Ei paluuta entiseen

A.Dannebey (2011)

Ethän kopioi tekstiä ilman lupaani.
Kommentit ovat tervetulleita.

___________________________________



Joulukuun 20. päivä vuonna 2037, pohjoinen Keski-Eurooppa

           
Herätyskello rämisi yöpöydällä, mutta en päässyt ylös sängystä. Potkin jaloissani pyörivän kylmän lämminvesipullon sivuun ja venyttelin peittojen alla. Makasin paikoillani vielä hetken ja nousin ylös kankeita jäseniäni varoen. Pyöritin käsilampun vipua ja suunnistin sen heikossa valossa vessaan. Raaputin huurteen ikkunasta ja kaadoin saavin vettä tarpeitteni perään. Laahustin topattu aamutakki päällä keittiöön.
            “Huomenta nuori rouva”, vanha Joel tervehti.
            “Huomenta”, mutisin ja hieroin kohmeisia sormiani keittiön lieden yllä. Tulen rätinä ja lämmin savun tuoksu pehmensivät oloani ja istuuduin pöydän ääreen.
“Saako rouvalle olla teetä?” hän ehdotti ja kääntyi kaatamaan kuumaa vettä kuppiini.
            “Kiitos Joel.”
            Äitini kasvatti puutarhassa yrttejä, jotka hän kuivasi ja varastoi lasipurkkeihin ullakolle. Jokainen aivosoluni huusi kahvia, mutta äidin “tee” sai kelvata. Kahvi oli joulua ja muita juhlia varten.
            Kun olin täyttänyt vatsani kuivatuilla marjoilla, jugurtilla ja pähkinöillä, puin ylleni villapaidan, toppaliivin, ratsastushousut ja reisiin ylettyvät varrelliset nahkasaappaat. Eteisestä nappasin vedenpitävän ponchon. Kävelin lonkkaani varoen kivettyä kujaa pihan poikki. Taivas oli tummanharmaa ja pihan nurkassa seisova tuuligeneraattori pyöri vinhasti. Tallin ovi natisi auetessaan ja hevosten lämmin haju täytti ilman. Tallimestari oli sytyttänyt valot ja työnsi kottikärryjä käytävällä karsinalta toiselle täyttäen hevosten ruokalaareja. Tallissani asui 30 siitostammaa. Kasvatin työhevosia maanviljelijöiden tarpeisiin. Talvisin toiminta oli rauhallista, pääasiassa yritimme pitää hevosemme terveinä ja hyvin ruokittuina. Edellinen kesä oli ollut runsas heinän suhteen, mutta ukkoset olivat tuhonneet osan viljasadosta ja jouduin hakemaan eläinten rehut kauempaa. Onneksi minulla oli juuri siihen soveltuvat hevoset ja vankkurit.
            “Miten Luna voi?” kysyin päätään alakuloisesti roikottavan tamman luona.
            “Huomenta Rouva Middleway”, tallimestari rykäisi ja tuli tunnustelemaan tamman pulssia. “Ei tämä taida tästä itsekseen paremmaksi tulla”, hän lisäsi.
            Nyökkäsin ja silitin tamman turpaa. Luna oli tilani kauneuskuningatar ja toi aina parhaat palkinnot näyttelyistä. Tammalla oli kuumetta jo kolmatta päivää ja kotikonstini eivät näyttäneet tehoavan.
            “Haen eläinlääkärin tänään”, sanoin ja kiersin koko tallin tarkastaen jokaisen eläimen.

Kahden hengen kärryissäni matka Suur-Buchyyn kesti vain tunnin. Mutustin kinkulla ja juustolla täytettyä voileipää ja join viiniä termoksesta. Se oli sekoitettu mustaviinimarjamehuun ja lämmitti mukavasti. Ruunani juosta jolkotti kevyttä ravia kaviot kiveykseen kopisten. Ohitimme matkalla vankkurit, jotka kuormasivat hiekkaa ja kiviä uudelle tietyömaalle. Viimeisessä vankkurissa istui iloton ryhmä kaukaa tulleita työntekijöitä. Kuntaliittomme palkkasi vuosittain satoja suurista kaupungeista maalle virranneita pakolaisia. Olin kylmettänyt sydämeni heidän ahdingolleen. Vain vahvat selviäisivät tässä uudessa maailmassa, sanoivat poliitikot sitten mitä halusivat.
Keskustaan saavuttuani jätin hevosen kengittäjälle, jolla ei ollut jonoa tänään. Hain kaupasta äidin ostoslistaan merkitsemät tarvikkeet ja jäin ihan vain tavan vuoksi tinkimään suolakauppiaan kanssa. Purkki Camarguen suolaa maksoi maltaita. Mieheni oli ollut mukana luomassa kuljetusverkostoa maustekauppiaille ja hänet oli surmattu mafian toimesta Rollonvillen proomusatamassa. Kannoin ostokset kärryihin ja suuntasin kaupungintalon ja markkinahallien taakse kujalle, joka vei eläinlääkärin talolle. Odotin siellä kaksi tuntia ja luin taskupokkarini loppuun. Eläinlääkärin pulska vaimo kertoi minulle miehensä olevan varattu iltaan asti. Sovimme tapaamisesta seuraavalle aamulle ja kävelin kaupungintalon puhelinkopille. Soitin tilalle ja tyttäreni heleä ääni vastasi
“Galaxy Middleway.”
“Hei, olen Suur-Buchyssä ja tulen eläinlääkärin kanssa vasta huomenna aamulla.”
“Okei, sanon mummolle.”
“Olen yötä…”, olin sanomaisillani, mutta tyttäreni löi luurin korvaan. Seisoin siinä hetken suu auki kunnes sappi nousi silmiin ja huusin mykälle linjalle “Hei hei sinullekin.” En ymmärtänyt tyttäreni käytöstä. Hän oli ollut hiljainen ja ujo lapsi yllättäen ilmaantuneeseen teini-koppavuuteen asti. Siihen tyttö haki lisäpontta Suur-Buchyn muilta ahdistuneilta nuorilta. Galaxy vietti kuusta puolet kotona ja loput koululla täyspidossa. Ja keväällä koulu olisi ohi. Hieroin kasvoiltani loput kiukun rippeet ja kävelin hallien läpi takaisin kengittäjälle. Harmaan taivaan mustuessa ensimmäiset lumihiutaleet tippuivat maahani. Maksoin kengittäjälle ja talutin ruunan kärryille. Hoputin ruunan matkaan ennen kuin tiet muuttuivat liukkaiksi.

Ruoan jälkeen Leon lähetti Marietten, kodinhoitajansa, kadun toisella puolella jököttävään olkikattoiseen kotiinsa. Mariette vilkaisi suuntaani sanaakaan sanomatta ja kopisteli ovesta ulos.
“Hän ei pidä minusta”, sanoin takan edessä istuvalle ja piippua imevälle miehelle.
“Mariette ei pidä kenestäkään”, Leon naurahti ja pölläytti huoneen täyteen savua. “Mutta hän on loistava kokki ja pitää taloni puhtaana. Ja kai hän on vähän kateellinen, kun kaunis maanomistaja on tullut vikittelemään hänen omaa kapteeniaan.”
“Itse olet perässäni juossut juhannuksesta lähtien”, tuhahdin.
Leon asetti piippunsa telineelle takan päälle ja auttoi minua kiskomaan saappaat jaloista. Asetin ne takan viereen kuivumaan Leonin omien saappaiden viereen. Kannoin kuuman kylpyveden keittiöstä kylpyhuoneeseen, jossa kakluuna piti huonetta lämpimänä. Leonin suku omisti tienoon suurimmat metsät. Hänen luonaan minun ei tarvinnut palella.
Ammeeseen meni kolme täyttä kattilallista tulikuumaa vettä. Loput pumpattiin letkulla sadevesisäiliöstä. Leon sytytti kynttilät palamaan ja etsi radiosta musiikkikanavan. Hän veti vaatteet päältäni ja suuteli olkapäätäni. Työnsin jalat kylpyyn ja kipristelin varpaitani kunnes uskaltauduin istumaan ammeen päätyyn. Kuulin keittiön puolelta poksahduksen ja Leon kantoi lasin shampanjaa minulle. Odotin että hän sulahti itse ammeeseen ja kilistelimme lasejamme. Emme tarvinneet mitään erityistä syytä juhlimiseen. Olimme vain onnellisia saadessamme viettää hetken aikaa kahdestaan.

Koko vartaloni oli rento ja kivuton. Kello oli vasta kuusi ja keitin vettä Kapteeni Carpentierin keittiössä. Mariette avasi ulko-oven koputtamatta ja mumisi epämääräiset huomenet. Olin varma, että hän tiesi sen raivostuttavan minua, mutta samalla yritin ymmärtää naista. Jos minä ja Leon joskus muuttaisimme yhteen, mikä oli hyvin epätodennäköistä, joutuisi Mariette ehkä etsimään töitä muualta. Ja Leon oli hyvä työnantaja. Hän oli suhteellisen rikas ja kaupungin arvostettu lainvalvoja. Kuka tahansa nainen ikään katsomatta olisi kateellinen minulle. Mutta minulla oli tilani ja perheeni ja omat työntekijäni ja omat huoleni. Olisin halunnut sanoa Mariettelle, ettei hänellä ollut mitään pelättävää, mutta se tuskin muuttaisi mitään. Mittasin kahvinmurut ja kaadoin ne kuumaan pannuun. Hengitin pannusta nousevia höyryjä ja jätin juoman hautumaan pannulakin alle. Olin levittämässä voita leivälle, kun Leon ilmestyi kettiöön. Hänellä oli kiire käräjille. Tänä aamuna tuomittaisiin kaksi miestä moottoriajoneuvon laittomasta hallussapidosta. Miehiä odotti elinkautinen pakkotyö jätteiden lajittelijoina.
“Miten voit?” Leon kysyi.
“Ihan hyvin. Ei satu mihinkään”, vastasin hymyillen. Reuma oli alkanut vaivata niveliäni talvisin. Olin vasta täyttänyt 42 vuotta ja kärsinyt kivuista kolme viimeistä talvea. Huonoina päivinä en saanut valjaiden solkia auki. Olin tilannut reumalääkkeet jo vuosi sitten, mutta joutuisin odottamaan niitä ehkä ikuisesti. Uudessa maailmassa ihmiset kuolivat harvoin vanhuuteen. Sairaudet veivät meistä suurimman osan tai sitten onnettomuudet ja itsemurhat. Mutta tänä aamuna minä voin hyvin ja karistin tummat ajatukset olkia kohauttamalla. Hymyilin rakkaalleni ja kaadoin kahvin kuppeihin.

Tie oli yöllä sataneesta lumesta liukas ja ruuvasin ruunalle nastat kenkiin. Hain eläinlääkärin kuten olimme sopineet ja matkasimme tilalle talvisen maiseman halki. Metsästä kuului hakkuuääniä, ja jossain kauempana kajahti metsästäjän laukaus.
“No mistäs kylillä puhutaan?” kysyin hiljaa vieressäni keinuvalta vanhemmalta mieheltä, joka vastasi minulle huppunsa suojasta.
“Sitähän ne aina samaa. Hinnat nousevat, työväki uhkaa syömälakoilla ja seuraavissa raveissa voittaa Lemoinen tamma.” Mies yskähteli ja veti viittansa tiiviimmin ympärilleen.
“Ja mitä muualle maahan kuuluu?”
Tohtori Roberts oli kuntaliiton hallituksen jäsen ja tunsi paljon tärkeitä henkilöitä. Hän oli ensimmäisenä selvillä uutisista maailmalta, sodista, epidemioista, hinnoista ja keksinnöistä.
“Ne kaksi, jotka saatiin kiinni kansalliselta väylältä viime viikolla, kuuluvat yhteen Rollonvillen katujengeistä. He kuljettivat vankkureissaan kolmea moottoripyörää.”
“Ooh”, siunailin, koska moinen rikollisuus oli seudullamme harvinaista.
“Niin. Kuulusteluissa selvisi, että miehet olivat ottaneet osaa ajoihin kaupungissa. Pyörät oli varmaan tarkoitus myydä, mutta he eivät tietenkään kertoneet kenelle.”
“Mitä ne täällä maalla niillä olisivat edes tehneet?” kysyin päivitellen.
“Rikollisilla on aina myynti ja kuljetuspuuhaa meneillään.”

Tohtori iski ruiskun Lunan kaulavaltimoon ja tyhjensi sen sisällön tamman verenkiertoon. Lunalla oli influenssa, ja jos kuumetta ei saataisi laskemaan, tamma saattaisi menettää odottamansa varsan.
“Kaikki sairaat pitää laittaa karanteeniin”, tohtori määräsi.
“Toistaiseksi vain Lunalla on kuumetta.”
Tallimestarini pyöritti päätään ja sanoi, “Rigel ja Astoria myös.”
Oli kuin suuri kivi olisi vieritetty olkapäilleni. Kirosin ja manasin kaiken mahdollisen sieluni hiljaisuudessa. Jos koko lauma sairastuisi, saattaisin menettää suuren osan kevään varsoista. Tohtori Roberts vietti päivän hevosteni parissa ja teki parhaansa. Jokainen eläin pitäisi rokottaa, ja mitä nopeammin sen parempi, mutta tohtorilla oli vain muutama annos mukanaan ja hän saisi lisää rokotetta vasta tammikuussa. Jonkun olisi lähdettävä hakemaan sitä suoraan rannikolta, jonne oli kolmen päivän matka. Siirsimme kaikki sairaat ja sairaiksi epäillyt hevoset pikkutalliin karanteeniin. Lainasin kärryni lääkärille, joka palasi niillä kaupunkiin. Itse valmistauduin matkaan valitsemalla sopivat ja terveet hevoset.
Joel seisoi äitini vieressä portilla, kun ajoin kujalle, jota reunusti lehdetön rivi vaahteroita. Seuranani oli koirani Jack, joka istui etupenkillä vieressäni ja tuijotti jonnekin tulevaisuuteen lasittunein silmin. En ollut ehtinyt sanoa sanakaan Galaxylle. Tyttö oli pysynyt visusti huoneessaan, jonne minulta oli pääsy kielletty.


Huhtikuun 1. päivä vuonna 2038

Kevät oli puhjennut aikaisin ja nurmi kasvoi laitumella paksuina mehukkaina tukkoina. Katselin tammalaumaa, joka makasi laitumen nurkassa rehulaarien vieressä. Osalla oli suuri maha ja osalla ei. Nielaisin kovan palan karvasta menetyksen ja avuttomuuden tunnetta alas kurkustani. Vuodesta tulisi rankka, vaikka nyt oli kevät ja toistaiseksi kaikki hyvin. Jack kintereilläni klenkkasin polkua ylös ja tarkistin aitauksen paalupuut ohimennen. Saavuttuani sisäpihalle huikkasin Joelille, että uusia paaluja tarvittiin kaksitoista. Hän heilautti minulle kättään ja työnsi viimeiset heinäpaalit alas vajan yläkerran ovista. Joel käytti tehtävässä apunaan niin sanottua ulkoista luurankoa, joka tuki hänen vartaloaan ja antoi huomattavan määrän lisävoimaa vanhan miehen käsivarsiin. Pysähdyin päärakennuksen portaille ja käännyin ympäri, koska takaani kuului epämääräistä kopinaa. Se oli äitini villi vuohi, joka oli karannut aitauksesta. Äitini huolehti yksin kaikkien tilan pienempien eläinten ja siivekkäiden hoidosta. Ne piti ruokkia ja juottaa päivittäin ja siivota niiden aitaukset ja häkit. Äiti oli ollut kasvimaalla kuokkimassa jo kolme päivää. Minulla oli hyvin paljon onnea hänen suhteensa. Hän oli terve ja piti pöytämme koreana. Olimme melkein omavaraisia. Äiti kolusi lähimaastot syksyisin marjoista ja sienistä ja valtasi keittiön kahdeksi viikoksi hilloamista ja purkittamista varten. Saman kohtalon kokivat kasvimaan kurkut ja kurpitsat. Alkoholin ostin kaupungilta, vaikka äiti olisi varmasti osannut pistää omena- ja päärynäpuittemme hedelmätkin käymään. Hänellä ei ollut vain aikaa kaikelle. Hätyytin vuohen takaisin aitaukseen ja korjasin verkkoaidan.
Olin vielä pihalla, kun kuulin puhelimen soivan. Juoksin keittiöön ja vastasin.
“Haloo. Voinko puhua Rouva Middlewayn kanssa?” kuului kuiva naisääni.
“Se olen minä itse, tai tarkoitatte ehkä äitiäni…”
“Se koskee tytärtänne.”
“Niin?”
“Galaxy ei ole ottanut osaa opetukseen tällä viikolla ollenkaan.”
“Mitä?”
“Tyttärenne on ollut poissa koko viikon, ja kanslisti juuri tarkisti ettei koululle olla ilmoitettu tästä, ainakaan vielä.”
Melkein annoin luurin pudota kädestäni. Galaxyn koulunkäynti maksoi maltaita, mutta koska hän ei halunnut periä tilaa töineen, oli minun maksettava hänelle koulutus. Nieleskelin.
“Niin siis tietenkin, hän on vain auttamassa sukulaista, jolle syntyi kaksoset. Olen pahoillani, mutta unohdin ilmoittaa koululle.”
“Kaksoset, voi kamalaa. Se on Galaxyltä hyvä teko auttaa tuossa tilanteessa, mutta muistakaa ilmoitus seuraavan kerran.”
Toivotin hyvät päivät naiselle ja asetin luurin takaisin paikoilleen. Minulla ei ollut aavistustakaan missä tyttö oli viikon viettänyt, ja pelko kouraisi vatsaani. Hän oli palannut kotiin eilen, kuten joka perjantai, ja sulkeutunut huoneeseensa. Nousin raput yläkertaan ja koputin.
“Niin”, kuului tytön ääni oven takaa.
Avasin oven ja minua katseli tuima nuori nainen suu supussa ja kädet puuskassa rinnan päällä.
“Soittivat koulusta.  Seuraavan kerran kun päätät omine lupinesi häipyä ties mihin ja kuka tietää kenen kanssa, hoidat itse omat likaiset valehtelusi koulun kansliaan. Onko selvä?”
“On.”
“Hyvä. Ja jos joudut tuplaamaan yhdenkään kurssin, niin rahat otat suoraan omasta pussista.”
Ei sanaakaan eikä elettäkään.
Tiesin, että minun oli turha kysyä tytöltä mitään. Suljin oven ja marssin talleille ja Galaxyn täysiverisen karsinalle. Orin tuijottaessa tarkistin sen jalat ja kengät. Ne olivat kunnossa. Ainakaan tyttö ei ollut pilannut hevostaan. Se oli seudun nopein eläin.

Illalla istuin takan ääressä ja kuuntelin satakielten kuoroa avoimesta ikkunasta. Pyörittelin liköörilasia sormissani. Ajattelin miten paljon valoisammalta tuleva näyttäisi, jos tyttäreni päättäisikin haluta periä tilan. Voisin huoletta investoida ja kehittää ja tuottaa aina vain parempia työhevosia, ehkä jopa kasvattaa toimintaa ja palkata lisää väkeä. Kaikki olisi mahdollista ja helppoa. Mutta todennäköisemmin minusta tulisi suvun musta lammas, se joka joutuisi myymään tilan. Olin neljänkymmenen paremmalla puolella, enkä tästä enään nuorentunut. Vartaloni teki jo nyt tarpeeksi kapinaa. Minä tuskin pystyisin työskentelemään kuten äitini, hautaan asti hymyillen. Voisin tietenkin vuokrata maat ja palkata tilalle johtajan ulkopuolelta. Ajatus maistui pahalle. Tiesin mihin kuntoon vuokratilat pääsivät vuosien varrella. Se olisi pahempi kuin myynti. Kumosin liköörit kurkkuuni ja suljin ikkunan.

Vietin seuraavan viikon nuoria hevosia koulien. Pyysin Galaxya auttamaan, mutta tyttö vain nyrpisti nenäänsä ja haastoi riitaa. Paiskoimme ovia ja huusimme ja Galaxy hyppäsi hevosensa selkään ja katosi kylille. Olin niin työn ruumiillisesti rasittama ja samalla tuloksesta ylpeä, että huomasin vasta torstaina, ettei tyttö ollut tullut takaisin. Minulla ei ollut hetkeäkään hukattavana ja annoin asian olla. Puursin kentällä vastahakoisten kolmivuotiaiden kanssa iltaan asti. Olimme juuri päästäneet hevoset aitaukseen, kun kuulimme kimeää ujellusta peltojen takaa. Juoksin pihan poikki portille nähdäkseni mistä oli kyse, vaikka tiesin sen jo, mutta en halunnut uskoa. Moottoripyörä pysähtyi pihaamme ja tuijotin suu auki, kun tyttäreni riisui kypärän päästään, antoi sen tippua maahan ja nousi pyörän selästä ja oli kaatua siihen. Talolta juossut äitini nappasi tytön kainaloonsa, ja Joel ja tallimestari tarrasivat pyörään ennen kuin se kaatui. Se oli suurikuutioinen kilpapyörä ja sen maalipinta oli joka puolelta naarmuilla.
“Joel viekää tuo kamala vehje äkkiä pois”, huusin miehille ja he lähtivät työntämään laitetta pois. Äitini talutti nyyhkyttävän Galaxyn taloon ja minä jäin seisomaan portille kuin vartioon, koska tiesin että saisimme pian seuraa.
Pyyhin jarrutusjäljet pihalta ja tieltäkin monen metrin matkalta. Tiesin, etten minä ketään huijannut, mutta tarvitsin tekemistä, jotta en ryntäisi tyttöä kuristamaan. Menin talolle vasta kun käteni olivat lakanneet tärisemästä.

“Anteeksi äiti, ihan oikeasti minä en halunnut, mutta ne miehet tuli ja sitten minä en enään voinut kuin paeta”, Galaxy itki vuoteellaan istuen isoäitinsä käsivarsi olkapäillään.
“Rollonvillestäkö sinä tänne ajoit?”
Nyökkäys.
“Olitko sinä niissä rikollisissa ajoissa mukana?”
Niiskaus ja nyökkäys.
“Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Ja mitkä miehet? Tekivätkö he sinulle jotain?”
Tyttö itki entistä hysteerisemmin. Jätin huoneen.

Salin kaappikello ehti lyödä kaksi kertaa varttitunnin, kun näin liikettä tiellä. Seurasin keittiön ikkunasta, kun Leon miehineen lähestyi taloa ja ratsasti lopulta portista sisään ja pihan puolelle. Menin vastaan. Leon laskeutui ratsailta muiden miesten katsellessa tilaa etsivin silmin. Onnekseni he pysyivät ratsailla.
Leon käveli luokseni ja etsi vastauksia silmistäni. Kylmetin mieleni ja tunteeni ja tuijotin häntä ilmeettömänä.
“Lio”, hän sanoi ja hipaisi lakkiaan.
“Iltaa”, vastasin ja asetuin taloni eteen kuin patsas.
Leon näytti yhtä vaivautuneelta kuin vakavalta ja selvästi etsi sanoja lakkinsa alta. “Etsimme henkilöä joka ajoi tänne päin moottoripyörällä”, hän sai lopulta sanottua.
“Sehän on rikollista”, kivahdin ja yksi miehistä hymyili.
“Te ette sitten nähneet tai kuulleet täällä mitään normaalista poikkeavaa?” Leon kysyi.
Silloin Joel käveli selkä kumarassa keskelle pihaa ja osoitti käsivarrellaan kohti itää ja sanoi, “Se painui tuonne, tuohon suuntaan. Olimme alalaitumella, kun kuulimme sen pärinän lähestyvän kaupungin suunnalta ja sitten se hävisi tuonne järvelle päin.”
Leon katseli Joelia, joka siirtyi juttelemaan kyläläisten kanssa. Sitten hän asteli luokseni.
“Tämä on hyvin vakavaa”, hän kuiskasi.
“Tiedän.”
Kapteeni Carpentier miehineen lähti ja laukkasi kohti järveä. Kun he olivat kadonneet mutkan taakse, Joel näytti minulle mihin he olivat moottoripyörän piilottaneet. Se oli lantalassa. Joel ja tallimestari lapioivat höyryävää sotkua sen päälle. Palasin talolle. Aurinko oli juuri kadonnut pienen metsikön taakse. Jossain kaukaisuudessa ulvoi koira.

Galaxy kertoi minulle ottaneensa osaa kilpa-ajoihin kaksi kertaa. Hän oli käynyt Rollonvillessä kerran kuussa syksystä lähtien. Edellisenä kesänä hän oli tutustunut kaupungista tulleisiin nuoriin kesäjuhlissa ja viikkoa myöhemmin hän oli kokeillut ensimmäistä kertaa moottoripyörällä ajoa. Koko bisnestä pyöritti epämääräinen ryhmä henkilöitä, jotka salakuljettivat kaikkea mahdollista. Galaxy vakuutti olleensa kiinnostunut vain ajamisesta.
Hän kertoi mitä kisoissa oli tällä kertaa tapahtunut. Paikalla oli ollut paljon katsojia ja vedonlyönti oli käynyt kuumana. Galaxyä oli veikattu kisan kärkeen. Kun pyörän omistaja oli pyytänyt häntä ajamaan hyvin muttei liian hyvin, oli Galaxy ymmärtänyt millaiseen sontaan hän oli itsensä kaivanut. Hän oli kuitenkin ajanut kisan parhaan ajan, ja hänet oli revitty maaliviivalta suoraan puhutteluun.  Tyttö oli poistunut paikalta huuli halki, varastanut kilpapyöränsä ja ajanut sillä nopeinta reittiä kotiin. Jokin tytön tarinassa ei täsmännyt, mutta olin kuullut tarpeeksi.
“Eikö se riittänyt, että isäsi tapettiin? Pitikö sinun olla yhtä tyhmä? Mitä me teemme nyt? Näinkö minä sinut kasvatin?” Pommitin tyttöä kysymyksillä kunnes äitini tuli hakemaan minut pois.
 En ollut huomannut, mutta Leon oli palannut. Hän istui keittiössä ja yritti sytyttää piippuaan. Otin tulta liedestä ja tarjosin hänelle päreen. Vedettyään tarpeeksi savua keuhkoihinsa hän katsoi minua arvioiden.
“Hän voi saada elinkautisen.”
“Mitä todisteita teillä on?”
“Lio, jos tämä minusta riippuisi…”
“Mitä todisteita teillä on?”
“Agenttimme Rollonvillestä on seurannut Galaxyä jo jonkin aikaa. Muistatko ne kaksi jotka pidätettiin talvella?”
“Kuinka kauan sinä olet tiennyt?”
“En kauan, eikä näistä minulle kerrota. Tohtori Roberts kävi luonani toissapäivänä ja kertoi että useampaa nuorta epäiltiin, mutta koska kyseessä oli enimmäkseen rikkaiden kakaroita, eivät viranomaiset halunneet tehdä asialle heti mitään. Hän minua Galaxystä varoitti. Hän halusi, että puhun sinulle, mutta aika loppui kesken. Galaxyn moottoripyörän ääni kuului keskustaan asti ja kaikki arvasivat sen porhaltaneen suoraan tänne.”
“Mutta onhan tämän tien varrella muitakin tiloja.”
“Niin mutta ei sellaisia, jotka eivät olisi jo jotenkin sekaantuneet ala-maailman touhuihin.”
Nyökkäsin, vaikka halusinkin lyödä nyrkkiä pöytään. Galaxyn isä oli tapettu, koska hän ei ollut halunnut sekaantua ganstereiden pimeisiin kauppoihin.
“Olen pahoillani”, Leon sanoi ja otti toisen käteni suuriin kouriinsa.
“Et niin paljon kuin minä. Galaxy ei tule selviämään hengissä pakkotyössä. Hän ei ole tarpeeksi vahva ja talvisin hän aina sairastuu.” Pyyhin kyyneleet kädenselkään. “Elinkautinen eli vähintään kymmenen tai viisitoista vuotta. Hän ei tule kestämään.”
“Ja mitä jos häntä ei tuomittaisi?” kysyi Leon. “Mitä jos Galaxy ei joutuisikaan käräjille, ja mitä jos häntä ei tuomittaisi? Hän ei joutuisi tekemään pakkotyötä.”
“Mitä sinä nyt oikein minulle siinä tarinoit? Juurihan sanoit, että todisteet ovat kivenkovat ja vedenpitävät.”
“Niin ne ovatkin, mutta mitä jos Galaxyä ei voitaisi koskaan tuomita?”
“Tarkoitatko sinä että…”, änkytin.
“Se on hänen ainoa mahdollisuutensa. Siitä olen varma.”
“Että hän pakenisi. Sitäkö sinä tarkoitat? Ja minne?”
“Derportista lähtee joka lauantai alus Uuteenhaveniin kanaalin yli. Jos me lähdemme nyt heti, ehdimme sinne ajoissa.”
Vasta tuolloin ymmärsin miten pahasti asiat olivat.
“Kerää niin paljon rahaa kuin löydät ja pakkaa hänen tavaransa. Menen satuloimaan hevoset.”
Ja Leon oli jo ulkona.
Äitini oli kuunnellut meitä portaikossa. Hän marssi keittiöön, heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut.
“Hae arkku ullakolta. Minä pidän huolen kaikesta muusta”, hän käski.

Katselin äitini aavemaista hahmoa portin pielessä. Hän vilkutti hyvästejään kennolamppujen vihertävässä valossa. Galaxy istui kyyryssä oriinsa yllä ja itki. Matkasta tulisi pitkä ja vaikea, mutta onneksi täysikuu valaisi tietämme. Lähdimme reipasta ravia matkaan ja ylitimme nummet laukaten.
Juuri ennen auringonnousua pysähdyimme juottamaan hevosia puron varteen. Omani oli kadottanut yhden kengän ja ontui kevyesti. Leonin hevonen oli yltä päältä vaahdossa ja tärisi väsymyksestä. Vain Galaxyn ori oli siinä kunnossa, että kukaan itseään kunnioittava ratsastaja suostuisi sen selkään nousemaan. Istuin kivelle ja heilutin päätäni apeasti Leonille, kun hän tarjosi minulle leivän palaa. Galaxy tuli istumaan viereeni ja näytti kuin hän haluaisi sanoa jotain, mutta pysyi hiljaa.
”Mistä te saitte carburanttia pyöriinne?”
”No se ei ole vaikeata”, Galaxy vastasi puuskahtaen. ”Ne tekee sitä Bretagnessa levästä ja bakteereista. Niillä on siellä Brestin lähellä oikein tehdas.”
Olin hivenen järkyttynyt, mutta samalla yllättynyt, koska luulin carburanttien valmistamiseen tarvittavan öljyä. Kaiken pahan alku ja loppu, ja nyt tyttäreni väitti, ettei sitä edes tarvittu moottoriajoneuvoilla kulkemiseen. Jouduin ravistelemaan ajatuksen pois mielestäni, jotta pystyin keskittymään hetkeen.
“Kun tulet perille, otat saman tien kyydin tälle tilalle”, sanoin ja ojensin tytölle lapun, jolle olin kirjoittanut tuntemani hevoskauppiaan nimen. “He ovat hyvä perhe. Vähän niin kuin me”, lisäsin.
“Vähän? Tarkoitat siis että heidän lapsensa eivät ole rikollisia”, Galaxy sanoi ilotta.
“Olen varma että he tarjoavat sinulle työtä ja majoituksen, jos vain pyydät sivistyneesti. Ei sinun tarvitse kertoa, että olet maanpakoon lähtenyt. Sano että kotona tuli olo tukalaksi, ja että halusit lähteä katsomaan maailmaa. Kyllä he sen ymmärtävät. Postia et voi lähettää, mutta jos joskus pääset jonkun tietokoneen lähelle, niin yritä lähettää minulle meili”, selitin. Olin varma, että kaikki minulle osoitettu posti kiertäisi lainvalvojien kautta. Sen sijaan sähköistä postia ei kukaan vahtinut. Se oli käynyt niin harvinaiseksi.
Galaxy tuijotti kohti ruskehtavaa taivaanrantaa silmät tyhjinä.
“Tulen sinua tapaamaan, heti kun se on turvallista.” Tiesin että siihen saattaisi mennä yli vuoden. “Galaxy, sinun pitää olla vahva ja itsenäinen ja pitää itsestäsi huolta”, sanoin ja ääneni murtui. “Muistatkin sitten pysyä erossa ongelmista.”
Galaxy kääntyi puoleeni ja hipaisi poskeani. “Äiti luulen että tässä on jo ihan tarpeeksi.”
“Jatketaan matkaa”, Leon kuiskasi ja nousimme ratsaille.

Kolme kilometria kauempana ohitimme Rogerien tilan ja sain idean. Ratsastimme tilan pihaan ja itse Herra Roger tuli meitä vastaan. Hän katseli kolmikkoamme päistä kavioihin, mutta pysyi hiljaa.
“Huomenta hyvä ystävä”, sanoin niin kuin ei mitään.
“Huomenta parahin rouva”, hän vastasi.
“Olemme matkalla Derportiin, ja kiireessä olemme hoputtaneet hevosia huolimattomasti.”
“Siltähän tuo näyttää parahin rouva”, mies sanoi ja raaputti takaraivoaan selvästi miettien mitä me teimme hänen luonaan.
“Olisiko mahdollista hyvä ystävä, että lainaisitte meille kolme varahevosta loppumatkaa varten? Maksan teille tietenkin vaivasta.”
Mies ei heti vastannut vaan raaputti takaraivoaan rivakammin. Sitten hän tuli katsomaan hevosten kuntoa ja tarkisti niin eläimet kuin niiden ratsastajat. Lopulta mies puhui. “Onhan nuo vähän väsyneitä nuo teidän hevoset. Taidatte itsekin olla reissussa rähjääntyneet. Mahtaa olla tärkeä se asia Derportiin.”
“Oletteko olleet tyytyväinen Cobeihinne?” kysyin, koska olin myynyt Rogereille kaksi työhevosta edellisenä syksynä.
“Juuh, kyllä ne jaksavat töitä paiskoa”, mies vastasi.
“Herra Roger, meillä on kiireistä asiaa rannikolle, ja koska te olette tunnetusti kohtuullinen ja auttavainen ystävä, niin tarjoan teille tyttäreni oriin vaivan palkaksi.”
Valo syttyi miehen silmiin, kun hän laski mielessään voittoja, jotka Galaxyn hevonen hänelle toisi laukkakisoissa. Sitten mieheen tuli liikettä. Hän pyysi meidät alas ratsailta ja huusi unisen tallipojan hakemaan hevoset. Meidät hän ajoi edellään tupaan, jossa meille tarjottiin kahvit.

Saavuimme Derportiin alkuiltapäivästä. Satamassa kävi tavanomainen huiske ja huuto. Meidän ei tarvinnut pelätä, että joku muistaisi käyntimme kaiken sen sekamelskan keskeltä. Ostimme lipun Galaxylle ja kävimme nopeasti syömässä. Sitten teimme viime hetken ostokset. Halusin, että hän lähtee uudet saappaat jalassaan. Vanhat olivat revenneet ja naarmuilla. Korjauttaisin ne suutarilla myöhemmin. Galaxy veisi satulansa mukanaan, koska hyvään satulaan joutui säästämään monta kuukautta. Se olisi aina se vähemmän huolehdittavaa. Möin kaikki mukanani tuomat omani ja äitini korut satamaan asettuneelle käytetyn tavaran kauppiaalle ja annoin rahat tytölle.
Kun astelimme laiturille, kuuntelin lautojen natinaa. Tuuli sai kaiken kalkattamaan ja vinkumaan laituriin kiinnitetyn purjealuksen mastoissa. Kun tuli hetki halata ja sanoa hyvästit, en kuullut enää mitään. Galaxy ja Leon puhuivat kumpikin, mutta en saanut sanoista selvää. Halasin tyttöäni ja katselin sydän syrjällään, kun hän asteli laivan kannelle. Hetkeä myöhemmin irtosivat köydet ja alus lipui parin purjeen vetämänä ulapalle.





Heinäkuun 30. päivä 2038, Suur-Buchy

Oli myöhäinen ilta, kun koputin Leonin etuovelle. Karvaaksi yllätyksekseni oven avasi Mariette. Nainen silmäili minua oudosti ja ilmoitti Leonin lähteneen keskustaan Norbertin veljien tappelua selvittämään.
“Haluaako rouva tulla sisään?” Mariette kysyi.
En tiennyt oliko se hyvä idea, mutta olin pirun väsynyt markkinapäivän jäljiltä, ja nyökkäsin myöntävästi.
“Haluaako rouva kahvia? Tai jotain muuta?”
Ennen kuin ehdin vastaamaan oli Mariette ryhtynyt kattaamaan pöytää. Hän tuhisi kuin ilmoittaakseen, että hän teki kaiken tämän vain miellyttääkseen työnantajaansa. “Älkää nyt jääkö siihen seisoksimaan, istukaa alas”, hän käski.
Mariette tarjoili minulle padassa lämmitettyä kaurispataa ja lasin viiniä. Söin nälkääni Leonin kotiapulaisen tarkkaavan katseen alla. Yllätyksekseni Mariette kaatoi myös itselleen lasin viiniä ja ryhtyi rupattelemaan.
“On se kamalaa mitä sille teidän tytölle tapahtui.”
Nyökkäsin, koska en tiennyt mitä sanoa. Tutut, puolitutut ja täysin tuntemattomatkin olivat tulleet päivittelemään Galaxyn katoamista heti uutisen levittyä. En vastannut heille mitään, mutta kai se tulkittiin normaaliksi, koska kuka nyt osaisi siihen sanoa paljoakaan, kun lapsi katoaa. Tyttäreni poissaolo sai sydämeni lyömään tyhjää joka kerta kun häntä ajattelin, ja se oli usein. En ollut kuullut hänestä vielä mitään, mutta pöly leijui yhä ilmassa. Paloin halusta lähteä seuraavalla postilaivalla Galaxyn perään, mutta käräjien tutkintakomissio olisi pitänyt sitä epäilyttävänä. Edes Leon ei voisi estää komissiota lähettämästä kansojenvälistä rikosepäillyn kiinniottopyyntöä kanaalin toiselle puolelle. Toistaiseksi kukaan ei tiennyt minne tyttäreni oli kadonnut ja hyvä niin.
“Lisää?” Mariette piteli pulloa ilmassa lasini yllä.
“Kiitos, mutta taidan lähteä nukkumaan.”
Kodinhoitaja ei näyttänyt tyytyväiseltä ja sanoi, “No jos rouvalle ei seura kelpaa”, ja laski pullon takaisin pöydälle.
Ei minua Marietten seurassa mikään häirinnyt. Olin itse asiassa helpottunut, että hän vihdoin ylipäätään näytti minut huomaavan. En vain halunnut ryhtyä juttelemaan kenenkään kanssa perhettäni kohdanneesta vastoinkäymisestä, ainakaan viinillä kyyditettynä.
“Minulla on pitkä päivä takana, mutta jos nyt yhden lasin vielä…”, ehdin tuskin sanoa, kun Mariette oli jo täyttänyt lasini.
“Tulee sitten uni paremmin”, hän myhäili ja veti kulauksen omastaan.

Pöydällä palava kynttilä oli menettänyt puolet korkeudestaan ja viinipullo kaiken sisältönsä, kun Leon käveli ovesta sisään. Hän näytti siltä, kuin todistaisi kanan ja ketun rupatteluhetkeä salongissaan. Miehen ilme olisi pitänyt maalata tauluksi. Leon veti henkeä ja samalla tilannetta itseensä. Sitten hän tuli hymyillen istumaan viereeni.
“Nyt minä voinkin tästä lähteä, kun herra tuli kotiin. En minä voinut jättää rouvaa tänne yksin murehtimaan”, Mariette sanoi ylös noustessaan. Hän kolautti tyhjän pullon niille varattuun laatikkoon ja katosi lämpimään yöhön.
“Vai sellaista”, totesi Leon.


Saman päivän aamuna Tyford Jayn farmilla

“Hooo-o ptruu Silkii, hoo”.
Tamma ei välittänyt kehotuksistani pysähtyä. Se rieputti minua pitkien ohjasten perässä pitkin tietä. Yritin pysyä rauhallisena ja mietin mitä äitini olisi tehnyt samassa tilanteessa. Hän sai aina hevoset pysähtymään, nuoretkin. Vedin oikeasta ohjasta tamman pään kohti tienpientaretta. Toivoin, että vastaan nouseva tie saisi sen pysähtymään. Sen sijaan tamma rymisteli ylös ja suoraan metsään mustavalkoista häntäänsä viuhtoen. Ruohotuppaat lentelivät sen valtavista kavioista, ja minä huusin kiukusta ja pelosta. Puiden oksat läpsyivät kasvoilleni ja tamma kiihdytti vauhtiaan. Yritin pysyä perässä pystyssä. Tamma retuutti minut pienen metsän läpi toisella puolella aukenevalle laitumelle ja pysähtyi. Se katseli tarkkana laitumella seisovaa hevosta, joka tuijotti vuorostaan meitä. Tamma hirnui uudelle tuttavuudelle ja pelkäsin sen puskevan läpi piikkilanka-aidasta, joka erotti sen kaveristaan. Heitin pitkät ohjat maahan ja tartuin säpsähtelevää vikuria suoraan kuolainrenkaasta. Kaivoin taskusta porkkanan ja tamma söi sen yhdellä hotkaisulla. Sain sen palaamaan mukanani takaisin tielle ja talleille.
“Nyt jo?” kuului selkäni takaa, kun olin päästämässä tammaa aitaukseen. Käänsin päätä nopeasti, vaikka tiesin, että se oli Jayn vanhin poika Michael. En vastannut.
“Olisit sinä voinut Minervaa vähän pidempään lenkittää. Vai tapahtuiko jotain?”
“Ei mitään, en vain…”
Michael ei antanut minun jatkaa vaan leikkasi selitykseni lyhyeen. “Joo joo kyllä minä tiedän, ei nuorten hevosten kouluttaminen niin helppoa olekaan, vaikka sinulla sen pitäisi olla verissä.”
Tukin suuni puremalla leukani tiiviisti yhteen ja tyydyin tuijottamaan miestä. Michael ei ollut jättänyt minua rauhaan tilalle tulostani lähtien. Hän oli ensin käyttäytynyt mukavasti. Ja kun olin antanut hänen ymmärtää hyvin selkeästi, että en ollut hänestä kiinnostunut “siinä mielessä”, oli hän muuttunut vähemmän kivaksi.
Michael kuljetti kylmän katseensa silmistäni savisiin saappaisiini ja tokaisi, “Joka tapauksessa isä odottaa sinua sisällä.” Ja hän lähti.
Kävin pesemässä kädet ja vaihdoin saappaat kenkiin ennen päätalolle menoa. Tyfordien tilalla kaiken piti olla tip top. Astuin eteiseen ja pyyhin kenkäni. Kävelin keittiön ovelle ja kurkkasin sisään. Jayn thaimaalainen kokki Boong hymyili silmillään ja vinkkasi päällään salin suuntaan. Hymyilin takaisin ja jatkoin salin puolelle. Tumma ja pitkä työnantajani seisoi suurten ikkunoiden ääressä ja tuijotti ulos terassille.
Sanoin hiljaa, “Huomenta”.
Mies käänsi kuivat kasvonsa minua kohti ja hihkaisi, “Galaxy, tule peremmälle tyttö hyvä ja istu alas”.
En voinut olla hymyilemättä sisäisesti, kun näin miehen katsahtavan pikaisesti jalkojani. Salin matto näytti useita satoja vuosia vanhalta ja sen koukeroiset kuviot kielivät aasialaisesta alkuperästä. Töpsyttelin salin halki ja istuin tuoliin, jonka Jay oli minulle osoittanut. Se oli suuri ja upottava. Vaikka Tyfordin perheellä oli paljon yhtäläisyyksiä omani kanssa, en usko, että Jay Tyford olisi viihtynyt äitini kodissa. Eikä äitini olisi myöskään osannut arvostaa Jayn kodin täyttäviä krameluureja. Äiti oli käytönnön nainen ja Jay maailman mies. Se ei tietenkään estänyt hyviä kauppasuhteita heidän välillään.
“Galaxy”, Jay sanoi ja istuutui vastapäiseen tuoliin.
Aloin hermostua, vaikka en uskonut, että miehen asia liittyi mitenkään minun pakolaisuuteeni.  Minua huolestutti enemmän työni. En tiennyt mitä tekisin, jos Jay päättäisi heittää minut pihalle.
“Niin herra Tyford”, yritin madella.
“Missus Middleway, me puhuttelemme täällä etunimillä, kaikkia”, hän murahti. “En tiedä, mitä tehdä sinun kanssasi. Minusta tuntuu kuin olisit onneton luonamme.”
Pala nousi kurkkuuni enkä saanut sanottua mitään, mutta onnekseni Jay hoiti puhumisen.
“Alkuun kaikki meni hyvin ja opit nopeasti talon tavoille ja hetken näytti jopa siltä, että tulit mainiosti toimeen kaikkien kanssa. Nyt valitettavasti näyttää siltä, että kaikki menee huonosti.” Hän pysähtyi ja katseli sohvatuolissa kiemurteluani.
En tiennyt miten istua. Ristin jalkani ja käteni, mutta tajuttuani ottaneeni täysin torjuvan asennon, yritin asetella käteni syliini jotenkin rennosti. Taisin näyttää kaikkea muuta paitsi rennolta. Jay hymyili.
Nielaisin.
“Pidän äitiäsi suuressa arvossa. Mehän olemme melkein perhetuttuja”, Jay sanoi.
Tämä oli minulle täysin uutta tietoa, mutta pysyin yhä hiljaa.
“Äitisi isoisä työskenteli täällä aikanaan ennen kuin lähti Ranskaan. Minulla on ihan varmasti valokuvia niiltä ajoilta, jos haluat joskus nähdä”, Jay sanoi sen enempää vaivautumatta.
“Aah”, sain huokaistua.
“Kai äitisi sentään tietää, että olet täällä? Ethän sinä vain paennut kotoa jälkiä jättämättä?” Jay jyrisi.
“En todellakaan karannut”, sain vastattua ja kaduin heti äkillistä purkaustani. “En karannut. Äiti tietää, että tulin tänne. Hänhän minulle teidän osoitteenne antoi.”
“Hmmm.” Jay silitti ohimoaan keskisormellaan. “Ja sinä pidät häneen yhteyttä säännöllisesti?” mies uteli.
“Tietenkin.”
“Niinkö?”
En tiennyt, miten Jay voisi tietää, etten ollut kirjoittanut kenellekään niiden neljän kuukauden aikana, jotka olin hänen tilallaan työskennellyt. Taisin kurtistaa koko otsani asiaa pohtiessa, koska Jay ryhtyi nauramaan, tai paremminkin hihittämään.
“Voi lapsi parkaa”, hän hihkui. “Älä nyt noin hurjalta näytä. Minä tiedän, ettet ole kirjoittanut äidillesi, koska Bobby työskentelee postissa.”
Vedin henkeä ja yritin näyttää arvokkaalta, vaikka minut oli juuri saatu kiinni emävaleesta. Bobby oli yksi Jayn serkkuja. He kävivät yhdessä metsästämässä.
“Ei tämä tietenkään minulle kuulu ja olen pahoillani urkkimisesta, mutta olen itse isä ja tiedän miten vaikeata teidän nuorten kanssa joskus on. Halusin vain varmistaa, että kaikki on hyvin.”
“Kaikki on hyvin”, sanoin ja yritin hymyillä. “Me riitelimme äidin kanssa niin paljon, että katsoimme kumpikin parhaaksi, että lähden kotoa. Hän se minut tänne lähetti.”
Jayn katse oli epämiellyttävän ovela.
“Oli miten oli, mutta minä olen huolissani sinusta ja äitisikin ansaitsee parempaa. Sen takia kirjoitin hänelle ja kerroin, että voit hyvin. Kutsuin hänet tänne sinua tapaamaan.”
Olin pudota tuolilta, mutta onnekseni sen pehmuste oli niin upottava, että pysyin sijoillani. Kykenin vain sopertamaan “Te teitte mitä?”
Annoin Jayn pitää pitkän monologian vanhempien ja heidän lastensa suhteista ja hyvästä kasvatuksesta ja lasten velvollisuuksista. En kuunnellut. Aivoni löivät hetken tyhjää ja sitten paniikki iski päälle. Minun pitäisi taas paeta. Minne? Ja pitäisikö minun sanoa jotain Jaylle ja pyytää hänen apuaan vai vain kadota? Kuuntelin Jayn sepustukset ja annoin hänen kertoa minulle, miten minun pitäisi jatkossa toimia omaksi parhaakseni. Tein parhaani vakuuttaessani Jayn siitä, että parantaisin käytökseni. Pingoin päätalolta suoraan tallin taakse työväen talolle ja painuin huoneeseeni miettimään.
Jay oli kertonut lähettäneensä kirjeen äidilleni lauantaina. Se saapuisi Suur-Buchyn postikonttoriin ehkä torstaina tai perjantaina. Sieltä kirje toimitettaisiin lainvalvojille. Jos Jayn kirje saapuisi ensimmäisenä Leonin työpöydälle, saisin ehkä päivän tai kaksi lisäaikaa. Mutta joka tapauksessa minun pitäisi taas paeta ja mieluiten heti. Päätin kuitenkin odottaa iltaan asti, koska päästäkseni tilalta pois minun pitäisi lainata yhtä sen hevosista.
Loppupäivän loin lantaa tallissa ja suunnittelin pakoa. Tällä kertaa äitini ei ollut minua auttamassa ja en edes tiennyt minne päin lähteä. Jostain syystä mieleni teki kohti pohjoista. Illallisen jälkeen pyysin Boongilta lainaksi hänen suurta tietokirjaansa. Se ei herättänyt kenenkään huomiota, koska vietin usein illat lukien. Boong toi kirjan minulle ja sanoi, “Pidä se”, ja katosi käytävään. Henkäisin syvään, koska uskoin Boongin tietävän minusta ja yleensä kaikesta enemmän kuin kokin tuli arvata. Naisen pitkät tummat hiukset ja hymyilevät silmät saivät hänet näyttämään kaukaa tulleelta prinsessalta. Sen sijaan hänen suora ja ilmeetön suunsa ja kurttuiset kätensä kuuluivat paremminkin jonkin sortin noidalle. Pidin häntä arvossa, mutta etäältä.
Etsin karttasivuilta rannikon ja pistin sormeni kohdalle, jossa Tyfordin tila suurinpiirtein sijaitsi. Haravoin katseellani sopivaa tietä pohjoiseen, mutta ajatuksissani haaveilin kauemmas.

Sydämeni hypähti paikoiltaan, kun kuulin rapinaa tallin käytävältä. Jähmetyin paikoilleni ja toivoin, että juuri satuloimani ruuna pysyisi hiljaa. Kuulin jonkun lähestyvän ja yritin piiloutua pilttuun pimeään nurkkaan. Kirosin mielessäni satulaa, jota en ehtinyt ottaa pois. Rapina pysähtyi kohdalleni hetkeksi ja jatkoi sitten matkaa. Kurkkasin puolioven yli äänen perään ja näin suuren rotan, joka lyllersi oljenkorsien seassa. Kiristin satulavyön ja kiinnitin satulalaukut paikoilleen. Hetkeä myöhemmin talutin ruunan tallin lantalan puoleisesta ovesta ulos ja kuuntelin yön ääniä. Hiljaista, jopa koirat nukkuivat. Oli kuin joku olisi syöttänyt ne niin väsyksiin, ettei niitä enään kiinnostanut tilan yölliset tapahtumat. Suuntasin suoraan metsään ja nousin ratsaille vasta ollessani varma, ettei kukaan ollut minua nähnyt. Yö oli pilkkopimeä ja suunistin pelkän vaiston ja lainahevoseni aistien varassa.
Saavuin Portsmouthiin kaksi päivää myöhemmin. Möin ruunan kaupungin laitamilla virkavallan välttämässä korttelissa, jossa kaikenlainen kauppa kukoisti. Ostin polkupyörän vanhalta mieheltä ja poljin satamaan. Istahdin rantaan ja katselin vihreänä vellovaa merta . Satama oli pullollaan purjealuksia. Suurin osa niistä oli kalastajien pieniä yksimastoisia veneitä. Osa laivoista oli taas niin suuria, että arvioin niiden purjeiden käsittelyyn tarvittavan monikymmen henkisen miehistön. Ne olivat valtamerialuksia, jotka kuljettivat tavaroita ja ihmisiä mantereilta toisille. Erotin yhden laivan kannelta harmaat tykit. Ne oli asennettu merirosvojen varalta. Sitten katseeni harhautui toiselle puolelle satamaa-altaaseen, jonka keskellä kellui ankkurissa kummallinen alus. Se oli harmaa ja sen runko koostui kolmesta kapeasta osasta. Keskimmäinen oli suurin ja sen kannelta nousi korkealle ilmoihin yksi valtava kaareva masto. Trimaraani, ajattelin ja nappasin pyöräni ja poljin lähemmäs.
Kyltissä luki: “Maailman nopein alus, Harmaa lintu, lähtee yrittämään uutta ennätystä matkalla Atlanttin yli. Hydropterin edellinen ennätys viime vuodelta on 63h. 30 metriä pitkä alus yltää parhaimmillaan yli 55 solmun nopeuteen, joka vastaa noin 100 km/h. Tulkaa todistamaan Harmaan linnun historiallista lähtöä Portsmouthista perjantaina kello 10:00.”
Tänään oli torstai.
Vietin koko loppupäivän tarkkaillen alusta ja sen miehistön liikkeitä. Alusta tankattiin, muonitettiin, siivottiin ja korjattiin. Illalla vaihdoin pyöräni ateriaan yhdessä sataman lukuisista pienistä kuppiloista. Kuun noustua harhailin satama-altaalta toiselle. Aamuyöllä hiippailin takaisin Harmaan linnun altaalle. Laskeuduin liukkaita portaita laiturille, jolla pari poikaa oli ollut onkimassa illalla. Laituri oli sopivasti aallonmurtajan suojassa ja riisuuduin alusvaatteisilleni ympärilleni pälyillen. Tungin vaatteeni ja vähät tavarani vahakankaiseen merimiessäkkiin, jonka olin hankkinut päivällä. Suljin säkin suun narulla niin hyvin kuin pystyin ja asetin sen laiturin reunalle odottamaan. Vaikka oli elokuu, vesi tuntui jäätävältä. Se johtui ehkä myös hermoista. Laskeuduin veteen käsien varassa äänettömästi. Olin kiljahtaa jonkin muljahtelevan koskiessa pohjettani, mutta rauhoituin tajuttuani sen olevan vain laiturilta veteen kulkeva leväinen köydenpätkä. Kuunsirppi nousi kaupungin kattojen ylle. Kuulostelin ääniä rantatieltä, mutta se vaikutti autiolta. Kello taisi olla kolme. Laskin säkkini veteen ja toivoin, että se pysyisi sisältä kuivana.
Lähdin uimaan hitain vedoin kohti ankkurissa uinuvaa trimaraania. Saavutin sen hengästymättä. Miehistö oli laiskuuttaan jättänyt tikapuut aluksen kyljelle. Niitä ilman en olisi voinut nousta kannelle. Hivuttauduin ylös mahdollisimman hitaasti, jotta miehistö ei huomaisi aluksen hienoista liikahtelua, kun kiipesin sen kylkeä pitkin. Kannelle päästyäni vedin säkkini ylös ja jäin makaamaan paikoilleni. Satamasta kuului kapakasta poistuvien miesten naureskelua.
Ryömin hitaasti kuin laiskiainen sivu- ja keskirungon väliin pingotetulle verkolle, joka antoi hieman periksi painoni alla. Verkon keskellä aukaisin säkkini yhä välttäen äkkinäisiä liikkeitä. Säkistä kaivoin palan kangasta, jolla pyyhin ihoni kuivaksi. Sitten pukeuduin. Jätin kengät säkkiin, koska sukkasiltani pystyin liikkumaan kannella äänettömästi. Hiivin kontaten keskirungolle ja sen yli. Alus vaikutti vielä suuremmalta kuin maista katsottuna. Sen kaksi verkkoa tuntuivat melkein yhtä suurilta kuin äidin harjoituskenttä kotona. Pudistin ajatukset mielestäni ja keskityin konttaamaan. Päästyäni toiselle sivurungolle pysähdyin hetkeksi tasaamaan pulssiani. Siinä maatessani huomasin valon palavan keskirungon peräpäädyssä. Se paloi rungon sisätiloissa. Joku oli hereillä. Valmistauduin hyppäämään laidan yli takaisin veteen, jos joku ilmestyisi kannelle, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten valo sammui.
Odotin pitkän tovin ennen kuin ryömin keulaan, jossa oli pieni luukku. Olin päivällä nähnyt miehistön jäsenten laskevan pitkulaisen säkin siitä läpi. Rukoilin ettei luukku olisi lukossa. Haparoin sen pyöreää reunaa ja sormeni osuivat metalliseen lukkoon, jonka sain vain vaivoin auki. Käteni tärisivät jännityksestä. Vedin luukun auki varovasti. Laskin säkkini siitä alas ja pujottauduin itse perästä nostaen luukun ylläni takaisin paikoilleen. Harmikseni en pystynyt sulkemaan lukkoa sisältä käsin. Tärisin pimeässä ja haparoin ahdasta tilaa ympärilläni. Lattia oli täynnä pehmeitä säkkejä ja arvelin niidän pitävän sisällään purjeita. Istuuduin ja suljin silmäni.
Olin nukkunut ehkä kolme tuntia, kun heräsin ääniin kannelta. Alus tuntui liikkuvan ja luulin, että olimme lähteneet satamasta. Karvaaksi pettymyksekseni tajusin hetkeä myöhemmin aluksen kiinnittyneen laituriin. Pettymykseni muuttui kauhuksi, kun kuulin askeleita kannelta. Kaksi miestä puhui lujaa ja suuntasi suoraan luukkua kohti. Kaappasin säkkini keskeltä purjepussien pinoa ja sulloin sen niiden alle. Kaivauduin itsekin pussien alle. Luukku aukeni päästäen päivän valon sisään.
“Saamarin Thomas on taas jättänyt kaikki auki”, kuului möreä miesääni.
“Anna olla ja puhu vähän hiljempaa”, vastasi toinen miehistä.
“Anna itse olla. Minä puhun miten tahdon, ja vaikka sen sällin isukki onkin itse Herra Kreivi, niin hittoako minä siitä välitän.”
Pelkäsin kuollakseni, kun toinen miehistä pudottautui luukusta alas. Hän seisoi siinä hetken ja kampesi sitten taas itsensä kannelle ja luukku sulkeutui ja kuulin lukon myös kilahtavan kiinni. Nyt olin jumissa. Askelten loitottua kaivauduin piilostani esiin ja löin käsivarteni johonkin kovaan. Se oli puinen laatikko, joka muistutti viinilaatikkoa. Tunnustelin sitä ja laatikon sisältä kuului kilinää. Joku tulisi hakemaan laatikkoa ennemmin tai myöhemmin.
Sataman äänistä päättelin kellon olevan kahdeksan. Laiturilta alkoi kuulua melkoista mekkalaa. Sinne oli ilmeisesti kokoontunut lauma ihmisiä saattamaan Harmaata lintua matkaan. Vatsani kurni nälästä ja kaivoin säkistäni vettyneen leivän, jota mutustelin hermot pingottuneena valmiina sukeltamaan purjepussien suojaan.
Alus irrottautui laiturista ja se hinattiin ulos satamasta. Laivatorvet soivat tärykalvoja rääkäten ja tunsin enemmän kuin kuulin miehistön liikkeet kannella. Koko alus vavahteli. Sitten alus alkoi kallistua. Painoin selkäni seinämää vasten ja tuin jalkani toiseen. Sitten vatsapohjassa vihlaisi, kun koko alus nousi ilmaan. Se leijui meren yllä valtavien siipimäisten köliensä ansiosta. Matka oli alkanut.
Heräsin nykäisyyn. Koko maailma ympärilläni liikkui ja kannelta kuului huutoja. Jokin oli vialla. Maa allani yritti liikkua ja veti minua mukanaan. Hieraisin silmiäni ja ymmärsin. Purjepussia, jonka päällä löhösin vedettiin altani pois. Kierähdin sivuun ja pussista kuului sihinää, kun sen sisältö sujahti salamana jonnekin. Huuto räjähti kannella, kun miehistö taisteli vaihdettavien purjeiden kanssa. Muutaman sekunnin varoituksella singahdin piiloon ja luukku aukeni. Joku laskeutui improvisoituun hyttiini ja penkoi purjepusseja. Sitten hän ilmeisesti löysi jotain, koska hän lopetti penkomisen. Paloin halusta kurkata. Halusin nähdä mitä tapahtui, mutta suljin silmäni sen sijaan ja pidätin hengitystä. Mies oli ehkä löytänyt säkkini. En muistanut olinko jättänyt sen esille vai en. Pullojen kilinä paljasti minulle miehen tarkastelevan laatikkoa, jonka toiset miehet olivat tänne laskeneet. Laatikko oli ehkä pelastukseni, jos mies luulisi, että se oli ollut syynä huonosti sujuneeseen purjeenvaihtoon. Mies huokaisi ja kuului rapinaa. En voinut sille enään mitään. Minun oli pakko nähdä ja vedin pussia muutaman sentin sivuun kasvojeni edestä. Valo häikäisi ensin, sitten näin nuoren miehen selän edessäni. Hän kyykisteli ja yritti ilmeisesti tunkea laatikkoa parempaan paikkaan pussien alle. Hän katseli vielä hetken tulosta ja nousi seisomaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja oli nousta kannelle, mutta muutti mieltään ja kääntyi suoraan minua kohti. Olin kuolla pussini alle. Mies kyykistyi uudelleen ja konttasi suoraan minua kohti. Pian hän makasi pitkin pituuttaan pussien päällä ihan vieressäni ja kurotti käsivarsillaan pääni taakse. Hän räpelöi jonkinlaista luukkua. Oivalsin, että sitä kautta purjeet vedettiin kannelle ja mastoon. Mies halusi vain tarkistaa, että luukku toimi moitteettomasti. Olin pyörtyä pelosta ja hapen puutteesta. Sitten mies peruutti ryömien ja tunsin hänen vasemman polvensa laskeutuvan vatsani päälle. En liikahtanutkaan, mutta mies pysähtyi siitä huolimatta. Purjepussi lensi päältäni kaaressa ja katseemme kohtasivat. Mies hyppäsi seinämää vasten ja älähti kivusta lyötyään päänsä sitä vasten. Taisin minäkin parkaista. Pysyin liikkumatta ja vedin henkeä.
“Olkaa niin kiltti”, sain vaivoin sanottua.
Mies vain tuijotti.
“Antakaa minun jäädä tänne”, anelin, mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui jalat haarallaan ja hieroi takaraivoaan. Hän oli ruskettunut, lihaksikas ja vaaleat luonnonkiharat reunustivat aurinkolasien taakse piilotettuja kasvoja. Olisin pitänyt häntä komeana, jos en olisi halunnut pissata pelosta alleni.
“Tästä kapu ei tule pitämään”, mies sai lopulta sanottua. “Mä olen Thomas”, hän sanoi ojentaessaan oikean kätensä eteeni.
Tartuin siihen epäröiden ja vastasin “Marina”. En tiedä miksi juuri Marina.

En voinut jäädä säilytystilaan, vaikka olisin halunnut. Thomas selitti, että joutuisin ennemmin tai myöhemmin ryömimään esille, ja että nyt heti oli parempi kuin esimerkiksi keskellä yötä, jolloin saattaisin tippua mereen kenenkään huomaamatta. Harkitsin mereen hyppäämistä, kun näin minkä näköisen miehen puhutteluun olin joutumassa. Kapteeni Chasseloup oli karhun ja suden risteytys. Valtavat hartiat kannattelivat suurta ja karvaista päätä. Jostain parran ja kulmakarvojen välistä pilkisti kaksi mustaa silmää ja miehen nenä muistutti eksoottista hedelmää. Kaikenkaikkiaan kapteenissa oli hyvin vähän ihmisen piirteitä. Hän seisoi Harmaan linnun ruorissa ja haukkui käskyjä.
“Haa Thomas, merenneidonko sinä meille pyydystit”, kapteeni elämöi. “Rottaa tuo kyllä enemmän muistuttaa.”
“Tämä tässä on Marina”, Thomas esitteli. “Hän lähti Portsmouthista jäniksenä matkaan.”
“Vai Marina.” Kapteenin katse pilkahti ilkikurisesti.
“Valitettavasti tällä aluksella ovat kiellettyjä naiset, lemmikit ja salamatkustajat. Mutta emme me kai voi sinua mereenkään heittää. Vai voimmeko?” Hän katsoi kysyvästi punavihreää köyttä löysäävään mieheen, joka vain kohautti olkiaan.
“Kannella en kyllä halua sinua nähdä hetkeäkään. Tässä tehdään ennätystä nimittäin. Thomas viepä likka alas ja pistä vaikka omaan punkkaasi, sinä kun sen löysitkin.”
Thomas näytti minulle keskirungossa sijaitsevat miehistön asuintilat. Ne olivat ahtaat ja riisuttu välttämätöntä lukuunottamatta. Thomas pyysi minua olemaan koskematta mihinkään ja katosi takaisin kannelle. Istuuduin yhdelle punkista ja yritin hahmottaa tilannetta. Vähän myöhemmin Thomas tuli takaisin ja pyysi minua laittamaan ruokaa. Se sentään oli helppoa. Keitin vettä pienellä sähköliedellä, joka oli kiinnitetty aluksen liikkeitä mukailevaan keinuun. Lisäsin pussista vihreää jauhoa höyryävään veteen ja keitto oli valmis. Miehistön jäsenet laskeutuivat yksi kerrallaan syömään ja sain oivan mahdollisuuden tutustua heistä jokaiseen. Thomas oli kaikista puhelian. Hän oli nuorin ja kokemattomin. Kaksi muuta kansimiestä kertoivat vähän, mutta kyselivät paljon. Heidän lempinimensä oli Tappi ja Tuuppa ja ymmärsin sen verran että he olivat ehkä veljekset. Mieleni teki sulloutua johonkin aluksen pienistä säilytysluukuista, kun kapteeni laskeutui messiin. Hän näki pälyilevän katseeni ja huusi jo portailta, etten minä häntä pakoon pääsisi. Sitten mies nauraa hörähti.
“Soppa pöytään”, hän käski ja kauhoin hänelle vihreää limakönkköä kattilan pohjalta. Kapteeni haisteli höyryävää lautastaan ja sanoi, “On minut ennenkin yritetty myrkyttää. Se on yksi vaimoni harrastuksista.” Hän kauhoi lautasensa tyhjäksi hujauksessa ja iski lautasensa pieneen pesulaariin. “Et sitten keksi mitään tyhmää ennen perille pääsyä ja satamassa saat luvan kadota yhtä näppärästi kuin tänne ilmestyitkin. Onko selvä?”
“On.”
Tuuli voimistui iltaa myöten ja aluksen vauhti kasvoi. Voisin lyödä vetoa, että kuulin kapteenin ulisevan kilpaa tuulen kanssa. Kannella oli aina vähintään kaksi miestä kerrallaan. Paitsi jos purjeita piti vaihtaa, silloin heidät kaikki tarvittiin ylös. Nukkuminen oli mahdotonta, koska koko ajan joku tuli ja meni. Heti kun sain unenpäästä kiinni, kuului jostain taas huutoa tai alus vavahteli huolestuttavasti tai vastapäätä nukkuva Tuuppa ryhtyi kuorsaamaan kilpaa veljensä kanssa. Harkitsin tosissani uivani perille. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja simahdin. Näin unta äidistä ja mummosta. He seisoivat suuren laivan kannella ja heiluttivat minulle. Itse seisoin maissa ja itkin. Yritin huutaa äidille, että hän tulisi takaisin, mutta hän ei kuullut. Hän vain hymyili.
Heräsin lattialta nelinkontin. Oli pimeää ja hetkeen en kuullut mitään. Hetki jähmettyi ympärilleni ja tunsin vain vihlovan kivun kyynärpäässä. Sitten ääni rymähti takaisin päälle ja huudot ja kolina ja viuhunta täyttivät tajuntani. Alus ei enää liitänyt aaltojen yllä. Se keikkui aallolta toiselle täysin holtittomasti. Yritin nousta ylös, mutta seisaaltaan liikkuminen oli mahdotonta. Ryömin portaille ja niitä pitkin kulkuaukkoon, josta työnsin pääni ulos märkään ulkoilmaan. Satoi ja ukkonen pauhasi. Jotakin oli tapahtunut. Salaman välähtäessä näin kaikki neljä miestä laidalla roikkumassa ja tekemässä jotain. He leikkasivat katki köysiä ja vaijereita. Sitten huomasin, että jotakin puuttui keskeltä Harmaan linnun kantta. Masto oli katkennut. Se roikkui laidan yli ja miesten ilmeistä ja huudoista ymmärsin, että jotain vaarallista saattaisi tapahtua, jos he eivät saisi alusta irti entisestä mastostaan. Palasin kannen alle ja pengoin kaikki laatikot löytääkseni jotain terävää ja leikkaavaa. Käsiini osui vain tylppä ruokailuveitsi, jonka heitin pois tuhahtaen. Istuuduin lattialle. En voinut tehdä mitään.

En edes huomannut auringon nousseen. Se liekehti tulipallona taivaanrannan yllä kaukana aaltojen takana. Masto oli täysin mennyttä. Miehet olivat niin uuvuksissa, että eivät jaksaneet laskeutua kannen alle lepäämään. Tuuppa ja Tappi lojuivat kumpikin keskellä omaa kansiverkkoaan ja kuorsasivat. Kapteeni tuijotti sanattomana rampaa alustaan. Olimme hengissä, olin sanoa, mutta pidin suuni kiinni. Thomas oli veistänyt peukaloonsa ilkeän haavan ja puhdistin sitä alkoholilla. En tiedä johtuiko hänen kalpeutensa haavasta vai väsymyksestä. Kiedoin peukalon harsoon ja jätin Thomasin makaamaan istuinkaukalon lattialle. Istuuduin verkon reunalle tuijottamaan merta.
Yllättäen kapteeni marssi kannen alle ja hetken päästä kuuliin kolinaa jalkojeni alta. Sitten selkäni takana poksahti. Käännyin ja näin palan harmaata peräpeiliä kellumassa vanavedessä. Juuri kun kurottauduin lähemmäs, työntyi perään ilmestyneestä reiästä metallinen putki ulos. Ja alempana vedenpinnan alla tapahtui myös. Outo ääni säesti toimitusta ja sitten tajusin. Juoksin kannen alle kahdella loikalla. Kapteeni oli puoliksi portaiden takana ja puoliksi niiden alla. Hän kiroili ja vingahteli yrittäessään saada aluksen salamoottoria käyntiin. Se ei käynnistynyt ja hän nousi istumaan moottorinsa viereen syvään huokaisten.
“Sinä et taida tietää mitään mekaniikasta”, hän kysyi nauramatta.

Sain moottorin käyntiin puhdistettuani tulpat ja lisättyäni öljyä. Pyyhin mustat käteni vaatteisiini ja nousin kannelle arvokkaana kuin vasta lyöty ritari. Olin löytänyt paikkani kosmoksessa. Kapteeni Chasseloup viittoili minua lähemmäs. Hän ojensi minulle lasin shampanjaa ja sanoi, “Kyllä tuollainen noita-akka tänne kelpaa. Mitäs sanot konenaisen pestistä? Käydään ensin Brestissä masto korjauttamassa ja sen jälkeen porhalletaan etelään.”
Vastasin juomalla lasini tyhjäksi. Se nousi heti päähän, koska vatsassa ei ollut mitään, mutta oloni oli jo muutenkin täydellinen. Jossain horisontissa odotti tulevaisuuteni. Ja voisin vihdoin lähettää äidille meilin Brestistä. Sanoa, että kaikki oli hyvin.  Muistaisin ikuisesti miltä meri näytti tuona päivänä. Se oli upea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti