tiistai 28. toukokuuta 2019

En tiedä lätkästä mitään, mutta...



(...huitaisen kuitenkin ampiaispesää)


Onko lätkähumu jo laantunut? Eikö? No, ei se mitään. Seurasinhan minäkin matsia. No hitto, totta prkl! Oli hieno finaali. Turnaus. Urheilutapahtuma. Joukkue. Fiilis. Suomi on lätkän valtakunta! Niin naisleijonat, juniorit kuin gubbetkin, kaikki yhdessä.

Ihan todella, sydämen pohjasta, tuli hyvä mieli. Kiitos siitä urheilijoille! Ja sitten vielä Kevin, joka lukee kirjoja. Ei ole tainnut ihmismuistiin kukaan saada yhtä suurta kirjapöhinää aikaiseksi. Kiitos siitäkin! Lukekaa ihmiset kirjoja!

Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Pelin ensimmäinen erä oli yhtä free fightia. Onhan se kiva katsoa suorassa lähetyksessä, kun urheilusankari saa mailasta leukaan ja hammas lentää hidastetussa kaaressa ilmeisen isoon hammaspinoon kaukalon päätyyn (joka toiselta pelaajalta puuttuivat etuhampaat). Tuli Kummelit mieleen kunnes hymyni hyytyi. Maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa, jota katsoo jokunen miljoona isompi ja pienempi skidi, vedettiin lättyyn niin että paukkui ja yleisö hurrasi hurmoksessa.

Ihanko normaalia?
Jääkiekko nyt vaan on sellainen poikien peli ja nyrkit heiluu.  
Hmmm, lätkää pelaavat muijatkin. Puuttuuko heiltä hampaita?
Tosimiesten pelissä ei pehmoilla.
No harrastaisivat nyrkkeilyä. Ai niin, siinä lajissa ei pääse lyömään mailalla munille (edes sääntöjen vastaisesti).
Lätkää ei ole kenenkään pakko pelata tai katsoa!!!
Joo, onneksi ei. Tjaa, kuinkahan moni pikkuskidi on laitettu kaukaloon viisivuotiaana ihan pelkästä omasta tahdostaan (ilman minkäänlaista vanhempien tai liikuntaopettajan suostuttelua?)???
Mutkun ne toiset (Cänädäläiset) aloitti eka.
No siinä tapauksessa... halatkaa nyt sovinnon merkiksi. Tai vaihtakaa aivokirurgien yhteystietoja.

Olen urheilija, penkkiurheilija, urheilijan muija ja urheilijan mutsi. Kaikessa meikäläisten urheilussa keskitytään ennen muuta vammojen välttämiseen, oltiin sitten vuorella kiipeilemässä tai koskea laskemassa tai trail-polulla tai judo-tatamilla. Judo on kamppailulaji ja siinäkin estetään vastustajaa loukkaamasta itseään oikeaoppisilla otteilla, vaikka se kuinka olisi juuri isketty kanveesiin.

Minusta urheilusta ei pitäisi tulla murheilua. Ei ole normaalia näyttää penskoille, että hyvä jätkä on tuo kun vetää turpiin noin. Se on paljon kivempaa kaikille, kun koko joukkue palaa kotiin perheen luo ehjänä ja kaikkine hampaineen.








lauantai 4. toukokuuta 2019

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua




Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?




lauantai 9. helmikuuta 2019

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa


En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.