keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Lappi versus Aveyron

Tsahkaljärven retkeilyreitiltä

Paransimme luontosuhdettamme kuluneena kesänä vaeltamalla kahdessa eri maassa, hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kesäkuussa vein perillisen road-tripille Kilpisjärvelle kokemaan Lappia ja elokuussa koko perhe leireili Tarn-joen varrella Aveyronissa, Millaun kaupungin kupeessa.

Kumpikin kohde on wau-elementeiltään takuuvarma valinta, mutta Lappi veti silti pidemmän korren, kun mietittiin missä luonto oli upein, sielu lepäsi ja minne mieli tekevi uudelleen. Lappi tosin on ulkkareille hieman kaukana ja vaatii periaatteessa kaksi matkaa yhden sijaan. Kun yrittää tunkea kahteen viikkoon perheen, sukuloimiset, kaverit, riittävät löylyt ja lenkit ja Lapin matkan, huomaa äkkiä, etteivät päivät riitä. Lopputulos on melkoinen määrä lentelyä ja autolla ajelua paikasta toiseen.*

Reittimme kulki Rovaniemen lentokentältä lähimmän Lidl-kaupan kautta Leville, missä pysähdyimme syömään. Poro-tortillat jäivät reissun ainokaiseksi Lappi-ruoaksi, mutta tulipahan kokeiltua. Kahvi sentään maittoi kuskeille. Automaattivaihteistoon tottumattomana sain pienen IBS-mahanpurun, kun ykköskuskimme ja eräjorma-sisareni heitti ratin hoiteisiini. Hyvin se kuitenkin sujui, vaikka pelkääjänpaikalta välillä valitettiin vauhdin hitautta (keskinopeus 75 km/h: matkaa yli 500 km). Eräjorma-siskon Poro-kello äppistä näki missä oli viimeisen tunnin aikana poroja havaittu. Ilmeisesti varsinkin rekkakuskit lisäsivät spotteja, koska ne olivat todella tarkkoja ja suurin piirtein aina tiesimme missä poloja jolkottaa. Sen vain sanon, että poroja oli paljon liikkeellä, enkä yhtään kadu hidastelua. Sitä paitsi: meillä oli koko päivä, ilta ja yö aikaa ajaa, koska keskiyön aurinko on ihan loistava juttu.


Poro paskalla.


Valon määrään ei totu ihan heti, mutta matkailijalle se on hieno homma. Päivää riittää ja nukkua ei tee mieli. Vuorokauteen saa mahtumaan parikin vaelluslenkkiä ja keskiyön saunat sen päälle. Majapaikassa on hyvä olla pimennysverhot, koska muuten polla menee sekaisin.

Rovaniemeltä ajaa noin viidessä tunnissa Kilpisjärven rantaan. Kittilästä olisi lyhyempi matka, mutta en saanut sinne lentoja, mikä ei ollut huono juttu, koska halusin tehdä nimen omaan automatkan Lappiin (ilman kuitenkaan koko Suomen halki köröttelyä, koska mun vauhdilla...). Suosittelen vuokra-autoksi suhteellisen mukavaa kärryä, koska paikoittain tiet olivat kuoppaiset.

Lapin reissusta ei olisi tullut mitään ellen olisi löytänyt sopivaa mökkiä. Halusin mökin, enkä hotellia, mutta mökit vuokrataan yleensä viikoksi kerrallaan ja minulla oli käytössä vain 5 päivää. Ongelma ratkesi Airbnb:n avulla, minkä kautta löytyi maailman suloisin kelomökki ihan järven rannasta. Mökin norjalaisen omistajan kanssa kommunikointi sujui ongelmitta (olen meriolento ja puhun norjaa sujuvasti) ja key-boxin ansiosta saapumis- ja lähtemisajat eivät myöskään tuottaneet probleemeita.


Wabi sabi kohdallaan.
   

Kilpisjärvi sijaitsee niin ylhäällä Käsivarren kärjessä, että sitä pohjoisempana on vain Norja. Norjan Alppien (Kölivuoristo) lumihuiput nousevat horisontissa tummien tuntureiden takana. Kilpisjärvestä oli vasta jäät lähteneet ja vedet liplattivat tummina ja pohjattomina. Joku idiootti oli keksinyt, että siellä pitää käydä uimassa, mutta haaste hyytyi isovarpaan pakastumiseen. Siinä järven rannassa saunajäähyjä istuessa idiootin mieli rauhoittui ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen - ja se on iso juttu perushermostuneelle.

Mallan luonnonpuiston Kitsi-putous
Lappiin ei itse asiassa mennä, koska siellä on se luonto, vaan siksi, että siellä on enimmäkseen vain se luonto. Lappiin mennään pakoon muita ihmisolentoja ja niiden hömpötyksiä. Mallan luonnonpuiston polulla tapasimme jonkun verran kulkijoita, mutta suurimman osan matkaa tallustimme omassa rauhassamme. Siinä oli aikaa olla miettimättä mitään ja se tekee aivoille hyvää. Sitten kun mutkan takaa paljastui poroja vasoineen, kaivettiin kiikarit esiin ja tehtiin Attenboroughit. Ja samat, kun tunturilammen laineilta tunnistettiin kummallisia sorsia, jotka paljastuivat kaakkureiksi. Polun varresta tietenkin kuvattiin jokainen kukka ja muisteltiin peruskoulun biologian tunteja. Siitä olen kiitollinen, että koulussa sain opetella kasvien nimiä, vaikka en minä niitä enää muista, mutta tärkeintä olikin se luonnon ihmettely. Japanilaiset kutsuvat sitä wabi sabi:ksi.



Yksin keskellä ei mitään.

Kilpisjärven ympärillä on monenlaista vaellusreittiä joka makuun. Sakhaljärven rantaan kävelee luontokeskukselta puolessa tunnissa (2km), jos ihailee jokaista vaivaiskoivua ja juolukkaa. Saana-tunturin laelle kiipeää parissa tunnissa, jos pysähtyy kuolemaan vartin välein. Kitsi-putousta ihastelemaan on käveltävä vaihtelevassa maastossa useampi tunti evästaukoineen. Vastaan tulevilta retkeilijöiltä haastelimme, että useampien päivien telttareissuja oli tehty rinkat ja koirat selässä. Joka makuun löytyy elämystä.

Yksi Lapin suurista elämyksistä jäi meiltä kokematta: hyttyset. Reissumme ajoittui sopivasti hetkeen, jolloin ne eivät olleet vielä kuoriutuneet. Kevät oli ollut kylmä, tunturissa kuivaa tjms. Järjestelmällisesti jokainen henkilö, joka oli joskus Lapissa käynyt, ja jolle matkasuunnitelmistani kerroin, varoitti minua, että ne voivat pilata ilon. No, joskus minullakin on hieman onnea matkassa mukana ja en joutunut räkän uhriksi.


Kuningasrapua à la Norge

Norja vuonoineen sijaitsee Kilpisjärveltä kivenheiton päässä. Kesäkuun alkupuolella Norjan teillä suhasi jo paljon turismoja. Ajoimme Tromssaan (2h) missä pällistelimme valaanpyyntialuksia, risteilyturismoja, kummallista arktista arkkitehtuuria, jossa yhdistyy perinteinen puu ja myllypuromainen teräsbetoni, suurta siltaa ja söimme lähiruokaa. Perillinen teki ilmastolakon ravintolan portailla, kun huomasi että menuulla oli valasta. Olin ylpeä, mutta päädyimme kuitenkin syömään paikallisten suosimaan puljuun, koska toinen vaihtoehto olisi ollut multiamerikkalainen hamppariketju.

Viiden päivän automatka Lappiin sujui mielestäni todella hyvin. Meillä oli onnea matkassa säiden ja hyttysten suhteen. Vettä satoi pariin otteeseen, mutta vain kun olimme tien päällä. Saimme paistatella auringossa Saana-tunturin huipulla, missä eväiden syöminen kohmeisin sormin olisi ollut ikävää. Näimme ihan hitosti poroja ja Norjassa kotkan! Luonto oli juuri niin mieleenpainuvan kaunista ja rauhoittavaa kuin mitä toivoin ja odotin.


No entä sitten Aveyron?

Tarn-joki virtaa Cevennesin ylängön halki ja on kovertanut matkallaan kanjonin, jonka tyrskyissä kävimme melomassa. Jokilaakson törmillä rohkeat kävivät kiipeämässä 100-m reitin 'Hampaalle'. Jylhän kalliokylän huomissa maistelimme hurjan suolaista Roquefort-juustoa. Ranskassa matkustaminen on aina ilo vatsalle, mutta luonnonrauhaa on melko turha etsiä, kunnes löydät le coin secret eli salaisen mestan.

Salainen mesta, jossa uiminen oli kielletty (uimataidottomien takia) virtauksen takia, jotenka uimme. 

Aveyron on Ranskan takapuoli. Sinne on pitkä matka ja se on hieman syrjässä ja siellä ei ole paljoa mitään. Loistava paikka kaikin puolin. Paitsi että, meni Ranskassa minne tahansa (perähikiälle) on siellä elokuussa paljon turismoja. Se on ikävää, jos ei pidä ihmisistä. Paikan päällä auto on välttämättömyys, jotenka sinne on oli ajettava. Mietimme pyörien mukaan ottamista, mutta Aveyron ei ole Bretagne, eli tasamaata, vaan vuoristoa ja me emme ole olympiakunnossa. Pyörät jäivät kotiin. Paikasta toiseen liikkuminen oli hankalaa, koska tiet olivat kapeita ja kiemuraisia ja pitkiä. Vietimmekin paljon aikaa pelaamalla petankkia mobile-homen edustalla.


Kuvaajaa oksetti kiipeilijöiden puolesta.
Ranska on kiipeilijän paratiisi. Missä on vähänkin vuorta, löytyy kiipeilyreittejä ja oppaita ja paljon hikeä ja hyvää mieltä. Tällä kertaa en lähtenyt roikkumaan poikien mukana, koska pelkästään kiipeilysaitille pääseminen vei kaikki voimani. 'Tunne voimasi ja heikkoutesi', soi päässäni ja istuin kivellä valokuvaamassa hyvin tyytyväisenä päätöksestäni, kun kuuntelin poikieni perässä reitille lähteneen teinitytön kauhunhuutoja. Rakastan vuoria, mutta rajat minullakin. Sen sijaan olin tyytyväinen puolison ja perillisen urhoollisesta huiputuksesta. Toisten ilo on myös oma ilo.


Matkalla kohti "Hammasta".
Kiipeilyyn en suostunut, mutta tartuin melaan ja navigoimme Tarn-joen kanjonissa kaksikymmentä kilometriä. Se oli sopiva etäisyys. Ardèche-joen kolmikymppiä on hieman liikaa yhdelle päivälle. Tosin, lomalla on aikaa palautua. Tarn-joen maisemat olivat jylhät ja joelta nähden autiot. Olisin nauttinut hieman enemmän, jos reitillä ei olisi ollut niin paljon muita kanootteja, mutta silti päivä oli leppoisa ja tietenkin super-aurinkoinen. Melontaretkelle kannattaa ottaa mukaan ihan hitosti vettä, paljon ruokaa, pyyhkeet, vaihtovaatteet, aurinkolasit, hattu, aurinkorasvaa ja joko kissa tai koira mielen mukaan. Kanoottiin saa vesitiiviin tynnyrin. Vuokrauspuljuja löytyy joka puolelta. Aamulla minibussi vie joelle ja hakee iltapäivällä (tai illalla) väsyneet ja rapaiset melojat takaisin parkkiksen tuntumaan.


Hyönteisille omistettu museo Micropolis. Kuvissa Cicadanus Cicadas.
Melomisen traumoista parannuttua (auringonpolttamat ja rakkulat) on hyvä suunnata kulttuurikohteisiin. Kävimme piskuisen Ayssènes kylän hevoskastanja-museossa, missä opimme, että keskiajalla kastanjapuut olivat niin arvokkaita, että ne saattoivat olla osa morsiamen myötäjäisiä. Hevoskastanjoista tehtiin jauhoja ja jauhoista leipää. Hevoskastanjojen salojen tutustumisen lisäksi Millaun lähistöllä voi vierailla hyönteismuseossa, missä oli elävien mehiläisten pesä ja paljon kuolleita hyönteisiä. Kerrankin sain mahdollisuuden vertailla ampiaista ja mehiläistä lähietäisyydeltä ilman kylmiä väreitä ja opiskella niiden anatomioiden eroavaisuuksia. Mehiläinen on pienempi ja pörröisempi ja muutenkin symppiksemmän oloisempi. 


Tarn-joki ja kanjoni ja joku keskiaikainen kylä.
Kaiken keskellä virtaa joki. Oletteko koskaan huomanneet kuinka joessa kuntouiminen on kivempaa kuin altaassa. Joessa on tilaa, koska se on isompi ja sinne mahtuu enemmän porukkaa, mutta laajemmalle pinta-alalle ja uidessa voi tuntua paljon kivemmalta, kun ei kukaan ole tiellä. Retkeilymajapaikassamme ei ollut siis uima-allasta vaan joki, mikä oli virkistävää.


Vesiputous, mutta kuivuuden takia se oli vesinoro.

Eteläisen Ranskan pikkukivikeskiaikakylissä tulee helposti too much olo, koska kaikkea kaunista, söpöä, super-vanhaa ja mielenkiintoista on liikaa. Voisin vaellella tunteja kapeilla kujilla ja ihmetellä ovenkahvoja ja kolkuttimia . Onneksi Aveyronissa on myös vaellusreittejä, ettei mene liiasta söpöstä pilalle. Tarn-jokilaakso tarjoaa monenlaista reittiä, mutta me valitsimme vaikeimman, eli 'Korppikotkan kiepin'. Reitin pituus on vain 10 km, mutta korkeuseroa kertyy 480 m. Siinähän kipuat ja kapuat. Le Rozierin keskiaikaisesta pikkukylästä alkava reitti vie sienimäisten kalkkikivimuodostumien luokse korkeuksiin, missä seudulle uudelleen 'istutettu' korppikotkalauma liihottelee iltapäivän nousevissa ilmavirtauksissa.


Korppikotka-vaelluksen kohokohtia.
Polulla keskityin katselemaan maahan ja mihin jalkani asetan, koska mäki oli jyrkkä, mutta kun kuulin yläpuolelta ensimmäisen kerran siipien suhinaa ja valtaisa varjo pyyhkäisi ylitseni, kohotin katseeni ja näin kotkan kaartavan parin metrin päässä. Se oli melko ohos-elämys. Korppikotkat metsästettiin näiltä tienoilta kauan sitten, mutta laji on onnistuttu saamaan pesimään Cevennesin vuoristossa uudelleen. Jotkin asiat menevät maailmassa parempaan suuntaan, muistakaa se.



Kotkat lentää.
Suurin ero Lapissa ja Aveyronissa vaeltamisessa on ihmismäärä. Lapissa on todella tyhjää, niin tien päällä kuin vaellusreiteilläkin, verrattuna Ranskan touhuun. Minua alkoi ärsyttämään kotkareitillä jatkuva vastaantulijoiden moikkailu. Porukkaa ramppasi vastaan ihan koko ajan. Reitti on sentään melko hevon peessä, mutta silti sinne riittää jengiä. Omaa rauhaa löytyi, kun lähti reitiltä hieman sivuun, mutta siinä on tietty riskinä, että eksyy ja myös luonnon eroosio paikoissa, missä sen voi jättää rauhaan.


Pään päällä liihotti koko ajan joku. Hermostuttavaa.
Aveyronissa oli omat puolensa, kuten petankki, halpa viini ja haisevat juustot, mutta kohteena Kilpisjärvi jätti syvemmät jäljet. Olen ehkä liian tottunut Ranskaan ja se ei enää niin säväytä kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, ja Lapin eksotiikka sopi juuri tähän kohtaan paremmin. Tai sitten minusta on tulossa erakko ja haluan paeta mahdollisimman kauas sivistyksestä.


Joen rauhaa. Vesi elementtinä on todella wabi sabi.



* Ilmastoahdistus mea-culpa:

Laskin mielessäni, että ekologisin vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin ja istuttaa kasvimaalle (jos sellainen olisi) tomaatteja, salaattia ja perunaa ja katsoa kun ne kasvavat. Lupaan tehdä sen eläkkeellä. Nyt oli paljon akuutimpaa päästä näyttämään Koti-Suomea puolisuomalaiselle perilliselle, joka ei ollut aiemmin Lapissa käynyt (enkä kyllä minäkään), joten en potenut Helsinkiin ja Rovaniemelle lentämällä matkustamisesta ahdistusta.

tiistai 28. toukokuuta 2019

En tiedä lätkästä mitään, mutta...



(...huitaisen kuitenkin ampiaispesää)


Onko lätkähumu jo laantunut? Eikö? No, ei se mitään. Seurasinhan minäkin matsia. No hitto, totta prkl! Oli hieno finaali. Turnaus. Urheilutapahtuma. Joukkue. Fiilis. Suomi on lätkän valtakunta! Niin naisleijonat, juniorit kuin gubbetkin, kaikki yhdessä.

Ihan todella, sydämen pohjasta, tuli hyvä mieli. Kiitos siitä urheilijoille! Ja sitten vielä Kevin, joka lukee kirjoja. Ei ole tainnut ihmismuistiin kukaan saada yhtä suurta kirjapöhinää aikaiseksi. Kiitos siitäkin! Lukekaa ihmiset kirjoja!

Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Pelin ensimmäinen erä oli yhtä free fightia. Onhan se kiva katsoa suorassa lähetyksessä, kun urheilusankari saa mailasta leukaan ja hammas lentää hidastetussa kaaressa ilmeisen isoon hammaspinoon kaukalon päätyyn (joka toiselta pelaajalta puuttuivat etuhampaat). Tuli Kummelit mieleen kunnes hymyni hyytyi. Maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa, jota katsoo jokunen miljoona isompi ja pienempi skidi, vedettiin lättyyn niin että paukkui ja yleisö hurrasi hurmoksessa.

Ihanko normaalia?
Jääkiekko nyt vaan on sellainen poikien peli ja nyrkit heiluu.  
Hmmm, lätkää pelaavat muijatkin. Puuttuuko heiltä hampaita?
Tosimiesten pelissä ei pehmoilla.
No harrastaisivat nyrkkeilyä. Ai niin, siinä lajissa ei pääse lyömään mailalla munille (edes sääntöjen vastaisesti).
Lätkää ei ole kenenkään pakko pelata tai katsoa!!!
Joo, onneksi ei. Tjaa, kuinkahan moni pikkuskidi on laitettu kaukaloon viisivuotiaana ihan pelkästä omasta tahdostaan (ilman minkäänlaista vanhempien tai liikuntaopettajan suostuttelua?)???
Mutkun ne toiset (Cänädäläiset) aloitti eka.
No siinä tapauksessa... halatkaa nyt sovinnon merkiksi. Tai vaihtakaa aivokirurgien yhteystietoja.

Olen urheilija, penkkiurheilija, urheilijan muija ja urheilijan mutsi. Kaikessa meikäläisten urheilussa keskitytään ennen muuta vammojen välttämiseen, oltiin sitten vuorella kiipeilemässä tai koskea laskemassa tai trail-polulla tai judo-tatamilla. Judo on kamppailulaji ja siinäkin estetään vastustajaa loukkaamasta itseään oikeaoppisilla otteilla, vaikka se kuinka olisi juuri isketty kanveesiin.

Minusta urheilusta ei pitäisi tulla murheilua. Ei ole normaalia näyttää penskoille, että hyvä jätkä on tuo kun vetää turpiin noin. Se on paljon kivempaa kaikille, kun koko joukkue palaa kotiin perheen luo ehjänä ja kaikkine hampaineen.








lauantai 4. toukokuuta 2019

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua




Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?




lauantai 9. helmikuuta 2019

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa


En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.






lauantai 15. syyskuuta 2018

Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.