perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lähtee pois ja niin pitkälle kuin pääsee

Loma vihdoin. Vuosi oli taas piiiiiiitkä ja viimeiset viikot on kone toiminut pelkillä kaasuilla.

Olen lomani ansainnut, tulee mieleen. Miksi niin muuten edes sanotaan? Onko sellaista ansaitsematonta lomaa joku viettänyt? Eipä minun piireissäni. Lomalle lähtö on ihan yhtä suloista itse kullekin. Raadantaan tulee katkos, oli se sitten töissä, kotona tai koulussa puurtamista.



Loma on kyllä hassu juttu sinänsä, että se ei ole mitenkään itseisarvo. Kuka tahansa ei lomalle lähde ja osa niistäkin, jotka ovat "lomalla" eivät lomalle lähde vaan jäävät kotiin. Toiset siksi että eivät voi esimerkiksi jättää tilaa ja sen eläimiä viikoksi pariksi yksinään selviämään. Osa sen takia, ettei ole varaa lähteä.

Kerran jäin kotiin rakentelemaan kesälomaksi ja se oli elämäni huonoin päätös heti viisaudenhampaan* poistattamisen jälkeen. Ensinnäkin lomapäivät vain hävisivät jonnekin, liian nopeasti ja toiseksi sen takia, että vietin päivät tehden arkiaskareita, ruokaa, pyykkiä, imurointia, pensasaidan leikkuuta ja sitten vielä sitä nikkarointia. Kotona riittää aina hommaa ja sitä pitää paeta pois, mitä kauemmas sen parempi. Se on lomaa.



Miksi lomaa on? Mitä varten työnantajat päästävät työntekijänsä vuosittain vapaalle ja vielä maksavat siitä? Tämä on asia, josta keskusteltiin viime vuosituhannella ja mm. lääkärit olivat sitä mieltä**, että ilman lomaa työntekijöistä yhteiskunnalle koituvat kulut nousevat liian korkeiksi sairauksista johtuvista syistä (yleinen terveydenhoito keksittiin). Lomailu siis edistää terveyttä ja estää sairauksia. Eipä ihme että elämme pidempään kuin isoisovanhempamme. Aihe saa päässäni aikaan vilkasta aivotoimintaa, mutta ei siitä sen enempää.

Olen sitä mieltä, että lomailu on yksi maailman ihanimpia asioita. Silloin on aikaa jumpata ja venytellä aamiaisen päälle. On aikaa pelata Unoa tai petankkia. On aikaa lukea ja kirjoittaa. On aikaa katsella maisemia ja hymyillä ohikulkijoille. On aikaa olla homo sapiens.

Sitten vaan toivomaan, että lomilla paistaa kirkas kuuma aurinko.



* poistatin vain yhden hampaan, vaikka hammaskirurgi olisi mielellään leikannut kummatkin pois, mutta en tuon ensimmäisen jälkeen ole kyseisen "ei tämä kuulkaas satu kuin ihan vähän" tyypin hoiviin ole suostunut palaamaan.

** luin tämän jostain työtuomioistuimen päätöksistä joskus...olen pahoillani olen lomalla enkä muista miten viitataan lähteisiin

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lumottu hetki



On helppo tuudittautua illuusioon ja sanoa: "Nysse oli siin - Soo valimis."

Mika on valmis?

Kaikki ja ei mikään.

Tajuamattani, vaikkakin keskushermostoni on viikkoja lähettänyt signaaleja eri muodoissa taulapäälleni, kirjoitin tarinan loppuun. Viimeistä virkettä myöten.

Se on ohi.

Olo on kuin pienen hattaraisen pilven päällä istuessa, hieman epävakaa mutta leijuva. Sitten taulapää herää ja kysyy "Mitä seuraavaksi?"

"Pää kii!"

Hetken ajan Tuntematon Kirjoittaja vain on. Hiljaa ja muutaman sekunnin tyytyväinen. Aurinkokin paistaa. Miksi pilata puhdas kepeys huolestuneilla arvuutteluilla, kun jotain niinkin mahtavaa on tapahtunut kuin että uusi tarina on syntynyt. Antaa sen nyt vain olla, edes pienen lumotun hetken.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tule meri, lennä laine, puhalla purjeisiini suolasi

Venäläisen nelimastoparkki Kruzenshternin keulapuu
 ja Rouenin Wilhelm Valloittaja -silta valaistuna.


Normandia on nähnyt niin Viikingit, keskiajalla uuteen maailmaan purjehtineet seikkailijat, maailmankaupan avanneet purjelaivat kuin kalastajien troolarit. Meri on aina ollut ja tullut Normandiaan joko sen vuorovesialtailla varustettuihin satamiin tai sitten Seinen kiemuraista joenuomaa pitkin ja Euroopan korkeimman nostosillan ali Roueniin, syvälle sisämaahan.



Rouenin kaupunki järjestää viiden vuoden välein suurten purjelaivojen kokoontumisajot, jota myös Armadaksi kutsutaan. Naismuistiin kyseessä on seudun suurin ja eniten katsojia keräävä tapahtuma. Armada maksaa maltaita Ylä-Normandian pääkaupungille, tai näin ainakin kuvittelen: 10 päivää erikoisia liikennejärjestelyitä, konsertteja, ylimääräisiä turvallisuus- ja muita touhotuksia ja ilotulitus joka ilta. Joku pessimisti voisi pitää tätä kaikkea hankalana, turhana ja turhan kalliina.



Luulen, että jokainen, suuret, upeat, mahtavat uudet ja vanhat purjelaivat nähnyt lapsi, nainen, mies, nuori tai vanha, ei katunut hetkeäkään. Ainakaan näinä vaikeina aikoina, jolloin ilo ei helpolla irtoa. Tapahtuma on tietenkin myös kaupallinen. En tiedä missä määrin paikalliset kauppiaat ovat Armadasta hyötyneet, mutta kaupungin hotellit ja ravintolat ovat myyneet täpötäyttä.



Jostain syystä purjelaivat ja niillä navigoivat merenelevät vetävät maakrapuja puoleensa. Ei tarvitse tietää mikä on kapyysi, pylpyrä tai etuprammi voidakseen nauttia tervan hajusta ja kauniisti lakatuista puupinnoista. Rouenin toisinaan alakuloiset satamalaiturit syttyivät elämään, nauruun ja merimiesten lauluun. Meri yhdistää, se on sama kaikille, sellainen yhteinen asia. Ja ilman laivoja maailma olisi kovin toisenlainen.


Vinkki kotipohjolassa heinäkuussa heiluvaisille: suuret purjelaivat saapuvat Helsinkiin 17. - 20. heinäkuuta, eli pian.

Eric Tabarlyn kuuluisat Pen Duick'it.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Tee se itse

Si tu veux que quelque chose soit fait, fais-le toi-même.  (Luc Besson) 

Jos on Tuntematon Kirjoittaja, on spekulatiivista fiktiota vaikea saada julki perinteisten kanavien kautta ja ylipäätään minkäänlaisen fiktion julkaisemiseen on häviävän pienet mahdollisuudet. Jokaisen kirjailijuudesta haaveilevan olisi hyvä ostaa hautajaiskukat kirjallisten kuvitelmiensa hautakummulle etukäteen, silloin kun järki vielä on jäljellä.



Tahi. Osa kirjoittajista on napannut ohjukset ohjakset omiin käsiin, katsonut totuutta suoraan silmiin ja nauranut sille. "Jos sinä et tähän taivu, niin teen sen sitten itse jumal'auta." Unohtamatta toivoa taivaista putoavasta kustannussopimuksesta, jota odotellessa voi silti julkaista. Kyse on myös yhteisöllisyydestä. Tarpeesta kokoontua samanmielisten ja samojen ongelmien kanssa painivien kirjoittajien kanssa ja tehdä yhdessä asialle jotakin. Yhteinen julkaisu.

Suomalaisia ja ranskalaisia ahdistaa yhdistää yksi asia (vähintään): kumpainenkin kansa kirjoittaa. Suomalaiset osallistuvat sankoin joukoin kirjoituskilpailuihin ja tukkivat kustantamoiden sähköpostit kässäri-liitetiedostoillaan. Veikkaan* että Gummeruksen kilpaan tulee osallistumaan vähintään tuhat käsikirjoitusta. MonBestSeller.com sivuston teettämän kyselyn mukaan jopa yksi viidestä ranskalaisesta on jossain vaiheessa elämäänsä kirjoittanut joko novelli-, runo- tai romaanikäsikirjoituksen.




Omakustanteet ovat rantautuneet Eurooppaan internetin ihmeen myötä. Kirjoita kirja ja kustanna se - ei sen helpompaa ja nyt kirjaa ei tarvitse enää edes painattaa, senkun tarinat helisemään e-kirjoina. Näin teki "Les gens heureux lisent et boivent du café" -kirjan itse julkaissut Madame Agnès Martin-Lugand, joka myös vastikään allekirjoitti ihan oikean kustannussopimuksen oikean kustantamon kanssa. Sitä ennen hänen teoksensa tahkosi omakustanteena. Ranskassa on toki hieman suuremmat kirjamarkkinat kuin Suomessa.

Onko yhä syytä jaotella oikeisiin ja "oikeisiin" teoksiin? Eikö arvottaminen riipu lukijasta itsestään?Suoraan kirjailijalta suoraan lukijalle miellyttää ainakin minua ajatuksena. Sama kuin lehmäfarmin maitoa suoraan aamiaispöytääni, ilman Walio, Hingmanni tai Karla Oy/Ab/Gmbh/Holding etc. Tosin jääkaapissani aidolle lehmälle tuoksahteleva tuoremaitopullo on kaadettava lavuaariin parin päivän kuluttua siitä kun poika sen kotiin kiikuttaa naamallaan "isä aurinkoinen" hymy. Minä olen laktoosille vihamielinen, mies ei pidä maidon pinnalla killuvasta kerrostumasta "jotain" ja poika itse ei unenpöpperöisenä koskaan muista pulloon koskea. Ajatuksena kaunis, mutta ehkä hankala naittaa todelliseen elämään.

Entä sitten kustannustoimittaminen. Voiko sen jättää välistä pois? Vastaus on tietenkin EI. Luulen että vain ani harva "oikeakin" kirjoittaja osaa editoida yksin oman tekstinsä julkaisuvalmiiksi. Mutta kukaan ei estä ketä tahansa hankkimasta esilukijoiden raadin, jolta saa elintärkeää palautetta ja kannustusta niinä hetkinä kun homma kaikessa sen järjettömyydessään painaa Tuntemattoman Kirjoittajan harteita kasaan. Sen sijaan en osaa sanoa voiko harrastajavoimin toimitettu teksti yltää samalle tasolle ammattilaisen työn tulosten kanssa. Voiko? Miksei voisi?

Taloustieteilijöiden mukaan elämme kolmatta teollista vallankumousta ja kansalainen omana itsenään tuottavana ja kuluttavana yksikkönä sijaitsee teorian keskiössä. "Tee se itse" on kaiken avain: oma energiasi (aurinkopaneelit), ravintosi (siirtolapuutarhat), työsi (yrittäjyys kunniaan), tieteesi (kuka tahansa voi ottaa osaa netissä esim. galaksien tunnistamiseen).

Kirjasi. Tee sekin itse. Siitä voi olla iloa monelle ja se kasvattaa henkisesti ja kumpaakaan ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

_ _ _

* silkka arvaus sen perusteella että viime vuonna Otavan "Pentti Saarikoski" -kisaan osallistui 1257 kässäriä.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kesä tuli ja pisti liikettä niveliin



Eilen illalla jyrähti ukkonen. Selvä merkki kesästä. Jo oli aikakin.

Vielä viikko sitten peljättiin, ettei se saavu ollenkaan Normandiaan.

Kummallisesti mieli kepeni samaa vauhtia kun lämpömittarin elohopea nousi.

Uskaltauduin jopa ulkoilemaan ja tein lenkin talon ohi kulkevalla chemin de randonnéella. Viime kerrasta olikin päässyt kulumaan viikkoja. Tajusin kuinka vähän liikun. Se on toki johtunut säistä, mutta myös autolla töihin-autolla kauppaan-autolla kaupasta kotiin -elämästäni. Täällä ei tunneta julkista liikennettä juuri ollenkaan, maaseudulla kun ollaan.

Hyötyliikunta jää minulla kotona rappusissa ramppaamiseen. Tulee niissä joka päivä jokusen kerran juostua, mutta ei se silti riitä. Töissä istun päivät pitkät altistumassa tuki- ja liikuntaelinsairauksille. Harrastaa pitäisi se 3x30 minsaa urheilua (liikuntaa) per viikko, jotta peruskunto pysyisi edes jotenkin yllä.

Kerran viikossa käyn ratsastamassa. Ja kyllä se on liikuntaa. Näin kesällä muu aika menee kasvillisuuden hallintaan puutarhan puolella, mutta se on lähinnä kyykkimistä mistä selkä ja polvet jumiutuvat.

Päätin jo talvella, että helkutti nyt pistän menemään ja käyn edes kerran viikossa lenkillä, siis kävelylenkillä (minä nyt mitään juoksentelua...sairastuisin vielä). Toteutin päätöstäni yhden kerran koko talven ja kevään aikana.

Yksi lenkkeilyyn pakottautumiskeino olisi koira, mutta talossa on jo reviirinsä merkinnyt kolli. Toinen jonkinlainen psykotiukka omakidutuskuri, jota en kuitenkaan tottelisi. Eeh en ole tainnut kertoa kuinka "lopetin" tupakoimisen...en kerrokaan.

Eli jäljelle jää aurinkoinen ilma, joka kehoittaa painumaan pihalle ja liikkumaan luonnossa.

Hyvää viikonloppua ja aurinkoa itse kullekin.



torstai 6. kesäkuuta 2013

Normandian tarinaa (historian opus n°3)



Ensi vuoden kesäkuun 6. päivä vietetään Normandian maihinnousun 70-vuotispäivää.
Maihinnousu kuuluu niihin asioihin, jotka putkahtavat ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan Normandiasta. Täältä alkoi Toisen Maailmansodan päättyminen, ainakin mitä tulee Ranskaan. Jos ajatte Normandian halki autolla, väistämättäkin osutte jossain vaiheessa, ja todennäköisesti vielä moneen kertaan, sotilashautuumaahan. Sen lisäksi useimmista kylistä löytyy muistopylväs tai laatta, johon on hakattu sodassa menehtyneiden kyläläisten nimet. Lähikylämme kirkkomaalla on pieni huolella hoidettu ja valkoisin vastamaalatuin ketjuin eristetty osa, joka on läheiseen metsään pudonneen englantilaisen pommikoneen miehistön viimeinen lepopaikka ja vieressä komeilee vastarintaliikkeen miehille pystytetty kivipaasi. Sodan muisto on Normandiassa ainaisesti läsnä.

Jos matkanne kulkee Ala-Normandian kautta, vierailkaa ihmeessä maihinnousurannikolla. Käynti on mieltäravistava, mutta myös opettavainen. Amerikkalaisten sotilaiden sankarihautuumaa Omaha beach'in kupeessa jättää hiljaiseksi. Rannalle vievän tien varrella sijaitsee museo, jonka kokoelmista löytyy niin tankit kuin sodanaikaiset sardiinipurkitkin. Kesäkuussa seudulla ajellessa vastaan saattaa huristaa letka vihreitä jeeppejä tai muita museoajoneuvoja. Ne kuuluvat keräilijöille, jotka järjestävät vuotuisen kokoontumisajonsa kesäkuussa.

Normandian ensimmäinen maihinnousu

Ylä-Normandian rannikolla taisteltiin jo vuoden 1942 elokuussa. Silloin Dieppeen rantautui yli 6000:tta liittoutuneiden sotilasta, joista suurin osa koostui kanadalaisista joukko-osastoista. Tähän ensimmäiseen Normandian maihinnousuun osallistuneet veteraanit kutsutaan vuosittain paikan päälle ottamaan osaa muistopäivän juhlallisuuksiin. On hämäävää nähdä vanhuksen kirkas katse, kun häntä kärrätään vilkuttavien dieppeläisten ohi. Noin viidestätuhannesta kanadalaissotilaasta vain vähän päälle 2000 palasi Englantiin katastrofaalisesti päättyneen maihinnousuyrityksen jälkeen. Noin tuhat sotilasta kuoli Dieppen rantakiville ja melkein kaksituhatta päätyi saksalaisten vankileireille, joilla he viettivät varmasti elämänsä kauheimmat vuodet aina sodan päättymiseen asti. Vaikka liittoutuneet kokivat karvaan tappion Dieppessä 1942, auttoi operaatio vuoden 1944 maihinnousun valmistelussa osaltaan.

Churchill tankkeja Dieppen rannalla elokuussa 1942 (lähde: Wikipedia).

Monella sota elää yhä muistoissa tai vähintään isovanhempien kertomuksissa. Muistot ovat usein kipeitä. Toisinaan kunnioituksesta kaatuneita ja heidän omaisiaan kohtaan versoaa jotain, mitä kutsuisin lähimmäisenrakkaudeksi. Colleville-sur-Mer'in amerikkalaisella hautuumaalla käy joukko paikallisen yhdistyksen jäseniä asettamassa kukkia haudoille, jotka näyttävät niitä kaipaavan. Pääasia että joku välittää, kun haudassa lepäävän omaiset eivät pysty matkaa tekemään. Sen sijaan matka ajan ja kansallisuuksien halki on toisinaan lyhyt.


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kide-novellihaaste: Usvazine 1/2013

Novellien lukeminen jatkuu Kide-haasteen muodossa (ja ilmankin) ja esittelen ja annan mielipiteeni Usvazine-verkkolehden tämän vuoden ensimmäisen numeron novelleista, jotka löytyvät täältä. Kyseessä on spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä muutaman kerran vuodessa ilmestyvä verkkolehti, jota toimittaa kirjailija Anne Leinonen.

Asiaan:

Kulkija, Katri Alatalo

Katri sai sysäyksen tarinansa kirjoittamiseen purjehdittuaan norjalaisella raakapurjelaivalla. Meri ja laivat ovat innoittaneet sulkakynänvetoja ennenkin ja ymmärrettävistä syistä. Helpompaa paikkaa inspiraation synnylle on vaikea löytää. Merellä on sellainen syvälle tarttuva vaikutus meihin ihmisen lapsiin. Kulkijasta jäi päällimmäiseksi tuntemukseksi kirjoittajan kunnianosoitus laivoja ja niillä kulkevia meri-ihmisiä kohtaan. Miljöö ja sen läpi purjehtiva alus kuvataan suolanmaku suussa ja aaltojen päälle syntyvä vaahto silmissä. Ne ovat Katrin tarinassa pääosassa. Itse päähenkilö jää jokseenkin etäiseksi, kuten merimiehillä ehkä tapana onkin, karkailevaa sorttia kun ovat. Tarina valui minulta sormien välistä kuin vesi (ja kuivui pois jälkiä jättämättä auringon kuumentamilla kansilankuilla). Tässä on minusta Kulkijan heikkous, sen tarinassa, ja kuten olen jo jossain aiemmin maininnut, minulle se on se koko homman tärkein pointti: se mitä kerrotaan, mitä tapahtuu. Muuten novelli oli silkka lukunautinto minunlaiselleni maakrapuloituneelle ex-navigaattorille.
- - -

Johanna Ikosen runoista saa happea harmaaseen päivään ja tunnetta muuten turtuneisiin aivoituksiin.
- - -

Kansassa Kasuavassa, Hanne Martelius (LOISTAVA!!!)

"Huone keinui Erkin silmissä. Hän yritti kuvitella itsensä pois. Hän kuvitteli että räjähdykset olivat ukkosenjyrähdyksiä. Olisi tyyni kesäilta ja Erkki seisoisi kotirannassa katselemassa kuinka myrsky nousi järven takaa. Kun ensimmäiset pisarat putoaisivat, hän kipuaisi ullakolle kuuntelemaan kuinka ne iskivät peltikattoon kuin pommit."
Hannepa se on melkoinen velho. Viihdyin hänen tarinansa äärellä ja petyin vain kun se päättyi. Kansassa Kasuavassa on vaihtoehtohistoria-novelli, missä Suomen valtakielenä onkin historiallisista syistä ruotsi. Mehukas idea, jota Hanne käsittelee taitavin kynänvedoin. Pääroolissa esiintyy kirja, eikä mikä tahansa kirja. Se antaa jokaiselle lukijalleen jotain mihin mikään tai kukaan muu ei kykene. Tein novellista sitä lukiessani seuraavat muistiinpanot:

- inhimillinen
- nokkela
- taustat tongittu pinsetein ja suurennuslasein
- tätä tekstiä voisi lukea pidemmätkin pätkät (romaanin verran)

Vaihdoin mieltä viimeisen muistiinpanon osalta novellin luettuani, koska tämä tarina on juuri täydellinen novellina, sellaisenaan. Hannen teksti on vetävää, elähdyttävää ja virkistävää, se kaappaa mukaansa.

Voin myös henkilökohtaisesti kompata tarinan aihetta, vieraskielisyyttä omassa maassaan: ensinnäkin ulkosuomalaisena ja toiseksi Suomeen syntyneenä, mutta virkatodistuksen mukaan äidinkieleltään ruotsinkielisenä, joka ei koskaan oppinut ruotsia ja ehkei edes suomeakaan. Mutta onneksi meillä on tarinat, ne ovat yhteiset.
- - -

Maan jälki, Petri Laine

Petri on asemansa vakiinnuttanut tieteis- ja kauhukirjailija. Hänen novellinsa saavat scifi-fanin silmät säihkymään. Vaikka Maan jäljessä tapahtumapaikkana on avaruuden äärettömyyden halki matkaava alus, sattuu sen matkustajille todellisuudesta kaikupohjan saavia asioita. Ihmiset eivät muutu heitettiin heidät sitten mille tahansa nurkalle maailmankaikkeutta.

"Joskus mietin, että sotilaiden ja uskontojen edustajien lisäksi matkaluettelosta olisi pitänyt poistaa kaikki poliitikotkin. Olin kuitenkin nähnyt viitteitä siitä, että puuttuvia rooleja esittämään löytyi aina ehdokkaita kansan syvistä riveistä. Ja jostain syystä avaruuslaivat nähtiin tarpeelliseksi lastata täyteen aseita jonkin olemattoman muukalaisuhan vuoksi. Ihmisten kääntyminen toisiaan vastaan oli paljon todennäköisempää."
Maan jälki on sekoitus poliittista trilleriä ja filosofista pohdintaa ihmisten ainaisesta vastakkainasettelusta, erilaisuuden ymmärtämättömyydestä ja ihmismassat liikkeelle saavia ideologeja viljelevien henkilöiden motivaatioista. Perin ajatuksia herättävää luettavaa yhtä kaikki.
- - -

Laulava avaruuslaiva, Marketta Niemelä

Laulava avaruuslaiva on tieteisnovelli ja silti jotain ihan muuta. Se on spykodraamaa, joka koostuu kahden henkilön välillä käydystä dialogista suljetussa tilassa. Unelma ja sen toteuttamisen eteen tehtävät uhraukset muodostavat tarinan pääteeman, jota käsitellään Ray Bradburyn teosten pohjalta. Novelli on nokkela ja hiplaa ajatusnystyröitä, mutta minua se ei vienyt pitkälle. Luen mieluummin ihan tavallisia seikkailuja, missä todellisen tuntuisille henkilöhahmoille tapahtuu todellisen tuntuisia asioita. Laulavassa avaruuslaivassa liikutaan toisenlaisissa sfääreissä.
- - -

Kenkälaatikon kirous, Camilla Kantola

Camillan tarinassa päähenkilö on pahassa pulassa ja ainut henkilö joka häntä voisi auttaa on serkku, joka ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ongelmanasettelu on ihastuttava. Novellin lukee kahvikupposen ääressä muikeasti loppuhuipennusta odotellen. Kiroukset ovat katalia ja niiden kanssa ei leikitä, mutta Kenkälaatikon kirous todistaa suvun olevan pahin. Camillan tarina avautuu lukijalle pikku hiljaa, mutta teksti luistaa ja vie mukanaan. Tämänlaisessa maailmassa voisin viihtyä pitempäänkin.
- - -

Tomua, Perintöesine ; Shimo Suntila

Tomua on koskettava raapale rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Perintöesine taasen kertoo millainen vaikutus perinnöllä voi jälkipolville olla.
- - -

Usva täytti lupauksensa, novellit olivat taas kerran huippuluokkaa. Niiden kirjoittamiseen ja hiomiseen käytetty aika ei ole mennyt hukkaan. Mielestäni ei tarvitse olla ns. etabloitunut kirjailija voidakseen kirjoittaa täydellisen novellin. Hanne Marteliuksen Kansassa Kasuavassa on siitä kuolematon todiste. Lukija kiittää kaikkia tarinoitsijoita, tekstejä työstäneitä esilukijoita ja muita avustajia ja ennen muuta lehden olemassaolosta vastaavaa taikuritiimiä.