maanantai 30. marraskuuta 2015

Synnintekijä, Milja Kaunisto (2013)



Gummerus, 2013
E-kirja
228 sivua

Milja Kaunisto asuu perheineen Villecomtalin pienessä kylässä Etelä-Ranskassa. Hän on julkaissut Synnintekijälle jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti pääsen pian lukemaan.

Synnintekijä herätti minussa monenlaista mietettä. Ensinnäkin ihmisenä kasvamisesta: tärkein oppi lienee se, että vain tyhmät eivät vaihda mielipidettä. Päähenkilö muuttaa radikaalisti mieltä ainakin mitä tulee vastakkaisen sukupuolen edustajiin, mutta siihen vaaditaan kohtaaminen juuri sen oikean henkilön kanssa ja paljon myös rakkautta. Siitä tässä teoksessa mielestäni on kyse, eli kasvamisesta ja rakkaudesta.

Synnintekijä on myös mehukas historiallinen romaani. Keskiaikaisen Pariisin kuvaus on ihanan iljettävää. Uskonto on myös läsnä. Syntiä ajatellaan, tehdään ja kadutaan monella tapaa. Mutta kuka se suurin synnintekijä lopulta onkaan? Ja mikä on syntiä? Kenen annetaan siitä päättää? Historiallisen romaanin vahvuus tuntuu myös siinä kuinka hyvin se peilaa nykyaikaa. Kuka saa päättää siitä mikä on moraalisesti hyväksyttävää? Kaikin puolin jännä kirja, vaikka hetkittäin kerronta polki hitaammin ja mieleni teki hyppiä sivuja. Rikas ja värikäs maisemien, vaatteiden ja ruokalajien kuvailu tietenkin kuuluu historialliseen seikkailuromaaniin.

Miljan henkilöhahmot ovat aitoja ja rosoisia kaikkine heikkouksineen. Päähenkilö Olavi Maununpoika herättää kautta kirjan lähinnä sääliä mutta myös turhautunutta voi-ei-taas-se-on-ihan-nössö, mutta lukijan on harjoitettava kärsivällisyyttä Olavin kanssa, niin kuin kaikkien nuorten ja itseään etsivien tomppeleiden, joita me kaikki olemme olleet, toiset enemmän ja jotkut ikuisesti.

Jos pidät historiallisista kirjasarjoista, keskiajasta ja Ranskasta tartu tähän. Koko sarja voisi olla aika hyvä idea joululahjaksi.  

torstai 19. marraskuuta 2015

Mistä on sankarit tehty?

Mies Firenzessä.


Hyvää miestenpäivää kaikki! Kaikki, koska miehet ovat kaikkien asia: miesten, poikien, äitien, siskojen, puolisoiden, kavereiden, lemmikkien...


"Ennen oli laivat puuta ja miehet rautaa...?" 

Luulen, että tässä on yksi niistä syistä, minkä takia uskottavan miespuolisen sankarihahmon kirjoittaminen on haastavaa. Lukijat odottavat tietynlaiselta romaanilta tietynlaista sankaria. Sanoisin, että viihderomaanin kohdalla odotukset ovat melko perinteiset. Pääsankarin on oltava ulkokuoreltaan Conan-barbaarin ja enkeli Gabrielin risteytys (jos hän osaa lentää, sen parempi, vähintään liekkien on leiskuttava katseessa). Lukijana tiedän mistä puhun. Toisaalta, kaikki perinteisestä poikkeava on todella virkistävää. Tieteisromaanin sankarilta voi puuttua vartalo kokonaan, tai hän muuttaa muotoaan liikuttaessa ulottuvuudesta toiseen (Kvanttivaras, Ancillary Justice).

Modernit nykylukijat tietenkin vaativat, että sankari on myös älyttömän fiksu ja hellä, rakastaa lapsia ja eläimiä ja osaa korjata autot, prätkät, konekiväärit ja vuotavan katon kädenkäänteessä. Täydellinen sankari osaa myös kuunnella naistaan ja suojella tätä kaikelta pahalta. Tosisankarille ei pottuilla, mutta hän osaa valmistaa gourmet-illallisen. Ja toisaalta. On myös ihanaa vaihtelua, lukea miehestä, joka on ihan normaali. Sellainen, joka tuijottaa mykkänä ja kauhuissaan hormonimyrskyssä riehuvaa tyttöystävää ja sen päälle paiskoo itse auton/avaruusaluksen avaimet päin näköä ja painuu kavereiden kanssa kaljalle/skiiderille...ja katuu heti perään suuttumistaan, mutta on liian ylpeä palaamaan rakkaimpansa luokse saman tien. 

Täydellistä miespuolista sankaria on vaikea luoda. Joko hän on liian täydellinen tai liian tavanomainen. Kultainen keskitienkulkija luo tietenkin sankarin, joka on melkein täydellinen, mutta vihaa kissoja. Aika monessa ya-romaanissa sankarilla on seksikäs pimeä puoli, jota vastaan hän taistelee, kunnes sankaritar auttaa häntä pääsemään lapsuuden traumoista yli tjms. Harvemmin sankari pieraisee ja kieltäytyy käymästä kaupassa, koska häntä väsyttää.

Liian normaalin sankarin kirjoittaminen on melko turhaa, koska kukaan ei halua lukea miehestä, joka muistuttaa naapurin isäntää tai käyttäytyy kuin oma veli. Puhun tässä nyt sankareista, en inhorealismista ja sosiaalipornosta. Jos tarina sijoittuu toiseen galaksiin, missä tekoälyt taistelevat jedimäisiä taikavoimia omaavia amazoneja vastaan, on miespuolisen sankarin kaiketi oltava kaikkea muuta paitsi normaali?

Täydellinen sankari on:

- rehellinen
- kiltti
- huomaavainen
- huumorintajuinen
- varustettu terveellä itseluottamuksella
- hellä
- kunnianhimoinen
- kuuma
- empaattinen
- periaatteessa päihteitä vastaan eikä ryyppää (tai jos ryyppää, ei humallu, tai jos humaltuu, ei örvellä, tai jos örveltää, ei ainakaan oksenna sankarittaren päälle, tappele sankarittaren parhaan kaverin kanssa ja sammu vessaan)
- ylisuojeleva
- aito
- mustavyökaretessa tjms

Vielä täydellisempi sankari on:

- rehellinen, kunnes toisin todistetaan, mutta ei valehtele sankarittarelle, paitsi jos sankarittaren henki riippuu siitä
- salakuljettaja ja merirosvo, jonka karvaisen ja vaarallisen ulkokuoren alla sykkii kultainen sydän
- täysi käsi parisuhdeasioissa ja unohtaa hääpäivän, mutta vaihtaa tunnollisesti ja valittamatta öljyt ja talvirenkaat sankarittaren kiituriin
- vitsiniekka mitä tiukimmissakin tilanteissa, tai vähintään kiroilee oikeissa kohdissa
- oman polkunsa kulkija, joka ei tallo tahallaan toisten tossuille
- rakkauden suurin sanansaattaja, palvoo maata sankarittaren jalkojen alla ja hauksistaan huolimatta pitelee sankaritarta kuin kukkaa kämmenellä
- aina pelastamassa universumia itsestään huolimatta
- aina valmis (mieskunto ei petä)
- huolissaan naapurin Minnan mustelmista ja ilmastomuutoksesta (minkä takia hän sotkeutuu kaikenlaisiin monimutkaisiin seikkailuihin)
- riippuvainen vain sankarittaresta
- suojeleva, mutta antaa sankarittaren solmia itse kengännauhansa
- oma itsensä, vaikka kärsiikin identiteettikriisistä
- todella pelottava raivostuessaan, vaikka omaakin normaalin itsesuojeluvaiston ja osaa myös juosta vain pakoon, mutta vasta kun on pelastanut naapurin mummon kissan kirsikkapuusta

Millainen on sinun mielestäsi täydellinen romaanin mieshahmo?
(Fitzwilliam Darcy ei kelpaa vastaukseksi)

-------






maanantai 16. marraskuuta 2015

Vaikea uusi päivä

Agueda Lorenzo on meksikolainen taiteilija, jonka teoksia oli esillä tänä kesänä
Sisteronin linnan kappelissa. Tämä yksisiipinen enkeli kummittelee mielessäni usein.

Vaikea uusi päivä ja viikko alkoi tänään. Vaikea, koska on vain jatkettava ja mentävä eteenpäin. Silti kurkkua kuristaa. Pitäisi jaksaa hymyillä, kun itku on herkässä, mutta sitten hymyillään kuitenkin, kostein silmin.

Radiossa aamutiimin kuuluttajat ja humoristit jakoivat tukeaan töihin matkaaville, välittivät viestejä ja soittivat peace and love musiikkia. Töissä asiakkaat eivät puhu tapahtuneista, eivätkä halua, että minäkään puhun, paitsi yksi monsieur, joka oli järkyttynyt. Hänen lähipiirissään oli menetetty yksi rakas. Kolleegojen kesken puhumme, koska se helpottaa. Uutisvirtaa vilkuillaan kasvot valkoisina, puoli pakosta, koska kukaan ei jaksa, ei halua, mutta ajan tasalla halutaan pysyä.

Koulussa. Tänään. Niin oppilailla kuin opettajillakin on vaikea päivä. Kuinka tästä puhutaan lapsille? Kotona on puhuttu ja kerrottu, mutta TV pysyi kiinni koko surullisen viikonlopun. Nuori mieli voi vähemmästäkin järkkyä. Ei lapsille saa näyttää, kun rynnäkköaseen laukaukset kajahtelevat sen kaupungin kaduilla, missä kesällä seikkailtiin ja missä oli kivaa ja kaunista. En haluaisi olla opettajan kengissä, en tänään. Kuinka selittää selittämätöntä? Valitettavasti opettajilla on jo kokemusta. Viimeksi tällainen päivä oli vasta tammikuussa ja poika tiesi aamulla jo mitä odottaa: tytöt varmaan itkevät hieman, opettaja puhuu ja kertoo vakavasta asiasta ja sitten on minuutin hiljaisuus. Näinkö terrorista on tullut arkipäivää lastemme elämissä? Millainen tästä sukupolvesta kasvaa?

Tämä kauheus tapahtui täällä, meille. Siitä saa olla surullinen. Vihainen? Saa olla vihainenkin, jos siltä tuntuu. Viha menee onneksi ohi. Tärkeää on se mikä jää jäljelle. Olkoon se kuitenkin toivo, edes lapsille ja nuorille. Sanotaan heille silti, että sitä on.

Paris...

 


 ...ville de la lumière.


torstai 12. marraskuuta 2015

Tekevä oppii (tai sit ei), kirjailijan mea culpa

Liitovarjokoululainen
"Ei kirjailijaksi päivässä tulla", sanoi ystävä.
Olen samaa mieltä. Ehkei edes yhdessä elämässä.
Vuoden päivät olet pitänyt itseäni kirjailijana tai esikoiskirjailijana tai käsikirjoituksensa julkaisseena kirjoittajana. Määrittelyllä ei ole minulle mitään väliä.
Jostain luin, että olet kirjailija sitten kun pidät itseäsi kirjailijana. Ehkä paras kirjailijuusneuvo, jonka olen kuullut.
Toinen neuvo, josta pidän ja johon uskon: ehdit elämässäsi kirjoittaa kaikki ne kirjat, jotka haluat. Kirjoittaminen on melko pitkälle uskon asia. Melko, koska pieni osa on jotain muuta. Pelkällä uskolla ei olla päästy kuin Punaisenmeren yli.
Yksi tällainen jokin muu voisi olla taito.
Ilman taitoa ja osaamista rakentaa huojuvia juttuja. Ne voivat olla kauniita, mutta saattavat myös romahtaa kasaan.
Taitavaksi ei tulla päivässä, myöskään. Se vaatii harjoittelua ja raakaa niska limassa raatamista. Terve jatkuva itsekritiikki myös auttaa hiomaan osaamistaan. On myös opittava kuuntelemaan muiden kritiikkiä ja osattava eritellä jyvät akanoista. On kritiikki ja sitten on rakentava palaute. Kirjailija saa kaikkea maan ja taivaan välistä. Liiasta ja ansaitsemattomasta hehkutuksesta nousee kusi päähän ja asiantuntemattomasta piiskaamisesta menettää uskonsa.

Kirjailija on tyytymätön eläin, homo paenitere. Mikään ei ole tarpeeksi ja kaikki on liikaa.
Mea culpa, ystävät. Kirjailija ei ole koskaan valmis. Kuinka moni esikoiskirjailija on osannut hypätä heti ensimmäisellä romaanilla jokaisen sudenkuopan yli? Yksi kymmenestä? Sadasta? Esikoiskirjailija osaa ehkä solmia itse kengännauhansa, mutta kuka olettaa hänen säveltävänsä samantien sinfonian? Yksi tuhannesta?
Neroja on, mutta heitä on harvakseltaan. Onneksi heitäkin on, mutta minä en oleta itse lukijana, että jokainen kirja, jonka luen on neron kirjoittama. Eivätkä ne nerotkaan aina onnistu. Miksi kukaan olettaa, että esikoiskirjailija puskee maailmaan ensi yrittämällä maailman kauneimman lapsen?
"Sillä on kaunis nenä, mutta kierot silmät..."
Ja silti esikoiskirjailija on tavoitellut taivasta, tähtiä ja Jupiterin kuita.
Ehkä hän on yrittänyt liikaa, liian nopeasti.
Jos saisin aloittaa alusta...

Jos voisin hypätä ajassa vuoden taaksepäin, tekisinkö monta asiaa eri lailla?
Kyllä, en, ehkä.
Onneksi se on mahdotonta ja katselen mieluummin kohti tulevaa ja kirjoitan.
Kiitos muuten kaikista ihanista ja ystävällisistä kannustuksista, joita olen saanut kuluneen vuoden aikana. Nekin ovat osa sitä jotakin muuta, joka auttaa kirjoittajaa tähtäämään korkeammalle.
Mille merci!



torstai 5. marraskuuta 2015

Taikametsä


Kyllä se on tiedetty jo aikapäiviä sitten, että metsällä ja luonnolla on positiivinen vaikutus kiireisen nykyihmisen olotilaan. Nyt tämä vaikutus on tuotteistettu ja sitä saa reseptillä. Tai, näin ainakin Suomessa ja Japanissa. Entäs Normandiassa?


Viidentoista vuoden Ranskan kokemuksella voin suoralta kädeltä väittää, että perusranskalaisen luontosuhde on melko mitätön, jos ei oteta huomioon etanansyöjien pakkomiellettä hamstrata kissoja ja koiria nurkkiinsa. Kotieläimet on juttu erikseen ja maaseudulla maaseudun eläimet toinen juttu konsanaan. Ranskalaiset ovat ehkä hieman ihmisvihaista kansaa ja kompensoivat tätä olemalla eläinrakkaita. Siitä huolimatta he tuskin koskaan käyskentelevät luonnossa, jos voivat siltä jotenkin välttyä. Ja koska olemme Ranskassa, on tässäkin säännössä poikkeuksensa: lomat. Lomalla kyllä vaelletaan vuorilla, pyöräillään Loiren laaksossa ja kerätään simpukoita rannalta.


Heh, olen opettanut perilliseni metsäläiseksi. Veri vetää. Tai universaali poikuus, johon lupaus majan rakentamisesta vetoaa. Sen sijaan, kun kysyn hänen hänen perinormandialaiselta isältään haluaako hän liittyä seuraamme ja rämpiä metsässä, vastaus on "sans façon" (lue: menkää te toki, mutta älkää sekoittako minua kummallisiin pakanapuuhiinne).

Metsään ranskis ei lähde vapaaehtoisesti, ei edes sitä koiraansa kusettamaan, ellei ole metsästyskausi. Ja se on taas asia erikseen. Minulla ei ole mielipidettä metsästykseen. Piste. Kunhan kaikki kunnioittavat lakeja, toisiaan ja mitä lie muuta mahdollista, mutta en osaa puhua metsästyksestä ja luontosuhteesta samassa lauseessa. Pas du tout.


Miksi ranskalaiset eivät käy luontoilemassa? Ranska on kaunis maa. On täällä toki paljon rumaakin, mutta kun kaupungista ajaa pois, Ranska on melko söpö ja pittoreski. Ja ranskalainen luonto kaikkine eri ilmastovyöhykkeineen, vuorineen, rannikkoineen on yksinkertaisesti upea. Normandian maaseutu ja metsät ovat sen lisäksi mystisiä ja satumaisia paikkoja, joissa luulisi jokaisen paikallisen haluavan voimaantua vapaa-ajallaan.


Käypä ranskalaisessa metsässä (ei puistossa) ja huomaat sen olevan typötyhjä ihmisistä. No joku halkojen hakkaaja saattaa säikähtää, kun yllätät hänet kesken aherruksen. Tai sitten se metsästäjä. Ehkä syynä on myös se yksinkertainen seikka, että suuri osa Ranskan metsistä on yksityisiä. Privé. Suomalaiselle tämä on pyhäinhäväistys. Koitapa estää suomalaista jäärää menemästä metsään. Et pety. En tiedä miksi, mutta suomalaisen luontosuhde on kovin erilainen ranskalaisesta. Ehkei kukaan ole kertonut heille, että metsä on hyvä paikka. Joku on varmaan pelotellut heidät lapsina kuoliaiksi Grimmin satumaisilla tarinoilla pahoista ilkeistä metsistä.


Ei ole metsää voittanutta, siitä huolimatta. Ja toisaalta, olisihan se nyt hemmetin sääli, jos kaikki ranskalaiset yhtäkkiä keksisivätkin rynnätä metsäpoluille, joilla olen tottunut haahuilemaan ylhäisessä yksinäisyydessäni, rentoutuen täysin ilmaiseksi luontosuhdettani hyväksi käyttäen.



Metsässä on taikaa. Olkaa metsän noitia!


-------------------------------------------------------------------------------------
Kuvissa äiti yrittää pysyä perillisen ja taikaponin kintereillä meidän landen lähirentoutumispusikoissa.