tiistai 28. toukokuuta 2019

En tiedä lätkästä mitään, mutta...



(...huitaisen kuitenkin ampiaispesää)


Onko lätkähumu jo laantunut? Eikö? No, ei se mitään. Seurasinhan minäkin matsia. No hitto, totta prkl! Oli hieno finaali. Turnaus. Urheilutapahtuma. Joukkue. Fiilis. Suomi on lätkän valtakunta! Niin naisleijonat, juniorit kuin gubbetkin, kaikki yhdessä.

Ihan todella, sydämen pohjasta, tuli hyvä mieli. Kiitos siitä urheilijoille! Ja sitten vielä Kevin, joka lukee kirjoja. Ei ole tainnut ihmismuistiin kukaan saada yhtä suurta kirjapöhinää aikaiseksi. Kiitos siitäkin! Lukekaa ihmiset kirjoja!

Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Pelin ensimmäinen erä oli yhtä free fightia. Onhan se kiva katsoa suorassa lähetyksessä, kun urheilusankari saa mailasta leukaan ja hammas lentää hidastetussa kaaressa ilmeisen isoon hammaspinoon kaukalon päätyyn (joka toiselta pelaajalta puuttuivat etuhampaat). Tuli Kummelit mieleen kunnes hymyni hyytyi. Maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa, jota katsoo jokunen miljoona isompi ja pienempi skidi, vedettiin lättyyn niin että paukkui ja yleisö hurrasi hurmoksessa.

Ihanko normaalia?
Jääkiekko nyt vaan on sellainen poikien peli ja nyrkit heiluu.  
Hmmm, lätkää pelaavat muijatkin. Puuttuuko heiltä hampaita?
Tosimiesten pelissä ei pehmoilla.
No harrastaisivat nyrkkeilyä. Ai niin, siinä lajissa ei pääse lyömään mailalla munille (edes sääntöjen vastaisesti).
Lätkää ei ole kenenkään pakko pelata tai katsoa!!!
Joo, onneksi ei. Tjaa, kuinkahan moni pikkuskidi on laitettu kaukaloon viisivuotiaana ihan pelkästä omasta tahdostaan (ilman minkäänlaista vanhempien tai liikuntaopettajan suostuttelua?)???
Mutkun ne toiset (Cänädäläiset) aloitti eka.
No siinä tapauksessa... halatkaa nyt sovinnon merkiksi. Tai vaihtakaa aivokirurgien yhteystietoja.

Olen urheilija, penkkiurheilija, urheilijan muija ja urheilijan mutsi. Kaikessa meikäläisten urheilussa keskitytään ennen muuta vammojen välttämiseen, oltiin sitten vuorella kiipeilemässä tai koskea laskemassa tai trail-polulla tai judo-tatamilla. Judo on kamppailulaji ja siinäkin estetään vastustajaa loukkaamasta itseään oikeaoppisilla otteilla, vaikka se kuinka olisi juuri isketty kanveesiin.

Minusta urheilusta ei pitäisi tulla murheilua. Ei ole normaalia näyttää penskoille, että hyvä jätkä on tuo kun vetää turpiin noin. Se on paljon kivempaa kaikille, kun koko joukkue palaa kotiin perheen luo ehjänä ja kaikkine hampaineen.








lauantai 4. toukokuuta 2019

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua




Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?




lauantai 9. helmikuuta 2019

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa


En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.






lauantai 15. syyskuuta 2018

Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.



torstai 13. syyskuuta 2018

Bretagne on Ranskan Irlanti

Tandemilla Belle-Ile-en-Mer'iä ympäri

Atlantin mainingit paiskautuvat kullanhohtoiseen graniittiin. Smaragdinvihreiden vesien hellimillä hiekkarannoilla surffaajat, loikoilijat ja muut rantaoliot käyskentelevät luontaisessa elementissään. Kirkuvat lokit etsivät fruit de merejä leväriekaleiden ja simpukoiden seasta. Pikkukylien ajattomilla kujilla siniset horteansiat hohtavat sävysävyyn valkokalkittujen talojen ikkunaluukkujen ja taivaan kanssa. Crêperien avoimesta ovesta pöllähtää paistuvan ohukaisen ja suolaisenmakean caramel au beurre salén tuoksut, jotka sekoittuvat merituuleen. Viereisellä pellolla jököttävät ojossa esi-isien jättämät kiviset terveiset, menhirit.

Degemer mat! Tervetuloa Bretagneen, Gallian luoteiskolkkaan.

Bretagne on kaksikielinen alue, jolla mummut ja papparaiset haastavat yhä bretoniksi. Nykybretoni juontaa juurensa kelttien aikanaan puhumista kielistä, kuten myös seudun muu kulttuurihistoriallinen perintö. Kylien nimet on tienviitoissa kirjoitettu kahdella kielellä. Näin Erdeven taipuu An Erdeveniksi tai Plouharnel Plarneliksi tai Quiberon Kibereniksi.

Atlantti.


Maailmassa on tämä yksi paikka, missä hyräilen aaltojen kanssa samaa laulua purjeveneistä, lokeista ja sinisen eri sävyistä. Rantapinedat tuoksuvat pihkalle ja kuivalle metsälle, hieman kuin Suomessa kesäkuumilla. Satamissa tuuli ulisee mastojen vanteissa ja natisuttaa kiinnitysköysiä. Marinassa valmistaudutaan regattaan. Vanhan majakan viereen rakennetaan uutta telakkaa. Liikennevaloissa odottaa rivi koululaisia surffilaudat kainalossa. Meri on kaikkialla läsnä.

Turistin näkökulmasta Bretagne on täydellinen. Ei yhtä kaukana kuin etelä. Tiet ovat tullittomat. Rauhallisia rantapoukamia löytyy, kun etsii. Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla niin urheilun kuin kulttuurinkin puolesta. Ja kaikki on lyhyen välimatkan päässä. Pariisikin on riittävän lähellä tai kaukana. Ilmasto on ehkä ainut kompastuskivi. Bretagnelaiset itse sanovat, että Bretagnessa paistaa aina aurinko. Luulen, että he ovat juoneet liikaa hydromeliä, eivätkä aina huomaa kun Atlantilta purjehtiva matalapaine iskee päälle.

Kummalta puolelta tämä nyt sitten ajetaan?


Mielestäni Bretagne on vähintään yhtä herttainen ja autenttinen, jos ei enemmänkin, kuin Provence, Camarque tai Savoie. Ja sieltäkin löytyy omat alue-eronsa. Finistère on se kärki, mihin sadepilvi ensin osuu. Côtes d'Armor pohjoisrannikolla ylpeilee hienolta kuulostavilla kaupunginnimillä kuten Dinan, Perros-Guirec ja Saint-Brieuc. Ille-et-Vilaine on tasaista seutua minkä keskellä sijaitsee Rennes ja sen kautta on aina ajettava, jos matkaa etelärannikon Morbihaniin.

Morbihan sulkee sisälleen 115 km2 suuren Golfe du Morbihanin. Se on kuin pieni sisämeri, jota täplittää 42 saarta. Saarista vain kaksi ovat yleisessä käytössä ja niihin pääsee ajamaan vesibussilla. Muut saaret kuuluvat vesibussin kipparin turistiopastuksen mukaan edesmenneille elokuvaohjaajille ja näyttelijöille. Ranskassa saari voi olla yksityinen, mutta rannat ovat aina yleisessä käytössä, ellei niitä 'vuokraa' omaan yksityiseen käyttöönsä valtiolta joka vuosi uusittavalla luvalla. Samaan hengenvetoon urhea kapteenimme pyysi kaikkia katsomaan vasemmalle kohti pientä luotoa, jonka kärjessä näimme maailman ainoan kaksois-menhir-ringin. Toinen oli rannalla ja toinen vedenpinnan alla.

Ile-aux-Moines on lahden kahdesta yleisestä saaresta toinen, se suurempi. Tapasimme saarella osteriviljelijäperheen. Isoäiti piti osteribaaria ja kertoili meille bisneksistään samalla kun hänen miehensä ja poikansa lajittelivat merenherkkuja viereisessä hangaarissa. Aurinko heitti kultahippujaan meren ylle, purjeveneiden valkeat kolmiot lipuivat verkkaiseen tahtiin saarten välissä ja sitruunamehulla maustettu osterinklöntti valui kurkusta alas. Hieman valkkaria päälle.

Ostereita voi maistella kuusi tai kaksitoista kerrallaan.
 Kuusi tarkoittaa, että olet päässyt niiden makuun,
 mutta master-luokan maistelijat vetävät lautasensa tyhjäksi
 sopivien schluuurps-äänten säestäminä alta viiden minuutin.


Jatkamme maantieteellisen rannikkotermistön parissa. Golfe vaihtuu prêsque-îleen, eli melkein saareen. Quiberonin niemimaa on kapean hiekkakankaan mantereeseen yhdistävä saari, jolla on oma mikroilmasto. Siellä paistaa aina aurinko (ihan oikeastikin), kun mantereelle kertyy pilviä. Quiberonin Côte Sauvage on nimensä veroinen rantakaistale meren hurjuutta, jyrkännettä ja tyskyjä. Golfe du Morbihanin puoleiselta rannalta löytyy Bretagnen suloisimmat pikkukylät pikkukalastajasatamineen. Niemen kärjessä rantaviivaan rakennettu Port Maria vetää puoleensa puudelimummoja bulevardillaan tahi Quiberonin etelä puolella sijaitsevalle Belle-Ile'lle suuntaavia reissaajia.

Hyppäämme taas lauttaan. Matkaa on vain kolme varttia. Ja hops olemme toisella aikakaudella. Belle-Ile-en-Mer on kaunis, hieman villi, mutta ennen muuta ihastuttava. Lautta saapuu Le Palais'iin, ihan kylän keskustaan, kannelta voisi hypätä suoraan rantakahvilaan, tai tandemin selkään. Kylässä on useampi pyöränvuokrauspulju. Menopeli kannattaa varata netitse heinä- elokuussa. Belle-Ile on hieman mäkinen, mikä kannattaa ottaa huomioon. Suosittelen tandemia vain hulluille tai  pariskunnille, jotka kaipaavat konkreettista ratkaisuterapiaa kommunikointiongelmiinsa.

Poukamissa veden väri tuo mieleen Karibian. Veden lämpö on juttu erikseen.


Le Palaisista tie mutkittelee ylös tasaisemmille poluille, joita pitkin voi päivän aikana kiertää joko koko pohjois- tai eteläosan saarta. Valitsimme pohjoisen kierroksen, joka kulkee Sauzonin värikylläisistä julkisivuista tunnetun postikorttikylän, Pointe de Poulains'in majakan, Apothécairerien luolan ja Donnantin surffausbiitsin kautta. Pyöräilyreitit ovat turvallisia. Saarella ei ole kovinkaan paljoa asutusta kyliä lukuunottamatta. Eikä kyläläisillä kaiketi ole montaakaan syytä ajella saarta ristiin rastiin. Muutama traktori, kana ja turistibussi tuli vastaan. Kaikkialla vallitsee Ranskassa harvoin havaittava seesteisyys, pellon ja valtameren välissä. Ja menhiireitä sinne tänne riputeltuna.

Donnantin rannasta mainitsen, että se on varmasti koko Bretagnen paras spotti surffaukseen. Kevyelläkin kelillä aallot nousevat korkeiksi rantaa reunustavien keilamaisten kallioiden ansiosta. Aallot ovat Atlantin maininkia, mutta sekaan mahtuu aina silloin tällöin kolmen rypäs oikeaa surffiaaltoa. Rannalla toimii koulu, joka myös vuokraa välineitä kaikenlaisista laudoista bodysurffeihin. Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni bodyä ja heti möin sieluni. Mikään ei vastaa sitä fiilistä, kun aalto tempaisee mukaansa. Jihuu! Minun on pakko erityismainita, että ilman perillisen opetusta olisi jäänyt tämä homma kokeilematta. Joskus vanhan on vain uskallettava.

Donnantin ranta, Belle-Ile


Hieman katselimme kiinteistövälitysfirmojen ilmoituksia. Quiberonilla asuu hirveän paljon eläkeläisiä (ainakin kesäisin). Asuntojen hinnat vaihtelevat koon ja sijainnin mukaan 110 000 rahasta puoleentoista miljoonaan. Kaikkea on. Mutta viitsikö paikalla asua koko vuotta? Talvella seutu on varmasti yhtä ankeaa kuin mikä tahansa muu kolkka Ranskaa. Kesämökki sen sijaan voisi olla hyvä idea. Kämpingit vuokraavat plänttejä, joille voi ajaa glamping-tason mobil-homen. Semmoinen ei vaadi paljoa huoltoa. Sen voi myydä, jos kyllästyy. Tai siirtää muualle. Katsotaan...

Toivottavasti viihdyitte pienellä Bretagnen tourella. Suosittelen seutua kaikille merta rakastaville.