maanantai 18. syyskuuta 2017

Herkkyystestaus (blaa blaata kirjoittamisesta)



Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.

Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet.  Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.

Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.




Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.

Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.

Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.




Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä. 

Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?

Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.  




Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.

Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Luettu: Kivitasku, Anni Kytömäki (2017)

Kivitasku Gummeruksen sivuilla.

Julkaistu: 08/2017 Gummerus kustannus
Sivumäärä: 645 (sidottu)


Kivitasku kuuluu niihin monikerroksisiin romaaneihin, jonka tarinaa lukija palaa mietiskelemään vielä viikkoja, jopa kuukausia, lukemisen jälkeen. Anni Kytömäen uutuus vie lukijan eri aikakausille ja mitä moninaisimpien henkilöhahmojen kautta kokemaan ja toteamaan, kuinka voimaannuttava ja parantava voima luonnolla ja varsinkin suomalaisella järvimaisemalla, rantaviivalla, sileillä kallioilla ja synkkenevällä metsänreunalla on. Sen tietää jokainen hiljaista saunailtaa vesistön ääressä istunut.

Anni Kytömäki häikäisi meidät esikoisellaan Kultarinta, joka keskittyi ihmisen - ja myös eläimen - oikeuteen omasta elintilasta. Kivitasku sen sijaan pistää miettimään yksilön itsemääräämisoikeutta. Kytömäen vahvuuksiin kuuluu rakastettavien, realististen ja ennen muuta romanttiset mittakaavat täyttävien henkilöhahmojen luominen. Hän kirjoittaa rakkaudesta. Se on kaiken takana ja taustalla, tarinaa ei olisi ilman. Mutta Kytömäki tekee sen tyylikkäästi ja historian painaviin kerrostumiin taiten nakutellen. Mikään ei ole turhaa, saatikka päälle liimattua.

Kivitaskun tapahtumat sijoittuvat kolmeen eri historian ajankohtaan. Tapahtumapaikakseen tarina on valinnut Louhurannan, jossa sijaitsee ajankohdan mukaan koti, vankityöleiri tai mökki. Tarina lähtee liikkeelle Helenasta, joka haikailee kaukomaille sodanjälkeisessä Suomessa. Kaukomaiden sijaan häntä odottaa hyvin toisenlainen muutos. Toisaalla Sergei odottaa telotusta vuoden 1849 Pietarissa. Hän on nuoruudenvimmassaan tehnyt tsaarin valtaa arvostelevia kirjoituksia. Sergein matka teloituslavalta vankileirille ja aina Saimaan kanavan rakentajaksi on koskettava ja tuo hyvin esiin, miten helposti voi menettää kaiken. Hänestä kasvaa kokonaan toinen mies koettelemuksien kautta, ja muutenkin. Veka sen sijaan yrittää paeta osastohoitoa ja itse asiassa koko maailmaa. Hän joutuu pakenemaan vuonna 2012 sukunsa mökille saadakseen olla rauhassa.

Jokainen kirjan kolmesta tarinakaaresta on kiehtova ja antoisa. Olisin kaivannut hieman enemmän, tai suurempaa osuutta Helenalle. Olin myös pitkään eksyksissä Vekan kanssa, mutta se on vain omaa syytäni. On parasta vain luottaa kirjailijan käyttämiin tehokeinoihin. Kytömäki kyllä paljastaa kaiken lopussa. Eniten nautin Sergein tarinasta. Kytömäki tuo esiin aiheita, joista mielellään vaietaan, tai joista puhuminen on pitkään ollut vaikeaa. Hän antaa äänen hyljeksityille.

Jään innolla odottamaan Anni Kytömäen seuraavaa romaania ja uskallan jo arvuutella, mikä sen luontoteema tulee olemaan. Esikoisessa liikuttiin metsässä. Kivitasku vei lukijat vesistöjen rannoille. Mahtaisiko kolmas teos liittyä ilmaan? Ilmastoon? Ei auta kuin odottaa, vesi kielellä, käsi sydämellä.

Toivoisin, että Anni Kytömäki voittaa Finlandian Kivitaskulla. Mikään ei tietenkään ole ennalta taskussa. Kävi miten kävi, on Kivitasku merkittävä teos ja suosittelen sitä lämpimästi lukijoille, jotka nauttivat luonnon parissa liikkumisesta, historiasta ja monimutkaisista ihmiskohtaloista.



torstai 7. syyskuuta 2017

YA-kirjallisuus ja mikä siinä on niin vaikeaa

Firenzen Yipi Yipi Yeah -liikennemerkki.

Minusta viihtyminen on tärkeä osa ihmisen ja lukijan elämää. Eikö? Onko kirjallisuus, joka lisää lukijan viihtymistä, ja näin ollen ehkä myös hyvinvointia, huonompaa kirjallisuutta kuin kirjallisuus, joka tuo lukijalleen jotakin muuta? Ja mitä on se mahdollinen muu 'lisä', jota taideproosa tuo lukijalleen, johon viihdyttävä kirjallisuus ei kykenisi? Eikö kirja voi olla samaan aikaan viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja lukijan maailmankuvaa avartava? Ja eikö ole sen parempi, mitä nuorempana lukijoiden suodaan viihtyvän kirjojen parissa?

Kyllä te kaikki tunnette perhe- ja tuttavapiirissä sen nuoren, joka lakkasi lukemasta kirjoja tietyssä iässä. Ja kun tuolta nuorelta kysytään, miksi hän ei enää lue kirjoja, on vastaus usein "Ööhm, kun en mä löytäny mitää kivaa luettavaa." Kärjistettynä totean, että vakavamieliset kirjallisuuspiirit suorastaan puskevat nuoria pois kirjallisuuden parista. Sen jälkeen he valittavat, kun ihmiset eivät osta kirjoja.

YA:ta lukevat onneksi paljon myös yli-ikäiset nuoret, joista osa myös kertoo lukukokemuksistaan muille lukutoukille kirjablogeissaan. Näin YA-kirjallisuus saa huomiota, jota se ei saa helposti muista medioista. Ilmeisesti tätäkään ei saisi tehdä, koska kaikenlainen huomio vääränlaiselle kirjallisuudelle pahoittaa vakavamielisen kirjallisuushenkilön mielen. Puhumattakaan nyt pelkästään YA-kirjallisuuteen keskittyvästä kirjallisuustapahtumasta. Sehän olisi jo täysin ajattelematonta. Rikollista!

Viihdekirjallisuushan on suorastaan vaarallista. Se syö muuta kirjallisuutta ja myös arvaamattomia lukijoita.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miksi YA mielletään automaattisesti viihdekirjallisuudeksi. Johtuuko se siitä, että YA on kohdistettu nuorille ja nuorenmielisille? Nuorethan eivät voi mitenkään olla vakavia tai vakavasti otettavia. Hehän ovat vain planeetan tulevaisuus. Rock and Roll'han myös korruptoi nuoria maailmanlaajuisesti. Pyhä häväistys sentään.

Hmmm, vastarinta on todellista. YA:ta ei päästetä helpolla, ja kaikista vähiten omien parissa. Helsingin Worldconissa päätettiin elokuussa WSFS Business Meeting -vuosikokouksessa uudesta kirjapalkinnosta. Kokonainen kirjailijakunta hurrasi ilosta. Huomio! Hugo-palkinnot tullaan jatkossakin jakamaan tiettyjen kategorioiden teoksille, mutta YA-kirjoille luotiin oma kirjapalkinto (mikä on suuri mahtavuus), mutta palkinto ei tule kuulumaan Hugoihin. Worldcon-75:ssä tehty päätös oli käänteentekevä siitäkin huolimatta. Hugojen rinnalla tullaan jakamaan oma erillinen spekulatiivisen fiktion YA-kirjapalkinto. Matka tähän päätökseen on ollut pitkä.

Eli. Jos arvostus on hankalaa hankkia oman perheen piirissä, eikö se ole lähes mahdotonta suuressa pelottavassa maailmassa?

Ei, jos lukijat saavat päättää.

Kuten minä itse, hiemän yli-ikäinen nuori, joka kirja-anarkistina viis veisaan muiden arvotuksista ja veisauksista, luen mitä mieleni tekevi. Parasta on olla kaikkinälkäinen. Se, että joku lukee jotain muuta kuin mitä itse kirjoittaa, ei ole pois itseltä. Jokainen lukeva ihminen, kirjamaustaan riippumatta, on tärkeä ja arvokas lukija.


-- -- -- -- -- --

Tämä postaus ei ole vastareaktio mihinkään tiettyyn kirjoitteluun, tai kenenkään tietyn mielipiteisiin, vaan yleisreaktio yleiseen kirjallisuusilmapiiriin, jossa lukijan on yhä vaikea tulla ulos YA-kirjakaapistaan. Yritän vain levittää kirjallisuuden ilosanomaa itse kullekin. Olkaa kilttejä, suvaitsevaisia ja katselkaa kirjamaailmaa avarin mielin.




 

torstai 31. elokuuta 2017

Ajatussepeliä bloggaamisesta (hajautettua blaa blaata)

Kasvi toisesta ulottuvuudesta.

Madame Mary von Törne, alias minä, alias ulkosuomalainen, alias hetkittäinen kirjailija, julkaisee tässä blogissa silloin tällöin (useimmiten tällöin) ajatuksiaan. Aihevalikoima on yhtä laaja kuin avaruus. Normandiani-blogissa ei ole päätä eikä häntää, se vain on. Blogithan on todettu jo moneen otteeseen kuolleeksi. Aikaansa seuraavat vloggaavat. Minä elän jossain toisessa ajassa.

Olen miettinyt taajaan pitäisikö minun jakaa blogi useampaan eri aihealueeseen: yksi Normandialle ja Ranskalle, yksi kirjoittamiselle ja kirjoille, yksi hevostelulle, yksi maailmanparantamiselle. Ja joka kerta kerron itselleni, ettei sinulla hyvä ihminen ole aikaa eikä energiaa pitää tsiljoonaa eri sivustoa, tuskin intoa riittää tälle yhdellekään, saatikka sanottavaa.

On aiheita, joista mielelläni kirjoittaisin useamminkin, kuten kirjat, omani ja muiden. Mutta se toistaiseksi ainokainen omani on jo niin menneen talven juttuja, ettei sitä tarvitse enää kaivella esiin. Kirjoitan toki jatkuvalla syötöllä uutta, mutta en ole saanut mitään valmiiksi. Tai olen, mutta kaksi käsikirjoitusta olen joutunut vain hautaamaan. Ja se jota olen työstänyt viimeiset kahdeksan kuukautta, on vielä niin kesken, että siitä on turha toistaiseksi sanoa enempää. Kaikki on epäkonkreettista ja ei-relevanttia.

Toisten kirjoista sentään jaksan kertoa. Aina kun luen ihanan kirjan, haluan julistaa sitä koko maailmalle. Tämä ei kuitenkaan ole kirjablogi, ja vältän kirjoittamasta kirjoista, jotka jätän kesken (hyvin harvinaista) tai joista en ole muuten innostunut. Se ei vain tunnu sopivalta, koska kuulun itse kirjoittavaisiin. Pidän nykyään linjaa: jos ei ole riittävästi hyvää sanottavaa, en sano mitään. Jätän kritiikin niille, jotka voivat sitä antaa.

Kerron myös mielelläni vinkkejä Ranskaan matkaaville. Päivätyössäni puurran turistien parissa, lomilla reissaan maata ristiin rastiin, koska Ranskasta on moneksi. Vien blogin lukijoita museoihin ja vuorille, silloin kun ehdin, koska taas on mainittava, että tämä ei ole myöskään matkablogi. Siihen minulla ei vieläkään ole riittävän hyvää kameraa. (wink wink jos joku, esim. Canon, haluaa sponsoroida!)

Hevosestakin kerron usein. Useimmiten. No hyvä on. Vietän kaiken vähäisen vapaa-ajan (kirjoittaminen ei ole vapaa-aikaa, se on minun toinen työni) talleilla. Siksi jututkin pyörivät usein karvaturpani ympärillä, ihanista lannanhajuisista talvipeitteistä kiitolaukkaan sänkipellolla. Sitä rataa. Rakas ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä minun elämääni kuuluu. En oikein tiennyt mitä sanoa, kun olin jo kertonut, että kirjarintamalta ei mitään uutta ja mitään muutakaan uutta ja ihmeellistä ei elämääni kuulu. Sama työ, sama talo, sama mies, sama lapsi, kissa, käsilaukku... Ystäväni totesi siihen, että posti kulkee ja kaupassa käydään, vaikos? Mainitsen nyt tässä että, ystäväni on puheripuli-ihmisiä ja hänen seurassaan viihtyy, vaikka ei itse sanoisi sanaakaan moneen tuntiin. Ja olen tuppisuu. En mielelläni kehuskele elämälläni. Maailmanpolitiikasta sen sijaan voin paasata kuin pastori, mutta harva sitä jaksaa kuunnella.

Mutta niin, se hevonen. Se vie kaiken aikani, eli sitä minä olen viime ajat puuhannut. Sitä ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska se kuulostaisi elämällään kehuskelulta.


H.R.M. Maxwell Maximus 

Normandiani-blogi elää hiljaiseloa. Kuulostaapa kiehtovalta. Miksi tapahtumattomuus on niin aliarvostettua, vaikka kaikki kärsivät stressistä, melusta ja liiasta hypetyksestä? Vaihtaisinko blogin nimeksi Hiljaiset Taivaanrannat? Tai Unelias Ulkkis? Tai Tuppisuu Tädin Turinat? Seuraajien määrä varmaan räjähtäisi tuosta TTT:stä.

Kaikesta pitäisi olla koko ajan hirveästi jotain mieltä. Pitäisi oikein tyrkyttää omaa mielipidettään. Ja ennen muuta pitää pahoittaa mielensä koko ajan. Koska Kaikki On Niin Kamalaa ja Kaikki Ihmiset Ovat Niin Tyhmiä!!! Ettekö tajua? No, minä en. En jaksa. On parempaakin tekemistä. Maailma on paska. Elämä on kamalaa. Ja sitten me kaikki kuolemme.

Kunnes se päivä, kun minäkin pahoitan mieleni. Varsinkin, kun kirjani saa vain kaksi tähteä Goodreads-sivustolla ja se pudottaa keskiarvon alle kolmen tähden. Silloin tekisi mieli sanoa suutuspäissäni kaikenlaista. Olen ajan myötä oppinut olemaan sanomatta. Niin on parempi. Totuushan on se, että suuri osa kirjani lukeneista ja siitä pitäneistä eivät seuraa sen enempää Goodreadsiä kuin mitään muutakaan ja eivät näin ollen tule jättäneeksi tähtiä yhtään mihinkään. Eikö niin?

Blogini on paikka, jossa yritän tuoda kivoja asioita esiin. Yritän. Välillä pohdin vakavia juttuja, kuten ranskalaisen julkisen koululaitoksen ihmeellisyyksiä. Te muut Ranskan ulkkikset, eikö teitäkin hirvitä ostaa koululaisillenne kuulakärkikyniä (BIC:in neliväri) tai niitä vielä kalliimpia, joissa on se magique kumi? Kun kaiken voisi hoitaa luontoa säästävällä ja halvemmalla lyijykynällä? Niin kuin järkevässä Suomessa silloin joskus, kun me olimme lapsia ja Suomenmaassakin oli vielä jotain tolkkua?

Niin, toisinaan mietin myös ulkosuomalaisuutta, toiseutta, pihalla olemista kaikesta. Kuningas ilman valtakuntaa. Kuulkaahan, kahdessa maassa on puolensa. Ei vain se, että voi hurrata sen toisen, paremmin yleisurheilussa pärjäävän maan menestykselle. Puolensa on siinä, ettei oikein tarvitse olla suomalainen, eikä varsinkaan ranskalainen. Saa valita tuulien mukaan. Tai olla valitsematta. Itse olen maaton nykyään. En ole kansalainen. Passi minulla on, vain yksi (hitsi se pitää uusia, raaah!) En jaksa isäinmaallista kohkaamista. En ota osaa Suomi Sata -juttuihin. Hyvä ne, jotka ottavat. Kyllä Suomea saa ja pitääkin juhlia. Olen valinnut osakseni kohkata muista asioista.

Blogissa yritän välttää raskaita aiheita. Jätän sen kaunokirjalliseen tuotantooni. Normandiani sinnittelee yhä, vaikka toisinaan olen varma, ettei näitä juttuja lue kukaan muu kuin äitini. Äidit ovat ihania.




  

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Varjoliitoa laventelipeltojen yllä



Neliveto vei oppilaat ylös. Alas oli tultava itse.


Kuka ei olisi joskus nähnyt unta lentämisestä? On asia uneksia ja toinen tehdä unelmasta totta. Tällä kertaa olin vain matkassa mukana (bunkrausvastaavana), kun perheen miehet kiipesivät vuorelle ja hyppäsivät sieltä alas. 


Varjoliitokoulun edustalla

Varjoliitäjät ovat Ranskassa yleinen näky vuoristossa ja meren rannalla. Värikkäät varjot, tai ranskaksi sanottuna purjeet, täyttävät toisinaan koko taivaan. Näitä hurjapäitä aikansa katseltuaan mieheni päätti aloittaa harrastuksen. Teini-ikäistä poikaamme ei tarvinnut houkutella kauan lähtemään mukaan. Minua sen sijaan puhuttiin ympäri hieman pidempään antamaan lupa touhulle. Olen lentänyt tandem-lennon ja pidin siitä todella paljon. Poikamme teki oman ensilentonsa kaksi vuotta sitten. Silloinkin se tuntui hieman hurjalta. Mietin pitkään uskaltaako 14-vuotiasta päästää varjoliitokouluun.


Siniset taivaat, paikallinen arkkitehtuuri ja luonto...aah.


Mies löysi sopivan koulun seudulta, missä olemme viettäneet lomia ennenkin. Mévouillon on piskuinen kyläpahanen keskellä ei mitään Hautes-Alpesin ja Drômen rajalla. Seudun parhain valtti on 300 päivää aurinkoa per vuosi. Lentämisen suhteen se on hyvä juttu: sääolosuhteet pysyvät optimaalisina ja huono ilma harvoin sotkee lentosuunnitelmia.


Täydellinen laskeutuminen keskelle polkua laventelipeltojen väliin.

Viiden päivän kurssilla on tietenkin hintansa, mutta meidän perheessä rahaa laitetaan mieluummin elämyksiin kuin muuhun. Alkeiskurssin hinta oli 560,00 euroa per henkilö ja siihen kuului opetus, varjo ja muut välineet ja kuljetukset vuorten päälle. Opetus alkoi joka aamu noin seitsemän maissa. Keskellä päivää oli useamman tunnin tauko ja illalla opetusta jatkettiin viidestä ilta yhdeksään. Lento-olosuhteet aloittelijoille olivat parhaat aamulla. Illalla usein tuuli joko liikaa tai ei tarpeeksi ja kahteen otteeseen lennot jouduttiin peruuttamaan, mutta kaiken kaikkiaan viiden päivän aikana oppilaat tekivät yli kymmenen 5-15 minuutin pitoista lentoa. Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin enimmäkseen vain varjon nostamista ilmaan.


Laventeli kukki tänä vuonna kesäkuun lopussa.
Peltojen ohi ajaessa autossa tuoksui aina hetken parfyymikaupalta.

Ryhmä koostui kolmesta ensikertalaisesta ja viidestä muusta jo hieman enemmän lentäneestä. Koulussa oli samaan aikaan edistyneiden ryhmä, jonka eniten lentänyt oli varjoliitänyt yli 80 tuntia, mutta silti tarvitsi vielä koulutusta. Tämä jos jokin kertoo minusta siitä, että varjoliitoa ei opita parissa päivässä. Siihen menee vuosia ja kursseja on käytävä läpi useampi. Varjoliitämistä ei voi oppia muuten kuin lentämällä ja paljon. Minulle ei selvinnut mihin tahtiin oppilas voi kehittyä itsenäiseksi. Luulen että se riippuu henkilöstä. Mieheni ja poikani aloittelijoiden ryhmässä oli yksi parikymppinen nuori, joka selvästi pelkäsi joka kerta lentoon lähtemistä ja usein hän päätti olla lentämättä illalla, koska oli siihen liian väsynyt. Luulen, että jännittäminen verotti hänen voimiaan enemmän kuin muilla.


Astropoika kuussa.

Poikaani ei pelottanut ollenkaan. Jopa siinä määrin, että hänen pelottomuutensa tuntui minusta pelottavalta. Silti katselin hänen lentojaan mieli rauhallisena. Oppilailla oli radioyhteys koko lennon ajan kahteen opettajaan. Toinen lähetti heidät matkaan vuoren päältä varmistaen alkulennon. Toinen opettajista ohjasi heitä laskeutumispaikalta. Jokainen liike oli radio-ohjattu. Hymyilin kuin Naantalin aurinko, kun näin poikani ensimmäisen lennon. Hän sen sijaan oli kuin kävisi lentelemässä huvikseen tuon tuostakin, normale.





Varjoliito ei ole pelkkää lentoa. Lennon jälkeen on pakattava varjo. Ensin on selvitettävä jokainen ohut pieni naru ja sen päälle viikattava valtava varjo pieneen reppuun. Kahdestaan pakkaaminen sujui nopeammin, mutta touhusta oli pystyttävä selviämään yksinkin. Pahinta oli se kun narut tarttuivat maassa oleviin kasveihin. Taisi varjon mukana joutua pakatuksi muutama heinäsirkkakin. Varjot ovat todella hintavia. Sen tähden niiden käsittelyssä oli oltava erityisen varovainen ja se onneton, joka laskeutui piikkipusikkoon sai opettajalta mojovat haukut.


Pinoon ja pussiin.

Mieheni kertoi, että lennon aikana ei oikein ehdi ihailla maisemia, koska sitä keskittyy niin paljon varjon liikkeisiin ja opettajan puheeseen, joka on taukoamatonta. Häntä jopa hieman harmitti se, että hän ei ehtinyt nauttia lennosta. Sitä hän joutui odottamaan viikon viimeiseen päivään asti, jolloin opettajat antoivat heidän lentää hieman pidempään. Silloin hän vihdoin tajusi, että hei minä lennän!



Oppilaat varjoineen odottamassa hyppyä tyhjään.

Varjoliito on vaarallinen laji. Loukkaantumisia ja kuolemaankin johtavia onnettomuuksia sattuu usein, kokeneillekin lentäjille. Vertaisin lajin vaarallisuutta vaikka ratsastukseen. Kumpikaan ei ole riskitöntä. Kurssilla lentäminen asiantuntevien opettajien kanssa on varmaan yhtä vaaratonta kuin tuntiponin selässä köpöttely. Silti nollariskiä ei ole. Tuuliolosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti. Tuntiponikin voi säikähtää jotain ja heittää ratsastajan päin puuta (minulle kävi näin ns. pommin varmalla ponilla: seurauksena kyynärpään murtuma). Suurin osa varjoliitäjien onnettomuuksista tapahtuu laskeutumisen aikana. Yleisin vamma taitaa olla nilkkasiteiden revähdys. Sen tähden varsinkin aloittelijoita ei päästetä lentämään, jos tuuliolosuhteet ovat muuta kuin optimaaliset.  


Siellä se menee ja ihan yksin.

Mieheni ja poikani lensivät koko kurssin ilmaan minkäänlaisia ongelmia. He olivat joka ilta hyvin väsyneitä, mutta onnellisia. Mieheni alkoi suunnittelemaan uutta kurssia ennen kuin tämä ensimmäinenkään oli loppu. Poika sanoi lähtevänsä ehdottomasti mukaan myös.


Lentäjäpoika.
Olen seurannut näitä poikia hurjiin paikkoihin vuorten rinteille, mutta lentämistä en ole koskaan kaivannut. Laskuvarjo- ja benji-hypyt olen jättänyt väliin vienosti hymyillen. Ei nyt, eikä koskaan, kiitos. Jokaisella omat hullutuksensa. Minulle riittää toisten lentojen ihailu. Ranskassa varjoliidon voi aloittaa 12-vuotiaasta alkaen. Se vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja kykyä keskittyä opetukseen. Toisinaan osa matkaa vuoren päälle taitettiin jalan, koska nelivedollakaan ei päästy pidemmäs ja varusteet oli tietenkin kannettava tuo matka ylös itse. Itse lentäminen vaati miehen kertoman mukaan eniten käsi- ja vatsalihasvoimia. Lentoon lähtiessä pitää voida juosta kovaa jonkun matkaa.


Ja takaisin maassa mallikkaasti.


Lentäminen laventelipeltojen yllä, yli 30 asteen lämmössä oli miehelleni yhden suuren haaveen toteutuminen. Hän sanoi, että heinäsirkkojen sirityksen kuulee yllättävän korkeallekin ennen laskeutumista. Vaikuttaa siltä, että tulevinakin kesinä suuntaamme näille pelloille kuuntelemaan niiden soidinta.


Koko kylä lentämässä.
Mévouillon'in haja-asustusta ympäröivä laakso on yhtä varjoliitoreittiä. Alla olevasta kuvasta näkyy osa mäistä (tai miksi näitä lentoonlähtönyppylöitä suomeksi nimitetään?). Varjoliito-opettaja Gildas osoitteli alla lentäviä varjoja eräs ilta ja kertoi, että tuolla menee kylän posteljooni, tuolla lihakauppias jne. Paikallisia maanviljelijöitä ei ilmeisesti häirinnyt ollenkaan se, että heidän pelloilleen tupsahteli porukkaa tuon tuostakin. Sen sijaan se lehmä-parka, jonka takapuoleen yksi epäonninen mässähti varjoineen kaikkineen, oli ehkä toista mieltä.



Provence Parapente -varjoliitokoulun sivut

Kuulin kilpailevan koulun opettajan huutelevan radioonsa englantia. Oletan näin ollen, että opetusta saa muillakin kielillä kuin ranskaksi. Paikan päälle pääsee helpoiten (ainoastaan) autolla. Lähin kv-lentokenttä on Marseille. Me asuimme läheisessä Montbrun-lès-Bains'in kylässä, jossa oli ruokakauppa, posti, kylpylä, ravintoloita ja juoksemiseen soveltuva puisto. Ajomatkaa Mévouillon'iin oli vartti. Itse Mévouillon'issa ei ollut oikein mitään muuta varjoliitokoulun ja laventelipeltojen lisäksi.


Nämä ovat omia havaintojani tästä lajista. En ole asiantuntija. Lisätietoja on parasta kysellä suoraan varjoliitoon keskittyneistä kouluista ja yhdistyksistä.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.


Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.


Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.


Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäluettu: Our Dark Duet, Victoria Schwab (2017)

Lähde
Julkaisija: Titan Books Ltd (06/2017)
Sivumäärä: 368 (kovakantinen)
Sarja: Monsters of Verity


Ne, jotka seuraavat kirjasuosituksiani, tietävät, että Victoria Schwab on tämän hetken lempifantasiakirjailijani. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa, joka onneksi kasvaa kirjalla tai parilla joka vuosi. Tosin, Victoria toteaa tämän kirjan loppusanoissa, että Our Dark Duet oli tappaa hänet. Se olisi ollut suuri järkytys ja onneksi hän selvisi kirjastaan elossa. Schwab puhuu blogissaan ja twiiteissään usein ahdistuksesta, josta kärsii ja keinoista taistella sitä vastaan. Toivottavasti hän osaa pitää taukoa ennen kuin hyökkää seuraavien projektien kimppuun. Valitettavasti tiedämme, että rauta on taottava kuumana. Mutta silti.

Our Dark Duet on urbaania fantasiaa nuorille aikuisille. Se seuraa Monsters of Verity -sarjan ensimmäisen osan This Savage Songin tapahtumia. Kyseessä on kirjaduologia. Mielestäni duologioita voisi julkaista enemmänkin sen sijaan, että yritetään venyttää sarjoja kolmeen tai neljään kirjaan.

Jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, älä jatka tämän pidemmäs sillä tekstissäni saattaa esiintyä juonipaljastuksia.

Kate Harker on ryhtynyt hirviöiden metsästäjäksi isänsä kuoltua. Hän on jättänyt kahteen leiriin jakautuneen Verity-kaupungin ja löytänyt uusia liittolaisia uudesta kaupungista. Eräs ilta Kate törmää hirviöön, jonka kaltaista ei ole ennen tavannut. Tapaaminen ei jätä Katea rauhaan ja lopulta hän päätyy palaamaan Verityyn varoittaakseen August Flynniä.

August on ottanut veljensä Leon paikan hirviöitä vastaan taistelevan kaupunkiarmeijan johtavista sotilaista. August soittaa yhä viulua, mutta hän on luopunut toiveistaan olla joskus itse hieman ihmisenkaltaisempi. August syntyi hirviöksi ja on hyväksynyt osansa ja tehtävänsä muita hirviöitä lahtaavana sotakoneena. Hänen pahimmat vihollisensa, hirviömäiset Sloan ja Katelle kaunaa kantava Alice punovat omia juoniaan ja valmistelevat hyökkäystä. Katen yllättävä paluu saa kaiken horjumaan.

Schwab punoo tarinanlangat taiturimaisesti yhteen ja syöksee kerronan päätähuimaavaan kilpajuoksuun, jolle on vaikea kuvitella onnellista loppua. Kaikesta karmeudesta ja uhasta huolimatta lukijaa hellitään Augustin ja Katen kanssakäymisellä, joka kulminoituu ehkä tämän hetkisen nuorten aikuisten kirjallisuuden herkimpään suudelmaan.

Kuka on loppujen lopuksi hirviö ja kenen sielussa kaikuu suurin inhimillisyys? Teos esittää ikiaikaisen kysymyksen, johon Schwab vastaa tyhjentävästi. Sarjan teemat peilaavat omaa todellisuuttamme, kärjistäen toki, mutta ajatuksia herättävästi. Our Dark Duet on synkkää viihdettä. Se vierailee hetkittäin kauhu-genren puolella, mutta ei lipsu ensimmäisen osan asettamasta päänmäärästä tuoda lukijalle jotain uudenlaista, erilaista ja mielenkiintoista fantasian laajalle kentälle.

Erityisesti haluan mainita Victoria Schwabin onnistuneen jossain hyvin vaikeassa. Lukijana ei voisi olla onnellisempi näin onnistuneesta sarjan päätöksestä. Nimensä mukaan Our Dark Duet on synkkä tarina. Sille ei olisi voinut kirjoittaa toisenlaista loppua ja se on täydellinen. Victoria Schwab on antanut parastaan. Syvä kumarrus ja kiitos loistavasta työstä.

Suosittelen sarjaa ja myös Schwabin muita kirjoja kaikille hyvin rokkaavan fantasian ystäville.




torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusluettu: Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula (2017)



Kustantamo: Gummerus kustannus, 01/2017
Sivumäärä: 680 (sidottu)
Sarjan nimi: Metsän kansa

Ikimetsien sydänmailla on Mikko Kamulan historiallinen esikoisromaani, joka ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Raja fantasiaan on lähdeveteen piirretty viiva. Pidän teosta uutena reippaana osana suomalaisen perinnefantasian kaanonia. Kirjan hahmoihin lukeutuvat Rautaparran perheen vanhempien ja lasten lisäksi niin pirtin haltija Mökkö kuin kuin noidutut eläimetkin.

Suomi on metsäläisten maa. Ei meillä muuten julkaistaisi jatkuvasti metsän taianomaisuutta käsittelevää teosta. Kamulaisen metsään lähdetään erälle, siellä voi joutua metsänpeittoon, siellä voi saada niskaansa kirouksen tai törmätä ihanaan metsänneitoon. Jo tässä sarjan ensimmäisessä osassa melkoinen määrä metsään liittyviä uskomuksia käy toteen.

Gummeruksen sivuilta selviää, että kyseessä on kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa. Hieman arvelin ennen sen lukemista, että suomalaisesta korvesta voi repiä irti yhtä paljon. Miksipä ei, miksipä ei. En usko, että kirjailija saatikka varsinkaan kustantamo on lähtenyt tähän yritykseen syyttä. Enkä usko, että muidenkaan kannattaa pelätä kirjaan tarttumista, ainakaan tästä syystä.

Kamulaisen teksti on selkeää, ilahduttavalla tavalla. Se etenee loogisen lineaarisesti, ei poukkoili, eikä jaarittele. Paitsi noh, ehkä hieman, ihan alussa. Kirja alkaa melkoisen pitkällä alkuasetelman esittelyllä, missä kiinnitetään lukijan huomio nippelitietoihin. Mutta ei mikään ihme, sillä Kamulainen on kansanperinteen tutkija. Hän on vain päästänyt intohimonsa historiaan valloilleen. Ja hyvä niin. Joskus perusteellisuus on valttia.

Luin tämän reippaasti yli 600-sivuisen järkäleen muutamassa päivässä. Verraten nopeasti. Se jo sinällään kertoo tarinan imusta ja halustani heti nopeasti tietää mitä kaikkea jännää Heiskalle, Varpulle ja Tenholle tapahtuu. He ovat tarinan varsinaiset kertojat, Juko Rautaparran lapset, joista kullakin on oma persoonallisuutensa ja hyvät ja huonot puolensa. Kamulainen kuvaa perhedynamiikkaa aidosti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Savoon. Paikannimistä voi katsella kartalta hieman, missä mennään. Ajankuvaus on uskottavaa (tarvitseekohan tätä nyt edes mainita). Sen sijaan en kokenut metsää yhtenä tarinan henkilöhahmoista kuten monen muun 'metsää' ja sen taikaa tutkiskelevan teoksen kohdalla. Sen sijaan kaikki oudot satuolennot tunkivat kerronnan etualalle. Mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Kansanperinne ei ollut vain jollekin oudolle voimalle uhraamista ja suojataikojen tekoa. Ei hemmetti, tässä tarinassa haltijat oikein pistivät heilumaan. Fantastista!

Suosittelen kirjaa historiallisen fantasian ystäville, joille seikkailu ja selkeä juoni ovat lukuharrastuksessa tärkeällä sijalla,


Hyvää jussia kaikille blogin lukijoille, tehkää taikoja ja pysykää terveinä (elossa)!!!








tiistai 13. kesäkuuta 2017

Malice muutti (heppahörinää)

Uusi iso maneesi

Ihmisten muutto asumuksesta toiseen on rasittavaa touhua, mutta ei se eläimen muuttaminen tallilta toiseen aina mutkitta suju myöskään. Sain loppukeväästä tallinomistajalta ilmoituksen, että hän on saanut tarpeekseen ja vaihtaa seutua kuukauden päästä. Noh, olin kyllä ymmärtänyt hänen puheistaan jo aiemmin, ettei tallinpito aina ole helppoa, rahallisesti järkevää, terveyden kannalta fiksua jne. Osasin odottaa, että hän lyö hanskat tiskiin ennemmin tai myöhemmin. Olihan hän jo lopettanut opetustuntitoiminnankin.



Silti, otin uutisen vastaan hampaita kiristellen. Malice oli ollut hyvässä hoidossa ja pelkäsin, ettei uutta ja yhtä hyvää tallia löydy lähitienoolta helposti tai ei ainakaan samaan hintaan. Vähimmäisvaatimukseni hyvästä täysihoitotallista on : boksi talveksi ja päivittäiset ulkoilut tarhassa, turvalliset ja rauhalliset laitumet kesäksi, järkevä ammattinsa osaava tallinpitäjä, joka tuntee hevoset ja niiden tarpeet, fiksu hevoskohtainen ruokinta, jonkinlainen kenttä ja jopa mielellään edes pieni maneesi (koska Normandia) ja hyvät maastot lenkkejä varten.


Rauhallinen laidun

Entinen tallinpitäjäni ei onneksi jättänyt minua tyhjän päälle vaan suositteli uutta tallia, joka sijaitsee työmatkani varrella. Sovin sinne tapaamisen heti seuraavalle viikolle ja tutustuin Sophieen, joka oli perustanut yrityksensä vasta viime syksynä. Ihastuin paikkaan saman tien. Huomasin heti sisäboksit, jotka on rakennettu betoniharkoista, suihkun, valtavan hiekkapohjaisen maneesin, isot laitumet ympärillä, pienen mutta näppärän satulahuoneen. Kaiken tämän lisäksi Sophie kertoi lisäävänsä säilytystilaa kaapistoilla ja yrittävänsä muutenkin parantaa viihtyvyyttä.

Uusi talli ja uudet boksit

Huoahdin helpotuksesta. Olin löytänyt unelmieni tallipaikan. Tiesin heti, että täällä viihtyisi niin Malice kuin sen omistajakin. Sitten puhuimme rahasta. Maksoin edellisestä tallipaikasta 200 euroa kuussa. Se on oli mielestäni jo enemmän kuin korrektia, mutta Sophie pyysi tästä mielestäni luxus-heppahotellista vain 190 euroa. Raavin päätäni hetken ja kysyi, että kuuluuko tuohon hintaan nyt ihan kaikki, siis heinä, vesi ja rehutkin? Hän nyökytteli päätään ja lähetti minulle kopion vuokrasopimuksesta kännykkääni. Kaikki näytti hyvältä. Liian hyvältä?


Satulahuoneen ovi ja uudet laatikostot

Sovin entisen ja tulevan tallinpitäjäni kanssa Malicen kuljetuksesta ja kuukautta myöhemmin madame muutti. Lastasin ensimmäistä kertaa pienen kimon tammani kuljetusperävaunuun ja teimme 20 minuutin matkan uuteen talliin jännitys vatsanpohjaa kutitellen. Malicelle annettiin matolääke heti tulijaislahjana ja sitten hänet laitettiin pieneen karanteeniaitaukseen neljän ensimmäisen päivän ajaksi. Siinä Malice ehti tottua uuteen ympäristöön ja aidan takana höriseviin uusiin tallikavereihin kaikessa rauhassa.

Uusi suihku ja mietteliäs tallipoika

Täysin kolhuitta Malicen muutto ei sujunut. Kolme päivää ennen uuteen paikkaan lähtöä entinen tallinpitäjä oli siirtänyt pienen ja vihaisen takkutukkaponin samalle laitumelle Malicen ja Malicen rauhallisten kavereiden kanssa. En kaikesta yrittämisestä huolimatta onnistu ymmärtämään miksi. Keskellä yötä takkutukka oli häiriköinyt muita hevosia ja ajanut Malicen päin sähköpaimennettua aitausnauhaa. Tulos: syvä haava jalassa. Ja tallinpitäjä ei kaikilta omilta muuttopaineiltaan ja kiireiltään ollut huomannut sitä. Näin sen vasta illalla, jolloin oli myöhäistä kutsua eläinkääkäriä ompelemaan haavaan tikkejä. Onneksi haava ei vuotanut. Tein perusteellisen betadiinipesun ja heitin rukouksen hevoshaavoista huolehtivalle pyhimykselle, jotta se ei tulehtuisi.



Kävin seuraavan viikon ajan joka päivä tarkistamassa, puhdistamassa ja desinfioimassa Malicen jalkaa. Onneksi haava ei alkanut märkimään kuumasta ilmasta ja kärpäsistä huolimatta. Sen sijaan säikähdin hieman, kun Malice laskettiin uudessa tallissa uusien laidunkaverien seuraan. Jostain syystä suurikokoinen ja tähän asti rauhallisena tunnettu ruuna hyökkäsi Malicen kimppuun ja ajoi tätä takaa ympäri laidunta. En ollut koskaan ennen nähnyt moista. Uusi tallinpitäjäni haroi tukkaansa huolestuneena ja kysyi, olinko varma, että Malice on rauhallinen laidunkaveri. Vastasin, että tähän asti ollaan selvitty ongelmitta. Tietenkään keissiäni ei puoltanut tamman jalkaa koristava haava. Sophie huokaisi ja sanoi, että kai ne tuosta rauhoittuvat, mutta aivan varmalta se ei näyttänyt. Lopulta ruuna kyllästyi ja jätti Malice-paran rauhaan.



Seuraavien päivien aikana kävin tallilla joka päivä tarkistamassa, että kaikki on hyvin ja puhdistin samalla Malicen haavan. Sophie päätti lopulta vaihtaa laidunkavereita ja Malice pääsi sellaisten hevosten seuraan, jotka eivät yrittäneet hyökätä hänen kimppuunsa. Juttelin vihaisen ruunan omistajan kanssa siitä kuinka hevosemme joskus meidät yllättävät. Ne ovat eläimiä, niillä on omat hierarkiansa ja aina kemiat eivät pelaa. Uusi ympäristö voi tuoda esiin uusia piirteitä. Itse asiassa sama pätee ihmiseläimiinkin.

Malicen haava sulkeutui ja on jo paranemaan päin. Sen suhteen selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Olemme totuttaneet pikkutammaa uuteen kotiin pikkuruinen pala kerrallaan. Juoksutusta uudessa maneesissa. Lenkkeilyä lähimaastossa. Ratsain maneesiin kerta kerralta pidempään. Erityisesti nautimme suihkusta, jossa on ihanaa huljuttaa hiet ja liat pois. Talvella sitä tullaan käyttämään tiuhaan myös mudan poistoon.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Malicen uuteen talliin. Tallinomistajan kanssa kaikki on sujunut todella hyvin ja muutkin omistajat vaikuttavat mukavilta. Joskus muutos on parempaan suuntaan. Sitä ei kannata pelätä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Normandian maihinnousurannikko

Asnelles-sur-Mer


Sattumalta oleilin Ala-Normandiassa samana viikonloppuna, kun siellä vietettiin maihinnousun merkkipäivää. 73 vuotta sitten liittoutuneiden joukot rantautuivat Normandiaan. Siitä alkoi Ranskan vapauttaminen ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopan mantereella.



Museojeepit museon pihassa parkissa (sotapoliisit saivat parkkeerata
mihin halusivat ja ohjasivat usein liikennettäkin miten sopi juuri sillä hetkellä).

Maihinnousun muisteluun kuuluu museoajoneuvoilla huristelu museolta ja muistomerkiltä toiselle, asiaankuuluviin univormuihin pukeutuneena. Tunnelma rannikkokylissä on melko juhlava ja hetkittäin jopa riehakas, mikä voi yllättää totisempaan sotamuisteluun tottuneen suomalaisen.


Tuulikärryt rivissä ajajia odottomassa.


Ala-Normandian eli Calvadosin ja Manchen maakuntien rannikko on kaunis ja Belle Epoque arkkitehtuuriltaan pittoreski. Sotahistorian ihmettely kannattaakin yhdistää rannalla samoiluun, tuulikärryajeluun tai Calvados-liköörin maisteluun.


Paratroopers näytöstä museon terassilla.


Laskuvarjohyppääjille omistetun D-day experience museon edustalla saimme seurata näytöstä, jossa selitettiin sotilaiden varusteet. Minua kävi sääliksi raskaissa kamppeissaan auringon paahteessa hikoilevia poikia. Tosin ei tuo näyttänyt heitä häiritsevän. Hymyssäsuin he kertoivat turisteille miten 6.6.1944 oli sujunut paratroopersien osalta. Heillä oli suuri rooli maihinnousu operaation onnistumisessa. D-day experience museo on tuore lisä seudun museovalikoimaan (2014). Sen näyttelyesineisiin kuuluu enimmäkseen laskuvarjohyppääjien varusteita, mutta myös kenraali Dwight D. Eisenhowerin nahkatakki, jota koristavat harvinaiset neljä tähteä.


D-Day Experience museo


Museon tiloissa on myös lentosimulaattori, joka mahdollistaa virtuaalilennon laskuvarjohyppääjien kanssa. Pojan mielestä se oli ihan must, ja se on aika paljon sanottu 14-vuotiaalta.








Poika, tuuli ja leija.


Nyt 73 vuotta myöhemmin rannikko on kesäpäivänä kaunis ja rauhaisa. Aaltoja kuunnellessa ja tuulen suhistessa tuskin tulee ajatelleeksi, että kyse on entisestä sotatantereesta. Arromanches'in kylän edustalla siitä muistuttaa yhä liikuteltavan lastaussataman jäänteet, jotka muistuttavat mereen pudonneita mustia laatikoita. Seitsemän vuoden päästä maihinnoususta tulee kuluneeksi 80-vuotta ja on mahdollista, ettei veteraaneja enää ole ottamassa osaa juhlallisuuksiin. Heillä on aina ollut painava sanansa sanottavanaan jälkipolville: rauhan takia kannattaa taistella, mutta tärkeintä on yrittää säilyttää rauha hinnalla millä hyvänsä.




Tällä rannikolla on ikävä historia, mutta nykyään se on kaunis ja näkemisen arvoinen söpöine kylineen. Rantaviivaa myötäilevä tie on loistava esim. moottoripyörällä reissaaville (wink wink). Viikonloppuisin ja varsinkin kesäkuun ekoina päivinä tiedossa on toki hieman ruuhkaa, jeeppikulkueita ja muita ihmettelijöitä. Sodasta ja historiasta kiinnostuneille riittää nähtävää hautuumaita, museoita ja lentosimulaattoreita myöten.

Me yhdistimme kolmen päivän viikonloppuun annoksen hiekkaa, hieman historiaa ja yhden kaivoksen, hitunen petankkia ja ruokaa ja juomaa ranskalaisissa mittasuhteissa. Sunnuntai-iltana hieman ennen keskiyötä kymmenisen rantakylää ampui taivaalle ilotulituksia.

Emme törmänneet viikonlopun aikana minkäänlaisiin turvallisuusongelmiin. Silti on hyvä pitää mielessä, että Ranskaa ja muutakin Eurooppaa koetelleiden terroristitekojen takia, turvallisuustoimia on kiristetty huomattavasti. Yksi ryhmämme jäsen ei päässyt vierailemaan amerikkalaisten sotilaiden hautuumaalla, koska huolimaton turisti oli unohtanut reppunsa muistomerkin viereen ja paikka oli suljettu monta tuntia tästä syystä. Harmiton unohdus voi johtaa pitkiin ja turhiin odotuksiin. Kannattaa myös varautua siihen, että museoiden sisäänkäyntejä vartioidaan ja käsilaukut tarkastetaan.

Ala-Normandiaan ajaa Pariisista parissa tunnissa (liikenteestä riippuen). Caen'in ympäri vievän kiertotien (N814) kohdalla kannattaa varautua ruuhkiin ainakin perjantai-iltaisin.




torstai 1. kesäkuuta 2017

Juuret, missä ne lopulta ovat vai ovatko missään?




Ryhdyin tekemään hetken päähänpistosta sukututkimusta Karjala-tietokannasta. Sukupolvi toisensa jälkeen loittonin isovanhempieni isovanhempien ajasta ja päädyin lopulta 1700-luvun puoliväliin. Kovin helppoa tämä ei tietenkään ollut. Kirkonkirjojen merkinnät ovat enimmäkseen selkeitä ja tarkkoja, mutta toisinaan niistäkin löytyy pieniä ongelmia sukututkijan näkökulmasta, kuten se, että sukunimen kirjoitusmuoto on muuttunut.

On siirrytty ruotsinkielisestä versiosta suuhun paremmin sopivaan ja sitten takaisin sata vuotta myöhemmin. Sukunimen historiaa voi ymmärtää paremmin, jos vertaa sitä kansakuntien historiaan. Suomea on palloteltu milloin Ruotsin milloin Venäjän vallan alla, sitten on ollut sisällisotaa ja sotaa ulkovaltaa vastaan. Nimi on saattanut joskus olla riippakivi ja toisinaan pelastus.

Sukututkimus on monella tapaa mieltä askarruttavaa. Esi-isien ja äitien elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista: syntymä, kaste, rippi, häät, muutto ja kuolema - huom. kuolemansyy on usein merkitty kirkonkirjoihin ja saattoi olla toisinaan yllättävä ja traaginen. Kirjoista löytyy myös yleensä ammatti. Tosin se nyt koski 1700- ja 1800- luvuilla vain miehiä. Naiset olivat kotona... tai naimattomia.

Suurin mielenkiintoni kohdistui kuitenkin siihen, mistä sukuhaara oli alkujaan Karjalaan tullut. Viimeisin melko varma esi-isä oli syntynyt Karjalassa vuonna 1755. Hämärän peittoon jäi mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tutkimukseni tyssäsivät tuohon. Oletan, että suku (jonka sukunimi kuitenkin on perin ruotsalainen) oli muuttanut Ruotsin kuningaskunnasta jossain vaiheessa alusmaahan. Oliko joku kantaisistä saapunut Suomen puolelle sotimaan jossain kuningaskunnan sodista Venäjää vastaan? Lähettyvillä ainakin sijaitsi useampi ruotsalaisten varuskunta, joista ehkä lähti väkeä koettelemaan onneaan rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen sen sijaan että olisi hypännyt laivaan ja palannut kotiin. Upseereita aateloitiin ja heille myönnettiin maita. Perustettiin fabriikkeja. Rakennettiin kartanoja. Työtä oli tarjolla.

Tämän pienen sukuhistorian valossa pohdin, että kuinka nopeasti ihminen juurtuu asuinmaahansa? Ulkosuomalaisena en usko, että tuo käy yhdessä ihmiselämässä, vaikka synnyinmaasta voikin jollain tavalla vieraantua nopeastikin. Jos kysytte minulta, mitä keppari tarkoittaa, vastaan keskikalja. En puhu enää samaa suomea kuin Suomessa asuvat. Kieli on vain yksi esimerkki.

Suomessa aikanaan syntynyt esi-isäni taisi kyllä koko elämänsä tuntea itsensä melko ruotsalaiseksi. Suomeakin perheessä alettiin tosissaan puhua varmaan vasta joskus 1800-luvun alkupuolen tienoilla, jolloin asuinpaikkakin vaihtui. Romanovit olivat tulleet valtaan. Avioiduttiin paikallisten kanssa ja omaksuttiin heidän kieli ja tavat. Ryhdyttiin tavallaan karjalaisiksi. Sukujuuret taisivat nopeasti unohtua ja olihan jo useampi sukupolvi syntynyt Karjalassa.

Se mistä ihminen on kotoisin taitaakin olla enemmän fiiliksestä kiinni kuin geeneistä ja sukupuusta. Täällä Ranskan valtakunnassa pidän itseäni usein marsilaisena. Silti, on toki kiva tietää mistä tulee. Ja jotenkin kohtalon oikkuna, otin minäkin uuden nimen, joka on peräisin Tanskasta tai Etelä-Ruotsista. Älkää kysykö miten sellainen on tänne Normandiaan eksynyt. Se on mysteeri. Kovin ranskalaisia nämä tanskalaiseni ovat joka tapauksessa, syövät patonkia ihan kuin muutkin.

Sukututkimus paljasti minulle myös sen, että sukulaiseni ovat kautta aikojen olleet liikkuvaista sorttia. En suinkaan ole ensimmäinen ulkkari tässä sukupuussa ja tuskin viimeinen.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut


Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.
"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 
Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140
Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.
-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.
-Punaistakin?
-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.
-Uskoitko?
-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.
 
 
 
 
 


perjantai 19. toukokuuta 2017

Luettu: Itämeren Auri, Johanna Valkama, 2016

Johanna Valkaman kotisivut

Julkaistu: 04/2016
Kustantamo: Otava
Sarja: Metsän ja meren suku #1
sivumäärä: 443 (kovakantinen)


Haa! Sain taas itseni kiinni kirjarikoksesta. Täysin vastuuntunnotonta touhua puolestani. Olin lykännyt - vain jumalat tietävät miksi - Johanna Valkaman Itämeren Aurin lukemista vuoden verran. Mikä mäntti, oikeasti. Onneksi kukaan ei kuollut tästä syystä, mutta kuitenkin, on häpeällistä pantata hyvää luettavaa vain koska........................ ja vielä ilman mitään hyvää syytä.

Voi kuinka ihana tämä tarina onkaan. Lukekaa esittely täältä, jos ette jo tiedä mistä on kyse: komeita urhoja, salaperäisiä noitia, metsänneitoja, huimia merimatkoja. Johanna Valkama on koonnut teokseensa kaiken mitä hyvältä tarinalta voi odottaa.

Auri on topakka, elämäänsä melko tyytyväinen melkein valmis parantaja, vaikkakin tulevaa pohdiskeleva nuori nainen Suolammen kylästä. Eräänä päivänä hän löytää karhun raateleman tuntemattoman nuorukaisen metsästä, ja koska universumi on hyvin tehty, on hänellä taito ja voimat hoitaa tuo outo ja herttisen komea miekkonen tolpilleen. Haakon on tullut meren takaa ryöstelemään kaukaiseen linnavuorten maahan. Suuren aarteen sijaan hän löytääkin jotain arvokkaampaa. Aurin ja Haakonin tie kulkee mutkitellen Hämeen kautta Itämeren eri kolkkiin ja täysin kolhuitta ei matkasta selvitä.

Valkaman kieli on eleetöntä, vaikkakin voimakasta. Sellaista perisuomalaista, ei turhia venkoilla, mutta asiat ilmaistaan selkeästi ja heittelee hän sekaan kansanperinteestä lainattua runolaulantaakin. Hänen tekstiään on ilo lukea. Tarinaa kuljetetaan verkkaiseen tahtiin, ei liikaa viipyillen, turhia suvantoja vältellen, mutta silti ympäristöä kuvaillen, luontoa ihaillen ja ajankuvaan tutustuen. Pidän Valkaman valitsemasta tavasta näyttää juuri sopivassa määrin asioita, esineitä ja asumuksia, mutta missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että tässä nyt selostetaan lukijalle kuin seminaarissa, että näin elettiin tuolloin muinoin (mikä on melko väsyttävää).

Purjehtija minussa tykästyi tietenkint tarinan seilaukseen, saaristoon, kauppasatamiin ja paikkoihin, joista moni on tuttu perhepurjeveneessä vietetyiltä kesiltä.

Kirjan pituus on juuri sopiva ja on melkein ihme, että näinkin iso tarina mahtui hieman päälle neljäänsataan sivuun. Bravo kirjailijalle ja kustannustoimittajalle. Hyvää työtä! Sivujen päätyttyä olin enemmän kuin tyytyväinen. Loppu on täydellinen. Sitten vielä ilouutinen: kyseessä on sarja, eli saamme Johanna Valkamalta lisää jo kesäkuussa, mikä on kohta. Jeesh! Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa, jossa ilmeisesti tulee esiintymään osittain samoja henkilöhahmoja kuin tässä esittelemässäni ensimmäisessä osassa, mutta ajassa on siirrytty jonkin verran eteenpäin ja sankaritar on uusi. Kirjan esittelyn mukaan tiedossa näyttäisi olevan paljon jännää.

Suosittelen kirjaa Itämeren alueen muinaishistoriasta ja viikinkiajasta kiinnostuneille. Kirjassa on kaikki hyvän romaanin ainekset: matkantekoa, muinaisia uskomuksia, hitunen taikaa, historian tuntemusta, romantiikkaa, taistelua ja oman tiensä kulkemista. Loisto romaani!

Johanna Valkaman kotisivuilta löytyy linkkejä tarinan tapahtumapaikoille ja muutakin infoa aikakaudesta. Historiahan ei ole kiveen kirjoitettu. Se valottuu pala palalta uusien arkeologisten löytöjen myötä. Käypääkä vilkaisemassa Helsingin kansallismuseossa ULFBERTH-viikinkimiekkoja. Ohessa pari museofriikin intoilukuvaa parin vuoden takaa.