lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ponnistus ennen suurta tuntematonta (kirjallisuusblaablaata)

Työn jäljet
Editoinnin loppusuora häämöttää. Tunnen sen värähtelevän työpöydän jalkojen alla ja haistan ilmassa painomusteen suloisenkitkerän tuoksun (vai onko se vain naapurin pihalla palavat risut). Olen editoinut yhden julkaistun romaanin ja melkein kolme muuta käsikirjoitusta. Joka kerta prosessi on ollut erilainen. Julkaisuun asti mennyt teksti työstettiin kustannustoimittajan kanssa ja sitä ei voi verrata loppuun vietynä projektina näihin vielä julkaisupäätöksiä odottaviin.


Sen verran kerron kuitenkin, että verrattuna nyt työstettäviin teskteihin, muistelen esikoisen editoinnin olleen melkoista pimeässä metsässä haparointia. Luin tekstiä kerta toisensa jälkeen, joka kierroksella sitä parannellen sieltä täältä. Tämä siis jo ennen kustantamoihin lähettämistä. Sitä ennen olin työstänyt tekstejäni yhden toisen kirjailijan kanssa, jolta opin paljon. Se oli harjoituskäsikirjoitus, josta ei ollut tietenkään sen keskeneräisyyden takia muuhun kuin opetusmateriaaliksi. Tekemällä oppii.


Nyt työstämäni käsikirjoituksen raakaversio valmistui kolmen kuukauden kirjoitushuuman tuloksena. Korjaan paljon jo kirjoittaessa. Palaan edellisellä kerralla kirjoitetun tekstin pariin lukemalla ja parantelemalla. Kirjoitan tiiviisti, liiankin. Sen tähden lisään enemmän kuin poistan ensimmäisillä korjauskerroilla. Lisään varsinkin kuvailua mutta myös tilanteiden selkiyttäviä selityksiä.


Sovellan editoidessa nyrkkisääntöä, jossa ensimmäinen versio on minulle ja sitä seuraavat lukijoille. Kerron ensin tarinan itselleni ennen kuin muokkaan sen muotoon, joka kelpaa muillekin luettavaksi.


Olen joutunut kirjoittamaan paljon kokonaan uusiksi. Olen myös poistanut paljon kokonaisia turhia kohtauksia. Omaan tekstiin ei saa kiintyä. Sitä pitää voida kohdella kaltoinkin, mutta on pidettävä auki niin silmät kuin sydän ja kyettävä tunnistamaan tekstistä sen voimakkaimmat ja tehokkaimmat kohdat. Niitä pitää vaalia.


Joskus, kun tähdet ja kuu ovat juuri oikeissa asennoissa, teksti purkautuu ruudulle täydellisenä. Näitä kohtia ei pidä sekoittaa kirjailijan lemmikeihin, niihin kuuluisiin, jotka päätyvät mikroaaltouuniin. Lemmikin tunnistaa siitä, että sen kirjoittaminen tuntui kivalta, mutta mitä todennäköisemmin se palveli vain jotain kirjoittajan henkilökohtaista tarvetta kirjoitushetkellä. Päivää paria myöhemmin sama tekstinpätkä ei taas vaikuta enää samalla tapaa. Se on lattea, kliseitä täynnä ja yleensä myös täysin turha kokonaisuuden kannalta. Sen voi lempata oitis.


Olisi ihanaa jos koko käsikirjoitus olisi yhtä kultahippua, mutta toisaalta ei sellaista kukaan jaksa lukea. Lukija tarvitsee vaihtelua, rytmitystä. Kultahippu on se kohta käsikirjoitusta, joka saa lukijan rakastumaan tekstiin. Se on kohta, jota ilman käsikirjoituksella ei olisi sielua. Rusina pullassa. Niitä voi olla tietenkin useampi per käsikirjoitus/kirja. Riippuu pituudesta ja tyylistä kuinka paljon niitä kannattaa ripotella taikinaan.


Kultahippujen vaaliminen on vielä helppoa, kun oppii ne tunnistamaan. Sen sijaan huonon tekstin tunnistamiseen ei tarvita lahjakkuutta ollenkaan. Teksti vain tökkii, se ei toimi ja se tuntuu kömpelöltä, paskatekstiltä. Sitä lukiessa tekee mieli lopettaa koko homma, koska se saa kirjoittajan tuntemaan itsensä maailman huonoimmaksi.


Kun olen itse päässyt yli huonoimmuuselämyksestäni, luen tekstin hampaat irvessä ja mietin kuinka sitä voisi parantaa. Miettimiseen menee välillä kaksi sekuntia. Ratkaisu voi olla hyvinkin helppo. Joskus pelkkä deletointi ratkaisee kaiken. Huh, olipa jees. Joskus teksti on sen arvoista ja juonen kannalta riittävän tärkeä, että sen lause lauseelta ja sana sanalta korjaaminen on välttämätöntä. Siihen menee tietenkin usein koko päivä. Ja sitten on myös kolmas vaihtoehto: uudelleen kirjoittaminen.


On kirjailijoita, jotka kirjoittavat koko käsikirjoituksen uudelleen. En tiedä miltä heidän raakaversionsa muistuttavat, enkä tiedä haluanko tietääkään. Minulla itselläni on yksi tälläinen projekti odottamassa vuoroaan, mutta se vaatii täydellistä uudelleen kirjoittamista vain ja ainoastaan siitä syystä, että aikanaan kirjoitin sen tietämättä mitä olin tekemässä. Jälki oli sen mukaista, eikä sitä voi fiksata paremmaksi muuten kun aloittamalla kaiken alusta. No big deal. No itse asiassa on. Sen takia en ole vielä aloittanut, vaan työstän muita projekteja.

Kirjoittamaan oppii, mutta editoimaan myös. Kirjat syntyvät hitaasti, hyvät kirjat vielä hitaammin.

Loistavaa pitkää kylmää sateista viinillä maustettua takkatulen lämmittämää ja reipasta vappuviikonloppua, kirjojen parissa tietenkin!!!














perjantai 7. huhtikuuta 2017

Luettu: Hän sanoi nimekseen Aleia, Erika Vik, 2017

Gummeruksen esittely kirjasta

Julkaistu: 02/2017 Gummerus
Laji: fantasia
Sarja: Kaksoisauringot
E-kirja: 343 sivua

Hän sanoi nimekseen Aleia 'lla  on meriittinsä, melkoinen pino niitä itse asiassa. Kirja on ihastuttava, mutta samalla se myös sai tämän tytön tuhisemaan.

Kyseessä on puhdasverinen fatasiateos, joka on ensimmäinen Kaksoisauringot-sarjasta. Star Wars fanina oletan tietenkin, että Vikin luoman maailman kaksoisauringot ovat kunnianosoitus aavikkoplaneetta Tatooinen tähdille. Tarina alkaa syrjäisen kylän baarista ja tappelusta, jossa humaltuneet turkismetsästäjät saavat ansionsa mukaan salaperäiseltä muukalaiselta.

"Mennään pojat etsimään pari huoraa", Aarno ehdotti sovinnollisesti. Majavaturkkinen pysähtyi töksähtäen. Katse pyyhkäisi kadun yli ja pysähtyi mulkoilemaan kapakan kylttiä kuin se olisi juuri solvannut häntä. Hän kohensi asevyötään. "Ensin hankitaan lisää viinaa." Hän marssi kadun yli ja toverit seurasivat.  (s. 7)
 

Vik kirjoittaa selkeän tehokkaasti. Kieli on tyylikästä. Hänen tekstiään on ilo lukea. Samalla Vikin esikoinen onnistuu olemaan äärimmäisen visuaalinen. Lukijaa viedään lännenfilmistä toiseen ja Sergio Leonen tunnarit soivat taustalla. Erika Vik on graafinen suunnittelija ja kirjan upea kansi on hänen omaa käsialaansa.

Muistinsa menettänyt nuori ihmisnainen (tai tyttö - ikä jäi epäselväksi) tuupertuu Corildon Ma'Bathaen etuovelle. Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran tuulien tutkija on herrasmies ja hän ottaa naisen/tytön hoiviinsa. Tarinan edetessä lukijalle esitellään pitkä lista mysteerejä:

- Miksi Aleia on menettänyt muistinsa?
- Miksi hän päätyi juuri Corildonin ovelle?
- Ketä tai mitä hän pakenee?
- Mitä Corildonin vaimolle tapahtui?
- Mistä johtuvat oudot uudet tuulet?
- Mitä tulilinnut ovat ja miten ne liittyvät tarinaan?
- Kuka on mies, jolla on toinen valkoinen kivi?
- Minkälaisen voiman valkoiset kivet sulkevat sisäänsä?
- Miksi sininen fennekki seuraa Aleian jälkiä?
- Miten Klaani liittyy Aleiaan?
- Miten Aleia liittyy seleeseihin, vai liittyykö mitenkään?

Tässä vain muutama näin alkajaisiksi.

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja kahden toisilleen tuntemattoman henkilön matkasta halki upeiden lännenmaisemien. He kohtaavat värikkään kokoelman henkilöitä, joista osaa odottaa traaginen kohtalo. Kirjan ehdoton vetovoima on tytön ja vanhemman miehen välille hiljalleen syttyvä ystävyys, ja niin kauan kuin he ovat liikkeessä, tarina puuskuttaa vauhdilla kohti hiljalleen tummuvaa horisonttia.

Sitten yllättäen noin 3/4 kirjasta tuo hienosti rakennettu jännite katkeaa. He saapuvat paikkaan, jonka tapahtumien merkitystä tarinalle en ymmärtänyt. Tämä kirja ei mielestäni tarvinnut lukijaa mahdollisesti koukuttavaa romanttista epäröintiä. Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mielestäni voinut kaikessa loistavuudessaan hypätä näiden haparointien yli. En ole romantiikkaa vastaan, mutta tässä se ei vain jotenkin kolahtanut.

Kyseessä on trilogia ja trilogia vaatii omat kommervenkkinsä mitä tulee tarinan kuljetukseen. Mielestäni on täysin hyväksyttävää, ettei ensimmäisessä osassa paljasteta kaikkea. Sen sijaan sarjan ensimmäinenkin osa voi jo raottaa hivenen mysteerien verhoa. Vik heiluttaa korillista pääsiäismunia lukijan nenän edessä, muttei anna tarttumaan niistä yhteenkään. Jäin kaipaamaan edes jotain sillä kiinnostuin tarinasta ja henkilöhahmoista.

Tietenkin joudun lukemaan elokuussa ilmestyvän jatko-osan Seleesian näkijä. Turhautumiseni on vain hyvä merkki tai sitten se tarkoittaa, että alan olla liian iäkäs lukemaan nuorten aikuisten fantasiaa (*kohottaa katseen hetkeksi kattoon*).

Pidin kirjasta todella ja halusin pitää siitä vielä enemmän. Goodreads-sivuston tähditystä miettiessäni vaapuin kolmen ja näljän välillä, mutta laitoin silti neljä tähteä vahvan debyytin ansiosta. Toivon, että jatko-osissa siirrytään takaisin Vikin luomaan ainutlaatuiseen tunnelmaan ja taianomaiseen maailmaan, jossa revolverit sauhuavat ja pienet siniset ketut juttelevat liskojen kanssa. Toivotan Kaksoisauringot-trilogialle tuulta purjeisiin ja menestystä kirjamaailman myrskyisillä merillä.


Suosittelen vierailemaan Erika Vikin kirjailijasivuilla, joilta löytyy kirjailijan kuvituksia ja muuta mielenkiintoista sarjan maailmaan liittyen.