maanantai 28. marraskuuta 2016

Rivakkaa köllittelyä (totuuksia stressistä)

Kölli-kissa kyllä tietää.

Ei tarvitse kuin vilkaista kissaa, ja on ymmärtänyt kaiken oleellisen elämästä: nuku aina kun pystyt. Olen herkkäuninen ja varsinkin herkkä vuodenaikojen vaihteluille. Olen vasta nyt tottunut syyspimeään ja talviaikaan. Joulukuuhan jo kolkuttaa ovella ja led-valot on asennettu kylänraitille muistuttamaan tulevasta kulutushysteriasta. Kivaa, että vireystila on vihdoin palautunut, että voi kuluttaa sitä loppuvuoden juhlien valmisteluun.


Lenkillä vireystilaa nostattamassa.

Aloitin pesemällä auton. Vein sen kolmen euron rullapesuun ja sen päälle vielä imuroin hevosenkarvat ja kuivuneet mudat takakontista ja pyyhin pölyt kojelaudasta. Ikkunatkin oikein pesin ikkunanpesuaineella. Kyllä nyt kehtaa taas ajella. Siinä samassa imuroin miehenkin auton, kun nyt kerran tarmonpuuska iski. Kumma kyllä miehen auto ei ollut yhtä sottainen kuin omani. Johtuu ehkä siitä, ettei tuo kuljeta loimia, satulahuopia ja muita heinäisiä, karvaisia ja mutaisia asioita autossaan, jos ei perillistä lueta mukaan. Silti ero oli melko häikäisevä omaan kotterooni verrattuna. Ilmeisesti mies siivoaa autonsa useammin kuin minä. Minulle riittäisi kaksi kolme (=kaksi) kertaa vuodessa. Joskus joudun tamppaan matot, kun polkimet tahtovat tarttua likaan kiinni.


Auton likaongelma saa alkunsa täältä.


Pätevä tekosyyni on, ettei minulla ole koskaan aikaa siivota koslaa. Ja ei sillä ministereitä kuljeteta, että mitä turhia. Taloudessani on aina tärkeämpääkin tointa tarjolla. Kuten satulan rasvaus. Kuka sitä nyt narisevalla satulla haluaa ratsastaa?

Mietin vain näitä tärkeysjärjestyksiä elämässä, ja sitä kuinka ne ovat erilaiset eri ihmisillä. Ja sitä kuinka siivousintoilijat saavat vähemmän innostuneet potemaan huonoa omaatuntoa. Pitäisi nuo verhotkin pestä ja silittää, lehdet haravoida ja kiillottaa saappaat tjms. Eikö olisi parempi, jos osaisi tuntea hyvää omaa tuntoa sitten kun joskus jaksaa ja ehtii. Mutta ei. Sehän piti joka tapauksessa tehdä jo vuosi sitten.


Helppo ja nopea lounas, jonka valmistaminen ei stressaa,
kun ottaa sen hyvältä kantilta eli lasi viiniä seurana.


Sen sijaan pidän kaikenlaista lööbailua niin normihommana, että sille pitäisi olla oma sovelluksensa. Laite huutaa Yeah! Great! You're doing fine! aina kun on vetänyt tirsat tai lukenut kirjaa puoli tuntia. Tai pääsee ylemmälle tasolle, kun on nukkunut kolmena yönä putkeen pitempään kuin kahdeksan tuntia. Kehittäisikö joku tällaisen minulle, kun en minä nyt ehdi. Pitää sulatella ensin lounasta ja sitten on katsottava leffaa ja sitten joskus ajattelin laittaa pyykit kuivumaan.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Normandian syksyssä pohdittuja



Postiluukkuun ilmestyi yllättävä ja ilostuttava kirjekuori. En nimittäin uskonut, että saisin lainauskorvauksia. Tunne oli sitäkin suurempi, kun laskeskelin, että kirjaa on lainattu sen ensimmäisinä ilmestymiskuukausina yli 700 kertaa. Pistää nöyräksi, sillä luettavaksihan tuon kirjoitin. Olen kiitollinen Suomen kirjastolaitokselle, Sanastolle ja ennen muuta lukijoille. Tämänkin innoittamana jaksan kirjoittaa lisää.


Syksyn viimeinen ruusu

Normandian syksy on ollut yhtä paikasta toiseen ravaamista, ja kun yllättäen on ollut aikaa istua alas ja hengähtää, olen pohtinut, että mitähän minä sitten teen kun teinistä kasvaa opiskelija. Opiskelija muuttaa pois kotoa jonnekin maailmanääreen. Harkkakuljetukset jäävät pois, kokeisiin preppaamiset myös, yhteiset juoksulenkit ja tallipäivät.

Olen kyllä tunkenut elämääni niin paljon harrastuksia, että yöunetkin niistä usein kärsivät, että en usko kyllästyväni. Senköhän takia tulee neljänkympinkreisi, ettei ehdi huomata, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa elää omaa elämäänsä? Hieman jo pelottaa tuo tuleva. Onhan meitä sitten vielä kaksi kotona, mutta ei se ole sama.


Lenkkimaisema (kuvassa myös kaksi peuraa)

Ehkä perillisen kasvaminen pois pesästä on otettava uutena alkuna. Tai paluuna aikaan ennen. Ja toisaalta onhan tuohon vielä vuosia. Mutta ei se estä pohdiskelijaa miettimästä. Kaikesta ahdistuvaa ahdistumasta. Itse lähdin pesästä heti kun pystyin. Olin opiskelija ja pääsin kimppakämppään lähemmäs opinahjoa. Pari vuotta myöhemmin lähdin Ranskaan. Mitä jos oma teini päättää vaihtaa maata tai mannerta? Ehkä veri vetää seikkailuihin. Lähdenkö perään?


Juoksuhanskat.

Voisin muuttaa Australiaan au pairiksi. Tai ei. Liikaa hämähäkkejä. Islantiin töihin kasvihuoneeseen. Kaliforniaan opettamaan samppanjajoogaa. Suomeen? Itse asiassa, näen itseni vähiten paluumuuttajana. Suomi on niin eri maa kuin 2000-luvun alussa. Ehkä kaikkeen tottuu. Totuinhan Ranskaankin, melkein. Mutta silti. Jotenkin. Pelkkä ajatuskin tuntuu nyt oudolta. Ja mitähän minä siellä mukamas tekisin? Ryhtyisin taiteilijaksi? Ei taida olla muuta tarjolla. Muuttaisin ehkä Lappiin. Ryhtyisin Korpinaiseksi ja ajeluttaisin ranskalaisturisteja revontulia katsomaan.

Ehkä perillinen suorittaa asevelvollisuuden, ehkä ei. Ei siitä kai haittaakaan olisi. Hernerokkaa on kyllä turha perilliselle tuputtaa. Metsässä rämpiminen sen sijaan kelpaisi. Ehkä perillinen haluaisi jäädä sen jälkeen Suomeen opiskelemaan. Onhan se halvempaakin kuin Ranskassa, missä peritään lukukausimaksuja. Koulutkin ovat ehkä jostain kotoisin. Vai ovatko? Eikö siellä Suomessakin olla leikattu viime vuodet kaikesta?


Kelpaa ottaa kuvia jopa hanskat päällä.
Mutta lopulta nämä pohdinnot aina päätyvät samaan johtopäätökseen. Vaikka tuleva voi olla tehty monesta muutoksesta, niin turhaa niitä on etukäteen liikaa miettiä. Valmistautua voi monella tapaa. Ehkä parasta on, että pitää terveydestä huolta, tekee sitä mikä miellyttää ja ottaa ilon irti teinin äitiydestä* niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Katson sitten aikanaan mihin suuntaan kelkka kallistuu.


*ilo irti teinin äitiydestä =

1.  ruutuajan vahtiminen
2.  milloin-viimeksi-vaihdoit-sukkasi-nalkutus
3. ihanaa kun vielä saa halia
4. teinikielen opettelu (usein joudun googlettamaan uusia ilmaisuja ja joka kerta tunnen itseni ihan mummoksi)
5. äiti-sä-oot-ihan-nolo-tanssihetket
6. äiti-vitsi-miten-sä-tiedät-ihan-kaiken-hetket (koepreppaus Ranskan historiasta)
7. hee-hee-äiti-juoksee-hitaammin
8. hee-hee-kohta-mä-olen-äitiä-pidempi
9. hee-hee-sä-olet-toistaiseksi-vielä-alakynnessä-jos-äiti-istuu-sun-päälle
10. mahdollisuudet vaikuttaa perillisen tulevaisuuteen kaikkine äitimäisine jankutuksineni, kiristyksineni ja suostutteluineni (luelueluelueluelueluekirjojakirjojakirjojakirjoja)

maanantai 7. marraskuuta 2016

Tarinasta toiseen (kirjallisuusblaablaata)

Kuilun pohjalla vai valoa tunnelin päässä? (Gouffre de Padirac)

Rämmin pois upottavasta tarinasta. Olen viettänyt sen parissa kuukausia, vihannut ja rakastanut, juonitellut ja jumittanut, luistellut ja kompastellut. Mutta nyt käsikirjoitus on tältä erää valmis. On esilukijoiden vuoro rypistellä kulmakarvojaan. Minä en halua kuulla, nähdä enkä haistaa sitä hetkeen.

Olen siirtynyt uuden tarinan suunnitteluun. Minähän en kirjoittamisesta lomaile. En suhtaudu siihen edes työnä, vaikka sitä se enimmäkseen on, mutta kirjoittaminen kaikkine monimutkaisine vaiheineen on niin osa minua, että en tietäisi kuinka päin olla, jos en jostain syystä voisi koko ajan kirjoittaa*.

Suunnitella voi missä vain ja yleensä se tapahtuukin hetkinä, joina sen ei varsinaisesti suunnitellut tapahtuvan. Kun hyvä idea on juurtunut ja alkanut versoamaan, voidaan kai sanoa, että suunnittelu alkaa. Eilen istuin hevosen selässä maneesissa ja kävelimme hiljaa ympyrää kuunnellen sadetta. En ajatellut mitään. Kunnes henkilöhahmot aloittivat jäpättää päässäni. Kuuntelin heitä tovin kunnes hiljensin radiota ja mietin, miksi he tuollaisia puhuvat. Esitin kysymyksiä ja keksin niihin vastauksia ja sain syvennettyä henkilöhahmojen motiiveja. Tarina nytkähti askeleen eteenpäin.

Toissapäivänä imuroin ullakolla kuolleita kärpäsiä. (Eikö teillä ole ullakolla jokasyksyistä kuolleiden kärpästen imurointioperaatiota?) Puuhaan kului tunti ja koko sen ajan kirjoitin päässäni toisen päähenkilön henkilöhistoriaa. Ajattelutyöhön ei aina ole aikaa, joten se on parasta tehdä silloin kun mahdollista. Yksi toinen hyvä suunnitteluhetki on hölkkälenkki, jolloin pää tarvitsee muuta ajateltavaa kuin tuskan, jonka juokseminen aiheuttaa. Suihkussa ajatukset valuvat myös helposti päänahasta hiuksia pitkin. Osa päätyy viemäriin, osa jää elämään. Vältän ideointia ajaessani, koska henkeni on kallis, mutta jonkun muun ajaessa, ratkon usein juonenkäänteitä. Ette voi uskoa kuinka mullistavia käänteitä on keksitty liikenneympyröissä.

Päänsisäisen suunnittelun lisäksi kirjaan ylös kaiken ajattelemani muistikirjaan ja ensimmäiseen tekstitiedostoon, johon jokin tuleva kaunis päivä alan kirjottamaan uutta tarinaa. Mutta sitä ennen suunnittelen. Kaikki suunnittelu ei siirry lopulliseen tarinaan, koska suunnitelmat muuttuvat aina matkan varrella. Ja liika suunnittelu voi olla tarinalle vahingollista, koska se vie kirjoittamisesta puhtia. Kirjottaminen vaatii inspiraatiota polttoaineekseen, ja jos suunnitelma on liian kaiken kattava, ei inspiraatiolle jää tilaa. Suunnittelu on luuranko, joka voi muuttaa muotoa, jos sen jättää riittävän väljäksi. Suunnittelit hevosen ja lopulta synnytit virtahevon. 

Kirjoitusvaiheessa tarinalle rakennetaan luurangon ympärille lihakset ja jänteet ja inspiraatio puhaltaa kokonaisuuteen sielun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jokainen joka on joskus kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, tietää ettei se sitä ole. 

Hyvä suunnittelu helpottaa kirjoittajaa tarpomaan eri vaiheiden läpi kohti valmista käsikirjoitusta. Tein lyhyen listan asioista, joita suunnittelussa voi ottaa huomioon:

- timantin kova idea, joka raapii takaraivossa riittävän pitkään ja lujaa (tämä viimeisin idea on pyörinyt mielessäni jo noin vuoden)

- henkilöhahmot ja keitä he ovat (jos et tiedä mitä heistä jokainen sanoisi tai ajattelisi Brexitistä tai USA:n pressanvaaleista (tai mistä nyt lie), et tunne heitä vielä riittävän hyvin, jotta voisit kertoa heidän tarinaansa muille)

- maailma ja tapahtumapaikat (riittävän hyvin suunniteltuasi tiedät mitä näissä paikoissa eläminen maksaa, kuinka siellä liikutaan paikasta toiseen ja kuka pitää valtaa ja miten verorahat käytetään)

- taika (tarina tarvitsee taikapölyä tai sitä jotakin, minkä takia lukija haluaa lukea tarinaasi; mikä tekee siitä erilaisen kuin kaikki muut rikosromaanit tai tieteisseikkailut, omaperäisen ja ainutlaatuisen, ihanan ja koskettavan, hurjan ja pelottavan...)

- juoni (hyvässä tarinassa on juoni, jos ei ole, se ei ole hyvä tarina**; kehittele juoni niin pitkälle, että tiedät kuinka taistelet tarinan vaikean keskikohdan yli ja sen jälkeen sinun on enää kirjoitettava stoori loppuun)

Suunnittelu on se vaihe kirjoittamista, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Voit käyttää mielikuvitustasi rajattomasti, kehittää niin monimutkaisen juonen, että vietät loppuelämäsi sitä ihmetellessä tai syventää henkilöhahmojesi tarinaa tasolle, jolla luot jotain elävämpää kuin oikean ihmisen. 

Suunnittelutapoja on yhtä monta kuin kirjoittajia, jokaisella omansa. Joku tekee muutaman muistiinpanon ja se riittää. Toiset suunnittelevat vuosia ja kirjoittavat raakaversion kuukaudessa. Jos voisin uppoutua pelkkään suunnitteluun ja unohtaa elämässä kaiken muun (päivätyön, perheen ja kaikenmaailman karvakuonot, kärpäsiä unohtamatta) luulen, että noin kuukausi riittäisi luurangon rakentamiseen, mutta koska elän normaalia elämää, saattaa tämä venyä pariin tai kolmeen.  

Ideaalissa kirjoittajaparatiisissa viettäisin suunnittelukuukauden pienessä bretagnelaisessa kalastajakylässä, valkoiseksi kalkitussa majatalossa, siideriä siemaillen, koiria*** rantakallioilla ulkoiluttaen ja inspiraatio viuhuen.  


--------
*tämä ei ole totta, koska pidin kesällä kaksi viikkoa lomaa kirjoittamisesta (ensimmäiset vuosiin), ja se tuli tarpeeseen
**blogistin henkilökohtainen mielipide
***kissaa ei voi ulkoiluttaa ja kai minulle ideaalissa kirjailijaparatiisissa joku koiran tai pari lainaisi