sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kesäluettu: Elephant Moon, John Sweeney (2012)



Sivumäärä: 300
Silvertail Books, 2012


My novel may be complete rubbish. I’ve never written one before. But I hope it captures something of the mood of the time, the miserable evacuation from Rangoon, the flight of the Heaven-Born, the disbelief that British rule in the East was dying, the cruelty of the Japanese, the fear of betrayal by the Jiffs, the Indian soldiers who defected to the Japanese side, the gentle heroism of the retreating British and Indian soldiers, the despair on the impossible trek to India – and then the chance of elephant rescue. It is a bloody good story and one I feel honoured to tell. (John Sweeney)

John Sweeney puhuu kirjastaan nöyrästi, mutta ilman syytä. Elephant Moon ei ole maailmankaikkeutta järisyttävä teos, mutta en kadu hetkeäkään, että siihen tartuin. Tiesin kirjan miellyttävän heti kun olin lukenut takakannesta sen kertovan toisen maailmansodan pyörteistä Aasian mantereella, Burmassa (nykyinen Myanmar). Kirja kertoo sodasta, mutta englantilaisen opettajattaren näkökulmasta.

Neiti Grace Collins elää rauhaisaa, jopa hivenen tylsää, ex-patin elämää Rangoonissa. Hän pelaa bridgeä ja juo teetä herrasmiesklubilla ja yrittää vältellä Mr Peach'in, ujon virkamiehen, kömpelöitä yrityksiä kutsua hänet treffeille. Elämä voisi jatkua näin iättömästi, mutta japanilaisten zero-hävittäjät ilmestyvät lopulta kaupungin taivaalle ja kylvävät hävitystä Gracen koulun ympärille. Hän yrittää saada oppilaat evakuoitua laivalla Intiaan, mutta heitä ei hyväksytä matkustajiksi, koska Gracen suojatit ovat syntyneet väärille vanhemmille: britti- tai amerikkailaisisälle ja burmalaiselle äidille. Lapset ovat kolonialismin sivutuote, josta kukaan ei halua ottaa vastuuta.

He ovat oman onnensa nojassa, kun britti-imperiumi kieltäytyy heistä huolehtimasta. Grace ei anna periksi vaan pakkaa lapset bussiin ja he ajavat maan halki kohti pohjoista ja turvaa, mutta matka on pitkä ja vaivalloinen, eikä siltä puutu esteitä ja vaaroja. Onnekseen he törmäävät lopulta suuren joen rannalla Intiaa kohti marssivaan norsulaumaan. Sitä ajavat miehet hyväksyvät heidät riesakseen ja juoksu aikaa vastaan ja japanilaissotilaita pakoon jatkuu halki viidakon.

Elephant Moon on Sweeneyn esikoinen. Hän toimi ennen kirjailijuuttaan sotareportterina ja käyttää kokemuksiaan nerokkaasti kirjan tunnelman luonnissa. Ja tunnelmaa kirjasta ei puutu. Se suorastaan imaisee lukijan maailmaansa, joka huokuu entisajan tapoja, teetä tiikkitarjottimella, kolonialistisia rakennuksia, viidakon kuumutta, kuolemanpelkoa ja epätodennäköistä rakkautta. Kirja on yksinkertaisesti ihastuttava. Suosittelen sitä nostalgisille romantikoille, joita muutama lentävä suolenpätkä ei haittaa.

Sweeney sanoo kirjansa tarinan perustuvan tositapahtumiin. Hän on tehnyt taustatyönsä millimetrin tarkasti, tuntee aiheensa ja käsittelee sitä elegantilla vasaralla, joka murjoo länsimaista maailmanherruutta tai sen jo aikoja sitten kellastunutta kuvaa. Muuten tarina on täyttä fiktiota. Ilmeisesti elefantit, intiannorsut, auttoivat orpoja ja muita pakolaisia halki Burman viidakon, heidän paetessaan kärsimystä ja varmaa kuolemaa. Tästä on dokumentoitua aineistoa. Sen sijaan nuori englantilaisopettajar rohkeine ja jaloine aatteineen on Sweeneyn mielikuvituksen tuote. Ja ihastuttava sellainen. Perin lovely. Tarinalla on yhtymäkohtansa Nicole Kidmanin tähdittämään Australia-elokuvaan, mitä tulee orpojen lasten pelastamiseen maailmansodan alta.

Elephant Moonin kerronta on enimmäkseen sujuvaa ja kieli kauniin kuvailevaa. Hetkittäin kaipasin parempaa pohjustusta joidenkin henkilöhahmojen motivaatioille ja hivenen petyin, kun yksi varteenotettava henkilö kuolee ennen kuin ehtii todella kertoa tarinansa. Mutta sellaista elämä on, se oikeakin. Muutamasta liian nopeasti kuljetetusta juonenpätkästä huolimatta kirjaa ei mielellään jätä kesken. Sen voi lukea yhdeltä istumalta, jos aikaa on tarpeeksi. Elephant Moon on täydellinen lomakirja, sen tunnelma on kuuma ja hikinen. Jos lomalla sataa, tartu tähän ihmeessä ja matkaa historian pyörteisiin norsun selässä!



torstai 18. kesäkuuta 2015

Viikon päästä kokka kohti saaristoa (Archipelacon 2015)

Archipelacon 25-28 kesäkuuta 2015 Maarianhaminassa

Ei fantasiakirjaa ilman conia.
Mihin olen itseni tuupannut?
Aika vaikuttavaan seuraan: päävieraat kuuluja kirjailijoita mm. George R.R. Martin, Johanna Sinisalo ja Karin Tidbeck.
Ja veikeälle saarelle. Ahvenanmaa (Les îles Aland) on niin outo paikka selittää ranskalaisille, että maailmankarttakaan ei riitää, ja lisää siihen saariryhmän kieli ja autonomia.
Härre gud...olin unohtaa, tai siis olen jo unohtanut. En puhu enää ollenkaan ruotsia. Ehkä sanan tai kaksi jymmärrän, mutta häpeä sentään. Jos joku tulee kysymään minulta jotain ruotsiksi, vastaan ranskaksi, jos en ole vielä täysin hereillä. Onneksi conin pääkieli on englanti. Sitä en ole vielä täysin unohtanut.
Ja sitten nuo esiintymiset. Paremmalta tuntuu varmaan, kun ne ovat ohi. Viimeksi pidin esitelmän koulussa ja siitä on aikaa ja kyllä se silloinkin hieman jännitti. Olen lupautunut myös lukemaan kirjaani yleisön edessä (ääneen). Minulla on hyvin hiljainen ääni.
Ehkei kukaan tule yleisöksi?
Eiköhän tämä ensimmäinen coni ole hyvää harjoittelua, ja anteeksi etukäteen, jos olen täysi nolla. Onneksi meitä arkoja kirjailijoita on siellä useampikin höpöttämässä, ettei tarvitse tuntea itseään perin kummalliseksi.
Tämän lisäksi pääsen vihdoin tutustumaan Suomen fandomiin. Härre gud! Minkähänlaisia olioita ne fandomit ovat. Jotain sellaisia karvaisia ja lonkeroisia? Neonvärisiä ja siivekkäitä?
Kerron sitten, kun kaikki on ohi.
Ajatella, että tein opinäytetyöni Ahvenanmaan autonomiasta...ja pääsen sinne esittelemään millaista on ulkosuomalainen kirjailijuus Ranskassa. Tyst nu! (härre gudin lisäkse se toinen osa ruotsinkielen lausevarastoani)

Reading: Osuuskumma Drabbles & Annmari Dannebey & Maria Turtschaninoff

Authors from publishing co-op Osuuskumma will start by reading a few drabbles, followed by Annmari Dannebey reading from her upcoming novel Neverending forest and Maria Turtschaninoff reading from her novel Maresi. Neverending Forest is the first novel in a historical fantasy trilogy based in Normandy, France. Maresi is Maria Turtschaninoff’s fifth novel, and the first to be published in English. It’s high fantasy in a low-magic setting. The main character is a young girl, Maresi, who has fled famine and poverty to The Red Abbey, a haven for women and girls on a remote island. There the girls are given refuge and taught secret knowledge. But as the story begins, evil lands on the shores of the island.
Annmari DannebeyMaria TurtschaninoffOsuuskumma writers

Yksi ulkosuomalainen, s’il vous plaît

Spefikirjailijoilla on taipumuksena levittäytyä myös vieraille planeetoille, esimerkiksi Ranskaan. Ranskansuomalaiset esikoiskirjailijat kertovat, kuinka selviytyä, kun suomen kieli uhkaa rapistua, ympärillä on muukalaisia ja turvallinen suomalainen fandom on kaukana. Kyljessä katsaus myös siihen, kuinka ulkosuomalaisuus vaikuttaa kirjailijaidentiteettiin ja mitä Ranskassa oikein tapahtuu scifi- ja fantasiakirjallisuuden puitteissa.
Annmari DannebeyMaria Carole

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Ajatuksia kirjan ääreltä

"Näyttää ihan oikealta kirjalta", sanoi eräs.
Juhlistan kirjan saapumista painosta tällä etäkuvalla. Paketti saapui tietenkin Suomeen. Ei sitä tänne Normandian nummille kannattanut postittaa. Matkaan Helsinkiin alle parin viikon päästä ja pääsen kirjaa vihdoin hypistelemään. Onhan se jotain, kun saa vauvansa ensimmäistä kertaa syliin.

Pääsen esikoistani samantien myös maailmalle esittelemään ja viime päivät olen pähkäillyt aivoni rikki kaikesta siihen liittyvästä. Minusta tuntuu yhä siltä, että olen huonoin mahdollinen henkilö kertomaan Enorasta ja hänen tarinastaan. Mutta kuka muu siihen pystyisi kuin itse kirjailija? Siinäpä se.

Harjoittelin kirjasta puhumista mieheni kanssa. Hän pyysi yksinkertaisesti kertomaan, mistä kirjassa on kyse. Vastaukseen kului kaksi tuntia ja kolme lasia rosé-viiniä. Se oli mukavaa, mutta mies totesi, että minun olisi syytä oppia tiivistämään hieman. Miten muka? Miten voin selittää mistä kirjassa on kyse, jos en esittele ensin henkilöhahmoja, heidän menneisyyttään ja motiiveitaan. Ja pitäähän minun kertoa, mistä kaikki alkoi ja kuka teki mitä ja miksi. Kuinka kukaan voi ymmärtää kirjasta mitään, jos en kerro siitä kaikkea?
Se ei tietenkään ole tarkoitus, jos mahdollinen lukija haluaa yllättyä edes hieman itse kirjaa lukiessaan.

Takakansiteksti toki kertoo kirjasta jo paljon vai kertooko? Ei se välttämättä kerro tarpeeksi, antaa vain hieman suuntaa, vinkkiä. Minun ei valitettavasti auta kuin yrittää jatkaa tiivistämisen jaloa taitoa ja löytää sanat, jotka parhaiten kuvaavat kirjaani. Mutta mikäs parempaa harjoittelua kuin esiintyminen conissa ja kirjan ääneenlukeminen ihan oikean yleisön edessä.

Hmmpf...ajattelin vetää ylleni imperial soldier -asuni, jonka suojista uskaltaa osoitella kännyköitään räplääviä katsojia laserpyssyllä. Toinen vaihtoehto on, että lähetän kloonin paikalle. Tai sitten opettelen vain puhumaan ja kertomaan ja olemaan nöyrä, avoin ja valmis navigoimaan kirjauniversumissa.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Dekkariviikko: Majakanvartija, Camilla Läckberg



Fjällbacka-sarja
Sivumäärä: 503
Alkuteos: Fyrvaktaren 
Suomentaja: Outi Menna
Gummerus kustannus, 2012

On valoisa alkukesän ilta. Nainen hyppää autoonsa ja puristaa rattia verisin käsin. Pikkuinen poika takapenkillä hän pakenee ainoaan turvalliseen paikkaan jonka tietää: Gråskärin saarelle Fjällbackan liepeillä.

Luen dekkarin noin kerran vuodessa. Se tuo vaihtelua scifin ja fantasian valtameressä uimiseen. Kiipeilen tuntemattomille saarille, joilta on hyvä kuikuilla uusia horisontteja. Tällä kertaa nousin Etelä-Ruotsin rannikolla sijaitsevalle majakkasaarelle. 

Majakanvartija alkaa murhasta ja päättyy murhaajan kiinnijäämiseen. Mitenkäs muuten, mutta murhat eivät olekaan kirjassa pääosassa, vaan murhia selvittävä poliisi Patrick Hedström perheineen. Läckbergin voima on hänen tavassaan kuvata ihmisiä. Kirjassa ei ole osoittelevaa mustavalkoisuutta, vaan asiat näytetään inhimillisen monisyisinä. Henkilöhahmot on rakennettu rakkaudella ja heihin samaistuu helposti. Läckberg vie lukijan kävelylle rattaita mäkeä ylös puskevan Erica Falckin kanssa kuin hyvän ystävän. Hän kirjoittaa vetävän yksinkertaisesti.

Kirjasta ei päästäkään helpolla irti. Siihen tarttuu heti kun muulta ehtii: odottaessa spagettien kypsymistä, aamukahvin äärellä, sen sijaan että täyttäisi tiskikoneen ja ennen muuta joka ilta ennen yöunia. 

Dekkari on lajina juonensa puolesta helppo. Kirjailijan on ensin tapettava joku ja sen jälkeen keksittävä kuinka tappaja peitteli jälkensä. Joskus murha tapahtuu kirjan lopussa. Joskus ketään ei tapeta, mutta yleistäen sanon, että dekkari on helppo kirja niin kirjailijalle kuin lukijallekin. 
Selitän.
Lukijalle dekkari on helppo, koska hän voi luottaa, että kirjassa ylipäätään on juoni. Onhan sen oltava, koska muuten kirja ei olisi dekkari: ei yhtä ilman toista. Juoni tuo mukanaan viihdyttävyyden. Dekkarin tehtävä on viihdyttää lukijaa. "Palveluksessanne, arvon lukija", sanoi dekkaristi. Ja dekkareita lukevathan eivät muuta pyydäkään.

Camilla Läckberg kirjoittaa viihdyttävästi. Huomasin kuuntelevani hänen ääntään henkilöhahmojen toteamusten, huolten, ilojen ja kauhujen kautta. Vinot hymyt olivat herkässä. Ja vaikka potentiaalisia murhaajaehdokkaita on monta, se todennäköisin paljastuu lukijalle jo melko varhaisessa vaiheessa, mutta silti Läckberg onnistuu pitämään jännitteen yllä aina romaanin loppuun asti. 
Ei ole ihme, että dekkarit myyvät. 
Ja surullisena joudun toteamaan, että esimerkkejä ei todellisesta elämästä puutu. Dekkaristilla on aina aineistoa mistä kaivella. Uutisvirrassa mainittiin eilen, että parinsadan metrin päässä toimistostani oli löydetty miehen ruumis ja toistaiseksi kuolinsyy oli tuntematon. Poliisin tekninen ryhmä oli tullut Rouenista asti tapausta tutkimaan. Ihan kuin dekkarista.  





maanantai 8. kesäkuuta 2015

Samaan aikaan jossain päin Normandiaa

Keskustähti ja kukat
Maapallo kiitää halki avaruuden ja kieppuu ympäri akselinsa. Keinahdus keskikesään lähestyy. Varokoon kääntöpiiri. Siitä ei päivä enää pitene, mutta Normandian auringon alla kaikki on uutta. On kuin jumalolennot kautta aikain, yhdessä sulassa sovussa, olisivat puhaltaneet pois pilvet, sateet, kosteuden ja harmaat ajatukset. Silkkaa valoa. Loman tuntua ilma täynnä ja kepeyttä. Jos et osaa siitä nauttia, et sitten mistään.

Muuan normandialainen konsulin vaimo mainitsi kerran, että kyllä Normandian kelit aina Suomen kesän voittaa. Oli luihin ja ytimiin ulottuvan kostea, sumuinen ja jääkylmä syysilta Rouenissa. Reumaattisista säryistä, holotnasta ja verenkierrollisista tärinöistä kärsivänä olin vahingossa lipsauttanut jotain epäsopivan negatiivista isäntäparin ihastuttavan synnyinseudun ilmastosta. Sain mitä ansaitsin: olan takaa lokaa.

Jätin aiheen sikseen, vaikka pidänkin säätä mitä loistavimpana puheenaiheena tuntemattomien kesken. Vain uskonto ja politiikka saavat aikaan yhtä kiivasta ajatusten vaihtoa. Kauniilla ilmalla sään kehuminen aiheuttaa paheksuntaa, koska keli ei tule kuintenkaan kestämään. Huomenna jo sataa. Pahalla säällä on turha valittaa, koska sää on vain pukeutumiskysymys. Jos ilmaa pitää mukavana, oli sää millainen tahansa, sitä ei sovi mainita, koska juttukaveri ei ole kuitenkaan samaa mieltä. Sää voi aina olla parempi, se on aina liian tai ei tarpeeksi jotain. Sääparka.

Mutta kerrankin sää pisti jauhot suuhun itse kultakin. Kuin jumalten lahja ansaitsemattomille maan matosille, taisin jo mainita. Kerrankin olen hiljaa ja ihailen. Ihana Normandia. Kaunis Normandia.

Planeettojen tango

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Päivän silta

Kukahan keksi alkujaan lukot, jotka ikuisen rakkauden merkiksi kiinnitetään sillan kaiteeseen ja avaimet heitetään Seineen, Amsteliin, Aura-jokeen, mihin lie? Turisti törmää ilmiöön kaikkialla maailmassa. Se on herttaista, mutta oih, niin päätöntä. Ei se sitoutuminen toiseen ihmiseen, vaikka joskus voi ihmetellä, mutta tuo lukko. Tehdä nyt jotain yhtä romanttista vain koska muutkin. Maksaakin vähemmän kuin kihlat. Ja onhan se varmaan pistänyt liikettä maailman lukkobisnekseen.

Lukkoja ilmestyykin nyt vähän joka puolelle, ihan mihin vain periaatteessa. Turistilauma ja rautakehikko riittää. Tai ei tarvita edes kehikkoa, mikä vain, mihin sen lukon saa kiinni ja sitten, hups....ai niin, mihis ne avaimet tässä Pisan tornin juurella heitetään. Äh.

Pariisissa Pont des Arts sillan kaiteista yksi romahti viime kesänä lukkojen painosta. Nyt hieman viisastuneina, kaupungin työntekijät "putsaavat" sillan eri värisistä ja kokoisista lukoista. Lukkoja arvioidaan ilmestyvän sillalle 700 000:sta yhteen miljoonaan ja ne painavat n. 45 tonnia vuosittain. Se on aika paljon metallia täysin turhaan takoitukseen. Ja tämän romuraudan poistattaminen tietenkin myös maksaa kaupungille.

Onhan maailmassa toki turhempaakin.................................onko?

Paris-Normandie 02.06.2015