Luettu: Vaskinainen, Anne Leinonen (2015)

Kuva: Osuuskumma

Kustantamo: Osuuskumma
Julkaistu: 10/2015
sivumäärä: 171 (e-kirja)

"Vaikka olin kylläinen minulle suodusta vallasta, silti sisintäni kalvoi tyytymättömyys. Taivaantakoja oli luonut järjestyksen: hän oli ennalta ajatellut, milloin kunkin mutterin piti löystyä tai ratashampaan katketa. Niin kaikki uskoivat ja sen perusteella he toimivat. Vähäisempien sisarieni komentaminen ei tyydyttänyt halujani. Kaikki sujui muuttumattomana ja ennalta määrättynä. Vaikka koneen korjaamisen mutkat ja vaikeudet tarjosivat pulmia, ei niiden ratkominen poistanut sisälläni kalvavaa tyhjyyttä." (s. 9)

Anne Leinonen on suuri nimi Suomen fandomissa. Hän on ehtinyt tehdä yhtä jos toista fantasia- ja tieteiskirjallisuuden rintamalla: verkkolehti Usvaa, vetänyt Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat yhdistystä, ohjannut kirjoittajaleirejä ja miljoonaa muuta hanketta. Sen lisäksi hän on kirjailija.

Olen lukenut Leinosen novelleja, joilla on ollut usein tapana voittaa vuotuinen parhaan tieteis- ja fantasianovellin palkinto Atorox. Eipä ole siis ihme, että Anne Leinonen on tämän vuoden Finnconin kunniavieras Jasper Fforden ja Catherynne M. Valenten kanssa.

Se naisesta kirjan takana. Itse kirja, Vaskinainen, on mieletön sekoitus fantasiaa, steampunkkia ja jotain muuta tarkemmin määrittelemätöntä, mikä kuuluu asiaan, kun on kyse suomalaisesta spefistä, kummaa tavaraa yhtä kaikki.

Luin Niilaksen, Ulpukan ja Sunan tarinan melko hitaasti, vaikka kirja ei ole pituudella pilattu. Tarinan maailmaan sukeltaminen onnistui paremmin pienissä paloissa ja nautin yksityiskohdista näin helpommin. Kieli on 100%:sti taattua Leinosta, pureskeltua, viilattua, hinkattua ja kaikesta turhasta puhdistettua. Tarina puskee eteen päin vauhdilla, eikä se junnaa edes silloin kun se voisi hieman syventääkin protagonistiensa ajatusmaailmoja.

En päässyt oikein selville Niilaksesta, joka on nuori, rohkea, mutta hivenen hidasliikkeinen paimen. Hänen rakastumisensa tarinan naissankariin kuului asiaan ja heidän romanssinsa etenee kaikkien nuortenkirjojen sääntöjen mukaan, hankalasti ja tukahdetun kärsivästi loppuun asti. Noidaksi Ulpukka on juuri niin vaarallisen ihana kuin noidan olla pitää, ja myös asiaan kuuluvan ristiriidassa oman itsensä kanssa. Niilas on hyvä, liiankin hyvä, hieman tomppeli, sellainen kiva naapurin poika, jolta voi aina pyytää apua tarpeen tullen. Jotenkin yllättäen hän pelastaa Ulpukan varmalta hyökkäykseltä (jos ei pahemmalta) kirjan alkuasetelmassa. Se ei tuntunut oikein uskottavalta siinä vaiheessa kun pojanklopista on ensin maalattu täydellisen antisankarin kuva. Niilas on sankari vasten omaa luonnettaan, tai jotain sellaista. Taisin puhua aiemmin syksyllä täydellisen miessankarin vaikeasta luomisesta. Se on yksinkertaisesti melko mahdotonta. Niilas ei kolahtanut minuun. Piste.

Suna, manalan raisupäinen kuolemanenkelikone, sen sijaan vakuuttaa konemaisuudessaan. Niin kuin koko maan alinen maailma ihmeineen ja kauheuksineen. Leinonen on luonut mestarillisen helvetin. Eräässä kohdassa liikutaan maan alaisen autiomaan halki. Tuo kohta on porautunut äärimmäisen kauniina ja kiehtovana lukijanmieleeni, ikuisesti. Kiitos Anne, tästä maalauksesta.

Vaskinaisessa on kyse elämän ja kuoleman kierrosta, ja siitä kun tuo kierto menee epäkuntoon. Se on korjattava, jotta kuolleet pääsisivät manalaan. Vaskinainen on rakennettu kansanperinteen ja muinaisuskontojen periaatteiden tukipylväille. Tarinassa liikutaan koko ajan kuolema kantapäillä, itsensä helvetin enkeli matkatoverina, mutta tunnelma ei ole synkkä. Toivoa on, kun vain osaa uskoa siihen. En kyllä missään kohtaa ollut huolissani henkilöhahmojen puolesta. Olin heistä ehkä liian erillään, en aivan kyydissä mukana.

Tämä oli erilainen lukukokemus ja suosittelen Vaskinaista jokaiselle suomalaisen spefin ystävälle. Uskaltakaahan tarttua kirjaan!

Erityismaininta vielä upeasta kannesta, joka on Eija Lappalaisen kädenjälkeä.

Sumuisten nummien ratsastajat (osa 2)

Sunnuntai on pyhä päivä, koska se on pyhitetty kaikelle muulle paitsi työnteolle ja kiireisten asioiden hoitamiselle. Se on päivä, jolloin vain ollaan, tehdään ei mitään, unelmoidaan ja toteutetaan unelmia. Nappasin perillisen edellisenä päivänä rasvaamat suitset kainaloon ja ajoin sumuisen maaseudun halki talleille. Tallinomistaja oli pihalla vastassa neljän karvakuononsa kanssa. Karvaisen kaverit hyppivät päälle kuraisin tassuin, niiden emäntä tyytyi toivottamaan hyvää maastoilua nuhaisin nenin. Ennen kuin hän sulkeutui soppeensa potemaan vuoden ensimmäistä tallinuhaa, hän lainasi minulle keltaisen heijastusliivinsä.

Vaikka metsästyskausi on ohi, ei turvallisuutta kannata jättää muutaman unenpöpperöisen ranskalaisen autoilijan harkinnan varaan. Mietin hetken laitanko ledit myös vilkkumaan, mutta päätin jättää ne roikkumaan käsilaukusta. Olin pukeutunut niin tyylikkäästi kuin sunnuntairatsastajaleidi vain voi, harmaita villasäärystimiä myöten, enkä halunnut herättää sen enempää hilpeyttä satunnaisten polkupyöräilijöiden herkissä mielissä. Rääkyvänkeltainen turvaliivi sai luvan riittää huomion herättämiseen. Malice pyöritteli silmiä päässään liivin nähdessään.

Halusin metsän suojaan meditoimaan. Kaipasin hiljaisuutta ja autioutta. Vain metsästä löytyy sellainen rauha. Kaavin mudat ja ravat kimon ponin niskasta, suin harjan, hännän, rapsutin säät ja taputtelin lauteet. Pelkkä talvimutaisen ponin siistiminen käy urheilusta. Kyykkyyn, ylös, kumarrus, hinkkaus, vielä tuolta lisää ja ai niin pääkin pitää harjata. Laitan helposti yli puoli tuntia suuren eläimen sukimiseen ja kavioiden raaputteluun. Ja tämä on vain valmistelu. Lenkin jälkeen seuraa noin tunti lisää sukimista, kuivailua, jalkojen hoitoa, rasvausta ja hellimistä. Ratsastus on vain n. 30 %:a ajasta satulassa istumista. Suurin osa ajasta menee huoltotoimenpiteisiin.

Voi huojennusta, kun lopulta sain tungettua bootsit jalustimiin. Olin pyhittänyt viikonlopun urheilulle ja uinut perjantaina 1 km, juoksukävellyt lauantaina 4,5 km (naama irvessä, kamalaa, en ole yrittänyt lenkkeillä yli 15:sta vuoteen ja kirosin peltojen keskellä tyhmyyttäni) ja kärsin melkoisista jalkojen lihas- ja nivelkivuista. Se oli, ja on muuten yhä, hyvää kipua, sellaista josta melkein 40-v voi olla ylpeä, naama irvessä ansaittua. Siitä huolimatta satulassa istuessani nautin täysin rinnoin kivuttomuudesta. Oli Malicen vuoro juosta. Ja poni oli täysin samaa mieltä. Kokka kohti peltoja. Lämmittelykäyntien jälkeen mennä jolkotimme rentoa ravia.

Saavuimme kylään. Keinuimme halki sumun, tien viertä, kuunnellen hiljaisuutta. Sumu pehmittää äänet, korpitkin kiisivät pellon yli harmoniassa ja raakkuivat toisilleen kuin haamut. Keskiaikaisen kirkon ohitimme kaviot kopisten ja ajattelin että kuolleetkin heräävät. Olimme ainoat sielut kylän raitilla. Hätyytimme puskista lentoon mustarastaan, joka ei päästänyt äänen ääntä. Yleensä ne säksättävät nopeat vastalauseensa mustarastaan kielellä ennen kuin katoavat lähimmän pensasaidan suojiin. Nyt oli tarjolla vain mykkä musta pallero. Mokoma kiittämätön. Olihan tuo sentään saanut tärkeän roolin romaanissani. Noh, hieman oli muuttanut linnun luontaista habitusta ja en ehkä muutenkaan ollut kirjoittanut sille maailman onnellisinta loppua. Odottanen kärsivällisesti kevääseen, jotta rastaat saavat taas luritella laulujaan. Hanhet sen sijaan marssivat pihallaan tomerassa jonossa ja kaakattivat kaikkien luomakunnan siivekkäiden puolesta. Olivat kai vain onnellisia ja helpottuneita, kun olivat saaneet pitää maksansa.

Autiokylän jälkeen käännyimme metsään. Tarvoimme mutaista traktoripolkua sen suojiin. Yritin ottaa kännykuvia radioaktiivisenvihreän sammaleen syömistä puunjuurista. Ei siitä tullut mitään, kun Malice oli päässyt vauhdin makuun. Pieni tamma pyöri paikoillaan ympyrää ja puhisi kuin höyrykone, kun yritin tarkentaa. Taisi olla poni oikeassa: ketä nyt sammaleet kiinnostaa. Olin pudottaa kännykän, kun Malice päätti ottaa ohjat omiin käsiin ja sitten mentiin eikä meinattu. Laitoinkin videomoodin päälle ja leikin Blair Witch Projectia. Filmasin metsää ja jonkun raskasta hengitystä (omani vai Malicen?). Puiden rungot kiilsivät mustina kosteudesta kuin jonkun syvän avaruuden jättiläishyönteisen raajat. Maatuvat lehdet kahisivat kavioissa ja rapa lensi hevosen syljen mukana. Nostin kokeilevan ensimaastolaukan.

Emme päässeet ponin kanssa yhteisymmärrykseen nopeudesta. Minä pidätin, jotta näin minne me leidit mennään ja Malice pomppuhypähteli paikoillaan kuin mikäkin karuselliheppa. Taisin keksiä eläimelle uusia lempinimiä ohjasten pureutuessa nimettömiin. Tämä oli ensimmäinen maastolaukkamme. Tunnen Malicen ja tiedän, että hän voi peljästyä mitä vain missä vain. Sininen rautaportti, OMG!!!! Tuossa puussa on kummallinen musta läntti, se ei ole normaalia, kierretään se KAUKAA!!!! Minä en liiku enää askeltakaan, olen varma että pensasaidan takana asuu hirviö ja että se tulee ja syö minut, jos hievahdankaan.

Näin ollen olen varuillani, vaikka muuten varman hepan kanssa olenkin liikenteessä, mutta yksikään hevonen ei ole pomminvarma. Sen ainoan kerran, kun minulle uskoteltiin ratsastavani pomminvarmaa hevosta ja uskoin tallinpitäjän sanaan, jouduin ensiapuun ja sain kipsin käsivarteen. Siitä lähtien siristän silmiäni epäilevästi myös norjanvuonoponeille. Mutta sumuisen metsän keskeltä kantautui suomalaista jupinaa ja lisää raskasta hengitystä. Laukanvaihtoja ja piaffia. Siltä se ehkä näytti. Päädyimme raviin. Siitä kumpainenkin oli samaa mieltä. Laukassa on vielä työstämisen varaa. Kaikkeen tottuu aikanaa. On meillä aikaa tämä homma totutella.

Metsään polkumme vei. Vaan metsästä ei pois päässytkään. Ring a bell? Kyseessä ei ollut kirous tällä kertaa, vaan kirottu maajussi, joka oli sulkenut traktoripolkunsa toisen pään, juuri sen jota kautta meidän olisi pitänyt poistua hänen pusikostaan. Seikkailimme metsää ristiin rastiin kunnes annoin periksi ja palasimme samaa reittiä takaisin. Hiton yksityismetsät! No, toisaalta, on hyvä, että edes pääsimme metsään ylipäätään, koska yhä useampi metsänomistaja sulkee ne ulkopuolisilta. Syynä ovat ilmeisesti kaiken maailman päristelykoneilla liikkuvat "ulkoilijat", jotka sotkevat metsäpolut ja peljästyttävät riistan suunniltaan. Siitä maanviljelijä ei pidä, ellei sitten itse kuulu päristelijöihin.

Kaarsimme siis hivenen kauempaa takaisin ennalta suunnitellulle reitille takaisin ja jatkoimme matkaa halki maiden ja mantujen. Sumu oli yhtä sakeaa kuin tuntia aiemmin. Löntystimme ohjat pitkinä tien vartta ja tunsin kuinka lapaluiden välissä lihas alkoi väsymään. Ratsastus on loistavaa jumppaa keskivartalolle ja varsinkin selälle. Oma ruotoni on mutkilla kaikkiin huonoihin suuntiin ja sitä on melkein mahdotonta pitää suorana. Joku nikama ilmeisesti oli saanut tarpeekseen yrittämisestä ja pisti viereistä lihasta siinä toivossa, että lakkaisi sitä häiritsemästä. Ajattelin, että seuraavana aamuna en ehkä pääsisi sängystä ylös, mikä sinällään ei ole ihmeellistä, maanantai vielä.

Takaisin talleilla katsahdin kelloon. Maastoiluun oli kulunut mukava osa sunnuntaita. Harjasin metsässä kertyneet ravat pois ponin massusta, peittelin lämpöloimeen, rasvasin kaviot, syötin heppakarkkien ohella melkein yhden peukalon ja tajusin kuinka nälkäinen olin itsekin. Takaisin autoon istahtaessani mielessä käväisi, että kyllä elämä on jees. Oma hevonen vie kaiken ajan ja rahan. Se on selvä, mutta on se sen väärti. Mitäs minä nyt muutakaan sumuisena sunnuntaina olisin tehnyt kuin kaapinut mutaa valkeakarvaisen silkkiturvan talviturkista?

Ikean ja Tolstoin välissä

Suomi on muuttunut paljon sinä aikana, jonka olen viettänyt muualla. Se ei ole enää sama, jonka tunsin. Joskus tuntuu kuin isänmaata ei enää olisi. Se oli maa, missä kurapukuihin pyntätyt kersat rymistivät pitkin metsiä ja leikkivät Star Warsia. Siellä puhuttiin kaupunkilaisista ja jyväjemmareista. Siellä hengitettiin puhdasta ilmaista ilmaa terassilla saunan päälle ja juotiin siideriä. Kuunneltiin radiota. Hävettiin huonoa englantia. Haettiin heppakirjoja kirjastoautosta. Uskottiin lupauksiin. Suomi oli kumma pieni maa. Hieman kuin hobbittien kylä keskellä suurta maailmaa ja kaukana sen myrskyistä.

Kai se on tuota kaikkea vieläkin, jossain määrin. Ja sitten taas ei. Paljon on muuttunut parempaan suuntaan. Suomalaiset eivät enää häpeä suomalaisuuttaan. On otettu mallia ruotsalaisista ja pidetään omaa erikoisuuttamme hienona juttuna. Ei peljätä enää niinkään itänaapurin ikivihulaisia, vaan vastaanotetaan sujuvasti, kunhan visa vinkuu. Ollaan maailmankansalaisia, omalla tavallamme. Maailmalta on tarttuneet myös huonot tavat: välinpitämättömyys, luokka-ajattelu ja ainainen kiire. 

Suomalaiset ovat näemmä oppineet myös ilmaisemaan itseään. Puhutaan vihapuheesta ja someraivosta. Kai törpöt olivat törppöjä 80-luvullakin, mutta nyt heillä on uusia ilmaisukanavia. On laskeuduttu puusta suoraan netin ääreen huutamaan herjaa. Siitä välistä puuttuu 2000 vuotta käytöstapaopetusta. Tosin, on näitä suuressakin maailmassa ja vielä paljon enemmän. Maailmanmeininkiin totuttelemiseen menee silti aikansa. Pelkällä sisulla siitä ei selvitä. Sain hyvät naurut tällä viikolla, kun suloisen sarkastinen Pasi Ilmari Jääskeläinen ehdotti twitterissä laskiaisen vieton sijaan paskiaista, ja laskiaispullan syönnin sijaan... Huumorilla tästäkin selvitään.

Ajatus paluumuutosta on alkanut pelottamaan minua enenevissä määrin. Siihen vaikuttaa tietysti lama ja työttömyys. Tuskin löytäisin Suomesta töitä juuri nyt, mutta mieltä kaihertaa myös itse Nyky-Suomi. Sopeutuisinko sinne enää? En usko. En tiedä. Tunne on kahtiajakoinen. Siinä missä olen ikuisesti ulkomaalainen Ranskassa, olen sitä ollut jo viimeiset kymmenen vuotta vähintään myös Suomessa käydessäni, vaikka puhun melkein samaa kieltä kantaväestön kanssa (kummassakin maassa). Suomessa asuvat ulkomaalaiset saattavat tuntea itsensä enemmän suomalaisiksi kuin minä olen sitä koskaan ollut. Olen levoton sielu, joka on aina halajannut muualle. Onneksi (luulen) minun ei tarvitse pohtia paluumuuttoa tämän enempää, ei nyt kun löysin piimää ranskalaisesta supermarketista.

Mikä on tuo kumma pieni maa Ikean ja Tolstoin välissä? Hyvät paluumuuttaneet, kertokaa kokemuksistanne. Miten Suomessa menee?

Ulkosuomalaisen oljenkorret

Supersankarisinappipurkkilasi

Joskus ilo tulee revittyä pienistä asioista. Ranskalaiset ovat kekseliästä kansaa ja mielestäni sinappipurkkilasit ovat yksi loistava todiste tästä. Näistä kun vetää appelsiinimehua pimeänkosteassa Normandian aamussa, alkaa päivä paremmin. Tosin en ole varma onko tämä ranskalainen keksintö, mutta täällä tutustuin ensi kertaa sinappipurkin toiseen elämään vesilasina. Ei hölmömpää!

Tosin meillä Dijoninsinappia vetävät vain perheen ranskikset. Itse hiffasin kokeilla 'moutarde aïgre doux'ta ja sehän on melkein kuin suomalaista sinappia. Ranskassa erilaisia sinappeja saa sataa eri sorttia. Se on mieltä virkistävää. Ketsuppeja sen sijaan...

Toinen hauska löytö oli 'lait fermenté', joka on sama asia kuin piimä, mutta minulta meni tietenkin 15 vuotta ennen kuin älysin kokeilla kummallista arabialaisin koukeroin koristeltua maitotuotetta. Siitä lähtien meidän ruokapöydästä on löytynyt aina tuo kummallinen tölkki.

Vinkatkaa hyvät ranskansuomalaiset muista kivoista ruokatuotteista, jotka jotenkin lämmittävät sydäntä tai muistuttavat (vaikka kaukaisestikin) suomalaisia tuotteita. #koti-ikävä

Minun pitäisi olla kirjoittamassa

Elämässä ei ole tarpeeksi kissanpäiviä.

Loma on siitä hyvä, että tulee tajuttua kuinka todella väsynyt ihminen voi olla. Arki muistuttaa siitä toki joka aamu, mutta seikkaan havahtuu todella, kun saa vihdoinkin levätä tarpeeksi. Nukkua aamulla kymppiin, viettää aamiaista ruutujen ja kahvitankkauksen ääressä lounasta edeltävään jumppatuokioon asti, unohtaa pyykit koneeseen, melkein unohtaa käydä postissa hakemassa hevosen uusi loimi, jutella syvällisiä nukkuvalle kotieläimelle, avata korjaustiedosto ja editoida synkkään iltaan asti, vaihtaa jääkaapin palanut lamppu, ajaa perillinen judoharkkoihin, etsiä viiniä kellarissa, lämmittää edellisen päivän tähteitä illalliseksi, editoida vielä yksi luku lisää, katsella tähtiä ja uneksia, istua kainalossa e-kirjanlukulaite käsissä, nukahtaa niin myöhään, ettei kelloa uskalla katsoa.

Miten ihminen ehtii elää, kun pitää töissäkin käydä?

Miten kirjailija ehtii kirjoittaa, kun pitää muistaa elääkin?

Somessa voi aina istua vähemmän tai ei ollenkaan ja kissa kyllä antaa anteeksi, jos tälle juttelee vähemmän. Paljosta muusta en voi luopua, jotenka taivutan aikaa ja teen asioita...noh, samaan aikaan. Nytkin bloggaan ja prokrastinoin. Kirjoittaminen vaatii itsekuria, mutta se on enimmäkseen odottamista, mikä taas opettaa kärsivällisyyttä. Toisaalta, niin kauan kun kuulen aivokuoreni nalkuttavan, "Sinun pitäisi olla kirjoittamassa", kaikki on kirjoitusmaailmankaikkeudessa hyvin. Koska jos joskus lakkaan kuulemasta tuon syyttävän ja hoppuuttavan pienen äänen päässäni, on se kirjailijuuteni loppu.
Hullu puuron perässä juoksee.

Huono selkä ja muita tarinoita neljänkympin kreisistä

Istun enimmäkseen päivätöissäni. Sen lisäksi istun paljon kotona ja tunnen sen selässäni. En ole kovin urheilullinen ja istuksinkin mielelläni mukavasti takapuoli sohvatyynyihin upotettuna, läppäri sylissä. En tiedä koska se alkoi, mutta taisin olla kuitenkin reippaasti kolmenkympin paremmalla puolella, kun selkä alkoi jumittaa. Kipu säteili alaselästä, lonkan kautta polveen, pohkeeseen ja aina kantapään kautta isovarpaaseen. Iskias prkl.

Siinähän könkkäät. Minkäs voit? 

En tarvinnut fitness buumia tajutakseni, että hitunen urheilua ei ehkä olisi pahitteeksi. Eikä vain selän takia, muukin kroppa sanoi hip heijaa, kun vihdoin päätin tehdä asialle jotain.

Huonon selän kanssa urheilu on melkoista tasapainoilua. Väärä liike, huonosti arvioitu voimantarve, virheellinen liikerata, liika yrittäminen...ja boom. Hoosiannaa!!! Selkä on otettava huomioon ja urheiltava sen ehdoilla. Hyviä selkäurheilulajeja ovat uinti ja ratsastus. Niitä olen onneksi harrastanut aina enemmän tai vähemmän riittävästi, mutta koin varsinaisen selkävalon, kun aloitin joogan. 

Joogan pitäisi kuulua jokaisen kirjoittavan ihmisen päivärutiineihin. Se pelastaa selän, todella. Ja siihen ei tarvita muuta kuin vartti päivässä (okei, edes kerran kahdessa päivässä, jos ei muu elämä jousta). Olen taipuisa. Se myös auttaa ja jooga on minulle kuin toinen koti. Kaikille se ei ehkä sovi, en tiedä, en voi vannoa. Puoliso ei taivu ja sain hänen selkänsä jumiin yrittäessäni opettaa perusjuttuja. Niin, kaksi iskiasvaivaista on aina kaunihimpi, mutta puolison on parempi luottaa enemmän fysioterapeutin jumppaopetuksiin kuin minun.

Olen hiljalleen keski-ikäistyvä. Se näkyy ja ehkä kuuluukin. Tosin vikuroin vastaan. Sisälläni asuu ponityttö, Ronja Ryövärintytär, Peppi, Helinä keiju ja ehkä jopa Peter Pan. Koitapa siinä miettiä ryppyvoiteita. En väitä vastaan, kun minulle sanotaan potevani neljänkympin kriisiä. Tosin, en ole oikein sujut sanan kriisi kanssa. Neljänkympin kreisi sopii minulle paremmin. 

Tunnusmerkit: urheiluauto, itseään puolet nuorempi uusi kumppani, uusi hiustyyli. Niin jaah...

En ole käynyt kampaajalla yli puoleen vuoteen. Hiuksillani on ihan oma metsäläistyyli. Autoni elää ihan omaa kriisiään ja aiheuttaa minulle ennenaikaista vanhenemista. Kumppani on tuo sama ollut 15 vuotta ja vanheneminen sopii hänelle paremmin kuin minulle. Geenit tai jotain.

Hieman kreisi olen ollut silti. Jos luet kolme edellistä postausta, saat siitä jotain osviittaa. Tunnusmerkit tuoksuvat merituulelle, talleille ja museopölylle. 

Jotta kreisini pysyisi aisoissa, yritän huoltaa kuolevaista ja heiveröistä ulkoista kuortani parhaani mukaan. Lopetin tupakoinnin viime vuonna. Se oli melkoinen haaste. Olen siitä häpeilevän ylpeä: aikaisemmin olisi ollut parempi, mutta vielä parempi nyt kun ei koskaan. Tökin myös korkeanpaikankammoani pitkällä ja vähän vähemmän pitkällä kepillä osallistuessani vuorikiipeilyn alkeiden opetteluun viime kesänä. Opin hyperventiloimaan.

Aloitan vuoden 2016 haasteilla: parempi kunto, parempi selkä, parempi kreisi. Otan osaa #MyPeakChallenge kuntoiluhaasteeseen. Samalla tuen verisyövän tutkimusta ja seuraan hyvin kannustavia twiittejä hyvin inspiroivalta tyypiltä. Tavoitteeni on saavuttaa maagiset 30 peräkkäistä punnerrusta. Heilun jossain 22/24 välillä toistaiseksi. Jaksaa jaksaa painaa painaa. Tämän lisäksi joogaan, ratsastan, samoilen ja harjoittelen tulevan kesän isompaa haastetta varten: vuorikiipeilyn jatkokurssi.

Niin, ja siinä sivussa kirjoitan sillä ilman tarinaa ei ole selkää ja vice versa.

Mikä on sinun haasteesi?

Unohtumaton vuosi (muutama vilkaisu menneisyyteen) osa 3 Malice du Don

Hevonen tietää.

Jokin liikahti sisälläni. Se sykähti ja paisui. Rakastuminen tuntui samalta. Harjasin pientä harmaata hevostani. Ensimmäisen kerran hevonen oli minun. Minun harteillani myös. Jokin niin suuri ja niin elävä. Siinä se hengitti, puhalsi lämmintä ilmaa poskelleni, kun kumarruin vankan kaulan alle ja kurotin käteni etujalkojen väliin. Malice onnistui tarhassa piehtaroidessaan hankkimaan mutaa mahdottomiinkin paikkoihin. Oli minun tehtäväni rapsuttaa kokkareet pois säännöllisesti.

Puoliklipattu.

Huimaus on jo hieman helpottanut. Ensimmäiset hevosenomistajuusviikot kuluivat pienoisessa paniikissa. Olinko tehnyt sitä ja tätä liikaa vai liian vähän. Pitäisikö vielä soittaa tallille ja kysyä? Heräsin kesken yötä miettimään kavioiden rasvausta ja kengitystä. Sitten syksy eteni. Juoksin ratsastustarvikekaupoissa loimiostoksilla. Siinähän purin huulta ja mietin klippausta, kokonaan, puoliksi vai ei ollenkaan?

Mutaa korvien välissä.

Alun epäröintien tilalle astui lopulta antautuminen. Tuli mitä tuli, olin myyty. Hevosesta ei niinkään tullut minun oma, ei. Minusta oli tullut Malicen. Se joka huolehtii ja hoitaa. Ce n'est pas l'homme qui prend la mer, c'est la mer qui prend l'homme. Kai tuota voi hevosiinkin soveltaa. Ei se ole ihminen, joka hevosen omistaa, vaan toisin päin. Hevostelu on elämäntapa, joillekin kuin uskonto, talli temppeli, johon pyhiinvaelletaan sadetta ja tuulta vastaan, mudasta puhumattakaan, kohmeisin sormin kuolaimia lämmitetään, särkevin jaloin kikkareet kentältä pois kerätään, hiljaiseksi viimeinen vilkaisu boxiin pyhitetään.

What does the horse say?

Minun ei pitänyt ostaa hevosta. Tässä vain kävi näin. En voinut muutakaan. Mihin Malice olisi päätynyt, jos ei minulle? Ajatus puistattaa. Niin moni kaunis eläin päätyy teurastamolle, koska ihmiset ovat sydämettömiä, tyhmiä ja ajattelemattomia. Malicen yllä tuo uhka ei ollut todellinen, ainakaan heti, mutta entä myöhemmin? Pelastin Malicen. Näin tahdon ajatella. Perheessämme on nyt viisi jäsentä. Kolme apinaa, yksi saaliseläin ja yksi peto.

Toteutin vuodessa kolme unelmaa: Atlantin ylitys purjehtien, esikoiskirjan julkaisu ja oma hevonen. Joskus elämä on armollinen ihmiselle. Ei aina, koska olen minäkin saanut maistaa oman osani paskakakkua. Siksi kaiketi osaan arvostaa niin pieniä kuin suuriakin onnenmuruja. Vuosi 2015 antoi paljon.

En odota juuri alkaneelta uudelta vuodelta toistaiseksi mitään. Miksi niin tekisin? Jos haluan siltä jotain, on minun vaadittava asioita enimmäkseen itseltäni. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kaiken hyvän eteen on tehtävä töitä. En tee koskaan uudenvuodenlupauksia. En osaisi pitää niistä kuitenkaan kiinni kahta päivää pidempään. Siitä huolimatta aion jatkaa samalla kurssilla kuin viimekin vuonna. Toivon suotuisia tuulia matkalleni, hieman onnea ja paljon työntäyteisia onnenhetkiä uusien tarinoiden parissa.