torstai 19. joulukuuta 2013

Hellettä jouluksi

Siperianhelvettiä viime maaliskuulta.


Terassilla istuessani satuin tarkkailemaan kukkapenkkiä rakastavalla "mitäs te siellä taas kasvatte" -puutarhurin silmälläni. Lokakuun ainoana aurinkoisena päivänä olin pätkinyt ja ajellut kaiken niin tyngäksi että normaaleissa Normandian olosuhteissa minun ei tarvitsisi kukkapenkkiä ihmetellä ennen Juhannusta.

"Hou hou hou", huuteli minulle hortensiani, jonka huomasin puskevan vehreää lehteä. Viime kesänä mokoma ei osannut kukkia ollenkaan, koska se pakasti nuppunsa maaliskuun siperianhelvetin-säässä. Tätä menoa se kukkinee ystävänpäivänä. Entäs muut puskat ja risut? Siellä ne yhteistuumin pistävät maailmaan versoa ja muuta kevättavaraa.

Ei minua niin hirveän paljoa tuo turhien rehujen kukkapenkki huolestuta, ihmetyttää sitäkin enemmän. Sen sijaan pelkään pahoin että jos nämä +10 astetta varjossa -kelit jatkuvat, alkaa nurtsi kasvamaan taas. Vastahan se saatiin talkoovoimin leikattua talvikuntoon. Normandialainen nurmikko on paloturvallista tavaraa, jolla voisi täyttää parhaimpien hotellien patjat. Se ei kärähdä sitten millään. Ja kasvaa, aina vaan. Lomiltapaluun ihanuus jää kesällä lyhyeen, kun kotitaloa ei näykään sitä ympäröivän viidakon takaa. On ajettava nurtsi ennen kuin voi edes ajatella matkalaukkujen purkamista. Eli voitte kuvitella kuinka ihanalta tuo ehkä pian kasvukautensa uudelleen aloittava ruohopelto puutarharakkaissa silmissäni näyttää juuri nyt keskellä talvea.

Tarkistan almanakasta Kyllä, talvipäivänseisaus on luvattu ylihuomiseksi.

Luontoihmeiden tarkkailuni ei jäänyt kasvikunnan oikkuihin. Bongasin ajotiellä kolme fasaanikukkoa. Siellä ne tepastelivat ja näyttivät hieman eksyneiltä, mutta sitä enemmän ne näyttivät närkästyneiltä. Ihan kuin ne olisivat kaakattaneet keskenään kanoista, jotka eivät saapuneetkaan treffeille, vaikka kaiken fasaanikukon järjen mukaan juuri nyt  on "se" aika vuotta. Toivotin kukoille parempaa soidinonnea keväälle, jos sellainen ensi vuonna on, ja otsaa rypistellen toivotin kukoille myös turvallista matkaa takaisin metsän suojiin ja piiloon metsästäjiltä, joita fasaanien huono flaksi ei sekuntiakaan mietitytä.

Onhan lauhassa talvisäässä puolensakin. Ei tarvitse:
- luoda lunta,
- ajella liukkailla,
- raaputtaa autoa aamulla (ja illalla),
- kantaa polttopuuta halki kinosten (tai mutalammikoiden) puutarhan perältä,
- kuluttaa ihan niin hirveästi sähköä lämpöpumpun pyörittämiseen.

Joka tapauksessa alan olla enenevissä määrin sitä mieltä että vuodenajat ovat yksinkertaisesti has been.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Juonilla vai ilman?

Vain Normandian pinkki taivas rajana.

En koskaan kuvitellut, että fiktion kirjoittaminen olisi helppoa, mutta juuri nyt en tiedä onko olemassa mitään sen vaikeampaa. Tarina ei kirjoita itse itseään, vaikka se purkautuukin joskus vauhdilla ruudulle, mutta se ei riitä. Kirjoitusprosessi on yhtä tuskaa.

Ensin pitäisi olla titaaninen idea. Sen ympärille tulisi kehitellä maailmoja, henkilöhahmoja ja tarina. Kaiken taustalla saisi soida runsaista lähteistä imetty taustatutkimus. No hyvä, mutta kun se ei ole vielä siinäkään. Kuukausien (vuosien) ideoinnin ja puurtamisen keskiössä kirjoittajan pitää myös kyetä kuljettamaan juonta. Sellaista missä on alku, keskikohta ja loppu, ja josta hypoteettinen lukijakin ymmärtää jotain. Juoni on se fiktion ainesosa, joka tekee tarinasta oikeutetun. Tarina ilman juonta on yhtä kuin jäätanssi ilman koreografiaa: mielenkiintoista seurattavaa ja ilahduttaa parilla jännällä piruetilla, mutta kokonaisuus jää mysteeriksi. Juoni on kuningas ja se vaatii kirjoittajalta valtavan määrän mietintäpipoja.

Ei pidä myöskään unohtaa, että siinä vaiheessa kun kirjoittaja on suoltanut kaiken yllä mainitun ja saanut puhallettua tekeleensä täyteen juonta, ollaan vasta vaiheessa kaksi. Sitten on jaksettava lukea ja korjata tekstiä niin kauan että taivaan tähtönen päättää sen olevan valmis.

Fiktion kirjoittaminen on mahdottoman vaikeaa, enimmäkseen yksinäistä näpertelyä ja terveydelle haitallista. Silti moni kirjoittaa ja tavoittelee sitä jotakin. Miksi? Koska kirjoittaminen on kivaa?

Suomessa julkaistaan kuulemma liikaa kirjoja ja jokaiselle teokselle ei riitä tarpeeksi lukijoita. 

Liikaa kirjoja? Kummallinen ajatus. Onpahan lukijalla mistä valita, jos vain osaa etsiä, mutta aina ei mieleistä luettavaa löydy ja silloin lukija etsii sitä muualta, kuten ulkomaisen ja käännetyn kaunokirjallisuuden hyllystä. Lukija äänestää jaloillaan ja joskus, tai ilmeisen usein, lukija ryhtyy kirjoittamaan itse.

Mikään ei ole niin hyvin tehty kuin itse tehty. Tai voihan sitä haaveilla heti kun on keksinyt maailmoja järisyttävän juonen. Ja mitä jos tekisin välillä jotain hyödyllistä, kuten kastelisin viherkasvit tai jatkaisin käsikirjoituksen editoimista, sen sijaan että roikun täällä ruikuttamassa.





perjantai 13. joulukuuta 2013

Luettua: Kenobi (Star Wars), 2013, J.J.Miller


Maa-planeettamme on pullollaan Jedi-uskovaisia, joille laajennettu universumi tarkoittaa Tähtien sota -elokuvien ympärille rakennettua valtavaa kirjojen, sarjakuvien, piirrettyjen ja pelien kaanonia, josta tavalliset pakanat ovat huolimattoman tietämättömiä. Siitä huolimatta Star Wars -fanin ei tarvitse välttämättä pukeutua Chewbaccaksi, voidakseen nauttia George Lucasin luomasta äärettömästä tarina-avaruudesta.

Laajennettu Star Wars universumi tarjoaa lukijoille tällä hetkellä yli 160 romaania, joista olen toistaiseksi lukenut 47, hyvä luoja.

Tähtien sota -kirjat ovat tietenkin mannaa enimmäkseen faneille, mutta joskus joku elokuvista tykännyt saattaa hairahtaa hyperavaruuden valtavirrasta laajennetun universumin tähtisumuihin ja löytää itsensä keskeltä hyvin monipuolista tarjontaa. Mistä siis aloittaa?

Kaiken alusta? Öhöm, sellaista alkujen alkua ei oikein ole, tai se on niin monimutkainen kaikkien eri aikakausiin sijoittuvine elokuvineen, elokuvista täysin riippumattomine tarinoineen ja muine oheistuotteineen.

Ei, parempi aloittaa sieltä mikä eniten kiinnostaa, eli ehkä jostain elokuvien seuraaman aikajanan lähettyviltä. Miksipä ei vanhan ja uuden trilogian välistä. Eli Kenobista, joka kertoo Obi Wanin seikkailuista Tatooine-planeetalla, jonne hän on paennut Luke-vauvan kanssa. Hän sai tehtäväkseen suojella lasta parempia aikoja odotellessa. Tehtävänsä luonteen takia Obi Wan on tuonut lapsen turvaan Tatooinelle, missä hän luovuttaa vauvan Owen ja Beru Larsin kasvatettavaksi. Itse Obi Wan jää farmin lähettyville autiomaahan elelemään ja meditoimaan.

The Republic has fallen.
Sith Lords rule the galaxy.
Jedi Master Obi-Wan Kenobi has lost everything . . .
Everything but hope.

Tehtävän yksinkertaisuudesta huolimatta kaikki ei mene niin kuin piilotteleva jedi toivoisi. Vaikka hän elää keskellä ei mitään, asuu hiekka-aavikolla monenlaista menijää. Hän tutustuu baaria ja kauppaa pitävään Annie Caldwelliin lapsineen ja ystävystyy heidän kanssaan, vaikka yrittääkin pitää etäisyyttä autiomaan uudisasukkaisiin ja heidän ongelmiinsa. Se ei tietenkään ole apuun ryntäävälle jedille mahdollista ja hän löytääkin itsensä pian keskeltä melkoista soppaa.

Tästä eteenpäin pientä spoilausta:

John Jackson Miller on kirjoittanut Kenobin länkkäriksi, jonka byronilainen sankarihahmo taistelee pahiksia vastaan ja pelastaa neidon hädästä. Tosin, tämän tarinan neito pärjää omine kovine päineen melkoisen hyvin itsekin. Vahvan naisen, äidin, ja Obi Waniin ihastuvan Annien hahmo on kirjan parhaimpia ja myös tarinan keskiössä, hetkittäin jopa enemmän kuin itse Obi Wan.

Lisää Sarlacc-kuoppia Obi Wanin polulle tuovat Tusken Raiders -heimo ja heidän karismaattinen johtajansa A'Yark, joka yllättää lukijan ovelasti (bravo Miller). He tietenkin esittävät länkkärin intiaani-roolia niin hyvässä kuin pahassakin, mutta Miller on todella onnistunut valottamaan Tuskenien elämäntapaa, uskomuksia ja roolia mittakaavassa mihin aikaisemmat teokset/elokuvat eivät kyenneet.

Palataan itse Obi Waniin, jonka elämä on heittänyt melkoista häränpyllyä siitä lähtien, kun hän luuli tappaneensa Anakinin Mustafarilla käydyn eeppisen kaksintaistelun tuloksena. Hän on yksin, viimeisiä jedejä, galaksin takahikiällä ja kärsii melkoisista omantunnon vaivoista. Hän pitää itseään vähintäänkin osasyyllisenä Anakinin heittäytymiseen voiman huonolle puolelle ja Obi Wan höpisee usein yksin mökissään yrittäen saada yhteyden edesmenneeseen mestariinsa.

Yes, I expect things will be slower. I'll be far from anywhere, and alone, with nothing but my regrets to keep me company. If only there were a place to hide from those.

Näistä elementeistä Miller on punonut yhteen loistavan tarinan, ehkä yhden niistä muutamasta parhaasta Tähtien sota -kirjasta, jotka tosifanit ripustavat kehystettynä takan ylle. Uskallan suositella sitä muillekin spefin ystäville. Ehkä Kenobi onkin joillekin ensimmäinen kosketus laajennettuun universumiin ja sen lompakon tuhoavaan voimaan. Kirjaa lukee ahmien, mutta samalla pieni pala kerrallaan nautiskellen. Sen luoma tunnelma on aitoa SW-kamaa, viihdettä parhaimmillaan ja vie lukijansa seikkailuun Tatooinen salaperäisille dyyneille. Haluaisin tietää onko Kenobille tulossa jatkoa, ja mahtaako tämän kirjan julkaisulla olla jonkinlaista merkitystä tuleville SW-elokuville?



keskiviikko 11. joulukuuta 2013

13 yötä Jouluun




Joulu Normandiassa on ulkoavaruuden öklimöklille erikoista aikaa. Olen perinnefriikki. Joidenkin asioiden pitäisi mielestäni vain sujua tietyllä tavalla. Eiväthän ranskalaisetkaan syö ketsuppia ranskanperunoiden kanssa. En siis täysin ja kaikista parhaista aikomuksistani huolimatta ole sopeutunut joulun viettoon tässä maassa.

Eihän tässä nyt mistään maailman tärkeimmästä aiheesta ole kyse. Kaikki eivät joulua tai muitakaan lopppuvuoden merkkipäiviä juhli. Täysin historiallisista ja uskonnollisista syistä en minäkään joulua ole tainnut koskaan viettää. Joulu on minulle ennen muuta perheen juhla. Se on myös valon juhla ja monen muun ihanan asian juhla, jolloin on monta hyvää syytä olla hyvällä tuulella.

Tärkeintä joulua viettävälle pitäisi olla omien jouluperinteidensä luominen ja vaaliminen, ettei joulusta tule ihan vain täysin kauppiaiden juhla.

Mutta.

Kahta eri kulttuuria edustavassa perheessä jouluperinteet törmäävät toisiinsa kuin Hawk-hävittäjät. Ranskalainen joulu on pahimmillaan minusta vain hyyyyyyyvin pitkä illallinen, jonka päälle tai sen aikana jaetaan lahjoja. Olkkarin kulmassa seisoo valkoinen muovikuusi, johon on ripustettu Las Vegas-jouluvalot ja telkkarista kuunnellaan Lady Gagan konserttia. Tämähän ei ole yhtään pöljempi juhla, mutta kun kyseessä on Pyhä Joulu, niin Mary pistää nenänsä nyrpeään asentoon. En tietenkään odota ranskalaisten taikovan jouluihinsa samanlaista taikaa kuin suomalaisessa tykkilumitetussa Sylvian joululaulu -joulussa on, mutta missä ovat heidän jouluperinteensä?



Perinteisen katolilaisen joulun keskiyön kirkko ja jouluseimet kuuluvat lähinnä menneisyyteen. Ranskalaiset eivät edes seuraa suoraa lähetystä Vatikaanista. Kummajaiset. Lapsetkaan eivät saa kosketusta jouluperinteistä muualta kuin kotoaan, koska kouluissa on kaikenlainen uskonnollinen hömppä kiellettyä.

Miten siis kestän?

Kuusi haettiin puutarhakaupasta ja koristeltiin jo joulukuun 1. päivänä. Se on oikea kuusi, muttei oikea joulukuusi. Ranskasta saa kahta laatua kuusia: joko joululle haisevaa oikeaa épiceaa tai paksut neulasensa pudottamatonta mutta hajutonta nordmannia. Tapeltuamme kuusilajista siivousfriikin mieheni kanssa muutamat joulut päädyimme vuorovuosijärjestelmään. Tänä jouluna on mieheni kuusivuoro ja näin ollen olohuoneemme nurkkaa koristaa tylsä mutta komea joululle haisematon kuusi.

Entäs sitten koristelu? Mitään herkkää ja vaatimatonta ranskalaisen joulukuusen koristelu ei ole. Sen pitää säihkyä miljoonaa välkkyvaloa ja kimallusnauhaa. Kärsimätön pikkutonttuni ripusti vielä kaikki pallot melkein samalle oksalle...pääasia etteivät putoa lattialle. Ja hartautta hetkeen loimme laulamalla äidin hatarasta ulkomuistista jonkinlaista lyyristä aariaa.



Keittiönikkunaan lätkäistiin sähkönsiniset jouluvalot, joita en pidä koskaan päällä, koska ne välkkyessään aiheuttavat migreenin. Muu koristelu onkin enemmän kädentaitojen varassa. Askartelu on mielestäni hyvin tärkeä jouluperinne ja leivinpaperilumihiutaleiden väkertäminen kuuluu niihin asioihin, jotka vanhemman on vain siirrettävä jälkipolvelle. Himmeleitä en tosin ole koskaan uskaltanut yrittää, koska luulen että ne olisivat hieman liikaa miekkoselle. Ranskalainen ostaa kaikki joulukoristeet kaupasta, jos koristeita ylipäätään käyttää.

Tein täällä kerran pipareita. Minulla ei ollut leivinjauhetta....niistä tuli ikuisesti kestäviä Normandian sääolosuhteisiin täydellisesti sopivia vesilinnun häirintäesineitä. Yritin myös tehdä joulutorttuja ranskalaisesta luumuhillosta, mutta hillot eivät pysyneet tortuissa vaan levisivät ympäri peltiä. Kraavilohi taitaa olla ainut onnistunut jouluruoka, johon olen kyennyt.

Perinteinen suomalainen jouluruoka eroaa ranskalaisesta kuin sika lehmästä. Kirjoitin ranskalaisista joulupöperöistä vuosi sitten täällä. Pidän ja en pidä, koska vaikka osa ruoista onkin hyviä, niin ei niissä silti mielestäni ole mitään erityisellä tavalla pelkästään jouluun viittaavaa kuten esim. lanttulaatikossa. Joulu on ranskassa vain yksi juhla monien joukossa. Kertaakaan en ole saanut edes joulukalkkunaa Normandiassa. Tosin, sitäkin syödään ympäri vuoden.

Jos nyt jotain hyvääkin sanoisin joulusta tässä maassa: pidän  pienten kylien ja kaupunkien jouluvaloista (ei niistä 90-luvun loisteputki- vaan uusista led-valoista), jotka tuovat juhlavaa tunnelmaa pimeyteen. Joulumarkkinat ovat näkemisen ja kokemisen arvoiset. Ja...vaikka nyt todella fundeeraan, niin ei tule muuta mieleen.

Onneksi tähän kaikkeen on ratkaisu: Joulu Suomessa!

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsepäisyyspäivää



Sellaisia me suomalaiset kai vähän olemme. Sellaisia ettei tarvitse tulla mitään urputtamaan. Olen tällä viikolla touhunnut melkoisen määrän itsepäisyyksiä.

Ensinnäkin annoin autokorjaamon henkilökunnan kuulla kunniansa ranskalaisen autoni sorkkimisesta ja sain kuin sainkin tahtoni läpi, lopulta, vaikka jouduinkin pitämään puoleni ja tutkiskelemaan auton käyttöoppaasta ja vanhoista korjaamolaskuista mistä ylipäätään oli kyse. Mustahampainen korjaaja näytti melko epäroivältä, kun kerroin olevani ehkä vain nainen ja ammatiltani jotain ihan muuta kuin mekaanikko, mutta että minäkin tajuan jossain olevan gros souci, kun vasta vuosi sitten vaihdetut varaosat ovat jo nyt kuluneet vaihtokuntoon.

Paljon hankalampaa on ylläpitää diplomaattisuhteita poikani luokanopettajaan, joka on ilmeisesti ihan hyvä ope, mutta hän ja poikani eivät tule juttuun ja siitä kehkeytyy toisinaan erinäisiä ongelmia. En kasvata lapsestani lammasta, joka seuraa ja tekee ajattelematta mitä pyydetään. Non. Kymmenenvuotiaalta on turha pyytää loogista, puolueetonta, harkittua ja neutraalia käytöstä. Hän käyttäytyy juuri niin kuin hän parhaaksi näkee, suurimman osan aikaa. Vilkas ja hieman nenäkäs (en kerro keneltä perittyä) poika erottuu porukasta. Ja sitten tuo on vielä se puoliksi ulkomaalainen ja blondi, mutta ylpeä siitä.

Ranskalainen koululaitos tuottaa mielestäni niin hyvää kuin huonoa, mutta yritän olla vertailematta sitä peruskouluun, jonka tunnen lapsuudestani, koska "oma tuttu ja rakas" voittaisi joka tapauksessa kaikilla mittareilla. Yritän siis ymmärtää neutraalisti, etäisyyttä ottaen ja hyviä diplomaattisuhteita vaalien kaikkea ranskalaisessa koulussa tapahtuvaa. Enkä unohda että kersani toimii usein nopeammin kuin ajattelee, pahaa tarkoittamatta.

Mutta tällä viikolla kirjoitin mielestäni hieman liian tiukalle opettajalle palautetta, koska hän sitä pyysi. Olemme jo tavanneet kerran ja jutelleet sivistyneesti lapseni käytöksestä. Pojallani ei ole oppimisongelmia, hän on keskiarvoa parempi oppilas ja pitää koulunkäynnistä. Kaikki voisi olla loistavasti, mutta elämässä harva asia sujuu ilman huolia, omalla painollaan ja täydellisesti. Aina on jotain mikä ei pelitä. Mutta jotta asiat luistaisivat silti, olen neuvonut poikaa yrittämään olemaan vähemmän open silmätikku ja vaikka välttämään koko opea niin paljon kuin se pienessä kyläkoulussa on mahdollista. Poikani ei tuosta muutu ja ilmeisesti ei opekaan, ainakaan omien sanojensa mukaan. Silti en aio sanoa lapselle, että älä puolusta itseäsi tai älä yritä ymmärtää miksi ope antoi punaisen kortin.

Palautteessani oppilaan vanhemmalta opettajalle kirjoitin, että mielestäni oppilaan tulee kunnioittaa opettajaansa ja muita oppilaita, käyttäytyä kohteliaasti jne, mutta että myös opettajan tulee noudattaa samaa linjaa oppilaitaan kohtaan. En hyväksy mollausta missään muodossa. Auktoriteetti on asia, joka joillain on luonnostaan. Heidän ei tarvitse edes korottaa ääntään tullakseen ymmärretyiksi. Opettaja joka tarttuu lasta kauluksesta ja vetää tämän siitä sivuun ja vasten aitaa ja naureskelee lapsen selityksille edustaa mielestäni huonoa auktoriteettia. Ilmeisesti tilanteessa oli kyse väärinkäsityksestä tai ainakin väärin ymmärretyistä säännöistä, eikä kukaan ollut vaarassa satuttaa itseään tai ketään toista. Mielestäni pelkkä sanominen olisi riittänyt, tyyliin: "Pistä se ovi kiinni, ole hyvä, etkö tiennyt ettei sitä saa nyt juuri avata?" Sen sijaan tapahtui jotain muuta ja en ole ihan d'accord, eikä poikanikaan mielestäni tarvitse olla.

Joskus itsepäisyys on hyve ja sitä on syytä vaalia, sen avulla voi elämässä säästyä monenlaisilta huolilta. Se ei aina välttämättä tee asioista helpompia*, varsinkin kun koko maailma tuntuu olevan juuri sinua vastaan, mutta jälkikäteen oman itsensä puolustaminen paljastuu yleensä hyväksi ratkaisuksi. Olkaa itsepäisiä pässejä!

- - -
* "helpompia" : Onko tämä suomea? Jos on niin se on ihan mieletön sana lausua ja kirjoittaa.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Komeetta ISON päivitys

Sanovat sen palaneen poroksi, mutta mikä auringon yllä viipottaa?

Okei, olen ehkä väärässä tai liian toiveikas, mutta asiantuntijoiden väitteistä huolimatta en voi kuin ihmetellä tätä SOHO*:n viimeisintä kuvaa tältä aamulta.

Palaan eilisen tapahtumiin. Olin enemmän kuin täpinöissä vuoden odotuksen jälkeen. Nenä ruudussa seurasin ISON-komeetan kieppiä auringon ympäri. Se oli raastavaa. Ja kun vihdoin tuli aika tarkastaa SDO**:n kuvista miten pyrstötähdelle kävi, sain todeta ettei joulupukkia ole olemassa. Komeetasta ei näkynyt pölyhippustakaan. Tähtitieteestä innostuneet bloggaajat ja mm. Google+ hangout-sivulla tapahtumaa seuranneet (parhaimmillaan yli 25 000 tähtimiestä ja -naista) esittivät komeetan poismenon puolesta osanottojaan.

Pettynyt. Olin. Hyvin.

Mutta komeettoja tulee ja menee. Eniten harmitti pojan puolesta, joka ei vielä ole päässyt pyrstötähteä tarkkailemaan. Taivaankappaleisiin ei vain voi luottaa. Joskus ne suovat tähtiharrastajille kauniita yllätyksiä, mutta usein myös karvaita pettymyksiä.

ISON-komeetan kanssa viettämämme aika ei ollut hukkaan heitettyä; se oli täynnä odotusta, toiveita ja jännitystä. Kuin paraskin kreikkalainen tragedia. Kävikö ISON:ille ikarukset vai selvisikö siitä jotain, edes pieni hippu joulukuun pimeissä illoissa ihmeteltäväksi? Jännitysnäytelmä jatkuu. The Show must go on jne.

*Solar and Heliospheric Observatory
** Solar Dynamics Observatory

torstai 28. marraskuuta 2013

The Thank the Perihelion Day

Tänään on "se" päivä. En malta istua aloillani, sukat pyörii jaloissa, kiipeän kohta verhoa pitkin kattolamppuun roikkumaan. Ei, en ole minkäänlaisten aineiden vallassa vaan odotan ratkaisevia tulevia tunteja, joilloin selviää ISON-komeetan kohtalo. Olo on sama kuin lapsella jouluaattona. Pitäisi odottaa myöhään yöhön, että saa avata lahjat. Ja jos paketissa ei olekaan juuri sitä toivomaani superlahjaa, saa joulupukki potkut.

Odotellessa katselen kauhulla kohti aurinkoa syöksyvää jääpalloa suorana lähetyksenä netissä. Pysy kasassa, pliis.



maanantai 25. marraskuuta 2013

Äyriäisten armoilla

Kuva: Wikipedia


Tämä ei ole ruokablogi*, mutta koska ruoka ja juoma ovat niin tärkeä osa Ranskaa ja ranskalaisuutta, suon itselleni yhden postauksellisen mereneläviä. Suomessa ei (paljoa) syöty äyriäisiä silloin joskus kun sen maan jätin. En ollut koskaan syönyt edes sinisimpukkaa. Eli taustatietoni fruits de mer -ruoista rajoittuivat katkarapuun, joita olin nauttinut pitsan lisukkeena tai voileipäkakun täytteenä.

Ensimmäisen kerran kun miehen kanssa järjestimme äyriäisillallisen (Plateau de fruits de mer) olin melkoisen pihalla. Kauhulla katselin kaupan kalatiskiltä tuijottavia rapuja, eri näköisiä ja kokoisia kotiloita ja simpukoita, neljän eri kaliiperin katkarapuja ja langustiineja. Onneksi myyjä osasi neuvoa mitä sorttia ja kuinka paljon mitäkin pöytään voisi laittaa.

Perusäyriäislajitelma voi olla esim. (per naama)

- 3 tai 4 osteria
- nyrkillinen kypsennettyjä bulot- tai bigorneau- kotiloita
- 6-8 simpukkaa: joko amandes raakoina tai coques tai palourdes kypsennettyinä
- kupillinen pieniä harmaita katkarapuja ja tai 6-8 keskikokoista vaaleanpunaista katkarapua
- 2-3 ravun saksea tai puolikas rapua (tourteau)
- 2-3 langustiinia (langoustine ei ole hummeri suomeksi, kuten jotkin nettisanakirjat väittävät, hummeri on homard ja langoustine on minun päätöksestäni langustiini)

Luulen että mikä tahansa rantakivikossa elävä ötökkä kelpaa äyriäistarjottimelle kunhan se ei ole kasvanut ydinvoimalan lähellä tai myrkkylevän valtaamalla rannalla. Moni ranskalainen hyödyntääkin luonnon ilmaista ruokavarastoa laskuveden aikaan tonkien rantahiekkaa pienellä haravalla saavi toisessa kädessään. Ei se sen ihmeempää ole kuin suppilovahveroiden bongaaminen metsästä.

Mereneläviä voi tarjota niin alku- kuin pääruokalajina. Alkuruokana määrät ovat tietenkin paljon pienemmät. Pääruokalajina tarjottuna äyriäistarjotin on sen verran tuhti, että alkuruokaa ei tarvitse sitä ennen tarjota. Sen sijaan äyriäiset vaativat jonkin verran soosseja ja muita lisätilpehöörejä:

Pöydälle katetaan: (keskelle jätetään tilaa varsinaiselle äyriäistarjottimelle)

- perinteinen majoneesi (sen voi korvata myös "aïoli" ja/tai "americaine"-kastikkeilla (saa kaupasta valmiina)
- sitruunalohkoja
- remoulade-kastike kotiloiden kanssa nautittavaksi (sen tekee helpoiten itse sekoittamalla rypsi- tai auringonkukkaöljyyn dijonin sinappia ja vatkaamalla innolla: lopputulos on tasainen sinapinvärinen kastike, eräänlainen kevennetty versio itsestään sinapista)
- voita ja leipää
- äyriäispihdit (tai pähkinänsärkijät) ravun saksien rikkomista varten ja äyriäispiikit, joilla lihaa kaivetaan ties mistä onkaloista...bon appêtit
- kertakäyttöiset käsipyyhkeet ja suuret lautasliinat

Ruokajuomaksi lähdeveden ja sitruunalla maustetun mineraaliveden lisäksi tarvitaan kuivaa valkoviiniä. Kuivalla shampanjalla voidaan myös voidella kurkkuja, mutta parhaimpia mereneläväis-kyytipoikia ovat:

- Chablis tai Petit Chablis
- Muscadet Sèvre et Maine tai Muscadet sur Lie, Entre deux mers
- Quincy, Reuilly, Pouilly-fumé
- eri Chardonnay-rypäleestä valmistetut kuivat valkoviinit

Äyriäisten jälkeen korjataan lautaset perkeineen. Roskaa nilviäisistä tulee enemmän kuin varsinaista syötävää ja roskapussi on syytä heittää ulos samana iltana, koska muuten koko talo lemuaa härskille seuraavana aamuna.

Henkilökohtaisesti en pidä paljoa äyriäisistä. Sain kerran pahan ruokamyrkytyksen osterista (siitä elämäni ensimmäisestä, jonka maistoin kun mieheni koko perhe siihen jouluaattona yllytti). Olipa kivaa. Mutta siitä on jo aikaa ja olen viime vuosina innostunut kokkailemaan mitä erikoisempia öklimökliäisiä. Äyriäisiin kannattaa suhtautua kuin kapteeni Kirk: "To boldly go where no man has gone before."

_ _ _ _

* en ole vielä päättänyt mistä tämä blogi kertoo

perjantai 22. marraskuuta 2013

Ollako vai ei...komeetta.

Wikipédia.


Taivankappaleet ovat tärkeä osa elämääni. Ne elävöittävät mielikuvitustani ja saavat sydämeni pamppailemaan universumin kauneudelle. Kun näen Veenuksen nousevan läntiselle taivaalle illan hämyssä, hymyilen kuin moikkaisin vanhaa tuttua, sitä samaa joka on seurannut askeliani lapsesta asti.

Tähtiin tuijottaminen on enemmän kuin harrastus, se on muuten kiireisen ja kaoottisen elämän vastakohta, se joka pysäyttää vain olemaan. Olen onnellinen pimeällä terassillani värjötellessäni ja opetaessani poikaani tarkkailemaan galaksimme pölypilviä.

Moni voi ihmetellä moista touhua. Ranskassa hyvin moni on kertonut varovaisesti pitävänsä hienona, että nainen on moiseen hurahtanut. Suoraan ei ole kukaan kertonut, että eikös tuo ole enemmän miesten puuhia. Mieltäni kaihertaa tällaisiin aatoksiin edes vähänkin suuntautuvat mielipiteet. Taivas kuuluu ennen muuta niille, jotka pysähtyvät sitä katsomaan, kunhan pilvet eivät pilaa juhlaa.

Tämän kuun lopussa ratkeaa kuukausia tähtiharrastajia piinannut kysymys: selviääkö komeetta ISON kohtaamisestaan auringon kanssa? Jos ei, pettymykseni määrästä tulee tähtitieteellinen. Jos selviää, saan ihailla iltataivaalla uniikkia aurinkokuntamme vierailijaa, jonka lyhyt mutta näkemisen arvoinen visiitti piirtyy jokaisen pienen tähtiharrastajan suurimpiin tähtihetkiin.

ISON on toki jo nyt nähtävissä kiikareilla, jos ei jopa paljain silmin valosaasteettomalla seudulla. Mutta vain aikaisin aamulla ennen auringonnousua. Tähtivalokuvausta harrastavat ovat postanneet jo päivien ajan upeita kuvia ISON:ista spaceweather.com sivustolle. Kuvia tulee niin Brasiliasta kuin Ruotsista tai Indoneesiastakin. Tapahtuma on maailmanlaajuinen ja yhdistää harrastajia ikään, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

No tämä kaikki on hienoa, mutta selviääkö ISON vai sulattaako auringon kuumuus sen näkymättömiin? Toistaiseksi kukaan ei tiedä. Vastaus noin viikon päästä, kun komeetta vihdoin kiertää radallaan auringon ohi (tai ei).



maanantai 18. marraskuuta 2013

Kissoja ja ihmisiä

Kylän nuoriso, eli kolme teinipoikaa, ajelevat kylänraittia skoottereillaan. Naapurin pappa on paukuttanut kodinparannusprojektia kasaan aamukahdeksasta. Talon ohi kulkevalla ulkoilureitillä pöristelee letka mönkijöitä. Ja kauempana pellolla etenee kolme metsästäjää koirineen, oransseine liiveineen ja haulikkoineen. Takassa palaa tuli. Täydellinen sunnuntai.

Paitsi että.

Sohvalla nukkuu vieras kissa, täysin tuntematon ja vähän onneton. Se on puoliksi valkoinen ja puoliksi musta, kuin normandialainen lehmä pienoiskoossa. Se mahtuu yhdelle kämmenelle ja hereillä ollessaan se naukuu ja juoksentelee ympäri taloa piskuinen häntä pystyssä. Se on syötävän suloinen. Suuri kollini, köllini, olisikin ehkä laittanut pienen tunkeilijan parempiin suihin (sillä lailla se urisi ja uhitteli), jollei häntä olisi laitettu pihalle jäähylle.

Mistä minikissa ilmestyi?

Muutama tunti aiemmin köpöttelin kaikessa rauhassa hevosen selässä peltoja halkovaa maantietä, kunnes kuulin hyvin terävän naukaisun. Hetken ehdin miettiä, että mistä eläimestä tuollainen ääni oli lähtenyt. Vai oliko se outo hevosenpieru? Taivaalla kieppui suuri haukka ja ihan vierestä alkoi kuulua taukoamatonta naukumista. Silloin näin minikissan tienpientareella, tuskin ruohonkorsia korkeamman. Siellä se maukui surkeana, hylättynä, pikkuruisena reppanana. Hyppäsin alas hepon selästä ja nappasin minikissan tarkempaan syyniin: noin kuukauden tai kahden ikäinen, päällisin puolin hyvässä kunnossa, naukuu kuin tapettava possu, muistuttaa hännällistä Pekka Töpöhäntää.

En voi seisoskella pitkään siinä keskellä tietä, koska vaikka ratsuni onkin mukavaa sorttia eikä hermostu vähästä, saattaa yhden pienen kissan ja mahdollisesti jotain peljästyvän nelijalkaisen puolen tonnin kevytkeijun hallinta tuottaa liian monimutkaisen tapahtumaketjun minunkin hallittavakseni. Jotenkin oli reagoitava ja nopeasti. Kapuan takaisin satulaan minikissa yhdessä kädessä ja ohjat toisessa. Mietiskelen siinä hetken ja päädyn vain siihen yhteen ja surulliseen johtopäätökseen että joku on minikissan hyljännyt. Maman-kissaa ei näy mailla halmeilla. Lähin talo on yli puolen kilometrin päässä. On kylmä ja taivaalla liihottaa yhä iso haukka. Palaan tallille huutava kissanpentu takin sisälle sullottuna.

Vedämme pitkää tikkua tallinomistajan kanssa siitä kuka ottaa Felixin (kissanristiäiset toimitetaan tallinomistajan pojan toimesta alle sekunnissa) hoiviinsa ja arpaonni osuu kohdalleni. Kerrankin kun jotain voitan... Tiedän etten voi misseä pitää, koska kotonani odottaa maxikolli, mutta päätän etsiä Felixille uuden paremman kodin.

Kotimatkalla yritän saada pennun pysymään laatikossaan, jonka olin asettanut pelkääjän paikalle. Felix ei ole samaa mieltä. Hän kun mieluiten kiipeilisi ympäri autoani. Edes laatikon päälle asetettu satulahuopa ei pitele Felixiä laatikossaan. Annan kissalle uuden nimen: Coriace*. Matka taittui mutkaisella tiellä yksi käsi ratissa ja toinen kissanpennun pissassa...

En tiedä miten ilmoittaa miehelle ja pojalle, että toin kotiin tällä kertaa muutakin kuin kirppuja, mutta Coriace tekee sen puolestani naukumalla niin lujaa että koko talo kaikuu.

Maailman seitsemäs ihme. Niin he pentua kohtelevat. Se putsataan. Se lämmitetään. Se paijataan. Maxikolli ulos heivataan. Uusi nimi keksitään. Sitten vähän mietitään mitä tehdään. Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että emme voi Cosette*-parkaa pitää. Sillä välin Cosette-parka litkii veteen sekoitettua maitoa, syö tonnikalaa ja majoittuu pojan syliin nokosille. Laitamme nettiin ilmoituksen. Yllätykseksemme puhelin soi koko iltapäivän ja illan. Ensimmäisten joukossa ilmoittautuu nuori pariskunta, joka on etsinyt adoptoitavaa pentua jo kuukauden päivät. Ilmeisesti kissanpennuista on pulaa. He ajavatkin saman päivän iltana meille ja esittäytyvät vakavasti otettavina kissa-adoptiovanhempina.

Pikachu lähtee uuteen kotiinsa iloisten omistajiensa kanssa. Toivotan sille pitkää ja onnellista elämää. Mieheni murehtii mieli myrtsinä kuinka söpö Cosette oli. Poika toruu, että tiesihän isä että pentu lähtisi ennemmin tai myöhemmin, ettei olisi pitänyt kiintyä niin paljon.

Tuli palaa yhä takassa, Coriace on jättänyt elämämme ja maailmassa on todella sydämettömiä ihmisiä, todella todella todella.


* qui ne se laisse pas vaincre facilement
* lukekaa "Les Misérables"

tiistai 12. marraskuuta 2013

Yleinen välinpitämättömyys

Illat ovat pimentyneet Normandiassakin ja köpsötellessäni kohti autoani marketin parkkipaikan halki, en ihan heti tullut ajatelleeksi, että olen näkymätön. Parkkeeraan aina parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan, koska siellä on tilaa ja autoni yleensä säästyy itsestään ilmestyviltä naarmuilta ja klommoilta. Parkkipaikalla on valaistus ja minua kohti ajaneen auton ajovalot olivat päällä, loistivat suorastaan. Mutta olin pukeunut täysin mustaan ja tietenkin ilman heijastinta. En kävellyt tapani mukaan hiivatin nopeasti, vaan kerrankin taisin katsella tähtitaivaan loistoa ja maleksin jalankulkijoita varten maalatulla punaisella suojakäytävällä. Äkkiä sivulta ilmestynyt autonrotisko säikäytti minut haaveistani ja hyppelehdin jokseenkin koomisesti pois sen alta. Käännyin katsomaan kimppuuni hyökännyttä silmiäni uskomatta. Vasta kun tajusin, että toinen ei edes pysähdy pyytäkseen anteeksi, aloin siunailemaan jotain "m...e" ja "p...n" tyylistä. En sentään juossut pois kurvaavan toilailijan perään, koska surkea totuushan on, että nykyään ei tiedä minkä sortin hullun kanssa voi joutua napikkain. Jupisin senkin edestä autolleni marssiessani ja tähdet jatkoivat tuikkimistaan ilman ihailuani.

Mitä tästä opin: HEIJASTIN HIHAAN ja PÄLYILE VAINOHARHAISESTI PIMEILLÄ PARKKIPAIKOILLA

Eilen illalla koin jonkinlaisen sätkyn Philippiinien katastrofiuutisia seuratessani. Mielipidemittauksen mukaan vain noin 12 % ranskalaisista aikoo antaa rahaa hurrikaanien uhreille. Suuri osa sanoi suoraan ettei aio apua antaa. Uutistoimituksessa pohdittiin johtuuko kansalaisten avustushaluttomuus vuoden 2004 tsunamin avustusten huonosta hallinnoimisesta vai tämän hetkisestä taloudellisesta kriisistä. Uutinen oli mielestäni kaikinpuolin huolestuttava. Ehkä ranskalaisten mitta on täynnä verotusta ja politiikkaa. Ehkä yleinen välinpitämättömyys kuuluu nyt yleisesti hyväksyttäviin toimintatapoihin. Tai mielipidemittaukset kertovat vain yhdenlaista totuutta, joka ei koske kuin pientä osaa meistä tai heistä.

Mitä tästä opin: KATSO MUUTA TELKUSTA KUIN UUTISIA

Tänä aamuna lähdin töihin renkaat sauhuten, kuten kaikki elämäni arkiaamut. En ollut myöhässä, mutta en etuajassakaan. Matkani tössäsi lyhyeen. Jonkin sortin nosturihuoltoajoneuvo tukki yhden auton kuljettavan kotikatuni. Olin jumissa. Puristelin hetken rattia rystyset valkoisina kunnes päätin mennä jututtamaan kaikessa rauhassa sähkölinjoja mittailevia miekkosia. Heitä oli kolme. Kaksi nostolavalla ilmoissa heilumassa ja yksi maassa. Se yksi maan tasossa oli piiloutunut ajoneuvonsa taakse nähtyään autoni ilmestyvän mutkan takaa. Oli tainnut nähdä myös tyrmistyneen ilmeeni. Muuten verkkaiseen tahtiin liikahteleva mies oli loikkinut varsin vikkelästi piiloon, mutta tuli sieltä pois vastenhaluisesti ilmoihin tiiraillen. Sen pitempiä kiertelemättä ja kaartelematta ilmoitin olevani tyytymätön heidän valitsemaan kellonaikaan tulla mittailemaan sähkölinjoja kadulle, jolla ei voi ohittaa. Kello oli juuri sen verran kun suurin osa ihmisistä suuntaa kohti koulua ja päivän töitä. Mies letkautti, että hänkin tekee vain työtään. Närkästyin ja aika ranskalaisittainkin hermostuin nopeasti. Falsetissa huusin että myöhästyn töistä heidän takiaan ja että on hyvin n'importe quoi tulla aamulla tähän aikaan tukkimaan teitä. Menin takaisin autooni jupisemaan ja tuijottamaan tiiviisti kolmikkoa, joka loppujen lopuksi toimitti mittailunsa melko nopeasti ja teki tilaa vinkuvalle autolleni ja sen kirpeästi huutavalle kuskilleen.

Mitä tästä opin: HUUTAMINEN TEKEE HYVÄÄ

torstai 7. marraskuuta 2013

Ajan pysäyttämiä

Näin silloin joskus.


Tänään haluaisin olla Suomessa, mutta en ole, koska olen täällä ja katselen tihkuvaa Normandian taivasta. Siellä kaukana on kaveri, jota haluaisin olla tukemassa juuri nyt. Sen sijaan lähetän kaukotukea miten pystyn. Ei se ole sama asia kuin se että on oikeasti siinä vieressä. Perhana.

Onhän näitä "totaalisen turhautumisen" päiviä tullut ennenkin. Silloin kun olisi ollut kiva ottaa osaa suuriin juhliin, olla apuna, kuunnella tunti toisensa perään tilitystä, viedä jonnekin, olla mukana luomassa muistoja, ottaa syliin, kannustaa katsomossa.

Ulkoavaruudessa olen paitsiossa, jatkuvasti jäähyllä. Pelit pelataan sellaisella kentällä, jolle minulla ei ole pääsyä.

Joku saattaa kysyä, että mitäs lähdit. Sehän on ihan totta, mitäs lähdin.

Joku toinen ehkä pohtii miksi en palaa takaisin, kun kerran on niin pöljää. Voisinkohan, vaikka haluaisinkin? Se on kokonaan toinen aihe, monimutkaisempi aihe.

Minulle Suomi pysähtyi vuoteen 2000. En tiedä kenen levyjä nyt ladataan tai kuka missi on eronnut kenestäkin jääkiekkopelaajasta (en kyllä tiennyt ennen lähtöäkään) ja mikä on Putous. Kun lomailen Suomessa, olen aikamatkalla tulevaisuudessa, johon en kuulu. Ilmiö on suoraan tieteiselokuvasta, jonka päähenkilö singotaan 13 vuotta ajassa eteenpäin. Hän on hieman hukassa, koska osa asioista on ennallaan, mutta pelottavan suuri määrä häntä ennen ympäröineestä maailmasta on muuttunut.

Ei sen niin väliä sen ympäristön. Kaikkea ei voi yhdessä elämässä kuitenkaan saada. Aikamatka on lieveilmiö, jonka hyväksyn, toisinaan jopa inspiraation lähde. Se mikä harmittaa, on perhe ja kaverit. He jatkavat päivä päivältä, vuosi kerrallaan ajassa kohti tulevaa. Minä täällä rinnakkaistodellisuudessa olen vähän turhautunut.
Sori kun lähdin, mutta jouluksi palaan tulevaisuuteen renkaat sauhuten.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Luettua: Maailmanlopun kirjasto, URS, 2012

urs.fi

Maailmanlopun kirjasto on URS*:in viime vuoden lopulla julkaisema maailmanloppuantologia. Vaikka maailmanloppu tuli jo, voi näitä novelleja lueskella tulevia maailmanloppuja odotellessa. Novellin kirjoittamista tästä aiheesta voisi nopeasti ajatellen pitää helppona: lopun kirjoittamisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Ongelmia ideointiin tuottaa kuitenkin halu katsoa ikivanhaa ja jo kaikilta kanteilta käsiteltyä aihetta uudella tavalla. Millainen on nykykirjoittajien maailmanloppu? Osa on tässä antologiassa valinnut maailmanlopun tuojaksi vanhan kunnon ydinsodan/-katastrofin tai maapallon ulkopuolelta tulleen toiseen taivankappaleeseen liittyvän uhan. Maailmanlopun kirjasto -antologia tuo lukijan iloksi perinteiseen katastrofi-kavalkaadiin uusia uhkia, tai uhkahan riippuu siitä miltä kantilta sitä katsoo.

Käsittelen joidenkin novellien sisältöä sen verran, että suosittelen jättämään lukemisen tähän, jos itse antologian lukeminen kiinnostaa. En halua pilata lukunautintoasi.
 

Tanssien loppuun asti - Arren Zherbin

Antologian aloitusnovelli on vaikea paikka. Sen pitäisi antaa lukijalle tarpeeksi pontta lukea seuraavakin ja sitäkin seuraava novelli aina antologian loppuun asti. Mr Mme Arren Zherbin lähestyy loppua nuorten näkökulmasta. Mitä tekee maailmanloppua odottava nuoriso, kun vanhemmista ei ole enää tukea ja turvaa tai edes täyttämään jääkaappia? Novelli kuljettaa henkilöhahmonsa yhden yksinkertaisen mutta suuren idean, nuoren rakkauden ja elämänhalun, kautta alusta loppuun, sen suurempia hötkyilemättä, lunkisti ja coolisti.
Kuin joulu - Juha Salmi
 
Tässä  novellissa kuljetaan vaivalloisesti kohti vääjäämätöntä loppua. Siitä huolimatta novellissa on jotain kaunista, mutta tarina sijoittuu jonkinlaisen ydinkatastrofin runtelemalle maapallolle ja päähenkilöt ovat nuoria tai ehkä jopa vain lapsia. Kuoleman käsittely ei kirjallisissa tuotoksissa aina ole helppoa. Elävässä elämässä ihmiset syntyvät ja kuolevat ilman serenaadeja, mutta miksi käsitellä kuolemaa kuin vain tuodakseen sen esille, näyttääkseen että näin se tapahtuu?

Maailmanlopun kirjasto - Alpo Leppänen
 
Alpo Leppänen on loihtinut tämän mysteerisen novellin yhteen moninaisista aineksista. Päähenkilö Q alias Matkaaja vierailee maailmanlopun tai -loppujen mullistamassa maailmassa hylätyissä kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän tapaa Kirjastonhoitajan, jota hän lupaa auttaa tärkeässä tehtävässä koota mahdollisimman paljon kirjoja talteen ja ihmiskunnan hyväksi tulevia aikoja ajatellen. Kuulostaa aika simppeliltä, mutta novellissa tapahtuu jotakin mitä en ihan heti ymmärtänyt. Siinä liikutaan ilmeisesti useammassa aikakerroksessa tai ainakin sain sen kuvan, että Matkaaja on ehkä jonkinlainen aikamatkaaja. Se jää hieman mysteeriksi, mutta ei sen väliä koska tarina itsessään on niin herkullisesti kirjoitettu, että sen ilmapiirissä viihtyi joka sanan verran.

Katastrooffi eli mistä se apokalypsi sitte alakoo - Heikki Nevala
 
Notta sanottakoon heti alkuun, että pidän murteista, arvostan niitä ja rakastan niitä kuulla puhuttavan, mahdollisimman monia ja erilaisia. Mutta en osaa niitä lukea, valitettavasti. En päässyt Nevalan novellissa lausetta paria pidemmälle, enkä sen takia ryhdy siitä sen enempiä virkkomaan.

Evakko – Shimo Suntila

Ostan heti! huudan täältä Normandian sumuisten nummien keskeltä. Jos novelli olisi leivos, söisin Evakkoa pienen pieni murunen kerrallaan nautintoa pitkittääkseni. Bravo hyvät herrat ja rouvat, maailmanloppu ei koskaan ole ollut suloisempi. Tässä on kaikki: kieli, tarina, juoni, alku, keski ja kuorrute. Lukekaa itse, liian hieno tämän enempää kommentoitavaksi.

”Vaikka maailma onkin loppumassa. ”
”Se on silti meidän maailmamme. ”
Niiden ajatusten kanssa kömmin makuupussiini . Tuntuu oudolta niin pitkän ajan jälkeen saada ihan uutta toivoa siitä, että asiat voisivat muuttua. Samalla seuraavat kuitenkin epäilykset. Mitä jos toivo on valhetta? Mattiaksen äidin lähdöstä saakka olen taistellut valheellista toivoa vastaan. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin se on, sillä toisen polun päässä odottaa katkeruus.    s.33
 
Laakso - Aarne Lindén
 
Laaksosta Aavikoksi, Aarne Lindénin ekokatastrofi-novellin pääpointti on ihmisten tuhoava voima. Se vie mukanaan kaiken kauniin ja puhtaan. Pidän näkökulmaa hieman yksioikoisena, mutta tekstin kieli on niin kaunista ja mukaansa tempaavaa, että jaksoin lukea novellin sen surkuttelevaan loppuun asti. Novellissa on myös jonkinlainen raamatullinen ote, jota olisi ehkä voinut syventää hieman.
 
 
Viimeinen ihminen? - Lucilla Lin
 
Viimeinen ihminen? on seikkailu, jossa Sei-niminen orja karkaa isänniltään. Hän kulkee halki maan alle rakennettujen kaupunkien toivonaan löytää maanpinnalta ihmisiä. Sein maailma on huolella luotu ja tarkasti kuvattu ja tarjoaa oivan maaperän lukijan ahtaan-, pimeän- ja kummallisen kammolle kasvaa loppua kohden. Juuri loppu ei lunastanut lupaustaan, se oli hivenen ennalta-arvattava. Päähenkilöstä paljastuu omanlaisensa hirviö, joka saa palkkansa...en tiedä, mutta tämä on aitoa Lucilla Liniä ja sellaisenaan lisä URS:in tähtienväliseen hiukkassumuun.

Humalassa jumala - Venla Lintunen
 
Venlan maailmanloppu on huumorilla kirjoitettu ja miellyttäisi varmasti Monty Pythonin poikia. Pilvenreunalta putoilee milloin jumalia, viinipikareita tai viskipulloja. Ja tietenkin myös pirulla on sormensa pelissä. Novelli oli viihdyttävä ja kaikessa humaltuneisuudessaan myös kansanterveyttä edistävä...tai jotain sellaista huonon viskin aiheuttamista pienistä ja suurista katastrofeista varoitteleva.

Eivätkä he kokoontuneet vuorelle - Jussi Katajala

Hmm. Pidin ja sitten jäin miettimään, että onko Eivätkä he kokoontuneet vuorelle osa suurempaa kokonaisuutta, koska novelli jää selvästi kesken, se on vasta alku jollekin suuremmalle tarinalle. Tai on ja ei. Voihan tarinan kertoa tässäkin muodossa: enkeleiden ja demonien junailema maailmanjärjestys, jossa ihmisillä on aah niin vähän sanottavaa. He toimivat vain korkeampien voimien sanansaattajina. Jussi on tapansa mukaan tarkka ja terävä, mutta antaa rakkauden vanhoja asioita ja tapahtumien ymmärrystä kohtaan hehkua rivien välistä.

Uriel käänsi katseensa pois minusta ja vajosi ajatuksiinsa. Tiesin sanomattakin, että minun oli aika poistua. Taivaan pimentävä pilviverho tuomiokirkon yläpuolella
oli tuhkanharmaa. Käärin kaulaliinani tiukemmin kaulani ympärille ja nostin takinkauluksen pystyyn, sillä talvinen tuuli oli hyisen kylmä. Maailmanloppua odottavat
fanaatikot heiluttelivat kylttejään tuomiokirkon pihalla välittämättä kylmästä. He uskoivat jättävänsä pian maallisen maailman vitsaukset taaksensa. Maahan leijaili muutama lumihiutale kävellessäni tuomiokirkolta Aachen Schanzin asemalle, jossa astuin Eilendorfiin menevään lähijunaan.   s. 60
Vieraan taivaan alle - Anne Leinonen

Yritin sinnitellä ullakolla mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan huomaisi meidän olevan vielä talossa. Käteni olivat puuduksissa liian kauan samassa asennossa istumisesta
ja venyttelin niitä varovasti . Näin ullakon pienen ruutuikkunan läpi , kuinka naapurit pakkasivat kaikki huonekalunsa muuttoautoon. Perheen äiti kaivoi pihaltaan koristekaktuksen irti , samoin pienet puutkin revittiin juurineen.
”Miksi me jäämme?” kysyin hiljaa ja revin etuhampaillani peukalonkynttä. Se halkesi, ja verta tirskahti esiin. ”Kuulitko?”   s. 68
Vieraan taivaan alle on tarina naisesta äkiltään muuttuvassa maailmassa. Hänen pelkonsa käyvät toteen ja hänen koko elämänsä muuttuu yhdessä humauksessa aivan toiseksi. Tosielämä on toisinaan yhtä julman kaunis. Annen tarinassa osa rakennuspalikoista jää lukijan mielikuvituksen lisättäviksi, mutta se ei suinkaan haittaa. Toisinaan tarina saa hengittää, jättää tilaa. Maailmanloppu ei ole kaiken loppu vaan uuden alku. Muutosta ei pidä pelätä vaan antaa sen tulla, ottaa se vastaan, kun vastaankaan ei voi taistella. Kaunis tarina.


Kolmas kerros - Tarja Sipiläinen


 
Kaikki tietävät suurimman osan onnettomuuksista sattuvan kotona, yleensä remontoinnin yhteydessä. Koti voi olla jopa niin vaarallinen paikka, että sieltä alkaa maailmanloppu. Muistan kokeneeni muutaman manatun hetken terassirempan yhteydessä, mutta Tarjan novellissa päähenkilö Pilvi joutuu talonsa noitumaksi. Ja siitä ei mitään hyvää seuraa.


Kävin käsiksi paikoittain haalistuneeseen ruusutapettiin kuin nokkospehkoon, joka oli revittävä irti juurineen. Kostutin seinää suihkepullolla ja päätin pitää tauon odotellessani veden vaikutusta. Tassuttelin keittiöön keittämään lisää kahvia. Väistelin matkalla mustia
jätesäkkejä, joista tursui tapetinkappaleita, seinälevyjen paloja ja sekalaista kaappien perukoilta löytynyttä sälää. Ikinä en olisi uskonut, että viidenkymmenen neliön
asunnosta irtoaa tällainen määrä roinaa.  s.82


Antologia oli kokonaisuudessaan antelias lukukokemus. Sen on koonnut joukko tarinoihin hurahtaneita omine pienine voiminensa. Kiitos heille taas kerran urakasta. 

 
* URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Luettua: "Le confident / Uskottuni", Hélène Grémillon 2010

Le Confident, Paris, Éditions Plon, 301 s.
Juna-aseman kioskista tarttui mukaan pokkari, jonka valitsin mielivaltaisesti takakansitekstejä vilkuillen.

"Camille on juuri menettänyt äitinsä. Surunvalitteluiden seasta hän löytää oudon kirjeen, josta ei käy ilmi lähettäjän nimeä. Hän luulee ensin jonkun erehtyneen osoitteesta, mutta outoja kirjeitä saapuu useampi. Ne kertovat tarinaa kahdesta mahdottomasta rakkaudesta ja neljästä särkyneestä kohtalosta. Vähitellen Camille ymmärtää hänen oman tarinansa liittyvän kirjeiden kertomaan kamalaan salaisuuteen. Toinen Maailmansota taustallaan Hélène Grémillon'in ensimmäinen romaani sekoittaa mestarillisesti historialliset seikat ja psykologisen jännitteen. Le confident on saanut viisi kirjallisuuspalkintoa ja se on käännetty 27:lle eri kielelle."*

Takakansiteksti lunastaa lupauksensa. Kirjassa on kyse salaisuuksista, valheista, manipuloinnista ja rakkaudesta ja lopulta totuudesta. Le condident on naisten kirja, raakojen inhimillisten ja elämän juoksuhautoihin eksyneiden naisten, äitien, tyttärien, kirja. Se kertoo viiltävän kauniisti siitä mitä on olla se, jonka odotetaan täyttävän yhteiskunnan naiselle asettamat vaateet. Romaani kertoo myös kuinka odotuksiin voi vastata niitä täyttämättä, miten raa'asti keplotellaan, kuitenkaan muuttumatta hirviöksi. Hélène Grémillonin sankarittaret eivät ole puhtaita pulmusia, mutta eivät liioin pahuudellakaan pilattuja. He ovat juuri sellaisia kuin naiset ovat, ihmisiä.

Pidin teoksessa sen totuudenmukaisuudesta, siitä miten yksi pieni valhe voi muuttaa montaa ihmiskohtaloa, siitä miten ihmiset reagoivat itseään tai läheisiään koskettaviin uhkiin. Hélènen kieli on soljuvaa, pohdiskelevaa, muttei tylsää. Se on täynnä oivalluksia ja arkipäivän pieniä totuuksia meistä kaikista. Kirjan lopussa on pitkä lähdeluettelo, josta selviää kirjailijan tekemän taustatutkimuksen määrä. En käytä tässä sanaa vaikuttava, mutta historialliseksi romaaniksi Le Confident pysyy jaloillaan kuin Eiffel-torni.

Le Confident löytyy suomeksi nimellä Uskottuni ja sen on lukenut mm. Lukuisa, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjakirppu.


* Maryn vapaasti suomentamana

maanantai 21. lokakuuta 2013

Random uutisia Normandiasta

En vakoile ranskalaisia kuuntelemalla heidän puhelinkeskustelujaan kuten erään suurvallan agentit. Luen mieluummin paikallislehtiä. Ne kertovat kaiken ja senkin mitä en halunnut tietää.

Seudulla ilmestyy kaksi kyläuutisia levittävää päivälehteä: La Dépêche ja Le Reveil. Lehtien uutiset ovat samat, mutta ne on painettu eri sivuille. Toisesta puuttuu horoskoopit ja toisessa on palsta päivän reseptille. Tapanani on lukea kumpainenkin lehti jotten jäisi mistään paitsi.

Tavanomaisten exä pieksi vaimon, lapset ja maatilan eläimet ja rellu romutti pökötin kansallisella väylällä -uutisten lisäksi on otsikoissa tällä viikolla:

Maanantain pääotsikko: "Kuka heistä kruunataan Mister Ranskaksi? " Otsikon alla komeilee kuva 28:sta törröhuulisesta nuoresta miehestä, joiden muskelit kiiltävät ja otsatukat jököttävät pystyyn geelitettyinä patsaina.

Mistereiden alla oranssilla pohjalla painettu shokkiotsikko: "Luodista haavoittunut henkilö sai Songeonsin kylän sekaisin."

Ja oikeassa yläkulmassa toinen oranssille pohjalle painettu pienempi otsikko: "Siiderijuhla tänä viikonloppuna."

Pikkuotsikot: Peruna kautta aikojen... Vesilaskun voi maksaa nyt netitse... Uusi koulu valmistuu tammikuussa...

Plärään Mistereiden ja siideri- ja perunajuhlien yli. Pysähdyn Sogeonsin kylän asukkaat tolaltaan saaneeseen tapaukseen. Nuori mies oli viety kylän keskustasta sairaalaan, koska hänellä oli ampumahaava rinnassa. Paikalle saapuneet santarmit olivat ryhtyneet tutkimaan tapahtumia, mutta kuulopuheiden mukaan Songeonsin asukkaat "tiesivät" pian, että kylillä oli ammuskeltu ja se ei yllättänyt ketään, koska parin peninkulman päässä oli pari viikkoa aiemmin ammuttu toinen nuori mies kuoliaaksi ja murhamiestä ei oltu vielä saatu kiinni. Kyläläisten pelko oli ehkä aitoa, mutta aiheetonta. Songeonsin asukkaiden olisi ollut parempi jättää johtopäätösten vetely poliiseille, koska lopulta selvisi että rintaansa luodin saanut onneton oli sen sinne itse laittanut.

Viereisellä sivulla kerrotaan toisessa sekalaisten uutisten otsikossa, että Saint-Germerin ampumatapauksen tiimoilta on tehty ensimmäinen pidätys.

Seuraa läjä artikkeleita eri kuntien viikon tapahtumista: korttia pelattu vanhainkodissa, tarhaan saatu uusi katto, asukkaita on opetettu lajittelemaan jätteitä...

Sitten uutinen paikallisesta talouselämästä: Ferrières-en-Brayn tuliterä rautakauppa ei saa olla auki sunnuntaisin, koska kaupan erikoislupahakemus on hylätty. Sunnuntaiaukioloista on Ranskassa hälisty viime aikoina. Kauppiaat haluaisivat pitää puljut auki, koska se parantaisi myyntiä ja ilmeisesti lisäisi työpaikkojakin ja työntekijöiden palkkausta. Toistaiseksi vain tiettyjen alojen liikeyritykset saavat olla sunnuntaisin auki ilman erityislupaa (esim. ravintolat). Oma mielipiteeni on jakautunut: auki oleva rautakauppa voi olla käytännöllinen asia sunnuntaisin nikkaroiville. Mitäpä muutakaan tekemistä tässä auringon hylkäämässä maankolkassa on. Toisaalta en itse haluaisi tehdä töitä sunnuntaisin, vaikka siitä pari roppoa enemmän maksettaisiinkin (ja itse asiassa tuskin edes maksetaan). Tuhahtelen ja käännän sivuja.

Urheilusivuilta leikkaan talteen artikkelin, jossa mainitaan jälkikasvun nimi. Toisinaan on ihmeellistä asua pikkukylässä.

Asuntoilmoitusten ja illan tv-ohjelman vierestä löytyy lehden loppukevennys: Beauvoir en Lyonsissa on valittu kauden suurin kurpitsa...allôwee pian. Ja kuvassa virnistää rivi kurpitsanviljelijöitä valtavine kasveineen.

Sitten luen verkosta suomalaisia lehtiä ja totean, että ihan sama touhu päällä. Tosin vesilaskun sai Suomessa maksettua verkkopankin sivuilla jo joskus vuonna 0. Jospa sittenkin siirtyisin puhelinkuunteluun. Kenen ranskalaisen jupinaa viitsisi salakuunnella? Valitsisin varmaan jonkun humoristin, olisi herkullista paljastaa maailmalle ketä Laurent Gerra imitoi seuraavaksi.




tiistai 8. lokakuuta 2013

Savua sateisessa puutarhassa

Kirjoittava Mary on kärsinyt rytmihäiriöstä viimeiset viikot. Hänen tarinoidensa sydän on jättänyt lyöntejä väliin, hidastellut, nykähdellyt. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään. Ideat ovat jumittaneet ja niin myös luominen, tekstiä ei ole syntynyt, edes päiväunen vertaa.

Kaikelle on syynsä. Häiriö sai alkunsa tilasta, jota nimitän valmiin tekstin tyhjiöksi. Kun yksi tarina on valmis, on sen kirjoittanut henkilö kuin tyhjentynyt ilmapallo. Hetken hurmio muuttuu piinaksi. Millä pallo taas täytetään? Mistä uusi into? Uusi luovuus? Inspiraatio? Tahto?

Minulla oli päänmäärä, ennalta piirretty kartta, jota on turha ajaa GPS:n avulla. Tarvitaan suunnistustaitoa saapua valmiin tekstin turvasatamaan. Siellä on kivaa. Ei tarvitse enää huhkia hihat musteessa, otsa rypyssä ja tekemisen palo pelkkänä polttoaineena. Mutta satamaan jämähtynyt purjelaiva on surkea näky, varsinkin kun ulappa kutsuu ja ulappa kutsuu aina tarinoitsijaa.

Istuin hetki sitten terassilla, vasta kaakeloidulla terassillani, tai paremminkin etuoven askelmalla, koska usva oli laskeutunut uutuuttaan hohtavien terassilaattojeni päälle rasvamaiseksi vesipeitteeksi, ja adoptoiduksi normanniksi inhoan kumman paljon kosteuden kosketusta. Ilmassa tuoksui savu. Sisällä paloi tuli takassa ja savupiipusta nouseva savu laskeutui puutarhaa reunustavien puiden latvoille. Satakieli lauloi jossain näistä puista. Katselin ja kuuntelin. Juuri sillä hetkellä tarina lähti taas liikkeelle päässäni, kirjoitti. Uusi henkilöhahmo syntyi ja kasvoi itsensä kokoiseksi tarinaksi.

Se on alku. Mutta yhä ihmettelen tyhjyyttä ja sen rytmittömyyttä. Luonnossa tyhjiöitä ei esiinny, ei edes avaruudessa, missä tilan täyttävät hiukkaset, koko universumin rakennuspalikat. Maryn tyhjiö sai alkunsa yhden tekstin valmistumisesta, mutta se otti ja lähti, kun tarina voitti. Tarinaa ei voi taikoa esiin. Se tulee kun on tullakseen. Ja uskon että "valmiin" lähettäminen muitten tuomittavaksi myös auttoi. Sen kohtalo ei ole enää pelkästään omilla hiirilavasta kärsivillä olkapäilläni. Olo on huomattavasti kevyempi, kun äpärä on lähetetty maailmalle repussaan ruisleivän käntty ja äitinsä hyvän matkan toivotukset.

Tulkoon tarina. Tulkoon kaksi.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Pelkkää tunnetta vai jotain ideaakin (kirjallisuusblaablaata)

Sattumalta satuin katsomaan menneellä viikolla ranskalaista kirjallisuusohjelmaa. Yleensä vältän, koska harvoin tunnen studioon kutsuttuja kirjailijoita. Myönnän etten lue paljoa ranskalaista nykykirjallisuutta, klassikoistakin tunnen vain muutaman.



Studiossa istui neljä mieskirjailijaa, yksi naiskirjailija, yksi juontaja ja hipihiljaa taustalla rekvisiittana jökötti yleisökin. En tunnista kirjailijoita edes nimeltä, vaikka luultavammin he kuuluvat ranskalaiseen yleissivistykseen. Moukka mikä moukka.

Kuuntelen kirjaesittelyt, joita jokainen kirjailija kommentoi vuorollaan (markkinointia) ja hymähtelen heidän vastauksilleen, kun juontaja yrittää kysyä jotain kinkkistä.
"Miksi neuvotte oppaassaanne kirjailijuudesta haaveilevia kopioimaan jo valmiita teoksia?" Ovelasti hymyilevä kirjailijaherra vastaa, ettei hän suinkaan sellaista neuvo, mutta että joskus huonosti kerrotuista tarinoista voi kirjoittaa parempia tai tehdä vanhasta uutta jne. Mielenkiintoista - haluaisin kuulla esimerkkejä!



Ainut naiskirjailija on nuori ja kaunis. 23:sta keväästään huolimatta hän on jo julkaissut useamman tieteisromaanin. Hän vastaa juontajan kysymyksiin tuijotuksella, joka kestää kolme kylmää sekuntia ennen kuin hänen suustaan suoltuu vulkanuslaisen robootin logiikalla analysoitu ja kaikesta turhasta riisuttu vastaus. Hänen tuorein teoksensa käsittelee maailmaa, jossa kaikki kirjat välittävät vain tunteita lukijoilleen kertomatta minkäänlaista tarinaa. Ne ovat kirjoja ilman ideaa. Jostain varsinaisesti kertovat kirjat ovat kiellettyjä. Päättelen hänen olemuksestaan, sanoistaan ja mielipiteistään, että nykykirjallisuudessa on hänen mielestään jotain pahasti vialla. Tai lukijoissa.

Älykäs kirjallisuus. Siinäpä hurja kombinaatio. Jos jokin kirja on "älykäs", niin voidaan olettaa, että jokin toinen on "älytön". Studion (kyborgi)kirjailijatar asettaa oman kirjallisuutensa näin pelkkää tunnetta välittävän hömpän yläpuolelle. Hän tuo "älykkäässä" teoksessaan esille "älyttömän" kirjallisuuden vaarallisuuden, se vaarantaa massalla ja voimalla kaiken heikon, hauraan ja yläpuolisen. Tai jotain sinne päin. Vastakkainasettelu on asia erikseen, mutta väittää viihdekirjallisuuden vaarantavan "oikean" kirjallisuuden aseman, on aika pitkältä haettu idea, romaanin arvoinen ehkä, silti.



TV tyhmistää. Tunnenkin kirjallisuusohjelman imeneen kullanarvoisia ideoita hiusteni alta samalla istuttaen sinne rikkaruohojen lailla leviäviä aatteen poikasia. TV pitäisi kieltää.

Mielestäni (tämä on vain mielipide) lukeva ihminen on enemmän ihminen kuin ihminen, joka ei koskaan lue mitään. Pääasia että lukee, sama se mitä.

- - - - - - -
(kuvat Houlgatesta)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Normandian kroniikat: "Mutsi onks tää fossiili?" eli satunnaiset matkaajat Villers-sur-Mer'issä

Villers-sur-Mer

Hyvin kauan sitten, noin 200 miljoonaa vuotta taakse päin, suuri osa nykyistä Eurooppaa oli merenpohjaa. Elettiin aikaa ennen dinosauruksia ja erilaiset merenelävät kuten kotilot, simpukat ja nilviäiset muodostivat suurimman osan silloisen maapallon elinmuodoista. Ihmisapinoiden piirustuksia ei oltu vielä edes nostettu evoluution suurelle suunnittelupöydälle.

Ala-Normandian rannikolla, Calvadoksen departementissa, yksi huvilakaupunki erottuu naapureistaan. Sen rantakalliot ovat täynnänsä jälkiä muinaisilta aikakausilta. Houlgaten ja Deauvillen väliin ahtautuneen Villers-sur-Mer'in rantahuvilat eivät vedä loistossa vertoja naapurikylien hulppeille pytingeille ja sen hiekkarannan rantabulevardilla bongataan harvemmin elokuvatähtiä, mutta Villers-sur-Mer tarjoaakin satunnaiselle matkaajalle aivan toisenlaisia aarteita: fossiileja.

Aita rannalla
 
 
Eräs sumuinen sunnuntaiaamu pakkaamme saappaat auton takakonttiin. Peltoja halkova tie on autio ja näkyvyys nolla. Kaupungin keskustassa hetken pyörittyämme löydämme parkkipaikan aivan rannan tuntumasta. Vedämme saappaat jalkaan, tyhjän aarrepussukan olalle ja marssimme rantabulevardille erottumatta muutamasta harvasta vastaantulijasta. Sulaudumme täydellisesti kalastajien saapasjalkaiseen tuulitakkijoukkoon. Turistit ovat vielä nukkumassa.
 
Betonisen rantakujan loputtua laskeudumme hiekkarannalle ja pojan iloisen jännittyneen pulinan yli kuuntelen rantaan lyöviä aaltoja. Olen tarkistanut vuorovesiajat ennalta ja tiedän, että meillä on noin tunti aikaa ennen kuin vesi nousee. Silti aaltojen ääni lyö mielessäni jo liian lähellä.
Unohdan nousuveden, kun mustat rantakalliot työntyvät esiin sumusta.
 
Les Falaises des Vaches Noires = mustien lehmien rantakalliot
 

Annan mystisen maiseman vetää kaiken huomioni puoleensa: toinen planeetta, ajoilta kauan sitten. Otan kuvia. Poika nostaa jotain maasta ja kysyy: "Mutsi, onks tää fossiili?"
Pyörähdän ympäri. Olen nähnyt fossiileja vain museoissa tai viimeksi Google imagen sivuilla. En tiedä miten fossiileja tunnistetaan tai mitä Villers-sur-Merin rantahietikolta saattaisi mahdollisesti löytyä. En ollut uskaltanut toivoa paljoa. Ehkä jotain pientä, sellaista epämääräistä, mikä luovalla mielikuvituksella näyttäisi melko fossiiliselta.

Poika pitää käsissään aikuisen kämmenen kokoista osterin fossiilia. Se on juuri niin fossiilin näköinen kuin fossiilin olla pitää. "Juu on se."

Triaskauden osteri

Sumu leijuu yllämme ja lokit kirkuvat jossain sen suojissa. Kyykimme rannalla, nostelemme kiviä ja tutkimme niitä etsien viivoja, painaumia, symmetrisiä muotoja, spiraaleja...kaikkea eläinmaailmaan viittaavaa. Nopeasti aarrepussimme täyttyy erimuotoisista ja kokoisista triaskauden fossiileista. Suurin osa muistuttaa nykypäivän äyriäisiä, osaa on mahdoton tunnistaa ja lopuille keksimme nimet paremman puutteessa: Bob l'Eponge, mustekalan pyrstö, maxibakteeri, amnenoniittitaijokusellainen.


Kivettynyt mutapaakku fossiileineen
 

Etenemme rannalla päät kumarassa, kun jostain kuuluu kummallista kuminaa. Ääni tulee kaukaa ja läheltä samaan aikaan. Sumun takia meidän on mahdotonta nähdä mistä on kyse, mutta arvaamme sen kumpikin: maanvyörymä. Rantakalliot ovat hyvin vaaralliset, niille ei saa missään nimessä mennä kiipeilemään. Villers-sur-Merin rannalla on kaksi sääntöä: fossiileja ei saa kaivaa (ei käsin eikä lapioin) ja rantakallioille ei saa kiipeillä. Niin paikkaa kuin sen käyttäjiä yritetään suojella toinen toisiltaan. Katselemme hetken yllämme nousevia uhkaavia mustia kallioita kuin kangastusta ja jatkamme aarteenetsintää lähempänä vedenrajaa.




Rannalla meitä vastaan kävelee perhe lapsineen. Se tuo kapean lohduntunteen siitä ettemme ole yksin rannalla, ainoita pistoksen saaneita. Lapset kantavat ämpäreitä pienissä kourissaan ja niistä kuuluu fossiilien kolinaa. Poika hymyilee ja ryntää omiin hiekkaleikkeihinsä. Hän etsii velociraptorin kynttä. Olen tyytyväinen hetken. Pengon kasaa pikkukiviä ja sormiini osuu pala planeettamme historiaa, pieni kivettynyt spiraali. Näytän sen pojalle ja hän huhuilee innoissaan minulle omia löydöksiään esitellen: "Megalosauruksen hammas?"
"Kivi."

Karua kauneutta

Aaltojen liplatus saa minut nostamaan nokkani tuuleen, katselen vääjäämättömästi lähenevää sumuista merta. Lokit ovat vaienneet. Rannalla kaukana edellämme näkyy joukko keräilijöitä. He kyykkivät takapuolet pystyssä muodostaen oman lisänsä rantamaisemaan, töyräisiin. Vielä pari minuuttia ja sitten meidän on lähdettävä. Poika hyppelee kiveltä toiselle, kyykkyyn ja nostaa ilmaan jotain suurta.

"Nyt meidän on mentävä."
"Katso, fossiilisimpukka."
Silmieni edessä kiiltelee alabasterinvalkoinen simpukankuori. Se on paksu ja painava kuin kivi, mutta sen pinnalta erottuu simpukankuorille tyypillinen aaltokuvio. Sen sisällä eli simpukka miljoonia vuosia ennen kuin ensimmäinen ihminen tepasteli Normandian maaperällä. Aika hämärtyy mielessäni hetkeksi. Sitten kuulen taas aallot.

Selitän pojalle ettemme voi jäädä rannalle pitemmäksi aikaa, koska muuten nousuvesi saartaa meidät loukkoon meren ja rantakallioiden väliin. Ja jos emme halua uida, on meidän parasta lähteä takaisin saman tien. Vilkaisen kauempana pyllisteleviä keräilijöitä ja käännämme heille selkämme. Matkalla kiiruhdamme askeliamme, koska näemme kauempana edessämme veden jo nuolevan rantakalliota. Yritän miettiä kuinka pitkälle rantaa olimme ehtineet norkoilla. Pieni paniikinpoikanen istahtaa olkapäälleni ja hoputan poikaa.

Onneksi emme olleet ehtineet kauas. Olimme edenneet rannalla vain muutaman kymmenen metrin verran, koska olimme liikkuneet enimmäkseen kyykyssä. Kastelemme silti saappaamme ja kiitän kauasnäköisyyttäni, esihistoriallista vaistoani varautua nousuveteen ja kaikenlaisiin muihinkin sunnuntaiaamuisiin vaaroihin.

Lokki poikineen viis fossiileista välitti

Kaupungin toiselta laidalta löytyy paleontologiaan erikoistunut tuliterä museo. Sen kokoelmissa on varmasti ihailtavaa planeettamme historiasta kiinnostuneille, tai sadepäivän varalta jotain ohjelmaa. Suosittelen silti mieluummin itse rantaa. Kaupungin turistitoimisto järjestää opastettuja fossiilien etsimis- ja tunnistusretkiä. Les Falaises des Vaches Noires - rantakallioihin ja niiden rantaan voi tutustua myös ominpäin kunhan tarkistaa vuorovesiajat.

Seudulla on muutakin nähtävää, mutta jos Villers-sur-Mer'in fossiilit kiinnostavat, löytyy niistä lisää tietoa täältä. (ranskaksi) Jostain luin että paikka saatetaan jatkossa sulkea yleisöltä.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Saanen esitellä: Maxime Chattam

Joskus, aika usein, luen kirjan, johon ihastun. Silloin tällöin, harvemmin, luen kirjan, mutta ihastun sen kirjoittaneeseen henkilöön. Hyvin harvoin ihastun kirjailijan koko tuotantoon, mutta en suostuisi tapaamaan itse kirjailijaa, vaikka kirveellä uhattaisiin.

Maxime Chattam....syntyjään Maxime Drouot....syntyi v. 1976 Pariisin pohjoispuolella. Hän vietti osan nuoruuttaan Yhdysvalloissa, mikä selittänee sen että hänen romaaniensa tapahtumat sijoittuvat usein jorpakon toiselle puolen. Chattam/Drouot opiskeli mm. rikostiedettä, työskenteli kirjakaupassa ja haaveili näyttelijän urasta ennen kuin hänen ensimmäinen romaaninsa julkaistiin v. 2002. Hän pyöräytti maailmaan saman tien kirjasarjan nimeltä La Trilogie du Mal eli Pahan trilogia.



Pahan trilogia on sekoitus kauhua, dekkaria ja yhteiskuntakritiikkiä. En niin välitä suolenpätkillä ja verellä mässäilystä ja kauhuksikin minulle riittää Stephen King. Chattamin dekkareissa veri lentää ja uhrit huutavat. Hän kuvailee hyvin seikkaperäisesti kidutusta, raiskaamista ja tappamista. Pahan trilogian alussa kysyin haluanko todella lukea moista? Kysyin myös miksi kukaan haluaa ja miten kukaan kykenee kirjoittamaan vastaavaa? Onko tyypillä kaikki muumit laaksossa? Chattam pätkii kirjansa lyhyisiin lukuihin, joista jokainen päättyy turhauttavaan kohtaan. Lukemista on pakko jatkaa. Se on mekaanista: lue sivu ylhäältä alas ja käännä sivua ja jatka lukemista. Jos haluatte oppia jotain koukuttamisesta, lukekaa hänen kirjojaan. Chattamin dekkareista jää outo metallinen jälkimaku, ja silti niitä ei voi kuin ihailla, kun huomaa kuinka ovelasti mies kritisoi yhteiskunnallisia epäkohtia.

Chattam on onnistunut siinä mitä voisi pitää täysin absurdina. Hän siirtyi sulkakynän painalluksella rikosromaaneista fantasiakirjallisuuteen. Miten?

Hän kirjoitti (kirjoittaa muuten yhä) 7-osaisen sarjan mullistuksen kokeneesta maapallosta ja henkiinjääneiden joukoista. Sarjallaan hän kaatoi kaikki fantasian vanhat ja vähän rapistuneet muurit. Sarja kulkee ranskaksi nimellä Autre Monde. Jos Pahan trilogia sai minut hämilleen, hänen Uusi Maailmansa ampui minut suoraan kuuhun ja takaisin. Jäin ansaan. Sarjaa ei kannata aloittaa, jos ei pidä lukemisesta. Sen päähenkilöt ovat teinejä ja taistelevat eloonjäämisestä ekologisen mullistuksen kokeneella maapallolla. Muutama aikuinenkin on selvinnyt katastrofista, mutta heistä on tullut mutantteja tai joitain muuta, vielä pahempaa. Vaikka tapahtumat ovat järjestäen karmivia ja vähintäänkin vakavia, Chattam kuljettaa tarinaansa lukijaansa hellien: ihastuttavilla henkilöhahmoilla, todenmukaisella kuvailulla, henkeäpidättävällä rytmillä ja sukeltamalla pää edellä nuorten maailmaan. Kirjat on luokiteltu nuorten aikuisten väljäreikäiseen verkkoon, mutta sopivat ikää katsomatta lentokenttä-, odotussali-, metro- ym luettavaksi kenelle tahansa fantasian ja tieteiskirjallisuuden ystävälle.

Valitettavasti Chattamin kirjoja ei olla (vielä) käännetty suomeksi. Autre Monde-sarjaa on käännetty ainakin saksaksi, espanjaksi ja venäjäksi...englanniksi? Niin että jos Madame Bovary ei nappaa, niin koetapa tästä modernia ranskalaista:


torstai 19. syyskuuta 2013

Tähtiin tuijottajan suuri odotus

Komeetat ovat kuin kissoja, niillä on häntä ja ne tekevät mitä haluavat.

Jos haluatte tietää, mitä todellinen kärsivällisyys tarkoittaa, odottakaa komeettaa. Vaikka niitä matkaa aurinkokuntamme halki useampi joka vuosi, ani harva näkyy pelkin paljain silmin...jos silloinkaan. Viime maaliskuussa aikeeni olivat mitä päättäväisimmät ja toimeliaana seisoin kiikarit kaulassa talon ja pellon välissä ja tiirasin juuri laskeneen auringon suuntaan. Etsin. Etsin monta iltaa ja sain kokea komeetan metsästäjän karvaan pettymyksen. PannStars oli kuin pieni porsas komeetaksi. Se piiloutui iltahämyyn häntineen kaikkineen eikä suostunut minulle näyttäytymään. Kirottu Normandian kostea taivas, puin nyrkkiä pellolle.

Pettymys oli pahin pojalle, joka ei ole koskaan komeettaa nähnyt. Selitin, että tuleepa noita muitakin. Olkaamme kärsivällisiä. Minun oli helppo puhua, koska olen itse jo kaiken nähnyt Halleystä Hale-Boppiin.

Puoli vuotta myöhemmin jännitys loppuvuoden suurta komeettaa kohtaan kasvaa. Hiljaa mielessäni suunnittelen, miten ikuistaa mielen kartalle ISON-komeetta. Uskottelen että koska sillä on tuollainen nimi, niin pakkohan sen ISO ON olla. Kuvittelen sen pyrstön levittäytyneenä pellon laidalta toiselle vasten tähtimerta ja planeettojen loistetta. Ja kaikki tuo jälkikasvun "whooo"t korvissa soiden.

On aika heittää hiljainen toive, eräänlainen mantra, universumin seinättömiin saleihin: tulkoon siitä ISON!

Kuvia syksyn odotetuimmasta Spaceweather'in kuvagalleriassa.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Syksy kuin hiljainen aurinko

Lämpömittari on hylätty, koska kärpäset ovat kadonneet. Ulko-ovi on lakannut paukkumasta ja ikkunoista vain vilkuillaan jottei kylmä tarttuisi. Nurmi kiiltää kosteudesta kuin avomeri. Taivasta ei erota sumuisesta pellosta. Tappurainen tuuli puhalsi pääskyset pois. Peilikuva muistelee kultaisia pisamia, jonnekin nekin matkanneet. Seisahdus sateessa, katse vaeltaa lätäköstä toiseen. Kevättä ei ollut, mutta syksy palasi varmasti kuin yö.

Jossain joku nääntyy janoon saman tähden alla. Tohtisiko sitä tuijottaa hetken lisää, maistaa kaukaista kuivuutta. On luotava oma aurinko, lämmön lähde. Tulet syttyvät, suuret ja pienet, savua tuprahtaa luukusta. Hetken kuuluu vain rätinää. Sitten seinien sisään suljetut käpertyvät. Vedämme viltit ylle. Kirjanmerkki tipahtaa lattialle. Luemme kuviteltuja maailmoja ja kohtaloita. Ruusut eivät tarvitse meitä kuihtuakseen. Keittiöstä leijuu shampanjavoissa paistetut osterit.

Hyvää syksyä ja käpertymistä.



  

perjantai 13. syyskuuta 2013

Normandian kroniikat: Metäs messuamas

Aumale nimisen kylän (hyvä on, pienen kaupungin) vieressä on metsä. Jostain historialliskultturellista syystä metsää on kautta aikain kutsuttu Neitsyt Maarian metsäksi. Se on mielestäni aika hieno kunnianosoitus Maarialle.

Tässä taannoin Aumalen asukkaat, pastorinsa johdolla, suuntasivat tuohon pusikoituneeseen metsikköön kyl...kaupunkinsa lähituntumaan ja pitivät siellä jumalanpalveluksen. Oiva idea jo sinänsä siirtyä luonnonhuomaan hiljentymään. Tosin tähän tempaukseen oli ihan syykin. Toisen Maailmansodan aikana saksalaiset yrittivät rakennuttaa tuohon samaiseen metsikköön sotakoneen: V1-ohjusten laukaisualustan. Tähtäimessä Lontoo.



Aumalelaisia laukaisualustan mahdollinen valmistuminen ei miellyttänyt. Ensinnäkään he eivät halunneet kuulla päivittäin noiden ikävästi viheltävien ohjusten laukaisuja matkalleen kylvämään tuhoa. Toiseksi he pelkäsivät sitä myötä mahdollista liittoutuneiden pommitusta. Pommit eivät aina putoa suoraan kohteeseensa ja kyläläisten pelko niskaan satavasta RAF:in vastatoimesta oli aiheellinen.

Saksalaiset käyttivät työvoimanaan vankeja, jotka vitkuttelivat työmaalla sen verran, että sota ehti loppua ennen kuin laukaisualusta valmistui. Aumalen seurakunta kiittää jokavuotisessa metsä-jumalanpalveluksessa  Neitsyt Maariaa kylän säästymisestä pommeilta.

Toisinaan lehteä lukiessa törmää ihan oikeaan uutiseen ja tämä edelle mainitsemani totisesti elähdytti sateista päivääni. Riittää kun nostaa kiven ja sen alta löytää sadun. On tämä melkoinen seutu.



keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kaiken yläpuolella ja muuta käytösopista

Luokkayhteiskuntako? Ranska? Mikä saa minut pohtimaan moista? Että onko tässä maassa vielä olemassa yhteiskuntaluokka, joka pitää itseään muiden yläpuolella, kuten aateliset aikanaan?

Erään ranskalaisen käytös sai herkät tuntosarveni värähtelemään epämiellyttävästi tai sitten mielikuvitukseni myllyssä on liikaa vettä. Asiakaspalvelu on yleensä mielenkiintoista, jos ei jopa hetkittäin hauskaa. Kunnes joudun palvelemaan henkilöä, jonka käytöksestä huomaa, että olen hänen mielestään yhtä tärkeä kuin lokasuoja autiomaassa. Tähän tyyppikäyttäytymiseen kuuluu mm. puhe vain silloin kuin henkilön tekee mieli suunsa avata, ei esimerkiksi silloin kuin normaalisti käyttäytyvä henkilö vastaisi hänelle suoraan esitettyyn kysymykseen. Vastaukseksi pitäisi kelvata pään lähes huomaamaton nyökäytys ilman katsekontaktia. Ei siksi että kyseinen henkilö on ujo vaan siksi ettei hän juuri sillä hetkellä jaksa vaivautua.



Samainen ylimielinen asiakas tulee myös nojaamaan tiskiin (melkein tiskin yli) ja tuijottamaan herkeämättä joka ikistä elettä, kun puhun puhelimessa toisen asiakkaan kanssa. Ilmeisesti hän luulee tuijotuksen saavan minut lopettamaan puhelun nopeammin ja palvelemaan häntä vikkelämmin. On ilmeistä että juuri hän ja vain hän on hetkessä tärkeä. Tunnetteko tyypin? Kun hän vihdoin saa laskunsa, on minun hänelle se luettava ääneen, koska hän on itse liian väsynyt sitä tavaamaan. Ja lasku ei häntä miellytä. Mikään ei häntä miellytä. Hän ei ole hymyillyt, edes yrittänyt kertaakaan. Sen sijaan hän seuralaisineen nauraa omalle vitsilleen, josta kuultaa läpi loukkaava kyynisyys.

Harvoinhan näitä tapaa, mutta yleensä tekisi mieli pyytää heitä painumaan takaisin sinne missä yleensä majaa pitävät. Ehkä linnahotelli oli täynnä. Olen pahoillani, mutta lakeijoiden ajat ovat jääneet taakse, aikoja sitten. Vai oliko kyseessä vain erityisen huonotapainen asiakas?



Mikä sitten on "haute société". Jos se on olemassa, niin eikö sen alta löydy alaluokkakin? Keitäs he sitten ovat? Kaikki tämä kuulostaa melko naivilta. On sanomattakin selvää, että jokaisessa yhteiskunnassa on kermansa. Normandiassa kermaa käytetään ruoanlaitossa: normandialaista kalkkunaa, normandialaista kalaa, normandialaista sinisimpukkaa. Parhaassa tapauksessa kermaan vielä sekoitetaan juustoa. Melkö pöhö siitä lopulta seuraa, joka tapauksessa. Olen laktoosi-intolerantikko ja kärsin myös ylimielisyyspöhnästä.

Britit ovat kuuluja luokkayhteiskunnastaan, melkein ylpeitä siitä. Mutta he eivät teeskentele muuta ja kantavat yhteiskuntansa maineen sen sakeampaa soppaa keittämättä. Mielestäni aatelius ei ole perinnöllistä. Jalo käytös on enemmänkin ideologia, vaihtoehto. Kerran kaupassa juttelin ohi mennen vanhan rouvan kanssa. Oletteko huomanneet kuinka helppoa on jutella iäkkäiden rouvien kanssa kaupassa? Varsinkin lihatiskillä. Sain rouvasta oitis kuvan avarakatseisesta, terävänäköisestä ja ylettömän kohteliaasta henkilöstä. Hänenlaisiaan palvelisin mieluusti joka aamu. Jostain syystä kuvittelin hänet istumassa porvaristalon salongissa takan ääressä teetä siemailemassa esi-äitien portretit seinillä tuijottamassa. Ehkä hän oli vain karannut vanhainkodista...