lauantai 14. lokakuuta 2017

Luettu: Muistojenlukija (#1 Väki), Elina Rouhiainen, 2017

Väki-trilogian kotisivut

Kustantaja: Tammi 08/2017
Sivumäärä: 388 (kovakantinen)
Ikäryhmä: 15+
Kategoria: lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sarja: Väki


Muistojenlukija on helsinkiläisen Elina Rouhiaisen uuden Väki-fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu entisille koti-hoodeilleni Itä-Helsinkiin. Rouhiainen on vaihtanut Kainuun susimetsät urbaaniin ympäristöön, uudenlaisiin henkilöhahmoihin ja omaperäisyydessään ihastuttavaan fantasiaan.

"Ehkä hyvät kirjoittajat olivat niitä, jotka keksivät sanottavaa silloin kun sanominen oli kaikkein tärkeintä, eikä vain silloin, kun heitä huvitti." s. 10

Kiuru on 16-vuotias hiljainen tyttö, joka haluaisi lähentyä romanijuuriaan, joista hänen äitinsä yrittää pitää Kiurun erossa kaikin keinoin. Kiurulla on perheensä lisäksi toinen salaisuus, jonka hän on jakanut ainoastaan parhaan ystävänsä, ja salaisen ihastuksen kohteen, Samuelin kanssa. Kiurulla on kyky lukea toisten ihmisten muistoja. Hän näkee ne lintujen muodossa ja voi myös napata sellaisen lennosta. Eräs päivä hän varastaa sattumalta hekumallisen muiston edessään kävelevältä pojalta. Tämä sattuma tutustuttaa Kiurun ja Samuelin Eurooppaa kierteleviin romaniveljiin, Dai'hin ja Neluun, mutta myös intialaistaustaiseen genderqueeriin, Bollywoodiin. Heillä kaikilla on enemmän yhteistä kuin he voisivat alkuun luullakaan.

"Kiuru olisi tietenkin voinut itsekin mennä tekemään tuttavuutta. Mutta hän ei liikahtanut. Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen." s. 80

Rouhiaisen Susiraja-sarja jo paljasti kirjailijan kyvyn luoda mukaansa tempaava tarina ja moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua. Väki-sarja alkaa niin voimakkaan vakuuttavasti, että hengästyin ihastuksesta. Odotin kirjalta viihdyttävyyttä, mutta se olikin jotain paljon enemmän. Heittäydyin sen maailmaan ja tarinaan siivet levällään (heko heko). Rouhiainen on leiponut nuortenkirjallisuuden ystäville modernin tarinan, jonka keskiössä pieni ihminen yrittää selvitä miten parhaiten kykenee. Muistojenlukija tuo henkilöhahmojensa kautta esiin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaon niihin, joilla on kaikkea, ja niihin, joilla ei ole mitään. Rouhiainen käsittelee arjen rasismia ja eriarvoisuutta realistisesti.

Itäkeskus ja Vuosaari ovat minulle tuttuja paikkoja. Niin meren, metron kuin seudun arkkitehtuurin ja asukkaiden puolesta. Aiemmin en ajatellut, että Helsinki Herttoniemestä itään voisi toimia minkään muunlaisen kuin hyvin ankean ja masentavan romaanin tapahtumapaikkana, mutta Rouhiainen todistaa tämän luulon vääräksi. Hän kertoo, että sieltä löytyvät Helsingin kauneimmat uimarannat. Hänen kuvailunsa muovaa paikasta salaisen paratiisin, jonne vain ani harva keskustasta uskaltautuu.

Romaanin on oltava hieman todellisuutta parempi, tietenkin, niin tapahtumapaikkojen kuin henkilöhahmojenkin kohdalla.

Kiuru on omanlaisensa sankaritar. Hänestä ei näin tarinan alkumetreillä oikein ole muuhun kuin pohtimaan omaa kykenemättömyyttään. Oletettavasti tarinan kaareutuessa Kiuru onnistuu kuoriutumaan ujoudestaan ja muuntautuu rohkeaksi ja räiskyväksi. Lukija ei voi muuta kuin ahmaista kirjan yhdeltä istumalta. Rouhiainen taitaa tämän pelin niin hyvin, että harmitus on melkoinen, kun kirja päättyy. Jos sarjan toinen osa olisi jo julkaistu, olisin tarttunut siihen saman tien.

"Tällaisina päivinä Kiurusta tuntui, että koko universumi oli päättänyt kokeilla, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän oppisi sanomaan ei." s. 81
"Mitä vikaa oli siinä, että tulisi unohdetuksi? Ettei jättäisi mitään jälkeä?" s. 123 

Eikö meissä kaikissa ole hieman undulaattia (lue Muistojenlukijan sivulta 213)? Itse ujona ja päättämättömänä samaistun helposti Kiuruun ja olen varma, että haukat söisivät minut heti, jos häkkini ovi aukaistaisiin.

Muistojenlukija noudattaa lajinsa kivee hakattuja sääntöjä sankareiden ihastumisista, pettymyksistä ja draamoista. Tämän suhteen lukija ei voi pettyä. Lempi räiskyy ja sydämet murtuvat. Tämän vastakohtana dialogiin tuo kepeyttä loistava Bollywood, jonka vitseiltä ei kukaan ole turvassa. Hän on täydellinen ystävä, vaikkakin oman menneisyytensä varjojen traaginen vanki.

Sarjan pahiksista emme saa tietää paljoa sadistisia metodeja ja jakunväriä enempää tässä ensimmäisessä osassa. He ovat ilmeisen vaarallisia ja tämä uhka toimiikin sankareidemme pääasiallisena motiivina. Rouhiainen on onnistunut ripottelemaan riittävän määrän mysteerejä ratkottavaksi, mutta hän ei sorru viljelemään niitä liikaa ja lukija voi turvallisin mielin luottaa hänen  kerronnallisiin taitoihinsa. 

Suosittelen Muistojenlukijaa ya-kirjallisuuden ystäville ja heille, jotka mielellään pakenevat karua todellisuutta fantasian pariin. Muistojenlukijassa tuo sama todellisuus on yhtä betonisen harmaa, mutta sen asukkailla on kyky manipuloida unia, tunteita ja muistoja. Mitä sinä tekisit, jos voisit nähdä toisten mieliin?


maanantai 18. syyskuuta 2017

Herkkyystestaus (blaa blaata kirjoittamisesta)



Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.

Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet.  Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.

Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.




Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.

Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.

Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.




Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä. 

Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?

Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.  




Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.

Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Luettu: Kivitasku, Anni Kytömäki (2017)

Kivitasku Gummeruksen sivuilla.

Julkaistu: 08/2017 Gummerus kustannus
Sivumäärä: 645 (sidottu)


Kivitasku kuuluu niihin monikerroksisiin romaaneihin, jonka tarinaa lukija palaa mietiskelemään vielä viikkoja, jopa kuukausia, lukemisen jälkeen. Anni Kytömäen uutuus vie lukijan eri aikakausille ja mitä moninaisimpien henkilöhahmojen kautta kokemaan ja toteamaan, kuinka voimaannuttava ja parantava voima luonnolla ja varsinkin suomalaisella järvimaisemalla, rantaviivalla, sileillä kallioilla ja synkkenevällä metsänreunalla on. Sen tietää jokainen hiljaista saunailtaa vesistön ääressä istunut.

Anni Kytömäki häikäisi meidät esikoisellaan Kultarinta, joka keskittyi ihmisen - ja myös eläimen - oikeuteen omasta elintilasta. Kivitasku sen sijaan pistää miettimään yksilön itsemääräämisoikeutta. Kytömäen vahvuuksiin kuuluu rakastettavien, realististen ja ennen muuta romanttiset mittakaavat täyttävien henkilöhahmojen luominen. Hän kirjoittaa rakkaudesta. Se on kaiken takana ja taustalla, tarinaa ei olisi ilman. Mutta Kytömäki tekee sen tyylikkäästi ja historian painaviin kerrostumiin taiten nakutellen. Mikään ei ole turhaa, saatikka päälle liimattua.

Kivitaskun tapahtumat sijoittuvat kolmeen eri historian ajankohtaan. Tapahtumapaikakseen tarina on valinnut Louhurannan, jossa sijaitsee ajankohdan mukaan koti, vankityöleiri tai mökki. Tarina lähtee liikkeelle Helenasta, joka haikailee kaukomaille sodanjälkeisessä Suomessa. Kaukomaiden sijaan häntä odottaa hyvin toisenlainen muutos. Toisaalla Sergei odottaa telotusta vuoden 1849 Pietarissa. Hän on nuoruudenvimmassaan tehnyt tsaarin valtaa arvostelevia kirjoituksia. Sergein matka teloituslavalta vankileirille ja aina Saimaan kanavan rakentajaksi on koskettava ja tuo hyvin esiin, miten helposti voi menettää kaiken. Hänestä kasvaa kokonaan toinen mies koettelemuksien kautta, ja muutenkin. Veka sen sijaan yrittää paeta osastohoitoa ja itse asiassa koko maailmaa. Hän joutuu pakenemaan vuonna 2012 sukunsa mökille saadakseen olla rauhassa.

Jokainen kirjan kolmesta tarinakaaresta on kiehtova ja antoisa. Olisin kaivannut hieman enemmän, tai suurempaa osuutta Helenalle. Olin myös pitkään eksyksissä Vekan kanssa, mutta se on vain omaa syytäni. On parasta vain luottaa kirjailijan käyttämiin tehokeinoihin. Kytömäki kyllä paljastaa kaiken lopussa. Eniten nautin Sergein tarinasta. Kytömäki tuo esiin aiheita, joista mielellään vaietaan, tai joista puhuminen on pitkään ollut vaikeaa. Hän antaa äänen hyljeksityille.

Jään innolla odottamaan Anni Kytömäen seuraavaa romaania ja uskallan jo arvuutella, mikä sen luontoteema tulee olemaan. Esikoisessa liikuttiin metsässä. Kivitasku vei lukijat vesistöjen rannoille. Mahtaisiko kolmas teos liittyä ilmaan? Ilmastoon? Ei auta kuin odottaa, vesi kielellä, käsi sydämellä.

Toivoisin, että Anni Kytömäki voittaa Finlandian Kivitaskulla. Mikään ei tietenkään ole ennalta taskussa. Kävi miten kävi, on Kivitasku merkittävä teos ja suosittelen sitä lämpimästi lukijoille, jotka nauttivat luonnon parissa liikkumisesta, historiasta ja monimutkaisista ihmiskohtaloista.



torstai 7. syyskuuta 2017

YA-kirjallisuus ja mikä siinä on niin vaikeaa

Firenzen Yipi Yipi Yeah -liikennemerkki.

Minusta viihtyminen on tärkeä osa ihmisen ja lukijan elämää. Eikö? Onko kirjallisuus, joka lisää lukijan viihtymistä, ja näin ollen ehkä myös hyvinvointia, huonompaa kirjallisuutta kuin kirjallisuus, joka tuo lukijalleen jotakin muuta? Ja mitä on se mahdollinen muu 'lisä', jota taideproosa tuo lukijalleen, johon viihdyttävä kirjallisuus ei kykenisi? Eikö kirja voi olla samaan aikaan viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja lukijan maailmankuvaa avartava? Ja eikö ole sen parempi, mitä nuorempana lukijoiden suodaan viihtyvän kirjojen parissa?

Kyllä te kaikki tunnette perhe- ja tuttavapiirissä sen nuoren, joka lakkasi lukemasta kirjoja tietyssä iässä. Ja kun tuolta nuorelta kysytään, miksi hän ei enää lue kirjoja, on vastaus usein "Ööhm, kun en mä löytäny mitää kivaa luettavaa." Kärjistettynä totean, että vakavamieliset kirjallisuuspiirit suorastaan puskevat nuoria pois kirjallisuuden parista. Sen jälkeen he valittavat, kun ihmiset eivät osta kirjoja.

YA:ta lukevat onneksi paljon myös yli-ikäiset nuoret, joista osa myös kertoo lukukokemuksistaan muille lukutoukille kirjablogeissaan. Näin YA-kirjallisuus saa huomiota, jota se ei saa helposti muista medioista. Ilmeisesti tätäkään ei saisi tehdä, koska kaikenlainen huomio vääränlaiselle kirjallisuudelle pahoittaa vakavamielisen kirjallisuushenkilön mielen. Puhumattakaan nyt pelkästään YA-kirjallisuuteen keskittyvästä kirjallisuustapahtumasta. Sehän olisi jo täysin ajattelematonta. Rikollista!

Viihdekirjallisuushan on suorastaan vaarallista. Se syö muuta kirjallisuutta ja myös arvaamattomia lukijoita.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miksi YA mielletään automaattisesti viihdekirjallisuudeksi. Johtuuko se siitä, että YA on kohdistettu nuorille ja nuorenmielisille? Nuorethan eivät voi mitenkään olla vakavia tai vakavasti otettavia. Hehän ovat vain planeetan tulevaisuus. Rock and Roll'han myös korruptoi nuoria maailmanlaajuisesti. Pyhä häväistys sentään.

Hmmm, vastarinta on todellista. YA:ta ei päästetä helpolla, ja kaikista vähiten omien parissa. Helsingin Worldconissa päätettiin elokuussa WSFS Business Meeting -vuosikokouksessa uudesta kirjapalkinnosta. Kokonainen kirjailijakunta hurrasi ilosta. Huomio! Hugo-palkinnot tullaan jatkossakin jakamaan tiettyjen kategorioiden teoksille, mutta YA-kirjoille luotiin oma kirjapalkinto (mikä on suuri mahtavuus), mutta palkinto ei tule kuulumaan Hugoihin. Worldcon-75:ssä tehty päätös oli käänteentekevä siitäkin huolimatta. Hugojen rinnalla tullaan jakamaan oma erillinen spekulatiivisen fiktion YA-kirjapalkinto. Matka tähän päätökseen on ollut pitkä.

Eli. Jos arvostus on hankalaa hankkia oman perheen piirissä, eikö se ole lähes mahdotonta suuressa pelottavassa maailmassa?

Ei, jos lukijat saavat päättää.

Kuten minä itse, hiemän yli-ikäinen nuori, joka kirja-anarkistina viis veisaan muiden arvotuksista ja veisauksista, luen mitä mieleni tekevi. Parasta on olla kaikkinälkäinen. Se, että joku lukee jotain muuta kuin mitä itse kirjoittaa, ei ole pois itseltä. Jokainen lukeva ihminen, kirjamaustaan riippumatta, on tärkeä ja arvokas lukija.


-- -- -- -- -- --

Tämä postaus ei ole vastareaktio mihinkään tiettyyn kirjoitteluun, tai kenenkään tietyn mielipiteisiin, vaan yleisreaktio yleiseen kirjallisuusilmapiiriin, jossa lukijan on yhä vaikea tulla ulos YA-kirjakaapistaan. Yritän vain levittää kirjallisuuden ilosanomaa itse kullekin. Olkaa kilttejä, suvaitsevaisia ja katselkaa kirjamaailmaa avarin mielin.




 

torstai 31. elokuuta 2017

Ajatussepeliä bloggaamisesta (hajautettua blaa blaata)

Kasvi toisesta ulottuvuudesta.

Madame Mary von Törne, alias minä, alias ulkosuomalainen, alias hetkittäinen kirjailija, julkaisee tässä blogissa silloin tällöin (useimmiten tällöin) ajatuksiaan. Aihevalikoima on yhtä laaja kuin avaruus. Normandiani-blogissa ei ole päätä eikä häntää, se vain on. Blogithan on todettu jo moneen otteeseen kuolleeksi. Aikaansa seuraavat vloggaavat. Minä elän jossain toisessa ajassa.

Olen miettinyt taajaan pitäisikö minun jakaa blogi useampaan eri aihealueeseen: yksi Normandialle ja Ranskalle, yksi kirjoittamiselle ja kirjoille, yksi hevostelulle, yksi maailmanparantamiselle. Ja joka kerta kerron itselleni, ettei sinulla hyvä ihminen ole aikaa eikä energiaa pitää tsiljoonaa eri sivustoa, tuskin intoa riittää tälle yhdellekään, saatikka sanottavaa.

On aiheita, joista mielelläni kirjoittaisin useamminkin, kuten kirjat, omani ja muiden. Mutta se toistaiseksi ainokainen omani on jo niin menneen talven juttuja, ettei sitä tarvitse enää kaivella esiin. Kirjoitan toki jatkuvalla syötöllä uutta, mutta en ole saanut mitään valmiiksi. Tai olen, mutta kaksi käsikirjoitusta olen joutunut vain hautaamaan. Ja se jota olen työstänyt viimeiset kahdeksan kuukautta, on vielä niin kesken, että siitä on turha toistaiseksi sanoa enempää. Kaikki on epäkonkreettista ja ei-relevanttia.

Toisten kirjoista sentään jaksan kertoa. Aina kun luen ihanan kirjan, haluan julistaa sitä koko maailmalle. Tämä ei kuitenkaan ole kirjablogi, ja vältän kirjoittamasta kirjoista, jotka jätän kesken (hyvin harvinaista) tai joista en ole muuten innostunut. Se ei vain tunnu sopivalta, koska kuulun itse kirjoittavaisiin. Pidän nykyään linjaa: jos ei ole riittävästi hyvää sanottavaa, en sano mitään. Jätän kritiikin niille, jotka voivat sitä antaa.

Kerron myös mielelläni vinkkejä Ranskaan matkaaville. Päivätyössäni puurran turistien parissa, lomilla reissaan maata ristiin rastiin, koska Ranskasta on moneksi. Vien blogin lukijoita museoihin ja vuorille, silloin kun ehdin, koska taas on mainittava, että tämä ei ole myöskään matkablogi. Siihen minulla ei vieläkään ole riittävän hyvää kameraa. (wink wink jos joku, esim. Canon, haluaa sponsoroida!)

Hevosestakin kerron usein. Useimmiten. No hyvä on. Vietän kaiken vähäisen vapaa-ajan (kirjoittaminen ei ole vapaa-aikaa, se on minun toinen työni) talleilla. Siksi jututkin pyörivät usein karvaturpani ympärillä, ihanista lannanhajuisista talvipeitteistä kiitolaukkaan sänkipellolla. Sitä rataa. Rakas ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä minun elämääni kuuluu. En oikein tiennyt mitä sanoa, kun olin jo kertonut, että kirjarintamalta ei mitään uutta ja mitään muutakaan uutta ja ihmeellistä ei elämääni kuulu. Sama työ, sama talo, sama mies, sama lapsi, kissa, käsilaukku... Ystäväni totesi siihen, että posti kulkee ja kaupassa käydään, vaikos? Mainitsen nyt tässä että, ystäväni on puheripuli-ihmisiä ja hänen seurassaan viihtyy, vaikka ei itse sanoisi sanaakaan moneen tuntiin. Ja olen tuppisuu. En mielelläni kehuskele elämälläni. Maailmanpolitiikasta sen sijaan voin paasata kuin pastori, mutta harva sitä jaksaa kuunnella.

Mutta niin, se hevonen. Se vie kaiken aikani, eli sitä minä olen viime ajat puuhannut. Sitä ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska se kuulostaisi elämällään kehuskelulta.


H.R.M. Maxwell Maximus 

Normandiani-blogi elää hiljaiseloa. Kuulostaapa kiehtovalta. Miksi tapahtumattomuus on niin aliarvostettua, vaikka kaikki kärsivät stressistä, melusta ja liiasta hypetyksestä? Vaihtaisinko blogin nimeksi Hiljaiset Taivaanrannat? Tai Unelias Ulkkis? Tai Tuppisuu Tädin Turinat? Seuraajien määrä varmaan räjähtäisi tuosta TTT:stä.

Kaikesta pitäisi olla koko ajan hirveästi jotain mieltä. Pitäisi oikein tyrkyttää omaa mielipidettään. Ja ennen muuta pitää pahoittaa mielensä koko ajan. Koska Kaikki On Niin Kamalaa ja Kaikki Ihmiset Ovat Niin Tyhmiä!!! Ettekö tajua? No, minä en. En jaksa. On parempaakin tekemistä. Maailma on paska. Elämä on kamalaa. Ja sitten me kaikki kuolemme.

Kunnes se päivä, kun minäkin pahoitan mieleni. Varsinkin, kun kirjani saa vain kaksi tähteä Goodreads-sivustolla ja se pudottaa keskiarvon alle kolmen tähden. Silloin tekisi mieli sanoa suutuspäissäni kaikenlaista. Olen ajan myötä oppinut olemaan sanomatta. Niin on parempi. Totuushan on se, että suuri osa kirjani lukeneista ja siitä pitäneistä eivät seuraa sen enempää Goodreadsiä kuin mitään muutakaan ja eivät näin ollen tule jättäneeksi tähtiä yhtään mihinkään. Eikö niin?

Blogini on paikka, jossa yritän tuoda kivoja asioita esiin. Yritän. Välillä pohdin vakavia juttuja, kuten ranskalaisen julkisen koululaitoksen ihmeellisyyksiä. Te muut Ranskan ulkkikset, eikö teitäkin hirvitä ostaa koululaisillenne kuulakärkikyniä (BIC:in neliväri) tai niitä vielä kalliimpia, joissa on se magique kumi? Kun kaiken voisi hoitaa luontoa säästävällä ja halvemmalla lyijykynällä? Niin kuin järkevässä Suomessa silloin joskus, kun me olimme lapsia ja Suomenmaassakin oli vielä jotain tolkkua?

Niin, toisinaan mietin myös ulkosuomalaisuutta, toiseutta, pihalla olemista kaikesta. Kuningas ilman valtakuntaa. Kuulkaahan, kahdessa maassa on puolensa. Ei vain se, että voi hurrata sen toisen, paremmin yleisurheilussa pärjäävän maan menestykselle. Puolensa on siinä, ettei oikein tarvitse olla suomalainen, eikä varsinkaan ranskalainen. Saa valita tuulien mukaan. Tai olla valitsematta. Itse olen maaton nykyään. En ole kansalainen. Passi minulla on, vain yksi (hitsi se pitää uusia, raaah!) En jaksa isäinmaallista kohkaamista. En ota osaa Suomi Sata -juttuihin. Hyvä ne, jotka ottavat. Kyllä Suomea saa ja pitääkin juhlia. Olen valinnut osakseni kohkata muista asioista.

Blogissa yritän välttää raskaita aiheita. Jätän sen kaunokirjalliseen tuotantooni. Normandiani sinnittelee yhä, vaikka toisinaan olen varma, ettei näitä juttuja lue kukaan muu kuin äitini. Äidit ovat ihania.