta koti pysähtyi. Puutarhankin jähmettyi odottamaan jatkoa, vain lumihiutaleita ei voinut vähempää kiinnostaa, ne putoilivat välinpitämättöminä tyyneltä taivaalta maan syliin." s.64

Kellari on kirja monesta kipukohdasta, mutta minulle tärkeimmiksi nousivat esiin torjutuksi tulemisen pelko ja siitä kumpuava kärsimys. Päähenkilö Vilma jää yksin, kun aviomies hänet jättää. Naapurin vanha Ingridur ei onnistu kaikista yrityksistään huolimatta saamaan todellista kosketusta Vilmaan, mutta hän yrittääkin liikaa ja turhaan, vaikka pitää jokaista pientäkin voittoa suurena saavutuksena, niin yksinäinen hän on. Vilman nuorempi lapsi, pieni Stella, taasen jää vaille äidin rakkautta, kun isosisko saa kaiken ja liikaakin.

Maaria vie lukijan matkalle tuliseen ja helvetillisen kylmään Islantiin. Maisemat ovat jylhiä ja elementit säälimättömiä. Kerronta on niin elävää, että lukija uppoaa kirjan sivuille kuin elokuvaan. Näkisin tämän kirjan sovitettuna valkokankaalle, tai miksei teatterilavalle. Siitä ei puutu jännitystä eikä rujoa runoutta. Maaria Päivinen taitaa myös mustan huumorin. Vilman sanailu ja kommentit kellarissa viruvan miehensä kanssa ovat synkän riemastuttavia.

"Suklaamuroja, Silvia-hetkiä, kaikenmoista arvokasta, kuinka moni vanki sai pyytämättä suklaamuroja, kysynpä vain, Vilma ehti ajatella ennen kuin avasi vihdoin luukun, työnsi tavarat sisään ja sanoi tahtomattaan: "Onko ikävä Reykjavikin pikku hutsua?" s. 66

Kellarissa esitellään myös kaksi eri reittiä epäonneen. Naapurin rouva Ingridur on ikänsä kaivannut nuoruutensa mahdotonta ensirakkautta. Hän ei rakastanut yhtä paljon, jos ollenkaan, miestä, jonka kanssa päätyi avioon. Vilma sen sijaan rakastaa miestään, eikä sen tähden halua päästää tästä irti, ei sitten millään. Vilma halusi olla täydellinen äiti ja vaimo ja lopulta sen mahdottomuus suistikin avioliiton raiteiltaan. Puhtaana hohtava talo ja kukkaloistava puutarha sulkivat sisälleen onnettoman perheen.

Koin herkulliseksi asetelman, jossa Vilma ei suostukaan päästämään miestään pakoon. Tässä on kirjallisuuden taika, voidaan leikkiä ajatuksilla. Mitä seuraa, jos petetty nainen päättääkin todella kostaa?

"Kun Vima näki peilistä kasvonsa, suu sanoi: "Olen paha."" s. 34

Maarian teksti ei ole pelkästään kaunista, se on runoutta, mutta hänen kielensä pysyy selkeänä ja helppolukuisena. Tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää paikoittain ihan pikkuisen, jotta se olisi kulkenut vielä joutuisammin, mutta toisaalta nämä verkkaisemmat kohdat lisäsivät syvyyttä henkilöhahmoihin ja heidän ajatusmaailmoihinsa.

Haluan päästä Islantiin katsomaan, kun suulat lentävät myrskyävän meren yllä. Suosittelen kirjaa psykologisen trillerin ja jylhien maisemien ystäville.  








 

 

 

Rivakkaa köllittelyä (totuuksia stressistä)

Kölli-kissa kyllä tietää.

Ei tarvitse kuin vilkaista kissaa, ja on ymmärtänyt kaiken oleellisen elämästä: nuku aina kun pystyt. Olen herkkäuninen ja varsinkin herkkä vuodenaikojen vaihteluille. Olen vasta nyt tottunut syyspimeään ja talviaikaan. Joulukuuhan jo kolkuttaa ovella ja led-valot on asennettu kylänraitille muistuttamaan tulevasta kulutushysteriasta. Kivaa, että vireystila on vihdoin palautunut, että voi kuluttaa sitä loppuvuoden juhlien valmisteluun.

Lenkillä vireystilaa nostattamassa.

Aloitin pesemällä auton. Vein sen kolmen euron rullapesuun ja sen päälle vielä imuroin hevosenkarvat ja kuivuneet mudat takakontista ja pyyhin pölyt kojelaudasta. Ikkunatkin oikein pesin ikkunanpesuaineella. Kyllä nyt kehtaa taas ajella. Siinä samassa imuroin miehenkin auton, kun nyt kerran tarmonpuuska iski. Kumma kyllä miehen auto ei ollut yhtä sottainen kuin omani. Johtuu ehkä siitä, ettei tuo kuljeta loimia, satulahuopia ja muita heinäisiä, karvaisia ja mutaisia asioita autossaan, jos ei perillistä lueta mukaan. Silti ero oli melko häikäisevä omaan kotterooni verrattuna. Ilmeisesti mies siivoaa autonsa useammin kuin minä. Minulle riittäisi kaksi kolme (=kaksi) kertaa vuodessa. Joskus joudun tamppaan matot, kun polkimet tahtovat tarttua likaan kiinni.

Auton likaongelma saa alkunsa täältä.

Pätevä tekosyyni on, ettei minulla ole koskaan aikaa siivota koslaa. Ja ei sillä ministereitä kuljeteta, että mitä turhia. Taloudessani on aina tärkeämpääkin tointa tarjolla. Kuten satulan rasvaus. Kuka sitä nyt narisevalla satulla haluaa ratsastaa?

Mietin vain näitä tärkeysjärjestyksiä elämässä, ja sitä kuinka ne ovat erilaiset eri ihmisillä. Ja sitä kuinka siivousintoilijat saavat vähemmän innostuneet potemaan huonoa omaatuntoa. Pitäisi nuo verhotkin pestä ja silittää, lehdet haravoida ja kiillottaa saappaat tjms. Eikö olisi parempi, jos osaisi tuntea hyvää omaa tuntoa sitten kun joskus jaksaa ja ehtii. Mutta ei. Sehän piti joka tapauksessa tehdä jo vuosi sitten.

Helppo ja nopea lounas, jonka valmistaminen ei stressaa,
kun ottaa sen hyvältä kantilta eli lasi viiniä seurana.

Sen sijaan pidän kaikenlaista lööbailua niin normihommana, että sille pitäisi olla oma sovelluksensa. Laite huutaa Yeah! Great! You're doing fine! aina kun on vetänyt tirsat tai lukenut kirjaa puoli tuntia. Tai pääsee ylemmälle tasolle, kun on nukkunut kolmena yönä putkeen pitempään kuin kahdeksan tuntia. Kehittäisikö joku tällaisen minulle, kun en minä nyt ehdi. Pitää sulatella ensin lounasta ja sitten on katsottava leffaa ja sitten joskus ajattelin laittaa pyykit kuivumaan.

Normandian syksyssä pohdittuja

Postiluukkuun ilmestyi yllättävä ja ilostuttava kirjekuori. En nimittäin uskonut, että saisin lainauskorvauksia. Tunne oli sitäkin suurempi, kun laskeskelin, että kirjaa on lainattu sen ensimmäisinä ilmestymiskuukausina yli 700 kertaa. Pistää nöyräksi, sillä luettavaksihan tuon kirjoitin. Olen kiitollinen Suomen kirjastolaitokselle, Sanastolle ja ennen muuta lukijoille. Tämänkin innoittamana jaksan kirjoittaa lisää.

Syksyn viimeinen ruusu

Normandian syksy on ollut yhtä paikasta toiseen ravaamista, ja kun yllättäen on ollut aikaa istua alas ja hengähtää, olen pohtinut, että mitähän minä sitten teen kun teinistä kasvaa opiskelija. Opiskelija muuttaa pois kotoa jonnekin maailmanääreen. Harkkakuljetukset jäävät pois, kokeisiin preppaamiset myös, yhteiset juoksulenkit ja tallipäivät.

Olen kyllä tunkenut elämääni niin paljon harrastuksia, että yöunetkin niistä usein kärsivät, että en usko kyllästyväni. Senköhän takia tulee neljänkympinkreisi, ettei ehdi huomata, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa elää omaa elämäänsä? Hieman jo pelottaa tuo tuleva. Onhan meitä sitten vielä kaksi kotona, mutta ei se ole sama.

Lenkkimaisema (kuvassa myös kaksi peuraa)

Ehkä perillisen kasvaminen pois pesästä on otettava uutena alkuna. Tai paluuna aikaan ennen. Ja toisaalta onhan tuohon vielä vuosia. Mutta ei se estä pohdiskelijaa miettimästä. Kaikesta ahdistuvaa ahdistumasta. Itse lähdin pesästä heti kun pystyin. Olin opiskelija ja pääsin kimppakämppään lähemmäs opinahjoa. Pari vuotta myöhemmin lähdin Ranskaan. Mitä jos oma teini päättää vaihtaa maata tai mannerta? Ehkä veri vetää seikkailuihin. Lähdenkö perään?

Juoksuhanskat.

Voisin muuttaa Australiaan au pairiksi. Tai ei. Liikaa hämähäkkejä. Islantiin töihin kasvihuoneeseen. Kaliforniaan opettamaan samppanjajoogaa. Suomeen? Itse asiassa, näen itseni vähiten paluumuuttajana. Suomi on niin eri maa kuin 2000-luvun alussa. Ehkä kaikkeen tottuu. Totuinhan Ranskaankin, melkein. Mutta silti. Jotenkin. Pelkkä ajatuskin tuntuu nyt oudolta. Ja mitähän minä siellä mukamas tekisin? Ryhtyisin taiteilijaksi? Ei taida olla muuta tarjolla. Muuttaisin ehkä Lappiin. Ryhtyisin Korpinaiseksi ja ajeluttaisin ranskalaisturisteja revontulia katsomaan.

Ehkä perillinen suorittaa asevelvollisuuden, ehkä ei. Ei siitä kai haittaakaan olisi. Hernerokkaa on kyllä turha perilliselle tuputtaa. Metsässä rämpiminen sen sijaan kelpaisi. Ehkä perillinen haluaisi jäädä sen jälkeen Suomeen opiskelemaan. Onhan se halvempaakin kuin Ranskassa, missä peritään lukukausimaksuja. Koulutkin ovat ehkä jostain kotoisin. Vai ovatko? Eikö siellä Suomessakin olla leikattu viime vuodet kaikesta?

Kelpaa ottaa kuvia jopa hanskat päällä.

Mutta lopulta nämä pohdinnot aina päätyvät samaan johtopäätökseen. Vaikka tuleva voi olla tehty monesta muutoksesta, niin turhaa niitä on etukäteen liikaa miettiä. Valmistautua voi monella tapaa. Ehkä parasta on, että pitää terveydestä huolta, tekee sitä mikä miellyttää ja ottaa ilon irti teinin äitiydestä* niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Katson sitten aikanaan mihin suuntaan kelkka kallistuu.


*ilo irti teinin äitiydestä =

1.  ruutuajan vahtiminen
2.  milloin-viimeksi-vaihdoit-sukkasi-nalkutus
3. ihanaa kun vielä saa halia
4. teinikielen opettelu (usein joudun googlettamaan uusia ilmaisuja ja joka kerta tunnen itseni ihan mummoksi)
5. äiti-sä-oot-ihan-nolo-tanssihetket
6. äiti-vitsi-miten-sä-tiedät-ihan-kaiken-hetket (koepreppaus Ranskan historiasta)
7. hee-hee-äiti-juoksee-hitaammin
8. hee-hee-kohta-mä-olen-äitiä-pidempi
9. hee-hee-sä-olet-toistaiseksi-vielä-alakynnessä-jos-äiti-istuu-sun-päälle
10. mahdollisuudet vaikuttaa perillisen tulevaisuuteen kaikkine äitimäisine jankutuksineni, kiristyksineni ja suostutteluineni (luelueluelueluelueluekirjojakirjojakirjojakirjoja)

Tarinasta toiseen (kirjallisuusblaablaata)

Kuilun pohjalla vai valoa tunnelin päässä? (Gouffre de Padirac)

Rämmin pois upottavasta tarinasta. Olen viettänyt sen parissa kuukausia, vihannut ja rakastanut, juonitellut ja jumittanut, luistellut ja kompastellut. Mutta nyt käsikirjoitus on tältä erää valmis. On esilukijoiden vuoro rypistellä kulmakarvojaan. Minä en halua kuulla, nähdä enkä haistaa sitä hetkeen.

Olen siirtynyt uuden tarinan suunnitteluun. Minähän en kirjoittamisesta lomaile. En suhtaudu siihen edes työnä, vaikka sitä se enimmäkseen on, mutta kirjoittaminen kaikkine monimutkaisine vaiheineen on niin osa minua, että en tietäisi kuinka päin olla, jos en jostain syystä voisi koko ajan kirjoittaa*.

Suunnitella voi missä vain ja yleensä se tapahtuukin hetkinä, joina sen ei varsinaisesti suunnitellut tapahtuvan. Kun hyvä idea on juurtunut ja alkanut versoamaan, voidaan kai sanoa, että suunnittelu alkaa. Eilen istuin hevosen selässä maneesissa ja kävelimme hiljaa ympyrää kuunnellen sadetta. En ajatellut mitään. Kunnes henkilöhahmot aloittivat jäpättää päässäni. Kuuntelin heitä tovin kunnes hiljensin radiota ja mietin, miksi he tuollaisia puhuvat. Esitin kysymyksiä ja keksin niihin vastauksia ja sain syvennettyä henkilöhahmojen motiiveja. Tarina nytkähti askeleen eteenpäin.

Toissapäivänä imuroin ullakolla kuolleita kärpäsiä. (Eikö teillä ole ullakolla jokasyksyistä kuolleiden kärpästen imurointioperaatiota?) Puuhaan kului tunti ja koko sen ajan kirjoitin päässäni toisen päähenkilön henkilöhistoriaa. Ajattelutyöhön ei aina ole aikaa, joten se on parasta tehdä silloin kun mahdollista. Yksi toinen hyvä suunnitteluhetki on hölkkälenkki, jolloin pää tarvitsee muuta ajateltavaa kuin tuskan, jonka juokseminen aiheuttaa. Suihkussa ajatukset valuvat myös helposti päänahasta hiuksia pitkin. Osa päätyy viemäriin, osa jää elämään. Vältän ideointia ajaessani, koska henkeni on kallis, mutta jonkun muun ajaessa, ratkon usein juonenkäänteitä. Ette voi uskoa kuinka mullistavia käänteitä on keksitty liikenneympyröissä.

Päänsisäisen suunnittelun lisäksi kirjaan ylös kaiken ajattelemani muistikirjaan ja ensimmäiseen tekstitiedostoon, johon jokin tuleva kaunis päivä alan kirjottamaan uutta tarinaa. Mutta sitä ennen suunnittelen. Kaikki suunnittelu ei siirry lopulliseen tarinaan, koska suunnitelmat muuttuvat aina matkan varrella. Ja liika suunnittelu voi olla tarinalle vahingollista, koska se vie kirjoittamisesta puhtia. Kirjottaminen vaatii inspiraatiota polttoaineekseen, ja jos suunnitelma on liian kaiken kattava, ei inspiraatiolle jää tilaa. Suunnittelu on luuranko, joka voi muuttaa muotoa, jos sen jättää riittävän väljäksi. Suunnittelit hevosen ja lopulta synnytit virtahevon. 

Kirjoitusvaiheessa tarinalle rakennetaan luurangon ympärille lihakset ja jänteet ja inspiraatio puhaltaa kokonaisuuteen sielun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jokainen joka on joskus kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, tietää ettei se sitä ole. 

Hyvä suunnittelu helpottaa kirjoittajaa tarpomaan eri vaiheiden läpi kohti valmista käsikirjoitusta. Tein lyhyen listan asioista, joita suunnittelussa voi ottaa huomioon:

- timantin kova idea, joka raapii takaraivossa riittävän pitkään ja lujaa (tämä viimeisin idea on pyörinyt mielessäni jo noin vuoden)

- henkilöhahmot ja keitä he ovat (jos et tiedä mitä heistä jokainen sanoisi tai ajattelisi Brexitistä tai USA:n pressanvaaleista (tai mistä nyt lie), et tunne heitä vielä riittävän hyvin, jotta voisit kertoa heidän tarinaansa muille)

- maailma ja tapahtumapaikat (riittävän hyvin suunniteltuasi tiedät mitä näissä paikoissa eläminen maksaa, kuinka siellä liikutaan paikasta toiseen ja kuka pitää valtaa ja miten verorahat käytetään)

- taika (tarina tarvitsee taikapölyä tai sitä jotakin, minkä takia lukija haluaa lukea tarinaasi; mikä tekee siitä erilaisen kuin kaikki muut rikosromaanit tai tieteisseikkailut, omaperäisen ja ainutlaatuisen, ihanan ja koskettavan, hurjan ja pelottavan...)

- juoni (hyvässä tarinassa on juoni, jos ei ole, se ei ole hyvä tarina**; kehittele juoni niin pitkälle, että tiedät kuinka taistelet tarinan vaikean keskikohdan yli ja sen jälkeen sinun on enää kirjoitettava stoori loppuun)

Suunnittelu on se vaihe kirjoittamista, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Voit käyttää mielikuvitustasi rajattomasti, kehittää niin monimutkaisen juonen, että vietät loppuelämäsi sitä ihmetellessä tai syventää henkilöhahmojesi tarinaa tasolle, jolla luot jotain elävämpää kuin oikean ihmisen. 

Suunnittelutapoja on yhtä monta kuin kirjoittajia, jokaisella omansa. Joku tekee muutaman muistiinpanon ja se riittää. Toiset suunnittelevat vuosia ja kirjoittavat raakaversion kuukaudessa. Jos voisin uppoutua pelkkään suunnitteluun ja unohtaa elämässä kaiken muun (päivätyön, perheen ja kaikenmaailman karvakuonot, kärpäsiä unohtamatta) luulen, että noin kuukausi riittäisi luurangon rakentamiseen, mutta koska elän normaalia elämää, saattaa tämä venyä pariin tai kolmeen.  

Ideaalissa kirjoittajaparatiisissa viettäisin suunnittelukuukauden pienessä bretagnelaisessa kalastajakylässä, valkoiseksi kalkitussa majatalossa, siideriä siemaillen, koiria*** rantakallioilla ulkoiluttaen ja inspiraatio viuhuen.  

--------

*tämä ei ole totta, koska pidin kesällä kaksi viikkoa lomaa kirjoittamisesta (ensimmäiset vuosiin), ja se tuli tarpeeseen

**blogistin henkilökohtainen mielipide

***kissaa ei voi ulkoiluttaa ja kai minulle ideaalissa kirjailijaparatiisissa joku koiran tai pari lainaisi

      

Syksyinen maastolenkki ja muita heppahöpinöitä

Sumun hälvettyä sinitaivas säihkyi ja ponitallin ratsukot suuntasivat metsäpoluille. Syksy oli maalannut maiseman ruskan eri sävyillä. Hevoset korskahtelivat ja pärskähtelivät innosta. Ratsastajat pulisivat iloisina. Mikään ei ole hauskempaa kuin koko jengin yhteinen maastolenkki.

Madame Malice du Don vanhimpana ja viisaimpana vähiten uppiniskaisena lähti johtamaan retkuetta. Hetkittäin rouvan tahti oli liian nopea nuoremmille ja pitkäsäärisemmille. On se nyt ihme, kun eivät nuoremmat pysy tahdissa mukana, Malice tuhahteli ja mietti kuinka mukavaa olisi hieman laukata sopivassa ylämäessä, mutta reiluna tyyppinä Malice kuitenkin sopeutti vauhdin porukan hitaimman tahtiin. Muutamaan otteeseen pysähdyttiin maistamaan lehtiä tai ruohoa polun varrelta. Mitä muuta siinä odotellessa pitäisi tehdä?

***(lue ankkajuttu alempaa)

Metsästä häntäjouhiin tarttui risuja ja takiaispalloja. Niitä esiteltiin ylpeinä sotasaaliina tallille takaisin päästyä. Onneksi syksy on ollut harvinaisen kuiva ja mutaa ei tarvinnut raaputtaa pois mahan alta niin kuin yleensä. Ankkalätäkkö ei sentään ole vielä täysin kuivunut, mutta sekin on vaarallisesti pienentynyt. Pelkään pahoin, että kun sadekausi taas alkaa, olemme niin tottuneita korkeapaineeseen, että menee hetki ennen kuin taas hyväksymme kosteuden ja mudan.

Suurimmalla osalla ponitallin asukeista on selässään välikauden sateenpitävä loimi. Eivät pollet kylmästä vielä kärsi, vaikka öisin lämpötila laskeekin 5-8 asteen tienoille. Päivisin on vielä melkein kuuma, auringossa ainakin. Ympärivuorokautinen laiduntaminen sen sijaan on ohi. Hepat yöpyvät bokseissa seuraavaan huhtikuuhun asti. Peittelemme hevoset jo nyt, jotta ne eivät kasvata liian paksua talvikarvaa, joka hikoiluttaa inhasti. Hiestä läpimärkä hevonen voi talvella vilustua ja sairastua helposti. Suurin osa tallimme poneista ja hevosista klipataan tulevien päivien aikana. Tilasin Madame Malicelle puolikkaan sheivauksen, koska vanha rouva hikoilee pääasiassa kaulan ja ryntäiden alueelta. Takaosa saa pitää pitkät karvansa. Näin ollen me emme myöskään tarvitse ristiselkää ja lautasia lämmittävää puolipeitettä, joka muussa tapauksessa olisi välttämätön aina ratsastustunnin alussa ja lopussa.

Puolisheivattu.

Talvikausi ei ole se helpoin hevosenomistajalle. Kavioita joutuu rasvaamisen lisäksi tervaamaan. Hevosen harjaamiseen kuluu puolet enemmän aikaa kuin kesällä. Muta paakkuuntuu ja kuivuu harjaan ja häntään ja loimiin. Ensin harjaat ponin, sitten loimen ja lopulta itsesi. Siitinä pysyminen on mahdotonta. Niin, joudut myös imuroimaan autosi useammin, koska hevosmuta päätyy lopulta jotenkin autosi sisälle.

Yksi hyvä puoli syksyssä ja talvessa sentään on: kärpäset ovat kadonneet!

Malicen välikauden loimi on periaatteessa sininen. Ja poni kimo. 

 
*** Ankkatarina: tallimme omistajalla on kaksi valkoista ankkaa. Eräs päivä toinen katosi ja omistaja etsi ankkaansa joka puolelta. Hän löysi sen lopulta tien toisella puolen asuvan naapurin pihasta. Oliko ankka taapertanut sinne omin toimin? Yleensä ne vaappuvat ja kaakottavat joka paikkaan kahdestaan. Ja tallinomistaja ei ollut koskaan nähnyt niiden poistuvan pihastaan. Sen sijaan hän hieman epäilee naapuriaan ankkavarkaudesta, koska ilmeisesti kyseisten valkoisten ankkojen liha on makoisaa. Oli miten oli, nyt tallinomistaja ei enää unohda sulkea pihaporttiaan, vaikka poistuisi kotoa vain vartiksi.

Erilaisista varkauksista olen kuullut: yhdeltä hävisi auto, toiselta vene pihasta, mutta ankka on kyllä ensimmäinen. Onneksi ankka löytyi.

Luettu: Luciferin oppipojat, JP Koskinen (2016)

Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 08/2016 (kirja, e-kirja)
Sivumäärä: 293 s. (kirja)


Luciferin oppipojat oli minulle yksi vuoden odotetuimpia kirjoja. Suomessa julkaistaan harvoin avaruuteen sijoittuvaa tieteiskirjallisuutta. Juha-Pekka Koskinen on onnistunut siinä missä moni suomeksi kirjoittava spefi-kirjailija on joutunut nuolemaan näppejään: ylittämään kustannuskynnyksen avaruusseikkailulla. Koskinen on kirjoittaa niin historiallisia romaaneja kuin lastenkirjojakin. Hän kykenee mihin vain. Tämän lisäksi 47-vuotias filosofian maisteri pitää Savurenkaita blogia, missä hän kertoo kirjailijan elämästä.

Luciferin oppipojat kirjan esittelyteksi kustantajan sivuilta:

Avaruusaluksessa vihamiehet on helppo pitää lähellä.Olemme syvällä 2100-luvulla, kun kapteeni Gabriel Bonhomme XIV saa tärkeän tehtävän. Hänen on miehistöineen kuusi ihmistä -, kaksitoista nukkuvaa kyborgia - lennettävä Olympoksen planeetalle tukahduttamaan kyborgien kapina. Sen pitäisi olla rutiinikeikka, mutta avaruudessa ei sellaisia ole. Heti aluksi alus saa salaperäisen viestin, joka varoittaa miehistöön piiloutuneesta luopiosta. Inventaariossa miehistö löytää varastosta ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Miksi ruokaa kuluu enemmän kuin kuusi miehistön jäsentä syö?Eikä Bonhomme itsekään ole ihan tavallinen avaruuden kiertolainen. Maan päällä hänet tunnetaan miehenä, joka tappoi Jumalan. Hänen omat poikansa ovat kohdanneet loppunsa avaruuden kylmässä sylissä. Pian Bonhommelle selviää, että Olympoksella ratkeavat sekä hänen oman menneisyytensä salaisuudet että koko ihmiskunnan tulevaisuus.Luciferin oppipojat on kova, yllättävä ja korulauseita kaihtava suuri seikkailu uskosta, petturuudesta ja ihmisyydestä. Kiinnittäkää turvavyönne, valmistautukaa lähtökiihdytykseen sinne, mistä ei ole paluuta.

Esittelyn perusteella olin valmis hyppäämään tarinan kyytiin ilman turvavöitä. Ja se kannatti, koska viihdyin kirjan parissa. Tyyliltään teos on puhdas, mutta ei liian kiillotettu. Kerronnassa on särmää ja teksti ilahduttavan selkeää. Onnekseni Koskinen ei ole dumpannut kirjaansa turhaa tieteissälää. Tarina ja henkilöhahmot ovat etualalla, mutta siitä huolimatta Luciferin oppipojat on rotupuhdas tieteiskirja.  

Avaruusaluksen miehistöstä tuli minulle mielikuvia monesta eri elokuvasta. Koskinen ei ole kirjoittanut karikatyyrejä vaan eräälaisen kunnianosoituksen. Tieteisseikkailuiden ystävälle Luciferin oppipojat on kuin irtokarkkipussi. Osa karkeista on tuttuja ja toiset yllättävän kirpeitä. Yhtä kaikki tämä kirja on hyytävä seikkailu avaruuden tyhjiössä. Kertojana toimii aluksen kapteeni Bonhomme, jonka kylmäverinen vainoharhaisuus herättää halun tietää enemmän ja tarinan edetessä lukijalle selviää kuinka hän tappoi Jumalan ja mitä hänen pojilleen tapahtui.

Jännityksen lisäksi Koskinen tarjoaa lukijalleen pohdittavaa niin ihmiskunnan historiasta kuin tulevaisuudestakin. Mietittävää riittää niin ihmisen perisynneistä, pahuudesta ja kyborgien oikeuksista. Koskinen luonnehtii teostaan tulevaisuuteen sijoittuvana historiallisena romaanina, mikä kuvaakin kirjaa hyvin. Kaikki selviää lopussa.

J.P. Koskinen on nähtävissä ja kuultavissa tänään alkavilla Helsingin kirjamessuilla.

Suomi-ikävään kuvatuksia kesästä

Muutaman kuvan
pikakuuri syksyiseen
koti-ikävään kaikenkarvaisille
ulkosuomalaisille.

*lyö tassun naamaan*

Minä: tämä kässärin korjauskierros menee aika hyvin

Kissa: *kuorsaa*

Minä: ehkä tästä tulee jotain

Kissa: *heilauttaa häntää laiskasti*

Minä: mutta tämä kaipaa vielä paljon työtä

Kissa: tirsk

Minä: *miettii vielä esikoista*

Kissa: *pyörittelee silmiään*

Minä: *korjaa sanajärjestystä*

Kissa: vika ei ole sinussa, kai sinä sen tiedät

Minä: *kohottaa toista kulmakarvaa*

Kissa: tässä leikissä pärjäävät vain sinnikkäät ja onnestakin se riippuu

Minä: tarvitsen kahvia, teenkö sinullekin

Kissa: mhriiaauuh

Minä: olet oikeassa, on jo myöhä, mieluummin teetä, sopiiko Earl Grey?

Kissa: ---

Minä: English breakfast?

Kissa: now you're talking

Minä: *puuhailee keittiössä ja palaa sohvalle kuppien kanssa*

Kissa: tuosta sinun epävarmuudestasi vielä sen verran, että *rapsuttaa korvan takaa* se on ihan
tavallista kirjailijan arkea

Minä: niin kai sitten *etsii toistoja**tuhoaa toistoja*

Kissa: unohdit maidon

Minä: *juoksee keittiöön ja jupisee*

Kissa: mikset yritä kirjoituspiiriä? sieltä saisit niin kuin vertaistukea

Minä: asun ulkomailla

Kissa: *haukottelee leveästi torahampaat välkkyen* oma vika

Minä: tiedätkö, yritin kerran eräänlaista etäkirjoituspiiriä, mutta se ei toiminut

Kissa: haluanko edes tietää, miksei *siemaisee teetä viikset ojossa*

Minä: *ottaa dramaattisen ilmeen niin kuin joku olisi juuri kuollut*

Kissa: *tuijottaa silmiään räpäyttämättä*

Minä: koska minun tekstini ei saanut palautetta silloin kuin se olisi sitä tarvinnut, toiselle osapuolelle tapahtui elämä ja minä sain nuolla näppejäni

Kissa: *soittaa viulua*

Minä: tiedän, olen naurettava

Kissa: *soittaa selloa*

Minä: otinpahan opikseni

Kissa: kaikki tämä johtuu vain siitä ehdokkuudesta

Minä: no mistä muustakaan

Kissa: tiedätkö, että sinun kirjasi ei ole ainut, joka ei yltänyt lyhytlistalle

Minä: tuskin se oli edes pitkällä

Kissa: *hymyilee*

Minä: olen surkea

Kissa: niin te kirjailijat aina olette

Minä: minulla on töitä

Kissa: niin teillä kirjailijoilla aina on

Minä: teeni on kylmää

Kissa: *lyö tassun naamaan*

Painuin metsään painetta pakoon

Lokakuisen aamun ujo aurinko häilyi Normandian nummien yllä. Sumu oli tuskin väistynyt. Käänsin ratsuni turvan kohti metsää. Viimeisestä kerrasta oli kulunut jo liian kauan. Sen tunsi paineena silmien takana ja kivistyksenä niskassa. Tarvitsin rentoutusta, metsän hiljaisia ääniä ja ajatonta etenemistä vailla sen suurempia ajatuksia.

Metsä on oma valtakuntansa erillään ihmisten maailmasta. Siellä ei ole kiirettä, ei ruutuja, ei somea, ei jatkuvaa pölinää, vaatimuksia. Metsässä on vain se, minkä sinne mukanaan kantaa. Ja kun jättää kaiken harteita painavan kotiin, täyttää metsä tyhjät tilat omalla taiallaan, laululla, runoilla ja rauhalla.

Syksyssä on aina jotain vimmaisaa, se saa ihmiset ryntäilemään työssä, koulussa ja kotonakin. Aina pitää jotain, ja vielä jotain, ja lisää vielä. Kaikkea ei ehdi. Ehtimättömyys stressaa ja kiristää hermoja. Ruuvipenkki täyttyy tekemättömistä asioista ja vastaamattomista meileistä. Kun saisi muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Kahdeksannen päivän viikkoon.

Kärsin jännityspäänsärystä. Se iskee aina syksyisin. Verenpainekin on koholla ja nyt silmälääkäri ilmoitti silmänpaineen nousseen. Olen muuttumassa painekattilaksi. Pian pihisen, ellen päästä höyryjä pois.

En tunne oloani stressaantuneeksi, mutta silti olen. En myöskään ahdistuneeksi, mutta uni ei enää maita. Päässäni pyörii kehässä ruma maailma, kotiaskareet, työnilo ja henkilöhahmojen sielunelämä. Life happens. Ei sen ihmeempää.

Olen lisännyt stressin ja yleisen ahdistuksenhallintaan metsäilyn.

Millä te blogistanialaiset helpotatte arjen paineita? (ei tuhmia vastauksia anonyyminä ;)

Lukijan odotukset ja mielikuvat (kirjallisuusblaablaata)

Sohvan karvakoriste

Yksi romaanikirjoittamisen yleisesti viljeltyjä sääntöjä kuuluu, että kirjoita itsellesi ja sellaista mikä itseäsi miellyttää. Sääntöjä ja neuvoja on moneen lähtöön, mutta tämä yksi on sellainen, jota kannattaa noudattaa.

Ainakin minä noudatin, kun kustannussopimus oli pelkästään pilke silmäkulmassani. Kirjoitin itselleni, omaksi huvikseni, tarinaa, jota kukaan muu ei ollut vielä kirjoittanut, Viihdyin tekstini parissa niin hyvin, että siitä paisui romaanikäsikirjoitus, ja senkin uhalla että huushollissani vallitsi täyskaaos, koska en halunnut enää muuta tehdä.

Kirjaani on luettu ja lukijani ovat jättäneet kokemuksistaan jälkiä. Mikään ei miellytä yhtä paljon kirjailijaa kuin lukijoiden kommentit. Kirjat on kirjoitettu luettaviksi ja lukevat ihmiset kuuluvat yhteiskuntamme viisaimpiin, eli kirjoittamisen päätarkoitus on saavutettu. Pyörä on pyörähtänyt täyden kierroksen ideasta koetuksi.

Kun luen kirjaa, ja luen niitä paljon (pankkitilini on miinuksella juuri nytkin, koska olen ostanut kirjoja), keskustelen kirjailijan kanssa. Kysyn, että miksi sinä laitoit tämän hahmon sanomaan tässä näin ja mainitsen, että oi kuinka oivallista, ihanasti kirjoitettu tai rypistän kulmiani ja suutun, koska kirjan cliffhanger-lopetus ei miellyttä minua. Kun pesen hampaani en mieti, että miksi tämän hammastahnan kehittäneet ihmiset ovat päätyneet juuri tähän mintun makuun ja vihreään väriin sinisen sijaan. Niin, kirja ei ole tuote, vaikka kustantamot ja kirjakaupat niin haluaisivatkin. Kirja on keskustelua ja kirjailijat ja lukijat juttelevat asioista, jotka heitä kiinnostavat. On kaiketi turha mainita, että toisinaan nämä mielenkiinnon aiheet eivät kohtaa toisiaan.

Lukija valitsee kirjan, koska haluaa lukea jotain tietynlaista. Oli se sitten jännitystä, raakoja murhia tai pohdintaa arjen ilmiöistä. Ei ole aina helppoa valita omia odotuksiaan vastaavaa kirjallisuutta. Joskus kirjan takakansi ei vastaa kirjan sisältöä. Joskus kansi ei kerro kirjasta mitään ja nimikin voi olla harhaanjohtava.

Se on sääli, koska näihin kahteen itse kirjailijalla on vain vähän vaikutusvaltaa. Takakansitekstin, eli kirjan myyntipuheen, ja kannen kuvituksen valitsevat yleensä kustantamon ihmiset. Hehän ovat alan ammattilaisia, joiden oletetaan osaavan hommansa, tietävän, miten kirjoja myydään. Kirjailijalla voi myös olla onnea sen verran, että hän pääsee vaikuttamaan näihin päätöksiin omilla ehdotuksillaan ja lopulta kirjan kannet muovautuvat yhteistyönä, jonka tulos on useiden kompromissien sekoitus. Oli miten oli, kannet vaikuttavat suoraan siihen, millaisia mahdollisten lukijoiden odotukset ja mielikuvat teoksesta tulevat olemaan.

Kun kuulet laulun varjojen saamien lukijakommenttien perusteella, kirja ei aina vastannut näitä odotuksia, joko hyvässä tai pahassa. Tässä alla on ote tuoreesta lukukokemuksesta (huom. lukija ei ole vielä lukenut kirjaa loppuun, eli lopullinen tuomio saattaa vielä muuttua ;)))


No Music No Life blogista

"Ilokseni huomasin että vaikka tarinan idean voisi periaatteessa laskea aikamatkailuksi, se ei sitä ole mitenkään perinteisessä mielessä! :) En nyt viitsi paljastaa sen enempää etten vaan pilaa kirjaa ja tarinaa jos joku innostuu lukemaan mutta sen sanon että ei kannata olla liian epäluuloinen, tarina yllätti ainakin minut (ja ainakin nyt aluksi, olen vasta lukenut ehkä kolmasosan hehe) iloisella tavalla."

Voiko tähän lisätä muuta? Lukija toteaa hyvin yksikantaisesti, että toisinaan ei kannata luottaa omiin odotuksiinsa ja teilata kirjaa pelkkien kansien perusteella. Niin, jos minulta kysytään, en osaa oikein vieläkään kunnolla kertoa, mistä kirjassani on kyse. Siinä on historiallista pukudraamaa, jonkin verran miekkaillaan, ratsastetaan myös metsähevosilla ja kärsitään kirouksesta. Niin, ja kaiken keskiössä on ajan epämuodostuma. Miten ihmeessä tällaista, ennen tekemätöntä, voi selittää lukijalle? Eihän sitä voi. Se on luettava itse.

Mutta sen tähden fantasia on ihana kirjallisuudenlaji. Se voi olla yllätyksellistä, mielikuvituskirjallisuutta parhaimmillaan, toisiin todellisuuksiin vievää. Minä olen lukijana säilyttänyt lapsenmieleni, joka heittäytyy uuteen leikkiin vailla ennakkoluuloja ja käsityksiä. Rakastan sitä, kun kirja yllättää, osaa olla ennalta arvaamaton ja jotain muuta kuin ne sata muuta kirjaa, jotka juuri luin.

Silti, en ole missään vaiheessa halunnut johdattaa lukijoita väärille poluille. Jos kirjan takakansi antaa ymmärtää jotain ja sisältö ei sitä vastaakaan, on tiedotus mennyt pieleen. Lukijan mielikuvia saattavat toki muovata muutkin, ulkopuoliset seikat, kuten muoti, populaarikulttuuri ja lukijan omat lukutottumukset.

Lukijoitteni kommettien ja arvioiden perusteella moni on ollut erään televisiossa pyörineen historiallisen fantasiasarjan "saastuttama", jos saan olla hieman röyhkeä ilmaisussa. He ovat luulleet, että Kun kuulet laulun varjojen saattaisi muistuttaa hieman tätä sarjaa, joka on sovitettu erään rakastetun/vihatun kirjasarjan pohjalta. Nimphhhhhh. Osa on pyytänyt kirjastosta luettavaksi jotain samanlaista kuin tämän erään sarjan kirjat. Ehkä pahin virheeni oli sijoittaa tarinani osittain 1700-luvulle. Se on mielestäni ainut yhteneväisyys tämän erään kirjasarjan teosten ja omani välillä. Ai niin, onhan siellä se kivirinki, mutta niin on monessa muussakin kirjassa, kuten nyt vaikka Siri Pettersenin Odininlapsi'ssa ja kukaan ei ole verrannut kirjaani tähän norjalaiseen menestystarinaan. Miksi? Yhteneväisyyksiä yleensä löytää helpommin kuin eroavaisuuksia, niin toimii ihmisen mieli. Asioiden on sovittava muotteihinsa.

Kirjailijalla itsellään on hyvin vähän osaa tai arpaa lukijoiden odotusten suhteen. Ne muodostuvat kuin aamukaste nurmikolle sen mukaan kuinka kylmää yöllä oli ja oliko ilmassa paljon kosteutta. Voiko siitä syyttää ruohoa?

Olen pahoillani, hyvät lukijat, mutta minun on luvattava, että jatkossakaan en tule kiinnittämään huomiota kenenkään mahdollisiin odotuksiin tai mielikuviin. Toivotan teille kaikille yllättäviä ja mieltä ylentäviä lukukokemuksia uusien kirjojen parissa. Olkaa rohkeita ja tarttukaa kirjaan ilman ennakkoluuloja.

Luettu: A darker shade of magic, V.E. Schwab

Tor.com

A darker shade of magic ( Shades of Magic -sarjan 1. osa)
Ilmestymisvuosi: 02/2015
Titanbooks 


Se harvinaislaatuinen hetki, kun rakastun kirjaan ensisilmäyksellä, on tapahtunut. Victoria (V.E.) Schwab on nero. Luin A darker shade of magic'in viime viikolla ja nyt menossa on jo kolmas hänen kirjojaan.

Hykerrän ja kehrään. Ja lisää on luvassa, koska sarja jatkuu ja V.E. Schwab (jossain vaiheessa kirjoitan tämän nimen väärin) on vasta 29-v. ja hän on hyvin tuottelias kirjailija.

A darker shade of magic kertoo kahden nuoren aikuisen tarinaa ei yhdessä vaan neljässä eri Lontoossa. Punaisen, Harmaan, Valkoisen ja Mustan Lontoon välillä on ovia, joiden kautta voi kulkea jos kuuluu hyvin voimakkaaseen loihtijoiden rotuun. Kell on yksi kahdesta viimeisestä antari'sta. Hän kuuluu Punaisen Lontoon hallitsijaperheeseen tai melkein. Hän pitää kruununprinssi Rhy'tä veljenään, vaikkeivat he olekaan verisukulaisia. Kell on hieman kyllästynyt elämäänsä palatsissa ja viettääkin mieluiten aikaansa seikkaillen toisissa Lontoissa, minne hän usein vie viestejä kuninkaalta ja kuningattarelta. Virallisen toimensa lisäksi Kell vie toisinaan salaa pieniä tavaroita ulottuvuudesta toiseen. Tällainen salakuljetus maailmojen välillä on täysin laitonta ja siitä seuraa yleensä vakava rangaistus, mutta Kell luottaa sokeasti kykyihinsä.

Valkoisen Lontoon viestinviejä on myös antari, se toinen jäljellä oleva. Holland on aivan toista maata kuin Kell ja sankarimme saakin pian huomata, että kuningaskuntien välisen lähetin toimi ei ole täysin vaaratonta, kun pimeät voimat kerääntyvät. Eräs onneton ilta taskuvaras Delilah (Lila) Bard tyhjentää Kell'in taskut ja vie kummallisen mustaa taikaa uhkuvan kiven mukanaan. Seikkailu alkaa ja Kell ja Lila saavat juosta henkensä edestä.

V.E. Schwab on taikonut aivan uskomattoman ihastuttavat ihmiset kirjaansa. Ei heitä voi kutsua henkilöhahmoiksi, koska niin todentuntuisia ja rakastettavia he ovat. Kell on itsetietoinen, helposti mököttävä ja voimiinsa loputtomasti luottava nuori mies, jonka hermoja Lila kiristää mutkattomalla kielenkäytöllään ja helposti henkensä likoon heittävällä toiminnallaan. Yhdessä he ovat taistelupari vailla vertaa ja lukija ei odota muuta kuin että he tajuavat olevansa auttamattomasti....enpäs kerro muuta. Sähäkkää ja veitsenterävää naljailua, tajunnan räjäyttävää maailmanrakennusta ja paljon, hyvin paljon, taikaa, verta ja kyyneliä. Tarvitseeko tyttö muuta? (Hyvän veitsen, sanoisi Lila.)

Minusta kirjan kansi on erityisen onnistunut. Voit lukea täältä kuinka siihen päädyttiin. Eikö olekin mielenkiintoista kuinka monesta ja hyvin erilaisesta vaihtoehdosta lähdettiin liikkeelle? Toki on otettava huomioon, että kustantamolla on varaa tähän ja kirjasta julkaistaan monta eri kantta sen mukaan mihin sitä myydään ja missä formaatissa.

Eli pidin äärettömästi ja luin toisen osan samaan putkeen. Valitettavasti kolmas osa julkaistaan vasta ensi vuonna (2017). Sitä odotellessa tartuin tänä vuonna ilmestyneeseen nuortenromaaniin This savage song. Olen fani.


V.E. Schwab'in kotisivut
Hän on myös ahkera twiittaaja.

Même pas mal eli taas on roikuttu vuorenrinteillä

Maisema ansaitaan hiellä, verellä ja sisulla.
No okei, verta ei vuodatettu, mutta hikeä kyllä senkin edestä.

Jos sinulla on korkeanpaikankammo, jätä lukeminen tähän ja siirry kirjasuosituksiin tai muihin vähemmän verenpainetta nostattaviin teksteihin. Muuten tervetuloa matkalle roikkumaan eteläisten Alppien rinteille. Rakastan tätä seutua, koska se on sekoitus Provencea ja korkeaa vuoristoa. Sirkat sirittävät, vaellusreitin varrella tuoksuu laventeli ja aurinko porottaa 300 päivää vuodessa sinistäkin sinisemmältä taivaalta. 

Les Hautes Alpes on erinomaista aluetta vuoristoaktiviteettien harrastamiseen. Ja kun puhun harrastamisesta, tosiaan tarkoitan perheen kesken tehdyistä kivoista urheilullisista aktiviteeteistä, missä ei edes yritetä olla kaikkitietäviä tosikiipeilijöitä. Olen aloittelija. Otin ensimmäisen kiipeilytuntini luonnonseinämällä viime vuonna. 

Tänä kesänä puimme jälleen turvavaljaat päälle ja lähdimme kiipeämään jo viime vuodelta tutun oppaan Nicolas'n kanssa, joka vei meidät kokeilemaan uutta seinämää, hieman vaikeampaa kuin edellisellä kerralla.    

Köydet valmiina kiipeilijöitä odottamassa.

Aurinko porotti jo aamutuimaan, kun saavuimme seinämälle, jolle Nicolas oli käynyt laittamassa varmistusköydet valmiiksi. Välinetarkistuksen ja niiden käytön kertauksen jälkeen pääsimme jokainen yrittämään ensimmäistä reittiä. Niitä oli viisi yhteensä. Neljä perusreittiä eri vaikeusasteilla ja yksi muita pidempi, jota Nicolas nimitti "jo vähän enemmän oikeaksi kiipeilyreitiksi" asiaan kuuluvan silmäniskun saattelemana. Viime vuoden kokemus oli opettanut, että toimeen on parasta tarttua odottelematta. Se ei siitä muutu helpommaksi. Jännitin hivenen etukäteen, koska viime vuonna sain pari hyperventilointikohtausta korkeanpaikankammon takia.

Varmistamassa, ettei perijä putoa.

Niinpä annoin pojan kiivetä ensin ja otin itse varmistajan roolin. Valitettavasti poika kiipesi ylös niin nopeasti ja tuli alas vielä nopeammin, että jouduin itse myös tositoimiin. Hengitä syvään, venyttele kädet ja menoksi. Alku oli helppo, sitten noin puolivälissä kädensijat vain katosivat. Haparoin seinämää sieltä ja täältä enkä löytänyt mitään, paitsi tuon pystysuoran halkeaman. Ai, juu siitähän saa kiinni. kun laitta kädet tälleen päällekkäin ja kiskoo ja sitten ne jalansijat taas... Kiipeäminen on melkoista hetkessä elämistä. On keskityttävä, koska muuten, no on parasta toivoa, että varmistusköysi on kireällä.

Alhaalla siintää Orpierren kylä.

Pääsin ylös askel ja sormenvenytys kerrallaan. Se oli sen väärti. Sain kiivettyä neljä reittiä. Niistä yksi oli oikeasti hauisvoimieni rajoilla, ja kun opas huutaa alhaalta, että kädensijoja ei siinä kohtaa ole, sinun pitää vain mennä jalkavoimin.... No, mielesi tekevi laittaa sormi suuhun. Mutta tällä kertaa luotin enemmän varusteisiin, pyysin poikaa auttamaan pikkasen köydellä ja menin sitten vain niillä varpailla ylös jotenkin. Minulla oli enemmän voimaa käsivarsissa ja jaloissa ja kiipeäminen sujui helpommin senkin ansiosta. Viime vuonna tajusin, etten ole fyysisesti tarpeeksi vahva seinäkiipeilyyn ja se henkinen kantti ei ollut aina samaa mieltä sekään.

Reitti tehty! Wazaaaaa!!!

Vuoden kuntoilu ja voimaharjoittelu auttoi minut ylös asti tänä vuonna. Oli se jotakin se tunne, kun olin päässyt reitin tappiin asti ja katselin maisemaa. Vuosi sitten vapisin kauhusta ja tulin alas niin nopeasti kun pystyin. Pelko oli nyt tiessään ja mietin mahtaisinko jaksaa yrittää viimeistä ja vaikeinta reittiä.

No minun ei annettu päättää, koska Nicolas sanoi, että nyt pillit pussiin. Ollaan kaikki ansaittu lounas! Ranskalaiset aina ajattelevat vain ruokaa, mutisin partaani ja salaa olin tyytyväinen oppaan väliintuloon, koska en usko, että olisin jaksanut kiivetä viimeistä reittiä ylös asti. Siinä olisi vain mennyt aikaa hukkaan ja olisin saattanut jopa loukata itseni tai vähintäänkin naarmuttaa tyytyväisyyttään hohtavat luulot omista kyvyistäni.

Kiipeily on hauskaa, mutta on osattava myös lopettaa ajoissa ennen kuin sattuu, tai ainakin näin aloittelijan. Sen sijaan olin pirun ylpeä pojastani, joka uskalsi ja jaksoi tehdä kaikki viisi reittiä.

Vähän selkeämpi kädensija. Saint Julienin via ferrata, Les Baronnies.

Kiipeilyä on monenlaista. Seinämällä köyden varassa roikkuminen ja olemattomien kädensijojen etsiminen on omanlaisensa hauska, mutta pidän myös erityisesti via ferratoista. Ne ovat kiipeilyreittejä, joihin on asennettu turvallinen rata, missä kulkee varmistusvaijeri ja käden- ja jalansijat ovat ainakin suurimmaksi osaksi tehty raudasta.

Seuraavaksi tuonne ylös, aivan ylös. Plääh.

Kokeilimme uutta via ferrataa, kun seudulla sellaisia kerran on useampi. Via Ferratoja on montaa eri vaikeustasoa ja samassakin paikassa on yleensä lasten rata, aloittelijoiden rata (vihreä), harrastajien rata (punainen) ja hurjapäiden rata (musta). Värikoodit menevät hiihtorinteiden tapaan. Ranskassa käytetään myös kirjainkoodeja D ja TD eli Difficile ja Très Difficile. Minusta ihan ensimmäiselle via ferratalleen on hyvä lähteä oppaan kanssa ihan jo varusteiden käytön opettelun takia. Toki jos kiipeilyvarusteet ovat tuttuja ja osaat laskea vaijeria pitkin pylpyrän avulla, niin why not, mutta muuten opas on ehdoton.

La coriace eli the tough one. Meidän reitti.

Meillä on jo muutama via ferrata koeajettuna, jokainen muistoissa omine huimine kohtineen. Tänä vuonna iskimme turvaliinamme kiinni Les Baronnies kylän yllä nousevaan Saint Julienin via ferrataan. Vuokrasimme varusteet kylän keskustan urheilukaupasta (niitä on vain yksi) ja ajoimme sen jälkeen vuorenrinnettä ylös parkkipaikalle. Jokaisella radalla on oma parkkis, joiden sijainnit on hyvä tarkistaa kartasta, että palaa oikealle parkkikselle reitin suoritettuaan. Valitsimme punaisen reitin, koska se sopii parhaiten meidän perheelle. Isä kiipeäisi vaikka Mont Blancille, jos häntä kuuntelee. Itse tiedän, että punainen menee, mutta mustaa minun ei tarvitse vielä kokeilla ja poikamme on suurin piirtein yhtä näppärä kuin minä (13-v) eli reitti valitaan sen mukaan, mitä porukan hitain ja heikoin pystyy kiipeämään.

Saint Julienin via ferratalle noustaan rinnettä serpentiininä nousevaa vaellusreittiä pitkin. Parkkipaikalta kesti nousta reitin alkupisteeseen n. tunti. Yhteensä koko riemu kesti siis noin kolme ja puoli tuntia. Alas tulee nopeammin. Peruskunnon on syytä olla riittävä, että jaksaa urheilla kovassa kuumuudessa.

Mitä isot edellä...

Via ferratalle on otettava mukaan selkäreppu, jonne pullo vettä per nassu. Aurinkolasit voi jättää kotiin. Ei niitä maisemia ehdi ihailla kuin ylhäällä maalissa ja sitten onkin jo ilta yleensä, ainakin mitä meidän kiipeilyihin tulee....hitaita tai jotakin. Suosittelen ottamaan mukaa myös jotain pientä naposteltavaa äkkipikanälän varalta kuten joku helppo tuubista imettävä kompotti, keksi, hedelmä, joka nostaa verensokeritasot ylös. Via ferrata on jatkuvaa itsensä ylös hilaamista, mikä vie nopeasti voimat käsivarsista ja saa jalat kramppaamaan, jollei juo tarpeeksi ja naukkaa hiukopalan siihen sopivassa paikassa. Sellaisia ei välttämättä ole reitillä montaa, mutta taukoa on hyvä pitää aina kun siihen on mahdollisuus.

Selfie-tauko poikien etenemistä odotellessa. 

Via ferratalle ei kannata lähteä heti jonkun toisen porukan perään. Pahinta via ferratalla on nimittäin jonottaminen, ja jos se kestää koko reitin pituuden, olet todella turhautunut ja entistä väsyneempi lopussa. Kaikki ovat väsyneitä lopussa. Kädet tärisevät voimankoitoksesta ja jatkuvasta turvaliinojen siirtelystä vaijerilta toiselle. Paikallaan roikkuminen on todella raskasta ja sitä kannattaa välttää, jos mahdollista. Toki kokeneempi osaa asettua missä tahansa sellaiseen asentoon, ettei kädet rasitu, mutta kuitenkin. Eniten porukkaa on via ferratoilla aamuisin. Mikähän siinä on, että ihmiset haluat tahdoin ehdoin nousta lomilla aikaisin.... no comprende. Me suosimme myöhäistä iltapäivää, jolloin radalla ei ole ketään meidän lisäksi. Saamme rauhassa yodlata ja edetä omaan tahtiin. Paitsi sitten kun huomaamme, että urheilukauppa, josta vuokrasimme välineet, menee kiinni kohta ja sinne pitää soittaa, että tiedämme kuinka palautamme varusteet. Ja puhelin on minulla repussa ja olemme juuri kohdassa, missä on mahdotonta ottaa reppu selästä ja soittaa puhelu.

Sitten mennään vaijeria pitkin.

Huudan miehelle naama punaisena ja kädet täristen, että soita kuule itse! No ei siinä oikein ole muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä mission impossible naiseksi. Kiilaan itseni kahden seinämän väliin selkä toista ja toinen jalka toista vasten. Hivutan repun selästä hiiiiitaaaaasti, koska jos pudotan sen.... Avaan pienen etutaskun ja rukoilen, ettei kaikki tipu sen sisältä. Otan puhelimen. Suljen taskus hitaaasti. Hengähdän syvään. Etsin numeron. Missä se nyt olikaan. Hitto. Eikun tuo. Toisessa päässä alkaa soida. Nainen vastaa. Selitän tilanteen ja koitan saada hymyä ääneen. Nainen alkaa plärätä jotain papereita. Hän ei löydä. Yritän parantaa asentoani. Nainen plärää. Mikä olikaan nimi? Dee niin kuin Daavid, Aaa niin kuin Aasi, Änn niin kuin nopeasti nyt! Joo löytyi. Ei hätää. Putiikki on auki tänään myöhempään. Kaikki hyvin. Onko via ferratalla kivaa? Joo tosi kivaa. Hei hei.

Perillä, vaikka emme sitä vielä tienneet.

Soittelut soitettuamme jännite laskee ja matkamme jatkuu kukin omaan kiipeilyyn keskittyen. Aistin, että poika alkaa olla jo väsynyt ja ehdotan taukoa heti kun se on mahdollista. Mutkan takaa sellainen paikka tuleekin eteen. Olemme korkealla. Katselen maisemaa ja totean, että hei olemme muuten huipulla. Onko via ferrata nyt ohi? Mies sanoo, ettei tiedä, mutta että vaijeri kyllä jatkuu vielä tuonne mutkan taakse. Ehkä se menee tuonne toiselle kielekkeelle tuolla. Katselemme hetken ja toteamme, että taitaa reitti vielä jatkua. Jano on kamala ja vesi maistuu. Syömme viikunoita ja otamme valokuvia. Maisema on todella kaunis.

Huipulla!

Kello on jo seitsemän, mutta hieman huilittuamme jaksamme taas jatkaa matkaa, mutta vain todetaksemme, että via ferrata todella päättyi. Kummasti mieliala kohosi siinä vaiheessa ja iloisesti rupatellen kapusimme alas vuorelta laskeutumisreittiä pitkin. Ja alas on niin paljon helpompaa mennä, kun tietää ettei tarvitse enää roikkua käsien varassa joltain kamalalta jyrkänteeltä, missä tuulee ja kukaan ei kuule, jos huudat.

Yksi via ferrata lisää tehty. Tämä tämänvuotinen oli melko vaikea, tai siltä se aina tuntuu, mutta loistavaa on se onnen tunne, kun reitti on ohi ja on suoriutunut siitä hyvillä mielin (ainakin melkein). Tänä  vuonna en kärsinyt korkeanpaikankammosta. Se on jo suoritus sinänsä, mutta todiste siitä, että vuorien valloitus on mahdollista minunkin kaltaisille pupupöksyille.

Jos sinua kiinnostaa hieman suuremman vuoren valloitus. suosittelen lukemaan Janiinan Vuorenvalloitus blogista hänen nousustaan Mont Blancin huipulle. Olen seurannut Janiinan valmistautumista koitokseen ja olen todella iloinen, että hän onnistui tällä kertaa. Huippumimmi!

Jos kiipeily Ranskassa kiinnostaa, voit lukea lisää kokemuksistani Orpierressä ja Via Ferratoista.