keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Enkelikuoroja unettomia öitä (kirjallisuusblaablaata siitä toisesta "vaikeasta" kirjasta)


Ooppera on suurien tunteiden musiikkia, aikansa populaarimusiikkia parhaimmillaan. Rämärellun CD-kokoelmaan kuuluu kahden kiekon "Kauneimmat aariat" ja neljän kiekon "Oopperan parhaat". Olen kuluttanut näitä aamusumuisten peltojen halki hurjastellessani unetonta pääkoppaani hartaudella herätellen.

Ooppera on osa vanhaa sieluani, kuuntelin näitä kiekumisia jo lapsena. Jokin siinä intensiivisyydessä puhutteli herkkyyttäni ja puhuttelee yhä. Tai sitten olen vain vääjäämättömästi siirtymässä keski-ikään. Hmmmph, Ehkä hyvinkin niin, koska Radio Musiquen jazz-ohjelma kuuluu myös ohjelmaan, kun mikään muu ei saa ajatuksiani kuriin.

Enkelikuorot tulkitsevat ihmissielun suurimpia tunteita: surua, toivoa ja rakkautta. Lempisuru-ulinani on Puccinin oopperasta Madame Butterfly (1904) teoksen keskivaiheilla Gettiamo a mano piene, jonka lopussa taustalla laulavien naisten harras, piiiiiiitkä ja tunteikas laulu vetää systemaattisesti niskavillani kiharalle. Toinen, toiveikkaampi sopraanojen duetto on hieman tuntemattomammasta oopperasta, ranskalaisen Léo Delibes'in teoksesta Lakmé (1883), Duo des fleurs -aaria. Naiset laulavat niin herkästi stemmoja, että vatsanpohjassa räjähtää.



Mitä tekemistä oopperalla on toisen kirjan kirjoittamisen kanssa? Kaikki. Olen muutamalta taholta kuullut ja lukenut, että toisen kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. "Se vaikea toinen kirja". Minun kohdallani asiat eivät ilmeisesti mene aina niin kuin manuaalissa lukee. Jos sielunelämäni olisi Ikea-mööpeli....niitä mihinkään sopimattomia palikoita olisi aina enemmän kuin sopivia. Olen nauttinut äärettömän helposti minusta ulos kirjoittauvan toisen kirjan kirjoittamisesta. Se on ollut helppoudessaan suorastaan julkeaa. Uskaltaako tätä edes julkisesti sanoa. Julkean helppoa!
Siksi ooppera ja enkelikuorot.





Itsestään suuria luuleva kirjoittaja minussa on aina silloin tällöin hyvä vetää takaisin maankamaralle, perusitsesyytösten ja moraalisten raipaniskujen pariin. "Olet huono, surkea ja julkea! Et edes tiedä julkaistaanko tätä koskaan, tuskin julkaistaan, miksi julkaistaisiin?" Kuinka muuten varmistaisin luomani tekstin laadun, ellen itse todistaisi sitä täydellisen surkeaksi säännöllisesti. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä, että kustantamo ei kustannakaan, että kukaan ei käsikirjoitusta huoli, etten ole mitään kirjoittamisesta oppinut, ja että olen työskennellyt kuukausia turhaan. Pelko on oikeutettu.

Siksi ooppera ja enkelikuorot. Jos en itse osaa olla armollinen luovalle itselleni, ei sitä kukaan muukaan tule olemaan. Raippaa kirjoittaja saa ihan tarpeeksi. Pelkkä jatkuva odottaminen on rangaistus elämän suuren unelman toteuttamisesta. Kirjoittaminen on tuskaa, luominen on tuskaa, palautteen ja vastausten odottaminen on kidutusta.

Ja tässä vaiheessa soundtrackiltä pärähtää savuiseen ja sumuiseen ilmaan maailman kaunein aaria. Sen laulaa joko suojelusenkeli tai kostonenkeli, sen mukaan kuinka suuri tuska on.

Vain kirjoittaminen on helppoa, muuten voisin heittää tämän kirjailijuuden kankkulan kaivoon. Mutta koska tiedän, ettei se siellä pysyisi pitkään, kuuntelen oopperaa, silloin tällöin jazzia, ja keräilen idea-aihioita sunnuntaiaamuisin Normandian sumuisilla nummilla käyskennellessäni ja korvissani soi Mozartin Yön kuningatar tai Orffin Carmina Burana.

Ote aariasta Duo des fleurs, toinen osa, Lakmé:
Dôme épais le jasmin
À la rose s'assemble,
Rive en fleurs, frais matin,
Nous appellent ensemble.
Ah ! glissons en suivant
Le courant fuyant;
Dans l'onde frémissante,
D'une main nonchalante,
Gagnons le bord,
Où l'oiseau chante,
l'oiseau, l'oiseau chante.
Dôme épais, blanc jasmin,
Nous appellent ensemble !
Mistähän se kertoo? Tuskin kukista kuitenkaan.

Antaa naisten laulaa:




maanantai 26. lokakuuta 2015

Pieniä suuria laivoja (taustatutkimuksen syövereissä)

L'Artésien, Musée de la Marine (Paris)
Aloitan pahoittelemalla kuvien laatua. Se on kamala. Eikä siitä sen enempää. Paitsi, jos joku haluaa lahjoittaa minulle superjärkkärin. Eikö kukaan? Kestäkää sitten kamalia kuvia.

Editoin käsikirjoitusta, jossa matkataan kauppalaivalla Guinean rannikolta kohti Karibiaa, 1700-luvulla, bien sûr. Tämä vaatii mielikuvituksen lisäksi tietyn määrän tietoa ja koska minulla on verrattain vähän omakohtaista kokemusta tuon ajan merenkulusta, jos mukaan ei lueta muutaman romanttisen merirosvoromaanin lukemista (eikö?), on ainut keino pitää käsikirjoitus oikealla kurssilla hypätä pää edellä taustatutkimukseen.

Mitä tulee 1700-luvun kauppamerenkulkuun, sen ajan laivoihin, merimiesten elinoloihin, karttoihin, kuljettuihin matkoihin, satamiin, kuljetettuihin tavaroihin...tai ihmisiin, niin, totean, että taustatutkimuksen mahdollisuudet ovat monet. Mainitsen ensimmäisenä tietenkin tietokirjat ja muunkin kirjallisuuden. Näiden lisäksi erinäisten laitosten (Ranskan Itä-Intian kauppakomppania) arkistoista löytyy valtava määrä tietoa karttojen, matkustajaluetteloiden ja muiden listojen muodossa. Lopulta helpoin tapa tarkistaa jotain, on ehkä käydä museossa. Muista aina käydä MUSEOSSA! Jotkut saattavat toki pestautua messipojaksi oikealle purjelaivalle ja tarkistaa kuinka kirkkaasti tähtitaivas tuikkii keskellä Atlanttia.

Yllä mainittujen lisäksi ja niistä hieman erillään kerron suhteestani laivojen pienoismalleihin, jotka ovat ehkä tekniseltä kannalta helppo tiedonlähde. Kiitos uskomattoman pikkutarkkaa jälkeä tehneiden mallinrakentajien, voimme tarkastella purjelaivaa kuin seisoisimme sen kannella itse.

L'Artésien (takakansi)


Jokainen laiva on erilainen, oma pieni valtakuntansa. Jopa sisaraluksilla on eronsa. Laivatyyppejä on ehkä yhtä monta kuin merimiehen laulussa rumia sanoja. Ja joka aikakaudella omansa, siis laivansa, laulut eivät ole paljoa muuttuneet. Tietyn aikakaudun, tietyn laivatyypin, tietynlaista lastia kuljettaneen ja tietynlaista reittiä kulkeneen laivan löytäminen voi olla pirun vaikeaa, muttei mahdotonta. Ja sitten sekaan on heitettävä myös se historian harmaa aalto, joka peittää alleen tieteellisesti oikeasti todistetun ja hippunen tarinankerronnallista syytä ja lopputulos on jotakuinkin tarpeeksi tarkka.

Le Royal Louis, Musée de la Marine (Paris)

Minulla on lapsuudenmuistoja pienten saaristolaiskappeleiden votiivilaivoista. Ne olivat varmaan ensimmäiset oikeat laivojen pienoismallit, jotka näin. Kaarnalaivoja ei lasketa. Laivojen pienoismalleissa on jotain äärimmäisen koskettavaa. Ne ovat yleensä loistokkaan kauniisti tehtyjä, veistetty pikkuruinen puupalikka kerrallaan. Pienoismallit ovat myös hauraita, vaikka ne samalla muistuttavat suurten purjelaivojen uljaudesta ja lujuudesta armottomalla merellä. Pienoismallit kielivät myös keksintöjen voimasta, joka kuljetti niin tietoa ja taitoa kuin sotaa ja kurjuutta mantereelta toiselle.

Mielestäni maailmassa ei ole tarpeeksi merimuseoita ja elämäni suuri tragedia on se, että asun sisämaassa. Siitäkin huolimatta - ja ehkä etenkin sen takia - olen melko puupäänä rynnännyt merimuseoon, jos sellainen on matkani varrelta löytynyt. Ja jos en itse ole jostain syystä kannelle kyennyt, olen vähintään lähettänyt salaisen museoagentin räpsimään kuvia siitä ja siitä mallista. Salaisen museoagentin rekrytoiminen on oma aiheensa, jota en tässä sen enempää ruodi, mutta siihen liittyy paljon punaviiniä.

Salaisen museoagentin otos Le Royal Louis'in takapeilistä.
Kun luin paikallislehdestä, että Dieppen linnan museo järjestää pienoismallinäyttelyn tänä syksynä ja laittaa esille 1700-luvulla tehdyn mallin Le Beaumont -laivasta, voitte arvata, että kiipesin verhoon. Vedet silmissä luin valtavan pienoismallin vaikeasta matkasta yhdestä museosta toiseen ja vihdoin omaan vitriiniinsä. Saatoin vain kuvitella museointendentin liikutuksen, kun hän tarkisti jokaisen köydenpätkän ja tykin paikan sydän tykyttäen (yhtään liioittelematta, pois se minusta).


Le Beaumont matkalla Dieppen linnan museon näyttelyyn.
Tikapuita pitkin ja ikkunasta sisään (kuinkas muuten)

Museoihminen tarkastamassa pientä isoa laivaa.

Hmm, nyt pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy vierailla Dieppessä. Makrillimarkkinat, kylpylä, alepäivät rautakaupassa, ohukaiset rannalla lokkien tarkkaavaisten katseiden alla. Kai minä jotain keksin. Kirjailija tarvitsee mielikuvitusta.


perjantai 16. lokakuuta 2015

Syksyn satoa ja säätöä


Tämä syksy on ollut aika kummallinen. Ensinnäkin, koska se ei ole ollut niin syksymäinen kuin mihin Normandiassa olen tottunut. Aurinkoa, lämpöä ja kuivuutta on riittänyt mukavasti. Sillä lailla erikoisena vaihteluna muuten vallitsevaan kylmään kosteuteen.



Ilmeisesti pihan pähkinäpuu on tykännyt, koska sen oksilta on ropissut pihalle saaveittain pyöreitä ja rasvaisia 'aivopähkinöitä'. Katselin sunnuntaina kiehtovaa näytelmää anopistani ja anopin äidistä, jotka pistivät pystyyn pähkinäbileet terassillamme. Tyhjensivät kahdestaan pienen saavillisen. Huh. Pähkinät ovat tuoreina kitkeriä, mutta jos niistä kuorii 'nahat' pois, maistuvat ne ilmeisesti paremmalle. En kokeillut, mutta jäin miettimään miltä pähkinäkeitto maistuisi, jos sellaisen osaisin valmistaa.




Malice, pieni ihana hevoseni, on iso osa tämän syksyn, tulevan talven, vuosien ohjelmaa. Nautin. En tarvitse juuri muuta. Hanki tyttö polle ja tiedät, mitä rakkaus, taika ja onnellisuus ovat. Ratsastaminen on meditoimista, täydellistä olemista kaikesta muusta erillään, oman itsensä, luonnon, luontokappaleen kuuntelua ja täydellisyyden tavoittelemista. Ja näin myös, kun kerään kikkareita kentältä, rasvaan suitsia ja harjaan peitteitä puhtaaksi. Mutta olen huomannut, että eniten nautin, kun katselen poikaani, joka ratsastaa. Opetan häntä, sekin on hauskaa, kun saa huutaa ja sättiä niin kuin kunnon ratsastusopen kuuluu. Ja poikahan oppii. Ei tässä nyt vielä pohkeenväistöjä mennä, mutta kaikki aikanaan, hyvä istunta, pehmeä käsi jne. Ja Malice on niin kaunis katsella, kun hän kärsivällisesti hakeutuu kuolaintuntumalle lapsen käsissä. Se on koskettavaa.




Kirjalliset seikkailuni sen sijaan ovat edenneet ehkä kaikista ahdistavimpaan vaiheeseen. Esikoiskirjan julkaisun jälkeen on vastaan tullut niinkin uusi asia kuin arviot. Blogi-arviot. Lehtiarvioista en edes uneksi. Suhtaudun yllättäen aivan erityisellä herkkyydellä kirjabloggaamiseen. Kirjani on saanut jo kolme ihanaa arviota. Ne ja myös muut tulevat arviot voi lukea tuolta oikeasta palkista. Myönnän, ettei niiden lukeminen ole ollut helppoa, mutta ei niitä minulle palautteeksi ole kirjoitettukaan. Ja silti, onhan minun ne luettava, koska joku on vaivaantunut lukemaan kirjani ja kaiken lisäksi kirjoittamaan kokemuksestaan. Hattua nostan! Ja kiitän! Ja olen hämilläni, koska arvioiden lukeminen on vaikeaa. Ehkä tämä muuttuu helpommaksi ajan myötä. Muuttuuhan? MUUTTUHAN?


Keep Calm and ride on.

Kun kuulet laulun varjojen jatko-osan editointi on edennyt lukuun 9. Lukuja on toistaiseksi 24. En ole tyytyväinen. Joka päivä saan uusia ideoita ja keksin lisää ongelmakohtia. Täydellisyyden tavoittelu ei ole juttuni, mutta päässäni manaa kuorollinen piruja, joilla on ruoskat (sähköruoskat). Olenko kasvanut kirjoittajana vai ainoastaan muuttunut entistä hysteerisemmäksi? Va savoir...



Kaikesta huolimatta, olen onnellinen, kun kerron näitä tarinoitani. Kirjoittaminen ei ole hohdokasta, loistokasta, riemukasta. Se on paljon enemmän. Ja saa ihminen tehdä virheitä, olla epätäydellinen, kasvaa hitaasti, epäröidä ja tuntea olonsa paskaksi. Ehdin olla loistava, kekseliäs ja omaperäinen huomenna.


Kun katsot minua tuolla lailla...
Uutta on ollut myös kirjasta tiedottaminen. Voi hemmetin kuustoista, vai mites se meni. Kirjatapahtumiin osallistuminen nyt vielä menisi. Archipelaconissa oli hauskaa, mutta se oli kesäkuussa. Kirjamessuilu olisi ollut kiva kokemus myös, mutta jäänee johonkin toiseen vuoteen, elämään. Olisin kammennut takapuoleni täältä Normandian vehmeiltä nummilta aina Helsinkiin asti, jos kutsu olisi kolahtanut, mutta kun ei niin ei. Ei voi mitään. Enkä ole ainut, jota ei ohjelmaan mahtunut. Helsingin kirjamessuille on hyvin vaikea päästä ohjelmaan. No eipä tarvitse niitä nyt jännittää, ja kun on tuota editoimistakin jäljellä, ehkä parempi näin. Sen sijaan olen lähetellyt ja yrittänyt tuputtaa kirjaa arvosteltavaksi ei tahoille. Katsotaan miten niiden kanssa käy. Sain aikaiseksi fb-kirjailijasivut, wuhuu, wuhuu?  Se on varmasti todella hyödyllinen. Postailen sinne filtteroituja kännykuvia ja muiden kirjoittamia mietelauseita. Ja joku päivä joku ehkä eksyy sinne ja jopa löytää jotain. Tein myös mainosbannerin. Minulle on oikeasti ylpeyden aihe olla pienen ja keskisuuren kustantamon kirjailija: sitä oppii tekemään ihan itse kaikenlaista.




Onneksi minulla on tämä oikeakin elämä, joka vain odottaa, että haukkaan siitä suuren palan. Maistelen sitä, taputan vatsaani ja kerron lisää tarinoita. Elämä on kuin ranta, anna aaltojen sitä pyyhkiä, auringon sitä säteillään hyväillä.



perjantai 9. lokakuuta 2015

Ja voittajat ovat....

Kirja-arvonta on suoritettu ja voittajat ovat:

Dea ja Katri Alatalo!!!

Onnea voittajille ja lämpimät syysterveiset kaikille osallistuneille. 


Pyydän Deaa ja Katria informoimaan minua mihin postiosoitteeseen he kirjan haluavat saapuvan 
meilaamalla: annmaridannebey (at) outlook.com 
ja kertomaan myös haluavatko he omistuskirjoituksen ja kenelle osoitettuna (jos muu kuin itse). 

Kiitos ja kumarrus




Päivän uutinen, muttei ollenkaan ankka.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Vielä ehdit!!! Vaan huomenna on liian myöhäistä...

Viimeinen varoitus: 

Jos haluat Kun kuulet laulun varjojen omaksesi, nyt on vika hetki osallistua arvontaan. Ohjeet löydät täältä.



Asiaan liittymätön kana.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Malicen lumoissa

Jotain taianomaista.

Tarkoitukseni ei ollut hankkia hevosta. Ei nyt, ehkei koskaan. Se oli haave, jota olen tietenkin vaalinut neljävuotiaasta asti, mutta tosielämässä olen aina löytänyt jonkun järkevän syyn olla astumatta tuon maagisen rajan yli. Kuten raha. Kuten aika. Kuten vastuu. Hevonen on iso eläin ja vaatii äärettömän paljon tuota kaikkea, usein hysteriaan asti. Viimekin yönä heräsin miettimään olenko rasvannut Malicen kavioita liikaa vai liian vähän. Hevosenomistaja tuntee ilmeisesti aina syyllisyyttä jostakin.

Miten tässä näin kävi?

Ei olisi voinut käydä toisinkaan. Joidenkin asioiden on vain tapahduttava. Olen saanut ymmärtää tämän kantapään kautta viime aikoina. Ja jotenkin se monesti liittyy kirjoittamiini tarinoihin. Olihan se Atlantin ylityskin alkuun vain käsikirjoitus, jota ei hirveänä ensirääpäleenä onneksi ole missään julkaistu, mutta yksi kirjoitelma johti toiseen. Ja ennen kuin ehdin sanoa 'pruut' haaveilemani ylitys muuttui todeksi. On eriskummallista ensin kirjoittaa jokin fiktiona ja sen jälkeen elää se oikeasti. Pitäisi kokeilla lottovoittoa seuraavaksi.

Ja se hevonen. Eräs kaunis päivä vein perillisen ponitunnille. Ennen pojan tuntia juttelin opettajan kanssa kentän äärellä ja huomasin, että kentällä laukkaa hurjapäänä uusi hevonen. Pieni, harmaa ja täynnä energiaa. Juuri sen tyyppinen, josta pidän. Rakkautta ensi silmäyksellä. Nääh, mutta jotain silti. Taisin tietää jo silloin, että olin vihdoin löytänyt etsimäni, ja myöskin että olin polvia myöten hevosenpaskassa.

En voinut ostaa hevosta. En nyt. Eikä tuo ollut edes myytävänä. Huh!

Kunnes.

Minun on myös mainittava tässä välissä pieni sivuseikka. Kun kirjoitin romaaniani Kun kuulet laulun varjojen (anteeksi tuputus), tuleva hevoseni oli vain pilke silmäkulmassani. Kerroin Enoran, Gwendalin ja Malicia-tytön tarinan autuaan tietämättömänä siitä, että fiktiivinen nimi ja romaanin metsää asuttava pieni harmaa hevonen esittäisivät rooleja tulevaisuuden perhesuunnittelussani. En usko enteisiin, tylsä minä. Enkä lue edes horoskooppeja, mutta todellisen elämäni pieni harmaa hevonen tuijottaa minua korvat höröllään, kun kutsun tammaa. Malice du Don = luonnonlahjakas pilailija, tjms.
Ihastuttava sattuma, sanoisin.


Oli miten oli, mutta olin mennyttä heppatyttöä sillä hetkellä kun muutama kuukausi myöhemmin ponitallin omistaja ilmoitti myyvänsä osan hevosistaan. Ajat ovat kovat, korkeampi arvonlisävero uhkasi toimeentuloa ja hän oli päättänyt lopettaa ratsastustuntitoiminnan. Isku oli kova, niin hänelle kuin hänen oppilailleen.

Myös minä jouduin pohtimaan pääni puhki kuinka voisin perilliseni kanssa jatkaa ratsastusharrastusta jatkossa.

Siinä mietiskellessäni, eräs kaunis loppukesän päivä, kävimme maastolenkillä tallinomistajan kanssa. Satuloin Malicen rinta täynnä aavistuksia. Olin kyllä maastoillut pienellä harmaalla jo kerran aiemmin, mutta tällä kertaa tiesin, että kyseessä oli testi. Tarkoitukseni oli ottaa selvää siitä kuinka hyvän tekosyyn keksisin tällä kertaa.
No enpä keksinyt ja lopulta kysyin huoliaan purkavalta tallinomistajalta, miksei hän yritä myydä Malicea minulle.

Kaupat tehtiin paria päivää myöhemmin. Minusta tuli hieman köyhempi, mutta silkkiturpani antamaa huimaavaa ylpeyden ja rakkauden tunnetta ei mikään kulta ja timantti maailmassa korvaa. Ja kerranhan tässä vain eletään. Malice on tietenkin mielestäni maailman kaunein ja fiksuin hevonen, ja ovelin. Osasi tuo lumota minut, paatuneen järkeilijän.


***************

Olette ehkä huomanneet, että blogini aiheet ovat sekalainen sillisalaatti. Olen pahoillani, en osaa valita: bloggaan kaikista universumia järisyttävistä asioista, kuten juustoista. Eli jatkossa kaiketi kerron myös Malicen kuulumisia, vaikkei tästä varsinaisesti heppablogiakaan tule. Ai niin, ja myös laivojen pienoismalleista haluaisin kertoilla, mistäpä muusta?
Sallinette: Normandiani-blogi jatkaa vakaata kulkuaan mysteerisenä.