maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ihmiset jotka tekevät hulluja asioita


Inspiraatio piileksii näissä maisemista.


Kun kerron jollekulle, että kirjoitan romaania, hän harvemmin yllättyy. Jos hän tuntee minut vuosien takaa, hän tietää että en viihdy tavanomaisuuksissa. Jos olemme vasta tutustuneet, hän ymmärtää, että joskus ihmiset vain tekevät hulluja asioita. Se on inhimillistä.

Mikä tekee romaanin kirjoittamisesta päätöntä, on se että minä en ole kirjailija. Kuka tahansa voi silti kirjoittaa romaanin, periaatteessa. Mutta se on vähän hölmöä, koska kaikki tietävät, että sen julkaiseminen on melkein täysin mahdotonta ellei ole jo kirjailija.

On ihmisiä jotka opettelevat lentämään, vaikka tietävät ettei heillä ole varaa lentokoneeseen. Se ei estä heitä haluamasta. Kun he lentävät ensimmäistä kertaa yksin, he lentävät. He eivät kävele, kellu saatikka kiipeile. Heillä on siivet.

Kaukaisuudessa siintää metsä.


Lentämisellä on hintansa: lupakirja maksaa maltaita.

Olen viettänyt niin paljon aikaa käsikirjoitustani suunnitellen, etten muista mistä kaikki alkoi. Enkä tiedä saanko sen koskaan kirjoitettua. Eikä minulla ei ole takeen taetta kustannussopimuksesta. Miksi siis kaikki vaiva? Voisin viettää aikani puutarhaa kastellen tai kuntoa kohottaen. Määränpää olisi saavutettavissa ja tuloksiakin odotettavissa.

Valitettavasti kuulun niihin kädellisiin, joille ei riitä puutarhan kaikkien kukkien loisto eikä piukka takamus. Siksi kirjoitan. Ne jotka ovat joskus lentäneet omilla siivillään ymmärtänevät.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Ei varaa virheeseen

Tilasin kolme (3) trois jauhelihapihviä. Nuori lihamestari ryhtyi pusertamaan lihaa myllystä läpi ja latoi valkoiselle vahapaperille neljä (4) quatre pihviä. Kiekaisin lihatiskin yli non non non KOLME! Valkoiseen paperilakkiin ja vähemmän valkoiseen essuun sonnustautunut nuori mies kääntyi ja katsoi minua vakavasti. Hänen silmänalustansa olivat tummat, niin myös hänen silmiensä huolestuttava palo. "Vous m'avez dit QUATRE."
Ei ei, korjasin häntä kertomalla olevamme vain kolme kotona, ja että olin pyytänyt varmasti vain kolme jauhelihapihviä.
Lihamestari pysyi paikoillaan, mutta sekunnin murto-osan ajan olin varma, että hän tarttuu puolen metrin pituiseen puukkoonsa ja iskee sen leikkuulautaan kuin ehta häjy. Sen sijaan hän iski neljännen ja ylimääräisen pihvin sivuun ja tokaisi: "Minä en tiedä miksi te sanoitte neljä, mutta te sanoitte n e l j ä."

Olin väsynyt ja nuori lihamestari myös. Se siitä. No big dil. Joistain asioista on vain joskus turha kinastella. Ehkä kumpikin oli omalla tavallaan oikeassa. Ja Ranskassa on turha odottaa asiakas on aina oikeassa -asennetta. Jos asiakas on väärässä, on hän väärässä, mutta ranskalainen on aina oikeassa, koska hänellä ei ole varaa olla väärässä.

Tähän asenteeseen pohjautuu paljon. Ja jos tekee virheen, niin siitä ei pidä jäädä kiinni, ja jos jää niin sitä ei pidä myöntää. Osasyy tähän mentaliteettiin selvisi minulle iltauutisista. Syypää on koulu!

Ranskalaisella koululaisella on hirmuiset suorituspaineet. Oppilaat laitetaan arvojärjestykseen sen mukaan kuinka nopeasti he assimiloivat opetuksen ja antavat virheettömiä vastauksia. Jos vastaat väärin, olet huono. Huono oppimaan, huono oppilas, huono ranskalainen.

Uutisessa näytettiin ala-aste ikäisiä tenavia pulpeteissaan ja kädet ojossa valmiina vastaamaan opettajan kysymykseen. Opettaja valitsi oppilaan, jonka käsi oli epävarmassa puoliojossa ja poika yritti muodostaa vastausta äänihuulillaan, mutta oli selvää, että vastaus viipyisi vielä hetken pojan synapseissa. Vieressä istuvan tytön käsi heilui ilmassa kuin villiintynyt tuulimylly ja kaikille oli selvää (myös poikaparalle) että tyttö tiesi oikean vastauksen. Voi sitä stressin määrää pienen lapsen elämässä.

Ranskalaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lapsi opi sen paremmin, vaikka hänet laitettaisiin kuinka tiukkaan puristukseen pulpetissaan. Päinvastoin tutkimus näyttäisi antavan meriittiä pedagogiselle opetukselle, jossa väärää vastausta ei rangaista vaan keskitytään opettamaan lapsille niitä oikeita vastauksia stressaamisen sijaan. Minä en tiedä miksi, mutta näin äkkisiltään tämä tutkimus tuntuu minusta aika turhalta, asiahan on itsestään selvä.

Mutta ranskalaiselle virhe on virhe. Vain huonot tekevät niitä ja siksi heidän on hävettävä. Vaihto-oppilaana taisin olla (tai se on melko varmaa että olin) ranskankielen kurssini huonoin oppilas. Herttainen opettajamme puhui aivan liian nopeasti. En ymmärtänyt puoliakaan. Vastasin yleensä väärin tai väärään kysymykseen tai olin väärässä luokkahuoneessa. Nopeasti opettaja oppi vääntämään otsalleen turhautuneen ryppymeren kun oli vuoroni vastata. Hän ei vihannut minua, mutta sitä että olin melkein aina väärässä.

On lapseni vuoro kuluttaa pöksyjään koulun penkillä. Hän on 9 vee ja hän painii niin monimutkaisten laskutoimitusten kanssa, että minä joudun tarkistamaan hänen läksynsä laskukoneella. Meiltä menee joka ilta puolesta tunnista tuntiin läksyjen kanssa. Niitä on paljon ja ne ovat vaikeita, mutta lasta on autettava. Muuten hän voi joutua puristuksiin ranskalaisen yhteiskunnan odotusten ja omien tietojensa väliin. Tälle ilmiölle on hirviömäinen nimi: l'échec scolaire. Ja ranskalaisissa lapsiperheissä sitä pelätään kuin maailmanloppua.

Arvosanat riivaavat myös lukiolaisia. He valmistautuvat tällä hetkellä kirjoituksiin, he yrittävät passer le bac ja osa tulevista ylioppilaista käy lääkärin kautta hakemassa rauhoittavan lääkityksen koitoksen ajaksi. Usein myös maman ja papan saavat pillerinsä. Kirjoituksista riippuu koko lapsen tulevaisuus. Reputtaneet joko uusivat lukion viimeisen vuoden (sitä pitää anoa) tai he hakeutuvat toisiin opinahjoihin tai ilmoittautuvat työttömyyskassaan. Ei puhettakaan kirjoitusten tai niiden osan uusimisesta tai suorittamisesta osissa. Mikähän maksaa yhteiskunnalle enemmän?

Mutta toivoa on: tutkijat jatkavat hutkimistaan ja ehkä yhteiskunta oppii jotain virheistään.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Se suuri suomalainen romaani

Penskana luin suvun kirjahyllyistä kaikki suomalaisen kirjallisuuden klassikot. Sitten opin lukemaan englanniksi ja pengoin hyllyt uudestaan läpi. Ja englanniksi luin vuosia, jotain välillä ranskaksikin, mutta en mitään suomeksi. Miksi?

Kun aloin kirjoittamaan itse, havahduin huonoon äidinkieleeni. Kirjoitan suomeksi, koska englannin ja ranskan taitoni ovat fiktioon turhan ohuet, mutta tajusin nopeasti suomenkin olevan hakuteillä. Tai ehkei se koskaan ole ollut terässä.

Ryhdyin lukemaan suomeksi. Vältän suomennoksia,  koska niissä on jotain josta en vain pidä, yleensä. Suomentajan pitäisi itse olla lahjakas kirjoittaja, jotta hänen suomennoksensa olisi lukemisen arvoinen. Haluan ylläpitää ja oppia hyvää suomea. Sitä ilman ei minun kirjallisista projekteistani tule koskaan mitään.

Mutta mistä löytää hyvää luettavaa? Luen etupäässä viihdekirjallisuutta ja valitettavasti minun on vaikeaa löytää sellaista suomalaisen suomeksi kirjoittamaa teosta, jonka lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Luin viime vuonna Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan, johon ihastuin ja jolle odotan jatkoa. Kyseessä on englanniksi kirjoitettu tieteisseikkailu. Mahtaako suuri (suomalainen) yleisö edes tuntea tätä suurta suomalaista kirjailijaa, joka nyt vain sattuu elämään, asumaan ja työskentelemään Skotlannissa? Vaikka pidin Kvanttivarkaasta ja odotan sen jatko-osia, niin en silti pidä kirjaa sinä suurena suomalaisena nyky-romaanina, jota metsästän. Sen pitää olla kirjoitettu suomeksi, alusta alkaen. Mutta missä se on, onko sitä? Mitään mieltä räjäyttävää en ole vielä saanut käsiini.

Olen etsinyt luettavaa niin lukupiirin kuin kirjallisuusblogienkin kautta, mutta toistaiseksi lukemani suomalaiset nyky-romaanit ovat suurimmaksi osaksi jättäneet minut kylmäksi tai sitten kirja on ollut mukavaa luettavaa, mutta ei sen enempää. En aio niitä tässä luetella, koska tarkoitukseni ei ole pitää lokia kirjoista, joita en suosittele kenellekään. Toisaalta sellainen saattaisi olla käytännöllinen. Sieltä löytyisi ainakin yksi Finlandia-palkittu teos, josta poikani taitteli kirjasiilen. Se on huonon kirjallisuuden uusiokäyttöä.

Kirjasiilessä säilyvät muistilaput ja kirjeet.

Siilin taittelee nopeasti.

Siili on palannut luontoon.


Jatkan kirjoittamista ja sen metsästystä.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Vaalipäivän jälkeinen hiustenkipu

Eilinen oli niin täynnä politiikkaa, että päähän sattuu. Sitä tuli ahmittua pöhnään asti. Ja tuloksena on minusta yksi hyvä ja huono uutinen:

Se hyvä ensin: ranskalaiset ovat taas kiinnostuneet politiikasta, demokratiasta ja äänestämisestä. He uskovat, että äänestämällä voi muuttaa asioita ja muutosta he haluavat.

Sitten se huono: Front Nationalin saama kannatus...

Mistä on tehty huominen, muuttuvatko asiat ja mihin suuntaan, eikö Joulupukkia olekaan ja kuka pelastaa maailman? Eihän näihin kukaan osaa vastata, mutta minua raivostutti se, ettei eilisillan vaalipaneelissa kukaan edes yrittänyt vastata kansalaisten kysymyksiin, joita heille esitettiin suorassa lähetyksessä. Tärkeämpää oli puhua vastapuolen edustajien päälle, niin ettei studion kakofoniasta saanut mitään selvää.

Tuloksena mediakrapula, röyh.


Kotikylää
Mies kävi suorittamassa kansalaisvelvollisuuden ja minä toimin vaalitarkkailijana. Sali oli täynnä toinen toistaan vakavailmeisempiä rouvia ja herroja. Itse Monsieur Le Maire vahti ääniuurnaa. Avustajia oli paikalla ainakin 6. Järjestelyt vaikuttivat minusta ihan moitteettomilta.

Asumme maalla. Täällä jylläävät France Profonden aatteet, isänmaa ja sen entinen loisto. Odotan, että saan lehdestä lukea oman kylän äänestysprosentit. Tiedän jo ennestään, että kylässämme ollaan enemmän oikealla kuin vasemmalla, mutta tällä kertaa haluan tietää kuinka moni äänesti äärioikestoa, pelkään että moni.

Ohessa pari kuvaa muuten kauniista kotikylästäni.

1800-luvulta


Kirkko ja 1. maailmansodan muistomerkki,
 johon on kaiverrettu oman kylän kaatuneiden nimet.

Kylän linna

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Universumin kaikki lehmät

Sataa. Ruoho kasvaa. Se tuuhenee ja sen vihreys syvenee. Silminnähden.



Olen varma, että tuolla jossain on planeetta, jolla myös kasvaa ruohoa. Mutta onkohan se vihreää. Mitä jos se on punaista. Ja sen punaruohoisen planeetan asukas miettii ovatko muiden kaukaisten maailmojen asukkaat vihreitä.

Tieteistarinaa kirjoittava miettii näitä suuria kysymyksiä. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Jos tuolla jossain avaruudessa märehtii lehmä, on se yhtä mustavalkoinen kuin Monsieur P:een lehmät. Ne samat, jotka miinoittivat kotikatumme. Ne samat, joiden perässä juoksin pellolla. Pelkäsin, että ne karkaavat paksumman ruohon perässä aina vilkasliikenteiselle tielle. Ja catastrophe. Onneksi meitä oli  monta juoksemassa pellolla, meitä kaupunkilaisjuntteja, jotka emme osaa puhua lehmille. Riittää kun kauniisti pyytää.

Mutta älkää yrittäkö puhua järkeä nuorelle "toro":lle. Koin eräs päivä töissä kolmanne asteen yhteys- tyylisen metafyysisen bizarre hetken. Vastaanotosta juuri poistunut asiakas palasi takaisin sisälle ja ilmoitti, että parkkipaikalla on lehmä. Mietin hetken. Oliko hän juonut paljon Calvadosta vai oliko tämä jokin ranskalainen vitsi, jota en ymmärtänyt (mikä on todennäköisempää kuin se, että parkkipaikalla tosiaan jököttäisi lehmä). Mutta mies oli tosissaan. Astelin ulos hänen perässään ja hetkeä myöhemmin katselin mustavalkoista nuorta normandialaista toroa, tai toro katseli minua, suurilla silmillään. Paikalle ilmeistyi samalla hetkellä mies, joka näytti juuri siltä kuin lehmänsä kadottaneen miehen tulee näyttää. Baskeri tiukasti korvilla, lehmäkeppi kättä pidempänä valmiina ojossa ja suu täynnä sanoja, joita en ymmärtänyt. Hän puhui lehmää, mutta toro ei kuunnellut vaan hölkkäsi parkkipaikalta puistoon ja piiloutui puskan taakse.



Minulle kerrottiin vasta myöhemmin, että lehmä voi olla hyvin vaarallinen eläin villiintyessään. Olisinpa tiennyt sen silloin, kun juoksin pellolla päästelleen "shuu shuu" ääniä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Kuka lukee muuta kuin viihdekirjallisuutta?

Eli ei-hömppää.

Ja mitä on tämä ei-hömppä jota kaikki lukevat?

Lukupiirissäni luetaan kaikkea mahdollista. Muille suositeltavan kirjallisuuden monipuolisuus on yhtä laajaa kuin piirimme jäsenistö. Tarjolla on kirjaa julkkisten elämistä ja eläimistä, palkittua romaania, kehuttua klassikkoa, elämäntapaopasta, historiallista eeposta, avaruusseikkailua ja filosofista pohdintaa. Mutta on kirjallisuuden laji, jota kukaan ei kehtaa myöntää lukevansa: hömppä. Hömppää ahmitaan, mutta sitä ei myönnetä, koska se ei ole sivistynyttä saatikka aikuismaista. Kuka nyt haluaisi lukea kirjan vain viihtyäkseen?

Sen sijaan kaikki tietävät mitä on hölmö kirjallisuus. Se koostuu niistä kirjoista, joita kukaan ei jaksa lukea loppuun asti tai joista luetaan vain ensimmäinen ja viimeinen luku esitelmää varten. Näihin kirjoihin kuuluu suurilla otsikoilla suitsutettuja ja vielä suurimmilla palkinnoilla palkittuja teoksia joista kukaan ei pidä ellei ole jostain poliittiskaupallisesta syystä pidettävä. Ja puhun tässä nyt ihan tavallisista immeisistä, joilla ei ole todettu vakavia mielisairauksia.

Olen sitä mieltä, että on aika nostaa viihdekirjallisuus takaisin sijalle jolle se kuuluu: reilusti esiin ja lukijoiden huulille. Sen ohella kaikenlainen kirjallisuus voi hyvin. Se että ei lue ollenkaan viihdekirjallisuutta, on kyseisen henkilön oma ongelma, ei itseisarvo eikä älyllisyyden mittari, mutta paljastaa ehkä huonon itsetunnon.

Mary von Törne uskaltautuu ulos kaapista, ja kailottaa kaikelle kansalle jotta sitten tiedätte: minä luen kaikkea, ihan kaikkea ja ennen muuta viihdekirjallisuutta johon luen myös ne kirjat joita en lukupiirissäni esittele. En puhu niistä, koska pelkään että ...että jotain. Onhan se nyt aikuisen naisen vähän outoa rohmuta kirja toisensa perään Star Wars -kirjallisuutta. Vai onko? Kirjoja kirjoittaa kokonainen armeija tieteiskirjailijoita. He itse ovat faneja ja kirjoittavat faneille, joita maailmassa kuitenkin riittää lapsista vaareihin (ja perheenäiteihin).

Viimeinen ei-hölmö lempikirjasarjani kirja tupsahti postilaatikkoon eilen. Jotta pääsisin sitä lukemaan mahdollisimman pian, on minun nyt kirittävä loppuun se toinen kirja, jota jo luen ja josta pidän, mutta joka ei vie minua hurjiin seikkailuihin toiseen galaksiin. Vain Bretagneen. Tämän nyt lukemani kirjan kehtaan esitellä tässäkin blogissa. Sitä suositeltiin alkujaan lukupiirissäni, mutta en usko että ostan kirjan jatko-osan. Sen sijaan tiedän, että joudun tilaamaan ne 5-6 kirjaa avaruusoopperaa jotka tulevat ilmestymään tämän ja ensi vuoden aikana.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Korjaamolla

En tiedä miten Suomessa on asianlaita. Voiko siellä kävellä (ajaa) sisään autokorjaamoon sydän kepeänä, mieli vailla huolia ja avoimin mielin? En ole koskaan omistanut autoa Suomessa, kortinkin ajoin Ranskassa. Eli en voi verrata. Ei auton omistaminen Suomessakaan sijoitus ole, mutta yksi Ranskaan liittyvistä emä-ennakkoluuloista on ranskalaisten korjaamoiden surkeus...vähän samaan tyyliin kuin se, että ranskalaiset naiset eivät aja kainalokarvojaan (tästä puhuttiin pitkään business koulun ennakkoluulo-tunnilla vaihto-oppilaiden ja paikallisten oppilaiden sekapaneelissa).

Menneellä viikolla minulla oli relluni kanssa muutama ongelma. Akku piti vaihtaa. Sytytystulpista puolet kaput. Auto vetää ajaessa oikealle ja tärisee pelottavasti moottoritiellä. Suuntasin (klenkkasin) vakikorjaamolleni pyytämään hinta-arviota suurimmista töistä. Illalla kotona istuimme mieheni kanssa hiljaa arvion äärellä.

Minua ei ihan oikeasti haittaisi siirtyä takaisin hevoskärryihin.

Onneksi kyseessä ei ole maailmanpankin apua vaativa katastrofi, vaan ihan tavallista osien kulumaa ja auton huoltoa. Siitä huolimatta ihmettelemme muutaman pikkuriikkisen metalliränkylän hintaa. Netistä samat ränkylät saa vähän päälle 20 eurolla, mutta korjaamo laskuttaa samasta tavarasta yli 80 euroa per nippelinappeli. Mental note: muista sijoittaa autokorjaamoihin.

Kaksi vuotta sitten marssin suurin piirtein pää tyhjänä korjaamolle vaihdattamaan jarrupaloja. Minulle printattiin noin 1500 euron hinta-arvio kaikesta korjattavasta mitä korjaamon omistaja väitti silmä värähtämättä autoni tarvitsevan. Vaihdoin korjaamoa, mutta siitä huolimatta en astu sisään yhteenkään merkki- tai ei merkki -korjaamoon vailla otsahikistä epäluuloa ja vainoharhaisuutta.

Olen sitä mieltä, että ranskalaisten pitäisi :
a) valmistaa autoja, joita ei tarvitse koko ajan korjata (ottaa vaikka mallia japanilaisista),
b) laskuttaa inhimillisemmin autojen varaosista,
c) lopettaa naisautoilijoiden huijaaminen autokorjaamoilla.

Ja Ranska olisi parempi paikka elää.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Le bonheur est dans le détail

Le plaisir est le bonheur des fous, le bonheur est le plaisir des sages.
Citations de Jules Barbey d'Aurevilly
Le plaisir est le bonheur des fous, le bonheur est le plaisir des sages.
Citations de Jules Barbey d'Aurevilly
Onni on ehkä vain vastakohta, mutta onneksi on olemassa lauma pieniä ilonaiheita, jotka riittävät antamaan makua elämään.

Jos minun pitäisi olla jostain onnellinen ja kiitollinen juuri nyt:

- minusta on fantastista, että löysin kun löysinkin ratsastuskoulun missä saan tarvitsemaani opetusta rennossa ilmapiirissä, ja kaiken kruunaa kokovartalolihaskipu, joka on pelkästään positiivista koska se on saatu urheilemalla aikaan;


- iloisen asian odottaminen on onnea myös, riittää pelkkä ajatus siitä, että pian rakas ystävä tulee kylään, millonhan me näimme viimeksi...siitä viis, kohta me taas tapaamme;

- tarinoiden ideoiminen ja kirjoittaminen tuottaa minulle joka kerta niin suuren onnipläjäyksen, etten oikein osaa sitä edes sanoiksi pukea, se on jossain pienten pörröisten eläinten ja komeetta kiertoradalta nähtynä -välillä;


- ilman heidän huumoriaan en heitä kestäisi, kiitos ranskalaisten vitsiherkkyyden jaksan heidän parissaan elää ja ajaa joka aamu töihin kuunnellen radion rääväsuiden loan, herjan ja läpän heittoa.

Tuo viimeinen tuntui jo vähän pohjalta kasaan raavitulta, mutta neljä positiivista asiaa on minulta jo paljon. Kiitos tästä haasteesta Stazzylle. En laita haastetta kiertämään, toivotan vain kaikille tutuille ja tuntemattomille paljon pieniä onnenhippusia ja kertokoot niistä itse kukin omalla tavallaan.

Ainiin, onnea on myös perjantai, hyvää viikonloppua!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Vesisota

Istuin kaikessa rauhassa juomaan päivän toista kupillista kahvia. Kulaus jäi puolitiehen, koska sylkäisin kuravedet takaisin kuppiin. Olen tottunut juomaan expressoa, mutta tänään siinä oli kummallinen sivumaku. Aivan kuin joku olisi maustanut kahvini saippualla.

Syypää oli reistaava adoucisseur d'eau, laite joka pehmentää vettä. Vesi suodatetaan niin, että sen kalkkipitoisuus laskee. Normandian maaperä on enimmäkseen kalkkia. Suodattamaton vesi voi vahingoittaa pesu- ja tiskikoneita, kun kalkkia kertyy tarpeeksi putkistoihin.

Kalkkiveden juominen ei ilmeisesti sinällään ole vaarallista, mutta vedessä voi piillä muitakin kutsumattomia aineita. Vedenlaatua on tutkittu ja tutkitaan säännöllisesti ja usein ilmenee, että maataloudessa käytetyt myrkyt ja muut päästöt päätyvät pohjavesiin. Näitä myrkkyjä siedetään tiettyyn rajaan asti, mutta toisinaan kunnat ilmoittavat asukkailleen, että vesijohtovesi ei ole toistaiseksi juotavaa. Mutta tämä on harvinaista. Yleisesti ottaen vesijohtovettä voi juoda.

Tavallinen ranskalainen ostaa juomavetensä kaupasta pullotettuna. Se on aina ollut näin ja tulee aina olemaan näin. Vittel, Evian, Badoit...pitävät tästä huolen. Vesi on miljoonabisnes. Itse olen pullovettä vastaan. Ostan sitä vain nirsoille sukulaisille. Tähän asti olen pysynyt hengissä johtovedellä. Säästyn myös raijaamasta tyhjiä pulloja kierrätykseen.

Hetki jolloin huomaan Normandian veden kovuuden, on se kun käyn suihkussa Suomessa. Hiukseni muuttuvat kalkittomasta vedestä kamaliksi, kuiviksi, sähköisiksi ja häivähdyksen vihertäviksi. Kaikkeen tottuu. Paitsi ehkä saippua-kahviin.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Linnoja ja noopeleita

Mitä haluat nähdä, kun tulet Ranskaan? Minne suuntaat visiitille? Mikä vetää tässä maassa eniten puoleensa?

En tiedä teistä kaikista muista, mutta äitini lempikohde ovat les châteaux! Ja äitini on oikeassa, koska niitä on täällä pilvin pimein. 

Tuossa muutaman metrin päässä kotioveltani on tämä myytävänä:


Vai voiko tätä linnaksi kutsua? Itse sanoisin manoir, mutta paikallisille se on château eikä yhtään sen vähempää. Château'n verran siitä pyydetään hintaa (750 000). Ostajan on parempi olla vähintään pienen maan prinssi. Lämmityskuluista puhumattakaan. Pytingissä on 8 kylppäriä, mutta ilmoituksessa ei kerrota tuleeko henkilökunta paketin mukana.

Jossain kouluvuosieni pölyisissä muistoissa lojuu haperoituneena kuva Ranskan Vallankumouksesta ja giljotiinista. Kun kohtasin ensimmäistä kertaa ns. noble'n, ranskalaisen aristokraatin, tuo kellastunut kuva vallankumouksesta repeytyi pieneksi silpuksi ja hävisi historian tuuleen. Kaikilta siniverisiltä ei siis katkottukkaan kaulaa. Ehkä muutama pääsi pakoon ja tuli takaisin, kun pöly oli laskeutunut.

Joka tapauksessa vähän joka kylästä löytyy sen ja sen paroni- tai kreivisuvun sukulinna. Yleensä linnan on ostanut ökyrikas kiinalainen tai venäläinen, mutta toisinaan itse paroni tai kreivi tai paronitar tai kreivitär asuu sukulinnassaan ja kasvattaa harvinaisia ruusulajikkeita monen hehtaarin puutarhassaan. Parasta on se, että rahvas pääsee nykyään ihailemaan näitä monisatavuotisia paikallismonumentteja ja niiden huolella vaalittuja kukkarivistöjä. Suuri osa pikkulinnoista on yleisölle auki viikonloppuisin ja koululomien aikaan. Osa on remontoitu luksus-hotelleiksi. Ja muutamassa asuu kärttyinen vanha mummo.

Ratsun selässä koettua:

Huoletonna ei tavallisen maatiaisen kannata itsensä ylhäisyyden tiluksilla käyskennellä, koska kreivittären garde forestier, metsävahti, hätyyttää maasturillaan luvattomat alamaiset pois Madamen mailta. Ranskassa ei tunneta joka miehen (naisen) oikeutta kuleksia metsässä. Ja valitettavasti Madame La Vicomtessen garde forestier ei ymmärrä huumoria, kun häneltä kysyy kulkulupaa suuren siperialaisen ylhäisön viimeinen perillinen, hänen mahtipontisuutensa Madame Von Törne Smithers. Silmääkään räväyttämättä mies toistaa pyyntönsä poistumaan Madamen mailta. Kyllä Jeeves.


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Jäpätystä kun malheur kohtaa

Simpukka haastoi minut jäpättämään. Siinä hän on oikeassa, koska se niin hyvin sopii minulle. Ainoa ongelma on se, että valituksen aiheita saa olla vain kolme. No yritän suoltaa esille, näkyville ja paperille ne kolme päällimmäistä:

1. Paha: Auto ei käynnisty ja olen jo myöhässä. Viis ympäristökatastrofista, rahakriisistä ja köyhien maiden naisten ja lasten asemasta. Kun rellu ei puhu eikä pukahda, olen merdessä. Minä ylipäätään vihaan autoja, ajamista ja kaikkea niihin liittyvää. Ja kun hemmetin vekotin ei edes toimi...

2. Paha: Riitely. En osaa väitellä, mutta olen usein eri mieltä. Jos vain voin, vältän konflikteja. Elän ja annan elää. Mutta välillä tulee riita ja se harmittaa.

3. Paha: Sairaus. Sen kanssa voi elää, mutta se ei helpota elämää. Ja kun itse vielä sen kanssa tulee toimeen, niin aina löytyy niitä jotka eivät ymmärrä ja pistävät kapuloita rattaisiin.

Auton saa korjattua, riidat sovittua ja sairauden kanssa oppii elämään. Jäljelle jäävät oikeastaan vain ne isot pahat, joille kukaan ei voi mitään. Miksi maailmassa on niin paljon pahaa ja kärsimystä, sotaa ja vihaa, sotkemista ja välinpitämättömyyttä...

Parempi valittaa siitä, mille voi jotain tehdä. Minua harmittaa myös hidas nettiyhteys, epäergonominen toimistotuoli, vuotava viemäriputki, takkuileva sähkötaulu ja penskan opettaja, joka katkaisi kätensä (3 kk:tta sairaslomaa) ja jolla on ollut jo kolme eri sijaista, joista kukin on ollut vuorollaan ihan pihalla. 

Haastan vuorostani kolme kolleegaa jäpättämään:

- Stazzy
- Mme Kissankulma
- Riina Pariisista




sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Kylässä taas juhlitaan

Tänään on Les Rameaux eli pääsiäistä edeltävä sunnuntai. Elin Ranskassa yli kymmenen vuotta ymmärtämättä mistä on kyse. Se ei ole varsinainen kirkollinen pyhäpäivä, vaikka se sitä vähän onkin. Täällä asiat eivät vain ole jotain tai sitten eivät, ne usein ovat siltä väliltä, vähän kumpaakin. Ja kysypä joltakulta ranskalaiselta tietääkö hän mistä on kyse...quelqu'un? Suomessa virvotaan, selitäpä se ranskalaiselle.

Mutta siitä viis. Pääasia että kylässä on juhlat. Ei minun kylässäni, koska se on liian pieni varsinaiseksi kyläksi, mutta kyläni on kuitenkin kylä. Isommassa kylässä pidetään keräilytraktoreiden kokoontumisajot (onnekkaat pääsevät harvinaisimman kyytiin ajelulle). Esitteillä on myös kaikki seudulla kasvatettavat kanarodut, aasit ja lapsille järjestetään poniratsastusta. Torilla on erikoismarkkinat (kerran viikossa on tavalliset markkinat) ja erikoisuuksien joukosta löytyy muun muassa maustettuja makkaroita ja chileläisiä karjahattuja. Voihallilla myydään juustoja. Ja kaiken kruunaa tietenkin kylän Missin valinta ja sen päälle kylän orkesteri marssii kaduilla.

Maalla asumisessa on puolensa. Kylillä aina tapahtuu, kunhan ensin löytää parkkipaikan. Tai sitten unohtaa "melkein juhlapyhän" konsanaan ja nukkuu koko kauniin sunnuntain.

Mitähän pellosta puskee tänä vuonna?


Naapuritilan Monsieur P kynti peltonsa menneellä viikolla. Osallistuukohan hän kokoontumisajoihin.