tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kiltit ja muut kummajaiset (yhden onnettomuuden tarina)

Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?)

Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.

Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.

Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.

Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.

Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.

Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.

Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.

Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta. 

En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.

Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.

Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.

Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)

- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)




maanantai 16. huhtikuuta 2018

Kun työ on saatava loppuun (kirjoitusblaablaata)




Muistutan itseäni jatkuvasti kirjailijan tärkeimmästä ominaispiirteestä, joka on sinnikkyys. Kirjoittaminen on hidas prosessien jatkumo. Tähän voisi lisätä myös kyvyn uskoa itseensä. Se kun ei aina ole itsestäänselvää. Osaan tunkea uskon tai sen puutteen helposti jonnekin hämärään odottamaan unettomia öitä. Varsinaiseen työhön auttaa parhaiten silkka raivo saada aikaiseksi. Aina ei tietenkään voi tai jaksa.

Olen yhdestä käsikirjoituksen tekeleestäni melko varma, että löydän sille kustantajan. Melko varma kuulostaa todella syntisen itsevarmalta tai suorastaan häpeällisen pöyhkeältä. Mutta huom! varma ja melko varma on kaksi niin erilaista asiaa, että kerronpa itsemotivoinnin kunniaksi, että melko varma on paljon parempi kuin melko epävarma. Kirjailijan on aina parempi olla melko varma kuin yhtään mitään muuta. Muuten tässä touhussa ei saa mitään aikaiseksi.

Parasta olisi tietenkin tietää kuin luulla. Mutta minusta on nyt viime aikoina (ehkä vihdoin viisaaseen ja seesteiseen keski-ikään päästyäni) alkanut tuntumaan enenevissä määrin siltä, etten tiedä enää mistään yhtään mitään ja se on hyvin vapauttavaa. Kokeilkaa.

Kirja-alalla kukaan ei tiedä paljoa mitään varmuudella, kuitenkaan.

Ne kaksi muuta käsikirjoitusta, jotka myös ovat viime kuukausina edenneet sykäyksittäin kohti mitä suurempaa epävarmuutta valmistumisesta, siis ovat myös edistyneet, mutta tiedän suurella varmuudella, ettei niistä kuitenkaan kukaan tule kiinnostumaan (Ikävä-Mary kertoi). Tämä on itsemotivoinnin kannalta hankalaa. Siksikin kirjoittaminen on hidasta. Ja vaikeaa.

Kirjailijan on palkittava ja motivoitava itseään, koska ei sitä kukaan muu tee. Olen palkinnut itseäni lukemalla YA-kirjan aina kun olen saanut yhden luvun editoitua. Kappaleen editoimisesta saan suklaamunan. Tätä tahtia minusta on tullut näppylänaamainen uusteini. Retroteinisyys on uusi muoti-ilmiö. Siihen liittyy jatkuva Instagramissa ja Pinterestissä roikkuminen. Tietenkin inspiraatiota etsimässä.

Olen ollut myös äärettömän epäkelpo ja unohtanut hakea apurahoja. Tai katsellut vierestä, kun muut ovat niin tehneet ja miettinyt, että kumma juttu, kun voisin minäkin, mutta en silti niin tee. Miksi? Onko se merkki luovuttamisesta vai anarkiasta? Kyllähän minä tiedän, ettei mitään saa, jos ei pyydä. Vai haluanko vain säästää itseäni lisäpettymyksiltä? Kirjailijalla on oltava paksu nahka, mutta ei kirjailijan kai sentään tarvitse olla itseään kohtaan sadistikaan.

No oli miten oli. Paljon olen tehnyt ja paljon olen jättänyt tekemättä. Siinä talven saldo. Käännän nyt kasvot kohti aurinkoa ja vedän d-vitamiinia ihohuokosiin. Alkakoon uusi tekemisen kausi. Joskus se keinu keinahtaa toiseenkin suuntaan.



lauantai 27. tammikuuta 2018

Luettu: The City of Brass, S.A. Chakraborty (2017)

Kirjailijan kotisivut

Kirja: The City of Brass (The Daevabad Trilogy #1)
Kirjailija: Shannon A. Chakraborty
Kustantamo: Harper Voyager
Julkaistu: 11/2017
Sivumäärä: 533 (kovakantinen)


Chakraborty osuu fantasiallaan tosiasioiden ytimeen 

Olin lukenut romaanista alle viidenneksen, kun aloin jo vilkuilla peloissani lukulaitteen alareunassa näkyvää prosenttilukua. En halunnut, että kirja päättyy ja samalla en kyennyt laskemaan sitä käsistäni. The City of Brass kuuluu niihin kirjoihin, joka seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan (huh, nyt kun tämä on myönnetty...), ja joka ei jätä mieltäni rauhaan sivujen loputtua. 

The City of Brass on lajiltaan aavikkofantasiaa, joka kuitenkin sijoittuu reaalimaailmaan ja ajankohtaan jonnekin 1800-luvun alkuvuosille, jolloin Napoleon oli valloittanut Egyptin. Aavikkofantasialla tarkoitetaan Lähi-Itään tai aluetta historiallisesti ja/tai kulttuurisesti muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuvaa spekulatiivisen fiktion tarinaa, jonka vaikutteet on kerätty mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat -satukokoelmasta.

Chakraborty on onnistunut kutomaan esikoiseensa jotain vielä enemmän. Hän on historianörtti, juuri sellainen, joka viihtyy valtavien homeisten hämähäkinsyömien ja skorpioninkakan täplittämien papyruskarttojen ja nahkakansieeposten parissa. The City of Brassin taustalla soivat sävelet kaukaisten maiden historiasta, monumenteista ja legendoista. 

Mutta siinäkään ei ole kaikki. Ja tässä on fantasian suurin voima: tarina on täysin rinnastettavissa tosimaailman ajankohtaisiin tapahtumiin. Chakrabortyn henkilöhahmovetoinen tarina kertoo uskonnollisesta fanaattiudesta, valtakamppailuista, vastarintaliikkeestä, rasismista, lojaaliudesta omaa heimoa ja perhettä kohtaan ja siitä kun tuo lojaalius joutuu koetukselle. Kirjaa lukee sen teemoista huolimatta kevyesti. Tarina ei laahaa missään vaiheessa. Päin vastoin se tempaisee mukaansa kuin ohi ravaava karavaani.

Tarina alkaa, kun noin parikymppinen Nahri, kairolainen huijari ja varas, kutsuu vahingossa esiin yli tuhatvuotiaan soturi-djinnin, Daran, joka ei halunnut palata ihmisten maailmaan. He pakenevat Kairosta ifrit-demonit kannoillaan, mitenkä muuten kuin lentävällä matolla. Nahrilla on kyky parantaa niin omat kuin muiden haavat ja sairaudet taianomaisesti. Silti hän on epäluuloinen, kun Dara kertoo olevansa eräänlainen entinen lampunhenki. Nahri yrittää sulatella tätä ja paljoa muutakin, mutta lopulta heidän pakomatkalleen osuu liian monta kummallisuutta ja epäluulot karisevat kuin itsestään. Hän ystävystyy henkiolennon kanssa ja heistä muodostuu eräänlainen taistelupari, joka uhkaa olla hieman enemmänkin. Tämän lisäksi Nahri haluaa tietää enemmän mysteerisestä menneisyydestään. Hän on orpo (tietenkin), omaa outoja kykyjä (yllättäen) ja pelkkä ihminen vai onko? (pelkkiä salaisuuksia koko tyttö!). 

Samaan aikaan Daevabadin kuningaskunnan nuorin prinssi Ali taiteilee veitsenterällä tilanteessa, jossa vaakalaudalla hänen oman päänsä lisäksi keikkuvat satojen, ehkä tuhansien sekarotuisten shafitien kohtalot. Ali on hyväsydäminen ja hieman lapsellinen niin uskossaan kuin tavassaan luottaa lähimpiinsä. Daevabadin taikakaupunki on jaettu kuuteen osaan, joita asuttavat eri djinn-heimot. Heimot elävät erillään, koska se on heidän tapansa ja heidät on siihen myös pakotettu erinäisten historiallisten tapahtumien ja uskomusten takia. Toisinaan, tosin, tämä pesäero ei täysin toteudu ja tuloksena syntyy lapsia, joita ei pitäisi olla olemassa. Ali yrittää auttaa näitä orpoja ja sekaantuu johonkin itseään suurempaan.

Daevabad on tarinan ydin. Se on kaupunki, joka on valloitettu kerta toisensa jälkeen. Uusi hallitsija on aina alistanut kaupunkilaiset omien uskomustensa ja tapojensa prässiin. Aikojen saatossa heimo kerrallaan on saanut kärsiä, jokainen vuorollaan. On syntynyt legendoja niin kuin vuosituhansien läpi kestäviä kaunoja. Soturit ovat sortuneet rikoksiin, kuninkaat valheisiin ja kansalaiset tekopyhyyteen. Kaupunki on sen historiansa summa ja kaikki mitä sen kaduilla tapahtuu juontaa juurensa menneisyydestä.  

Nahrin, Daran ja Alin tarinat kietoutuvat toisiinsa nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillisessä kolmiodraamassa. Mietin hetken miksi kirja on luokiteltu aikuisten fantasiaksi eikä YA:ksi. Kirja on väkivaltainen, toisaalta myös hyvin satumainen, romanttinen, eikä siinä esiinny seksiä. Päähenkilöiden ikä on tainnut olla merkittävämmässä roolissa luokituksen kannalta kuin itse kirjan sisältö. Ja toisaalta, ehkä kustantamo on halunnut kirjalle laajemman lukijakunnan kuin vain YA-kirjojen fanit, joka sekään ei ole mikään pieni lukijakunta. Fantasian kentällä on se tietty oma hyvin segregoitunut faktio, joka ei lue YA:ta, ei vaikka aseella osoitettaisiin. Minusta on silmiäsiristävän mielenkiintoista huomata kuinka kustantamot kiertävät näitä muureja parilla sanavalinnalla.

Mutta takaisin itse kirjaan. The City of Brass häikäisi kerta toisensa jälkeen kerronnan nokkeluudella, henkilöhahmojen syvyydellä, juonen mutkikkuudella ja ihastuttavalla maailmalla, jonka Chakraborty tuo enemmän kuin elävänä lukijan aistien ihmeteltäväksi. Sen lisäksi kirjaa ei voi asettaa pöydälle miettimättä sen painavaa sanomaa rauhasta ja sen mahdottomuudesta, jos ihmiset (tai muut) eivät lakkaa vihaamasta, pelkäämästä ja sortamasta toisiaan. Jakautuneessa maailmassa valtaa pitävät joko syöksevät kokonaisia kansakuntia tuhoon tai yrittävät pelastaa ne kaikki tavalla tai toisella, keinoja kaihtamatta. 

Chakraborty ei tyydy helppoihin vastauksiin. Ensinnäkään hän ei sorru jakelemaan visioita siitä kuinka asiat voisivat olla paremmin. Hän yksinkertaisesti näyttää miksi ne ovat niin huonosti ja väärin kuin ovat. Hän ei myöskään etsi syyllisiä. Kaiken tämän tummuuden päällä hohtaa kuitenkin kirjailijan halu osoittaa kunniaa arabimaiden loistokkaalle historialle, tieteille, kulttuurille, kirjallisuudelle, kaikelle sille, joka voisi lopulta ehkä tuoda vakautta ja harmoniaa. 

Ennustan The City of Brassille kasoittain tunnustusta, ehdokkuuksia ja ensimmäisiä sijoja. Se ansaitsee niistä kaiken. Odotan trilogian toista osaa tietenkin kuin lentävää mattoa maanantai aamun ruuhkassa (sori, oli pakko). Valitettavasti The Kingdom of Copper ilmestyy vasta noin vuoden päästä tammikuussa 2019. 



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mitä kirjailijat tekevät, kun he eivät...

1. Julkaise?

Makaavat joogamatolla harjoittelemassa hengittämistä ja suunnittelevat kirjoittamista ja äkisti huomaavat olevansa kykenemättömiä hengittämään normaalisti, saatikka muutenkaan.

2. Kirjoita?

He etsivät uusia työnimiä projekteilleen.
Sopisiko "Viimeinen heijastus"? Ei. Sovimme jo että emme käytä sanaa heijastus. Entä "Läpi heijastusten"? Mitä minä juuri sanoin? No... "Mustat sirpaleet"? Ooh, sehän kuulostaa hyvältä. Katsotaan onko sen niminen kirja jo joskus julkaistu......diipadii. Ei! Mutta tuo musta on melko synkkä sana. Haluammeko todella käyttää näin synkkää sanaa nimessä? Mitä vikaa synkkyydessä on? Dark on nyt muodissa. Niin kai sitten. Voimmeko kuitenkin harkita muutakin. Tarinahan ei sinänsään ole synkkä. No... "Säteilevät sirpaleet"? Duuuh. Ei. Nope. En halua kanteen glitteriä myöskään. No, okei. Mietitään. Miten olisi "Haaleat heijastukset"?

3. Keksi hyvää työnimeä projektilleen?

He tilaavat uuden ratsastuspiiskan ja siirtyvät sen jälkeen kirjoittamaan.

4. Kykene kirjoittamaan sanaakaan, koska viime kerrasta on liian kauan ja koko tarina on ihan hukassa ja seinät kaatuvat päälle ja tuskan hiki nousee otsalle ja kissallakin on nälkä?

*rumpujen tärinää*
**vielä kovempaa rumpujen tärinää**
***ja vielä kov... (jostain lensi juuri kenkä)***

He kirjoittavat silti. Sanan kerrallaan. Siitä huolimatta, että se saa heidän silmänsä, sormensa ja korvansa vuotamaan verta. Kirjoittaminen on työtä ja työn teko ei aina ole hauskaa.

5. Mielestään (omastaan ja tietenkin myös koko maailman) osaa kirjoittaa?

He vetävä kaapista esiin joulupukin tuoman pehmoisen poropuvun, pukevat sen päälleen ja siirtyvät uudelleen koneen äärelle leveästi virnuillen tuijottamaan ruutua kaikesta huolimatta. Elämä on kovaa ja kirjoittaminen vielä enemmän. Jos voit valita, teet sen ehkä mieluummin pehmustetuissa olosuhteissa.

----------------------

Sarjassamme Kirjailija Prokrastinoi keskitymme ensi kerralla klemmareiden, kumilenksujen ja Mini-Pritt tuotteiden ominaisuuksiin. Luittehan jo edellisellä viikolla julkaistun postauksen kutomisesta ja vuorikiipeilyssä tarvittavista solmuista?




perjantai 12. tammikuuta 2018

Luettu: Artemis, Andy Weir (2017)




Scifi-nörtiltä muille scifi-nörteille, ilman sen suurempia hötkyilyitä.

Artemis on hauska, nopealukuinen ja toimintatäyteinen tieteisseikkailu. Weir kirjoittaa konstailemattomasti viihdyttävää tekstiä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka varmasti tuo ruutuihin mukavan parituntisen toimintaräiskettä Kuun kevyen painovoiman ja avaruuden tyhjiön lisähöystein.

Kuu on taianomainen tapahtumapaikka. Kirjan alkupuoli kuluukin päähenkilön erikoisen arjen ja kuuasema Artemiksen kuvailussa. Lukija viedään turistikierrokselle mm. Apollo 11:n laskeutumispaikalle. Kaikesta paistaa kirjailijan rakkaus avaruuden valloituksen historiaan. Weir on luonut aidolle maistuvan ja haistuvan maailman, josta ei puutu jänniä tieteellisiä yksityiskohtia, erikokoisia ja näköisiä kuu-ukkeleita ja -akkeleita, paikallispolitiikkaa ja siihen kytkeytyvää laillista ja laitontakin toimintaa. Välit selvitellään nyrkein ja pahimmassa tapauksessa (todella pahan rikoksen tapahduttua) syyllinen karkotetaan Maahan.

Kirjan asetelma on herkullinen. Weir heittää läppää hersyvästi, hetkittäin jopa hämmentävästi. Juoni on yksinkertainen ja melko ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta viihdyttävä. Kerronta on mutkatonta. Weir on ripotellut sekaan Jazzin ja tämän Maassa asuvan kirjekaverin Kelvinin välistä meilailuia lapsuusajoista aina tarinan nykyhetkeen asti. Ne luovat syvyyttä tarinaan ja sen päähenkilöön. Pätkät olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia.

Tartuin Artemikseen ilman ennakkoluuloja. En voi sanoa, että olisin pettynyt. Viihdyin sen parissa, vaikka hetkittäin pudistelinkin päätäni tyyliin "Ei näin." Mutta romaanihenkilöt ovat mitä ovat, usein kaukana todellisuudesta. En haluaisi myöskään nipottaa liikaa sillä Weir on sentään kirjoittanut tieteisseikkailulleen naispäähenkilön. Onhan näitä jo, mutta ei silti liikaa.

Artemiksessa ei ole suoranaista romanttista kuviota, vaikka seksistä ja ruumiinosista puhutaan jatkuvalla syötöllä. Jostain syystä Jazz painottaa koko ajan kuinka hän on kova paneskelemaan, mutta taitaa tyyppi puhua enemmän kuin varsinaisesti harrastaa. Aika rasittava tyyppi siis. Huomautan myös siitä epäkohdasta, että Jazzillamme ei ole yhtäkään naispuolista ystävää. Jep. Hänen hyvä kamunsa (mies) ryhtyi panemaan Jazzin poikaystävää ja Jazz pisti välit poikki kumpaankin sen takia. Jazzin ainut oikea ystävä on hänen tiedemieskamunsa, arkkinörtti, jota Jazz ei tietenkään pidä ystävänään ennen kuin tuo miekkonen pelastaa hänet monesta pulasta. Oudohko viha-rakkaussuhde lempipäähenkilöllämme on myös kuukaupungin kyttään Rudyyn. Rudy on isokokoinen lihaskimppu, väkivaltainen ja suorasanainen. Eräässä kohdassa Jazz vaipuu unelmoimaan Rudyn muskeleista ja ajaa väistämättä lukijat mitä kummallisimmille ja vaivaannuttavimmille sivuraitelle.

Onneksi Artemiksessa puhutaan paljon muustakin. Weir selostaa meille kuinka parituhatpäinen ihmislauma voi elää Kuussa ja pysyä elossa. Tieteelliset selostukset ovat uskottavia. Joku saattaisi pitää infodumppi-kohtia raskaina lukea, mutta minä avaruusintoilijana pidin niistä hyvin paljonkin. Avaruuden valloitus on aina kiinnostanut ja voisin hyvinkin kuvitella haluavani itsekin käydä Kuussa turistina, jos se vain olisi mahdollista, vaikka ei minulla siihen tietty olisi varaa.

Kuuhun lentäminen ja siellä asuminen maksavat ihan hitosti. Niin kuin oikeastikin. Siksi siellä ei kovin usein kukaan käykään. Tiedepiireissä hehkutellaan Mars-planeetan tutkimuksella ja silloin tällöin joku richfuck (Weirin ilmaisu) ilmoittelee, että toiselle planeetalla perustetaan siirtokunta joskus pian. Ihan ensin tosin, siirtokunta luultavammin perustetaan Kuuhun, jos minnekään. Artemis on uskottavan oloinen kuvaus siitä millainen tuo mahdollinen Kuu-city voisi olla. Tässä kirjassa on jotakin retroromanttista.

Sanon sen nyt suoraan, mutta Andy Weir on ollut melkoisen kuutamolla kirjoittaessaan Artemiksen päähahmoa Jasmina Basharaa.  Jazz on melko jatsaava nuori mimmi, joka ei kaihda keinoja selviytyäkseen elämän pienistä ja suurista vaikeuksista. Hän on nähnyt parempiakin aikoja, mutta muutaman surkean elämänvalinnan tuloksena Jazz sinnittelee Kuun ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kaupungin, Artemiksen, alipalkkaisena lähettinä, joka hengenpitimikseen harrastaa myös salakuljetusta. Jazz on niin sanotusti hyvä jätkä, vaikka mimmi nimittääkin itseään paskaksi tyypiksi. Tämä paskuus pitää tietenkin nähdä vain hyvänä puolena.

Andy Weir loi esikoiskirjassaan Yksin Marsissa yhden miehen armeijan, avaruuden MacGyverin, joka setvi hengissäpysymiskysymyksiä matikkapäällään tuosta noin, lukijaa hauskuuttaen. Artemiksen Jazz on tämän saman hahmotyypin kopio, mutta naisen nahoissa, ei-amerikkalaisine juurineen (Saudi Arabia). Tämä on virkistävää, vaikkakin hetkittäin hämmentävää. Kirjassa on kohtia, jotka saavat kulmakarvat kohoilemaan. Esimerkiksi kun Jazz vertaa kuukaupungin kupoleita naisen rintavarustukseen, ja sitten kysyy vielä lukijalta, että eikö olekin ihan sen näköistä.
Noh.
Weir kiittelee kirjan lopussa useampaa henkilöä (mm. äitiään) avusta naispuolisen päähenkilön kirjoittamisessa.
Sanotaan, että onneksi häntä on autettu, sillä jos Weir olisi luottanut vain omiin vaistoihinsa...

Suosittelen kirjaa kaikille kuuhulluille ja muillekin tiedenörpelöille.