perjantai 26. helmikuuta 2016

Vau sirkus!

Cirque Arlette Gruss
Pian saapuvan kevään värikäs ja iloinen merkki on kaupunkiin saapuva sirkus. Käymme kerran vuodessa juuri tässä helmikuussa hoodeillemme asettuvassa sirkuksessa, koska se on meidän perheen mielestä maailman paras. Cirque Arlette Gruss on pereinteinen ja yhden perheen pyörittämä. Isoäiti Arlette perusti sirkuksen 80-luvulla ja sen jälkeen hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat taiteilleet pienellä pyöreällä areenalla niin klovnin, jonglöörin kuin laamankesyttäjän roolissa.  



Grussin sirkus on ennen muuta tunnettu hevosnumeroistaan. Eilen näimme areenalla yo. valkoharmaat iberianhevosoriit, mutta myös heidän mustat friisinhevosveljensä ja ihanan pienen shetlanninponin. Perheen heppaihmiset arvostavat. Perheen moottoriurheiluihmiset sen sijaan arvostivat motocross-esitystä, missä hurjapäät hyppivät teltan sisällä! Aiemmin en ole moista nähnyt. Pakko huomauttaa, että teltta on juuri sopivan kokoinen, ei liian iso, eikä liian pieni... mutta motocross-näytöstä varten pelottavan pieni. Siinä ne hyppivät teltan halki ja todella korkealta. Sääli, että kuvat eivät onnistuneet, koska ette taida nyt minua uskoa...



Hevosnumerot orkestroi Arlette Grussin tytär Linda, jonka valvovan katseen alla hänen oma tyttärensä Laura-Maria on opiskellut pienestä asti ja esittää oman numeronsa hevosnaistaituruutta. Kaikki ei aina mene eläinten kanssa nappiin, eikä tarvitsekaan. Se ei ole pääasia, vaikka tarkoitus onkin esittää yleisölle jotain lähes täydellistä. Suurimmat naurut taisi saada aikaan norsunkakka. Arvostan Grussin sirkuksessa tuntetta siitä, että he pitävät huolta eläimistään. Ainakin nuo näyttävät päällisin puolin voivan hyvin. Eilen näimme hevosten ja laamojen lisäksi mm. seeproja, kameleita, norsuja, leijonia, tiikereitä.... ja rottia! Vähiten arvostan suurten kissaeläinten numeroa. Ne eivät vain mielestäni kuulu mihinkään muualle kuin luontoon. Samaa voisi tietenkin sanoa kaikista muistakin eläimistä, mutta noh, jos vedän rajan johonkin...


Lasertaiturien numero.
Grussin sirkus on onnistunut säilyttämään sirkustaiteen perinteisen puolen naittamalla siihen modernit uudet tavat tehdä spektaakkelia. Eläinnumeroiden lisäksi estradille marssi ihastuttava naishenkilö, joka jonglöörasi jalkapalloilla ennen kuin roikkui sirkusteltan katosta liinassa ja hänen hyvin lihaksikas kumppaninsa roikkui hänen nilkastaan. Hengästyttävää touhua. Sen jälkeen siristelin silmiä laseresitykselle, joka laukaisi koko teltan avaruuden halki tähtiensotamaiseen taisteluun.



Numeroiden välillä pieniä ja isoja katsojia hauskuuttivat kaksi hilpeänhölmöä klovnia. Heidänkin sketsinsä uudistuvat joka vuosi, vaikka joka kerta yksi onneton katsojaisä tai -äiti joutuu heidän mukaan osaksi esitystä. Vinkkinä vain: ei kannata ostaa paikkaa ihan areenan vierestä.

Väliajalla lämpiössä myydään naposteltavaa. Eiliset hodarit väsäsi kasaan herrashenkilö, joka oli juuri hetkeä aiemmin heivannut venäläisellä lankulla itseään hieman kevyempää nuorta neitoa teltan kattoon. Kaverilta sujui myös kioskin pito ja hymysuinen asiakaspalvelu. Sirkuksen artistit ottavat osaa kaikkiin töihin teltan pystytyksestä lippujen myyntiin. Arlette Grussin sirkus on perhesirkus sanan jokaisessa merkityksessä. Ihastuttava sekoitus, joka toimii. Suosittelen, jos he tulevat sinun kaupunkiisi, ota penskat mukaan tai lainaa naapurilta kakarat. Huvittelu on taattua.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Wanhaa Wiiniä (kellarin kätköistä)


Ranskassa asumisen etupuolia on viini. Olen tainnut mainita tästä joskus aiemminkin... täysin ohimennen. Ranskalaisille usein hehkutetaan, että jokaisessa suomalaiskodissa on oma sauna. Ranskalainen nostaa kulmakarvojaan, mutta kohteliaisuuttaan ei kysy, miksi ihmeessä. Sen sijaan, jokainen ymmärtää, miksi jokaisessa ranskalaiskodissa on oma viinikellari. No, ei ole, mutta sallinette hienoisen yleistyksen. Aika monessa on, ja jos ei ole, niin se on suuri häpeä, josta pitäisi seurata maastakarkoitus. Hieman sama kuin englantilaiskoti, josta ei löydy teepannua.

Oma viinikellari on kiva, mutta se vaatii hieman viinitietämystä. Kaikkia viinejä ei voi säilöä vuosia. Paras tapa hankkia laatuviinejä halvalla kellariinsa on käydä ostamassa ne suoraan tuottajalta, mukavan tiluskierroksen ja viininmaistelun ohella. Olen tehnyt näin tasan kerran, kesäloman yhteydessä. Suurin osa viineistämme on ostettu lähimarketin jokasyksyisiltä viinimessuilta, foire aux vins. Kotiin lähetetystä katalogista on hyvä tarkistaa etukäteen, mitä on tarjolla ja mitä omasta kellarista puuttuu. On viinejä, joita ostetaan joka vuosi, ja joita kulutetaan ympäri vuoden: valkoviinit, samppanjat ja Alsacen Pinot Noir. Punaviinit taasen makuutetaan kellarissa vuosia, ja niiden hankintaa on suunniteltava tarkemmin. Osa vanhenee juotavaan kuntoon kolmessa tai viidessä vuodessa, osaa ei voi säilöä pitempään ja osa taas voi maata kellarissa kymmeniä vuosia.

Oma kellarimme ei ole ideaali. Viinikellarimme sijaitsee maan alla, kellariin johtavan potaikon alla. Tähän asti kaikki hyvin, mutta: viinikellarimme lämpö vaihtee vuodenajan mukaan, mikä ei ole hyvä juttu. Kellarissamme ei myöskään ole maalattiaa, mikä on vihoviimeinen Oh Non! Näistä viinikellariamme huonontavista seikoista huolimatta onnistumme vanhentamaan viinejä melko hyvällä menestyksellä. Ne ovat melkein aina juotavia. Joka tapauksessa jokusen pullon joutuu aina kaatamaan viemäriin, oli sitten kyse huonosta korkista, liiasta sakasta, tai liian pitkästä vanhentamisesta (viinietikkaakin on valmistettu). Pääsääntöisesti olemme aina hivenen varuillamme yli kymmenenvuotiaiden kanssa. Joko petyt tai sitten maistelet erinomaista vuosikertaa. Quitte ou double.


Hyvin vanhentuneen viinin merkki: kristallit korkissa.
Vietimme perillisen syntymäpäiväjuhlia lauantaina. Ranskalainen viiniasiantuntijamme, perheemme sommelier, kaivoi kellarin kätköistä Bordeaux Saint Emilion Grand Cru'n, joka oli pullotettu juhlasankarin syntymävuonna. Kolmetoistavuotiasta pulloa avattaessa asiantuntijamme lakkasi hengittämästä hetkeksi. Pullo avattiin hyvissä ajoin, että viini ehtisi 'hengittää' ennen sen nauttimista. Tässä tapauksessa ihastelimme ensin korkkiin muodostuneita keskisuurehkoja kristalleja, jotka välkkyivät kauniisti keittiön led-lamppujen loisteessa. Sen jälkeen viiniä kaadettiin lasiin pieni loraus. Sitä tutkailtiin, haisteltiin ja maistettiin. Tämä siltä varalta, että pullo olisi mennyt liian vanhaksi. Laatutarkistuksen jälkeen pullo asetettiin tarjoilupöydälle lämpenemään huoneenlämpöön ja hengittämään pariksi tunniksi.

Pullo juotiin loppuun illan mittaan. 2003 oli erinomainen viinivuosi Bordeaux'n viineille: kuiva ja kuuma. Se oli myös vuosi, jolloin saimme perillisen sukuamme jatkamaan. Kaikin puolin loistovuosi.

On turha luulla, että jokainen ranskalainen on viiniasiantuntija. Ei ole. Suurin osa ranskalaisia tuntee sen verran maansa geografiaa, että osaa luetella suurimmat viininviljelyalueet. Mutta siihen se tietämys usein jää. Kuva suurinenäisestä viiksiniekasta, joka maistamalla tunnistaa niin viinin viljelyalueen, tilan jolla se on pullotettu kuin vuosikerrankin, on klisee. Maistamalla voi tunnistaa onko kyse hyvästä viinistä. Tarkempiin määritelmiin on opiskeltava viinitiedettä: oenologie.

Jos joku joskus julistautuu suureksi viiniasiantuntijaksi, on tälle henkilölle parasta tehdä sokkotesti. Sanotaan, että pullo on Bordeaux Saint Emilion Grand Cru, mutta pullon sisältö on salaa vaihdettu. Suuri tietäjä maistelee viikset väpättäen eliksiiriä, joka on noukittu marketin tarjoushyllystä. Tuomio: erinomaista viiniä!

Oma viinitietämykseni on hyvin rajoittunut, mutta osaan yleensä valita oikeat pullot eri ruokalajien kanssa nautittaviksi. Tämä on ranskalaisemännän arkitietämystä. Pieni alien-silaukseni on tarjota illalisseurueelle ulkomailta tuotettua viiniä. Sacrilège, Ranskalainen ei luota chileläisiin tai unkarilaisiin, mitä tulee viinintuottamiseen. Viini on ranskalaisten keksintö. Eikun, ei ole, mutta noh... Viini on osa Ranskaa ja ranskalaisuutta. Sille ei mahda mitään. Se on myös osa laajempaa käsitettä: ranskalainen savoir vivre. On osattava elää, ollakseen ranskalainen, niin tapakulttuurin kuin käytöstapojenkin suhteen. Ruoasta ja juomasta nautitaan, ei mässäillä eikä dorkailla.

Lasi päivässä pitää tohtorin loitolla. Lasi punaviiniä, ehkä, en tiedä, mutta ehkä se lasillinen takkatulen ääressä ennen illallista rentouttaa ja vie ajatukset julkaisustressistä ja muusta arkiahdistuksesta hetkeksi pois, juuri sen verran, että osaa arvostaa hyvää viiniä ja elää hetkessä.

Santé!


maanantai 15. helmikuuta 2016

Onnea on...

Malice ja les filles
 Onnea on aurinkoinen sunnuntai Normandiassa
(viikkojen sateen, harmaan ja sumun jälkeen).


Mutainen ratsastajan jalka
Onnea on oppia uutta ja opettaa toista. Malice on viisas tamma, mutta jotkut asiat ovat päässeet 17-vuotiaalta unohtumaan ja syksyn ja talven mittaan olemme yrittäneet löytää nämä jutut yhdessä uudelleen. Hienolta tuntuu kun vihdoin mennään koottua laukkaa ryntäilyn sijaan ja onnistutaan laukanvaihdoissa pienellä kahdeksikolla. Mitä seuraavaksi: piruetteja ehkä?


Horse lady 

Onnea on hieman luksusta arjessa. Laittautua, pynttäytyä, meikata, föönata, puuteroida, hajustaa ja lakata. Kyllä tämä maatiainen mekkoon uskaltautuu Pyhän Valentinuksen ravintolaillallista varten. Kynsilakka piti kyllä poistaa seuraavan päivän talleilla käynnin jälkeen. Mikään ei kestä mutaisen hevosen jynssäämistä (puhumattakaan siitä, että jo ennen varsinaisen hevosen harjaamista, on ensin puhdistettava loimi pahimmista mutapaakuista). Hevosenomistajuus on talvella hetkittäin täysin peestä. Viime keskiviikon tulvan jälkeen tallinomistaja oli valmis hirttäytymään latoonsa, kun oli ensin viettänyt koko aamupäivän tekemällä patoja ja vesiuomia, jotta hänen asukkaansa eivät seisoisi pilttuissaan jalat märkinä. Lohdutin sanomalla, että keväällä et enää muista koko hommaa.


Tuulitukka
Onnea on luonto, joka vaikuttaa luonnonlapseen parantavasti. Ei mieltä mikään paina, kun vain avaa silmänsä ympäröivälle kauneudelle, korvansa tuulen huminalle ja ruumiinsa terveelle liikunnalle. Siinä hyvän olon resepti.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

perjantai 12. helmikuuta 2016

Sydänverellä ja muita turinoita riskiyrityksestä

Uneksitaan sumusta


Aloitin twiitin, mutta en saanut 140 merkkiin mahtumaan ajatuksiani. Siirryin fb:n puolelle, ja vaikka siellä on enemmän tilaa ilmaista tuntoja, niin What's on your mind:iin vastaaminen alkoi kolmannen kappaleen jälkeen tuntua naurettavalta. Eli blogiin, missä kirjailijanahdistusta voi purkaa täydeltä sydämeltä. Toki mainostan tuutterin ja fuukkerin puolella heti pikaa saaneeni jotain aikaiseksi. Sekin on kirjailijan työtä, valittamisen lisäksi.

Niin, mitä mielessä nyt:

Ei sen ihmeempää kuin että mietin onko kirjoittamisessa mieltä ollenkaan. Ja tällaiseen pohdintaan päädyin, koska Kun kuulet laulun varjojen jatko-osa odottaa kustannuspäällikön huomissa kohtaloaan: roskiin vai kustannusohjelmaan? Voitte kuvitella, että odotan vastausta jännittynein fiiliksin. Ensinnäkin yritän lyödä vetoa itseni kanssa* tuleeko vastaus meilitse vai saanko puhelinsoiton. Meili periaatteessa riittäisi, koska en ole enää haavoittuvainen ensikertalainen, oli päätös mikä tahansa. Puhelinsoitto on toisaalta kiva ja inhimillisempi vaihtoehto, vaikka esikoisen kohdalla se aiheutti käsivapinat vartiksi. Se tuntui hieman samalta kuin korkeanpaikankammo, se paniikkihurmio. Mutta niin vapinat kuin kammotkin oppii kestämään kokemuksen myötä. Ehkä meili tai twiitti olisikin helpompi.

"Kuule, Annmari. Ei me nyt oikein saada tätä mahtumaan kustannusohjelmaan. Sorry."
Mitäs tähän vastaisit.
"No ei se mitään. Hyvää loppu...jotain..."

Joka tapauksessa, tuli tieto mitä reittiä tahansa, on sen mahdollinen vaikutus henkielämääni sama: joko riemuitsen tai sitten en. Jos riemuitsen vähemmän, ei minun onneksi tarvitse enää keskittyä elämässäni pelkästään kirjoittamiseen. Voisin aloittaa ne vuorikiipeilyn opinnot. Viettäisin myös enemmän laatuaikaa perheen kanssa. Huolehtisin omasta terveydestäni. Keskittyisin vain lepäämään lomilla. Laittaisin vähät rahani muuhun kuin kirjasta tiedottamiseen. Aah, niin, unohdin mainita, että kirjailijat ovat katkeraa itsesäälissä möyrivää rupusakkia, jotka myös viettävät äärettömästi aikaa somessa valittamassa surkeuttaan.

No, ei. Se ei kannata, koska kirjoittaminen on ennen muuta iloinen asia. Jos saa kustannussopimuksen. Silloinhan se on jopa juhlan paikka. Mutta sitä ennen on kirjoitettava paljon, on työstettävä tekstiä, on muokattava, on rehkittävä, on uhrauduttava ja tehtävä kaikkensa sen eteen että suomalaisilla olisi yhä jotain muutakin luettavaa kuin ruotsalaisia dekkareita tai amerikkalaisia dystopioita. Hmmm, en minä kyllä siksi kirjoita. Kirjoitan, koska minulla on paljon kerrottavaa. Eikä se tyrehdy yhteen paperinpalaan.

Esikoisen kohdalla en odottanut mitään. Toivoin, mutta en oikeasti uskonut, että joku haluaisi tehdä käsikirjoituksestani kirjan. Ehkä minun pitäisi odottaa nyt yhtä vähän.

Silti olen edennyt trilogian päätösosan raakatekstissä 27 000 sanaan. Olen lähinnä hurvittellut tekstin kanssa, antanut palaa ja nauttinut paljoudesta. Tositoimet alkavat vasta editointivaiheessa, mikä vie ainakin minulla kirjoitusprosessissa eniten aikaa ja energiaa. Koska kustantamo toivoo käsikirjoituksista mahdollisimman valmiita ennen kuin haluavat niitä katsoa, investoin toisen osan pelkkään editointiin kokonaisen vuoden vapaa-ajat lomineen, viikonloppuineen ja muine hämärine hetkineen. Tämä siis silläkin ehdolla, ettei kustannussopimuksesta ollut takeita.
Hulluutta? Luultavammin... kuka muu tekee töitä pelkällä toivolla. Ja joka tapauksessa muutenkin silkkaa hyvyyttään.**

Kirjoittaminen on riski, mutta tähän asti olen ottanut sen mielelläni. Se on myös haaste, jonka luova ihminen itselleen heittää. Katsotaan, onko minusta tähän, taas. Panokset ovat hieman korkeammat, koska yhden julkaistun teoksen jälkeen minä olen jo ns. esikoiskirjailija. Töttöröö. Huikeaa. Mahtavaa. Upeeta. Todellisuudessa olen samalla viivalla kilpailemassa kaikkien muiden käsikirjoituksiaan tarjoavien kanssa. Toiselta kirjalta myös odotetaan enemmän. Ainakin ise asetin riman korkeammalle. Pitäähän ihmisen kehittyä työssään, ylittää issensä, saavuttaa huippunsa. Hihii, voin vannoa, että huipulta minusta tuntui, kun ratkoin aikamatkustuksen kvanttisolmuja tarinan editoinnin kiihkossa.

Odotan siis. Ristin käteni ateistin meditatiiviseen rukoukseen, joka anoo universumilta myötätuulta kirjailijuuden ristiaallokossa. Yritän miettiä, mitä teen tai en tee, jos vastaus on ei, nope, nada, niet, pas du tout, allez voir ailleurs, ulos pääsee tuolta, ei tänään, ei nyt, ei koskaan.
En oikein tiedä. Toistaiseksi minun on vaikea kuvitella, että saisin hylsyn fantasiatrilogiani jatko-osalle. Olisiko se järkevää kenenkään kannalta? Tiedän, ettei esikoisesta olla otettu toista painosta. Otetaanko koskaan. Onkohan sitä mennyt kaupaksi edes muualle kuin kirjastoihin? Toisaalta, voiko pienkustantamon tuntemattoman kirjailijan melko markkinoimattomalta kirjalta muuta odottaa? (Nostelen olkapäitäni.) Jos minulta kysytään, niin esikoisenihan on vasta julkaistu ja odottaa vain nousuaan hittikirjojen joukkoon, kirjatoukkien lemppariksi ja...ja jotain.***

En vielä harkitse muita vaihtoehtoja, en ennen kuin giljotiininterä pamahtaa alas. Tchack! Onko niitä? Kun on kerran julkaissut kustantamon kautta, miltä tuntuisi siirtyä omakustanteisiin, maksaa itse kustannustoimituksesta, näprätä omin tumpeloin sormin etu- ja takakantta. Kauhistella e-pubia (tuossa on tuo 'e' liikaa, pelkkä pubi varmasti riittäisi taiteilijaelämän uudelleen raiteilleen saattamiseen). Painattaminen. Mitähän se virossa maksaa? Entäs tiedottaminen. Joutuuhan arvostelukappaleita muutenkin postittamaan sinne ja tänne heikoin tuloksin.

Palaan odottamaan ja järsimään kynsinauhoja. Ei tämä nyt niin kamalaa ole. Onhan maailmassa muitakin ongelmia, kuten #gravitaatioaallot. Kyllä minä periaatteessa uskon, että Myllylahti suostuu/haluaa julkaista tämän jatko-osan ja myös trilogian päätösosan. Olisi silkkaa hulluutta allekirjoittaa sopimusta käsikirjoituksista, joita ei ole nähnyt, koska niitä ei ole vielä kirjoitettu. Mitä sitten tehtäisiin, jos kirjailija lähettäisi kustantamoon huonon kässärin? Sellaisen, jota kukaan ei kehtaa julkaista. Liike-elämässä on pelattava varman päälle. Kirjailijalla sen sijaan ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa ja toivoa.


---------------------------------
*kirjoittajalla on monta itseä (osa meistä on kuvitteellisia)
**kirjoittamisesta ei saa lähinnä muuta kuin hyvän mielen ja oikeuden kutsua itseään kirjailijaksi, mikä sinällään on hohdokasta (itse asiassa kukaan ei välitä, voit kutsua itseäsi SuperTarzaniksi ja sillä on suurin piirtein sama vaikutus ympäristöön)
***"Hyvä Universumin Voima Taivaissa, ole cool ja tee kirjani tunnetuksi niin maan päällä kuin sen alla, kaikissa kirjablogeissa, lukevaisten unissa ja kirjallisuustoimittajien to do -listoilla. Tee myös mahdolliseksi kirjalleni pääsy kivijalkakirjakauppojen hyllyille ja sitä kautta jokaisen potentiaalisen lukijan yöpöydälle (huom! Ystävänpäivä! Pääsiäiskirja!!). Jos näin teet, lupaan olla kiltti kirjailija ja kirjoittaa aina vain enemmän ja paremmin."



Kirjailijan kissa sentään osaa duuninsa

tiistai 2. helmikuuta 2016

Ensimmäistä kertaa Normandiassa bongattu!




Tämä on nyt melkoinen skuuppi. Näin eilen Carrefour Contactin sisäpuolella ihan ensimmäistä kertaa koko Ranskassa oleskeluni aikana: ihmisen tuulipuvussa!!!!

Nyt se on tapahtunut. Liikuntabuumi on saapunut Ranskan Normandiaan. Epäilin, että tämä päivä koittaisi pian, mutta nyt kun se on arkipäivää, en voi kuin olla häkeltynyt.

Tupakoiva, mutta muuten äärimmäisen tyylikäs, ranskankielen opettajani opiskeluajoilta julisti, että Ranskassa ei koskaan, EI KOSKAAN, mennä edes ruokakauppaan urheiluvaatteet, saatikka tuulipuvut, päällä. Ymmärsin tämän niin, että ranskalainen mieluummin käy ostamassa patonkinsa nakuna kuin moukkamaisesti pukeutuneena. Ja pitkään tämä oli todellisuutta.

Mutta se on uusi Ranska nyt. Tyylitietoinen, dynaaminen, 30 ja risat baskeripää tilaa netistä Californiassa suunnitellun ja Kiinassa valmistetun fitness-asunsa. Lenkkarit ovat mieluiten Niket ja ranteessa räiskyy värikäs Fitbit-ranneke. Kännyyn on ladattuna treeniappeja ja myös treenikamu-miittiappi. Edellisen viikon tuloksia vertaillaan sunnuntaiaamuisin kaupungintalon parkkiksella tuntemattomien kanssa ennen kuin lähdetään yhdessä lenkille.

Urheiluvillitys saapui Ranskaan hitaasti. Viisi vuotta sitten yksinään lenkkeily ei olisi tullut kuuloonkaan. Sellainenhan on vaarallista, hyvä luoja, kuka tietää, mitä voi tapahtua. Mutta aika ajoi pelkureista ohi ja harva se päivä sokaistun illalla kotiin ajaessani vastaan juoksevien lenkkareihin, pipoihin ja liiveihin kiinnitetyistä heijastimista ja muista led-vilkkuvaloista. Ja useammin tuo juokseva joulukuusi on nainen kuin mies (huom!).

Jos olet suomalainen urheiluvälineiden tai muiden vempaimien, ohjelmien myyjä tai kehittäjä, pistä tämä korvan taakse: nuori ranskalainen ylempi keskiluokka on vihdoin tajunnut, että tupakointi on pahasta ja trimmattu kroppa à la mode. Tänne kannattaa tulla markkinoimaan uusia kivoja itsensä ja kehonsa kehittämiseen tarkoitettuja tuotteita. Havaintojeni mukaan Ranska ei esimerkiksi tunne kahvakuulailua (tosin havaintoni perustuvat Normandian maaseutuun...). Isoihin kaupunkeihin uudet tuulet tulevat aina hieman nopeammin maailmalta. Ranskansuomalaisten facebook-ryhmässä ilmoitettiin, että Pariisin on avattu puurobaari. Jesh! Täällä maalla tuskin edes tietävät, mitä puuro on.

Omassa normandialaissuomalaisessa perheessämme inspiraatiota haetaan usein Suomesta. Mieheni ihaili tänä jouluna taas kerran rauhaisaa ilmapiiriä ja suomalaisten sisäsyntyistä tapaa kunnioittaa toisiaan. Tämä on miehen kestoihmetys. Tällä kertaa hän myös vihdoin ymmärsi, mistä suomalaisessa luontosuhteessa on kyse. Ilmeisesti siihen vaaditaan tietynlainen henkinen ikä, jotta sen kykenee havainnoimaan ihan vain katselemalla. Siinä se seisoi kalliolla, katseli alhaalla ohi uivia joutsenia, kuulosteli tuulen havinaa kuusten latvoissa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja oli kerrankin ihan hiljaa. Joskus vuonna 1 ja 2 tuo ei olisi moiseen kyennyt. Heti olisi pitänyt alkaa miettiä, mistä löytyy leivänpaloja joutsenille, tai jotain muuta puuhaa, jolla täyttää hiljaisuus.

Seuraavaksi ennustan Ranskaan hiljaisuusretriittien ja luontosuhde-opiskelun buumia. Tietoisuus-oppaat myyvät jo kuumille kiville.