torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusluettu: Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula (2017)



Kustantamo: Gummerus kustannus, 01/2017
Sivumäärä: 680 (sidottu)
Sarjan nimi: Metsän kansa

Ikimetsien sydänmailla on Mikko Kamulan historiallinen esikoisromaani, joka ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Raja fantasiaan on lähdeveteen piirretty viiva. Pidän teosta uutena reippaana osana suomalaisen perinnefantasian kaanonia. Kirjan hahmoihin lukeutuvat Rautaparran perheen vanhempien ja lasten lisäksi niin pirtin haltija Mökkö kuin kuin noidutut eläimetkin.

Suomi on metsäläisten maa. Ei meillä muuten julkaistaisi jatkuvasti metsän taianomaisuutta käsittelevää teosta. Kamulaisen metsään lähdetään erälle, siellä voi joutua metsänpeittoon, siellä voi saada niskaansa kirouksen tai törmätä ihanaan metsänneitoon. Jo tässä sarjan ensimmäisessä osassa melkoinen määrä metsään liittyviä uskomuksia käy toteen.

Gummeruksen sivuilta selviää, että kyseessä on kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa. Hieman arvelin ennen sen lukemista, että suomalaisesta korvesta voi repiä irti yhtä paljon. Miksipä ei, miksipä ei. En usko, että kirjailija saatikka varsinkaan kustantamo on lähtenyt tähän yritykseen syyttä. Enkä usko, että muidenkaan kannattaa pelätä kirjaan tarttumista, ainakaan tästä syystä.

Kamulaisen teksti on selkeää, ilahduttavalla tavalla. Se etenee loogisen lineaarisesti, ei poukkoili, eikä jaarittele. Paitsi noh, ehkä hieman, ihan alussa. Kirja alkaa melkoisen pitkällä alkuasetelman esittelyllä, missä kiinnitetään lukijan huomio nippelitietoihin. Mutta ei mikään ihme, sillä Kamulainen on kansanperinteen tutkija. Hän on vain päästänyt intohimonsa historiaan valloilleen. Ja hyvä niin. Joskus perusteellisuus on valttia.

Luin tämän reippaasti yli 600-sivuisen järkäleen muutamassa päivässä. Verraten nopeasti. Se jo sinällään kertoo tarinan imusta ja halustani heti nopeasti tietää mitä kaikkea jännää Heiskalle, Varpulle ja Tenholle tapahtuu. He ovat tarinan varsinaiset kertojat, Juko Rautaparran lapset, joista kullakin on oma persoonallisuutensa ja hyvät ja huonot puolensa. Kamulainen kuvaa perhedynamiikkaa aidosti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Savoon. Paikannimistä voi katsella kartalta hieman, missä mennään. Ajankuvaus on uskottavaa (tarvitseekohan tätä nyt edes mainita). Sen sijaan en kokenut metsää yhtenä tarinan henkilöhahmoista kuten monen muun 'metsää' ja sen taikaa tutkiskelevan teoksen kohdalla. Sen sijaan kaikki oudot satuolennot tunkivat kerronnan etualalle. Mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Kansanperinne ei ollut vain jollekin oudolle voimalle uhraamista ja suojataikojen tekoa. Ei hemmetti, tässä tarinassa haltijat oikein pistivät heilumaan. Fantastista!

Suosittelen kirjaa historiallisen fantasian ystäville, joille seikkailu ja selkeä juoni ovat lukuharrastuksessa tärkeällä sijalla,


Hyvää jussia kaikille blogin lukijoille, tehkää taikoja ja pysykää terveinä (elossa)!!!








tiistai 13. kesäkuuta 2017

Malice muutti (heppahörinää)

Uusi iso maneesi

Ihmisten muutto asumuksesta toiseen on rasittavaa touhua, mutta ei se eläimen muuttaminen tallilta toiseen aina mutkitta suju myöskään. Sain loppukeväästä tallinomistajalta ilmoituksen, että hän on saanut tarpeekseen ja vaihtaa seutua kuukauden päästä. Noh, olin kyllä ymmärtänyt hänen puheistaan jo aiemmin, ettei tallinpito aina ole helppoa, rahallisesti järkevää, terveyden kannalta fiksua jne. Osasin odottaa, että hän lyö hanskat tiskiin ennemmin tai myöhemmin. Olihan hän jo lopettanut opetustuntitoiminnankin.



Silti, otin uutisen vastaan hampaita kiristellen. Malice oli ollut hyvässä hoidossa ja pelkäsin, ettei uutta ja yhtä hyvää tallia löydy lähitienoolta helposti tai ei ainakaan samaan hintaan. Vähimmäisvaatimukseni hyvästä täysihoitotallista on : boksi talveksi ja päivittäiset ulkoilut tarhassa, turvalliset ja rauhalliset laitumet kesäksi, järkevä ammattinsa osaava tallinpitäjä, joka tuntee hevoset ja niiden tarpeet, fiksu hevoskohtainen ruokinta, jonkinlainen kenttä ja jopa mielellään edes pieni maneesi (koska Normandia) ja hyvät maastot lenkkejä varten.


Rauhallinen laidun

Entinen tallinpitäjäni ei onneksi jättänyt minua tyhjän päälle vaan suositteli uutta tallia, joka sijaitsee työmatkani varrella. Sovin sinne tapaamisen heti seuraavalle viikolle ja tutustuin Sophieen, joka oli perustanut yrityksensä vasta viime syksynä. Ihastuin paikkaan saman tien. Huomasin heti sisäboksit, jotka on rakennettu betoniharkoista, suihkun, valtavan hiekkapohjaisen maneesin, isot laitumet ympärillä, pienen mutta näppärän satulahuoneen. Kaiken tämän lisäksi Sophie kertoi lisäävänsä säilytystilaa kaapistoilla ja yrittävänsä muutenkin parantaa viihtyvyyttä.

Uusi talli ja uudet boksit

Huoahdin helpotuksesta. Olin löytänyt unelmieni tallipaikan. Tiesin heti, että täällä viihtyisi niin Malice kuin sen omistajakin. Sitten puhuimme rahasta. Maksoin edellisestä tallipaikasta 200 euroa kuussa. Se on oli mielestäni jo enemmän kuin korrektia, mutta Sophie pyysi tästä mielestäni luxus-heppahotellista vain 190 euroa. Raavin päätäni hetken ja kysyi, että kuuluuko tuohon hintaan nyt ihan kaikki, siis heinä, vesi ja rehutkin? Hän nyökytteli päätään ja lähetti minulle kopion vuokrasopimuksesta kännykkääni. Kaikki näytti hyvältä. Liian hyvältä?


Satulahuoneen ovi ja uudet laatikostot

Sovin entisen ja tulevan tallinpitäjäni kanssa Malicen kuljetuksesta ja kuukautta myöhemmin madame muutti. Lastasin ensimmäistä kertaa pienen kimon tammani kuljetusperävaunuun ja teimme 20 minuutin matkan uuteen talliin jännitys vatsanpohjaa kutitellen. Malicelle annettiin matolääke heti tulijaislahjana ja sitten hänet laitettiin pieneen karanteeniaitaukseen neljän ensimmäisen päivän ajaksi. Siinä Malice ehti tottua uuteen ympäristöön ja aidan takana höriseviin uusiin tallikavereihin kaikessa rauhassa.

Uusi suihku ja mietteliäs tallipoika

Täysin kolhuitta Malicen muutto ei sujunut. Kolme päivää ennen uuteen paikkaan lähtöä entinen tallinpitäjä oli siirtänyt pienen ja vihaisen takkutukkaponin samalle laitumelle Malicen ja Malicen rauhallisten kavereiden kanssa. En kaikesta yrittämisestä huolimatta onnistu ymmärtämään miksi. Keskellä yötä takkutukka oli häiriköinyt muita hevosia ja ajanut Malicen päin sähköpaimennettua aitausnauhaa. Tulos: syvä haava jalassa. Ja tallinpitäjä ei kaikilta omilta muuttopaineiltaan ja kiireiltään ollut huomannut sitä. Näin sen vasta illalla, jolloin oli myöhäistä kutsua eläinkääkäriä ompelemaan haavaan tikkejä. Onneksi haava ei vuotanut. Tein perusteellisen betadiinipesun ja heitin rukouksen hevoshaavoista huolehtivalle pyhimykselle, jotta se ei tulehtuisi.



Kävin seuraavan viikon ajan joka päivä tarkistamassa, puhdistamassa ja desinfioimassa Malicen jalkaa. Onneksi haava ei alkanut märkimään kuumasta ilmasta ja kärpäsistä huolimatta. Sen sijaan säikähdin hieman, kun Malice laskettiin uudessa tallissa uusien laidunkaverien seuraan. Jostain syystä suurikokoinen ja tähän asti rauhallisena tunnettu ruuna hyökkäsi Malicen kimppuun ja ajoi tätä takaa ympäri laidunta. En ollut koskaan ennen nähnyt moista. Uusi tallinpitäjäni haroi tukkaansa huolestuneena ja kysyi, olinko varma, että Malice on rauhallinen laidunkaveri. Vastasin, että tähän asti ollaan selvitty ongelmitta. Tietenkään keissiäni ei puoltanut tamman jalkaa koristava haava. Sophie huokaisi ja sanoi, että kai ne tuosta rauhoittuvat, mutta aivan varmalta se ei näyttänyt. Lopulta ruuna kyllästyi ja jätti Malice-paran rauhaan.



Seuraavien päivien aikana kävin tallilla joka päivä tarkistamassa, että kaikki on hyvin ja puhdistin samalla Malicen haavan. Sophie päätti lopulta vaihtaa laidunkavereita ja Malice pääsi sellaisten hevosten seuraan, jotka eivät yrittäneet hyökätä hänen kimppuunsa. Juttelin vihaisen ruunan omistajan kanssa siitä kuinka hevosemme joskus meidät yllättävät. Ne ovat eläimiä, niillä on omat hierarkiansa ja aina kemiat eivät pelaa. Uusi ympäristö voi tuoda esiin uusia piirteitä. Itse asiassa sama pätee ihmiseläimiinkin.

Malicen haava sulkeutui ja on jo paranemaan päin. Sen suhteen selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Olemme totuttaneet pikkutammaa uuteen kotiin pikkuruinen pala kerrallaan. Juoksutusta uudessa maneesissa. Lenkkeilyä lähimaastossa. Ratsain maneesiin kerta kerralta pidempään. Erityisesti nautimme suihkusta, jossa on ihanaa huljuttaa hiet ja liat pois. Talvella sitä tullaan käyttämään tiuhaan myös mudan poistoon.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Malicen uuteen talliin. Tallinomistajan kanssa kaikki on sujunut todella hyvin ja muutkin omistajat vaikuttavat mukavilta. Joskus muutos on parempaan suuntaan. Sitä ei kannata pelätä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Normandian maihinnousurannikko

Asnelles-sur-Mer


Sattumalta oleilin Ala-Normandiassa samana viikonloppuna, kun siellä vietettiin maihinnousun merkkipäivää. 73 vuotta sitten liittoutuneiden joukot rantautuivat Normandiaan. Siitä alkoi Ranskan vapauttaminen ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopan mantereella.



Museojeepit museon pihassa parkissa (sotapoliisit saivat parkkeerata
mihin halusivat ja ohjasivat usein liikennettäkin miten sopi juuri sillä hetkellä).

Maihinnousun muisteluun kuuluu museoajoneuvoilla huristelu museolta ja muistomerkiltä toiselle, asiaankuuluviin univormuihin pukeutuneena. Tunnelma rannikkokylissä on melko juhlava ja hetkittäin jopa riehakas, mikä voi yllättää totisempaan sotamuisteluun tottuneen suomalaisen.


Tuulikärryt rivissä ajajia odottomassa.


Ala-Normandian eli Calvadosin ja Manchen maakuntien rannikko on kaunis ja Belle Epoque arkkitehtuuriltaan pittoreski. Sotahistorian ihmettely kannattaakin yhdistää rannalla samoiluun, tuulikärryajeluun tai Calvados-liköörin maisteluun.


Paratroopers näytöstä museon terassilla.


Laskuvarjohyppääjille omistetun D-day experience museon edustalla saimme seurata näytöstä, jossa selitettiin sotilaiden varusteet. Minua kävi sääliksi raskaissa kamppeissaan auringon paahteessa hikoilevia poikia. Tosin ei tuo näyttänyt heitä häiritsevän. Hymyssäsuin he kertoivat turisteille miten 6.6.1944 oli sujunut paratroopersien osalta. Heillä oli suuri rooli maihinnousu operaation onnistumisessa. D-day experience museo on tuore lisä seudun museovalikoimaan (2014). Sen näyttelyesineisiin kuuluu enimmäkseen laskuvarjohyppääjien varusteita, mutta myös kenraali Dwight D. Eisenhowerin nahkatakki, jota koristavat harvinaiset neljä tähteä.


D-Day Experience museo


Museon tiloissa on myös lentosimulaattori, joka mahdollistaa virtuaalilennon laskuvarjohyppääjien kanssa. Pojan mielestä se oli ihan must, ja se on aika paljon sanottu 14-vuotiaalta.








Poika, tuuli ja leija.


Nyt 73 vuotta myöhemmin rannikko on kesäpäivänä kaunis ja rauhaisa. Aaltoja kuunnellessa ja tuulen suhistessa tuskin tulee ajatelleeksi, että kyse on entisestä sotatantereesta. Arromanches'in kylän edustalla siitä muistuttaa yhä liikuteltavan lastaussataman jäänteet, jotka muistuttavat mereen pudonneita mustia laatikoita. Seitsemän vuoden päästä maihinnoususta tulee kuluneeksi 80-vuotta ja on mahdollista, ettei veteraaneja enää ole ottamassa osaa juhlallisuuksiin. Heillä on aina ollut painava sanansa sanottavanaan jälkipolville: rauhan takia kannattaa taistella, mutta tärkeintä on yrittää säilyttää rauha hinnalla millä hyvänsä.




Tällä rannikolla on ikävä historia, mutta nykyään se on kaunis ja näkemisen arvoinen söpöine kylineen. Rantaviivaa myötäilevä tie on loistava esim. moottoripyörällä reissaaville (wink wink). Viikonloppuisin ja varsinkin kesäkuun ekoina päivinä tiedossa on toki hieman ruuhkaa, jeeppikulkueita ja muita ihmettelijöitä. Sodasta ja historiasta kiinnostuneille riittää nähtävää hautuumaita, museoita ja lentosimulaattoreita myöten.

Me yhdistimme kolmen päivän viikonloppuun annoksen hiekkaa, hieman historiaa ja yhden kaivoksen, hitunen petankkia ja ruokaa ja juomaa ranskalaisissa mittasuhteissa. Sunnuntai-iltana hieman ennen keskiyötä kymmenisen rantakylää ampui taivaalle ilotulituksia.

Emme törmänneet viikonlopun aikana minkäänlaisiin turvallisuusongelmiin. Silti on hyvä pitää mielessä, että Ranskaa ja muutakin Eurooppaa koetelleiden terroristitekojen takia, turvallisuustoimia on kiristetty huomattavasti. Yksi ryhmämme jäsen ei päässyt vierailemaan amerikkalaisten sotilaiden hautuumaalla, koska huolimaton turisti oli unohtanut reppunsa muistomerkin viereen ja paikka oli suljettu monta tuntia tästä syystä. Harmiton unohdus voi johtaa pitkiin ja turhiin odotuksiin. Kannattaa myös varautua siihen, että museoiden sisäänkäyntejä vartioidaan ja käsilaukut tarkastetaan.

Ala-Normandiaan ajaa Pariisista parissa tunnissa (liikenteestä riippuen). Caen'in ympäri vievän kiertotien (N814) kohdalla kannattaa varautua ruuhkiin ainakin perjantai-iltaisin.




torstai 1. kesäkuuta 2017

Juuret, missä ne lopulta ovat vai ovatko missään?




Ryhdyin tekemään hetken päähänpistosta sukututkimusta Karjala-tietokannasta. Sukupolvi toisensa jälkeen loittonin isovanhempieni isovanhempien ajasta ja päädyin lopulta 1700-luvun puoliväliin. Kovin helppoa tämä ei tietenkään ollut. Kirkonkirjojen merkinnät ovat enimmäkseen selkeitä ja tarkkoja, mutta toisinaan niistäkin löytyy pieniä ongelmia sukututkijan näkökulmasta, kuten se, että sukunimen kirjoitusmuoto on muuttunut.

On siirrytty ruotsinkielisestä versiosta suuhun paremmin sopivaan ja sitten takaisin sata vuotta myöhemmin. Sukunimen historiaa voi ymmärtää paremmin, jos vertaa sitä kansakuntien historiaan. Suomea on palloteltu milloin Ruotsin milloin Venäjän vallan alla, sitten on ollut sisällisotaa ja sotaa ulkovaltaa vastaan. Nimi on saattanut joskus olla riippakivi ja toisinaan pelastus.

Sukututkimus on monella tapaa mieltä askarruttavaa. Esi-isien ja äitien elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista: syntymä, kaste, rippi, häät, muutto ja kuolema - huom. kuolemansyy on usein merkitty kirkonkirjoihin ja saattoi olla toisinaan yllättävä ja traaginen. Kirjoista löytyy myös yleensä ammatti. Tosin se nyt koski 1700- ja 1800- luvuilla vain miehiä. Naiset olivat kotona... tai naimattomia.

Suurin mielenkiintoni kohdistui kuitenkin siihen, mistä sukuhaara oli alkujaan Karjalaan tullut. Viimeisin melko varma esi-isä oli syntynyt Karjalassa vuonna 1755. Hämärän peittoon jäi mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tutkimukseni tyssäsivät tuohon. Oletan, että suku (jonka sukunimi kuitenkin on perin ruotsalainen) oli muuttanut Ruotsin kuningaskunnasta jossain vaiheessa alusmaahan. Oliko joku kantaisistä saapunut Suomen puolelle sotimaan jossain kuningaskunnan sodista Venäjää vastaan? Lähettyvillä ainakin sijaitsi useampi ruotsalaisten varuskunta, joista ehkä lähti väkeä koettelemaan onneaan rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen sen sijaan että olisi hypännyt laivaan ja palannut kotiin. Upseereita aateloitiin ja heille myönnettiin maita. Perustettiin fabriikkeja. Rakennettiin kartanoja. Työtä oli tarjolla.

Tämän pienen sukuhistorian valossa pohdin, että kuinka nopeasti ihminen juurtuu asuinmaahansa? Ulkosuomalaisena en usko, että tuo käy yhdessä ihmiselämässä, vaikka synnyinmaasta voikin jollain tavalla vieraantua nopeastikin. Jos kysytte minulta, mitä keppari tarkoittaa, vastaan keskikalja. En puhu enää samaa suomea kuin Suomessa asuvat. Kieli on vain yksi esimerkki.

Suomessa aikanaan syntynyt esi-isäni taisi kyllä koko elämänsä tuntea itsensä melko ruotsalaiseksi. Suomeakin perheessä alettiin tosissaan puhua varmaan vasta joskus 1800-luvun alkupuolen tienoilla, jolloin asuinpaikkakin vaihtui. Romanovit olivat tulleet valtaan. Avioiduttiin paikallisten kanssa ja omaksuttiin heidän kieli ja tavat. Ryhdyttiin tavallaan karjalaisiksi. Sukujuuret taisivat nopeasti unohtua ja olihan jo useampi sukupolvi syntynyt Karjalassa.

Se mistä ihminen on kotoisin taitaakin olla enemmän fiiliksestä kiinni kuin geeneistä ja sukupuusta. Täällä Ranskan valtakunnassa pidän itseäni usein marsilaisena. Silti, on toki kiva tietää mistä tulee. Ja jotenkin kohtalon oikkuna, otin minäkin uuden nimen, joka on peräisin Tanskasta tai Etelä-Ruotsista. Älkää kysykö miten sellainen on tänne Normandiaan eksynyt. Se on mysteeri. Kovin ranskalaisia nämä tanskalaiseni ovat joka tapauksessa, syövät patonkia ihan kuin muutkin.

Sukututkimus paljasti minulle myös sen, että sukulaiseni ovat kautta aikojen olleet liikkuvaista sorttia. En suinkaan ole ensimmäinen ulkkari tässä sukupuussa ja tuskin viimeinen.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut


Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.
"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 
Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140
Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.
-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.
-Punaistakin?
-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.
-Uskoitko?
-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.