maanantai 31. lokakuuta 2016

Syksyinen maastolenkki ja muita heppahöpinöitä



Sumun hälvettyä sinitaivas säihkyi ja ponitallin ratsukot suuntasivat metsäpoluille. Syksy oli maalannut maiseman ruskan eri sävyillä. Hevoset korskahtelivat ja pärskähtelivät innosta. Ratsastajat pulisivat iloisina. Mikään ei ole hauskempaa kuin koko jengin yhteinen maastolenkki.




Madame Malice du Don vanhimpana ja viisaimpana vähiten uppiniskaisena lähti johtamaan retkuetta. Hetkittäin rouvan tahti oli liian nopea nuoremmille ja pitkäsäärisemmille. On se nyt ihme, kun eivät nuoremmat pysy tahdissa mukana, Malice tuhahteli ja mietti kuinka mukavaa olisi hieman laukata sopivassa ylämäessä, mutta reiluna tyyppinä Malice kuitenkin sopeutti vauhdin porukan hitaimman tahtiin. Muutamaan otteeseen pysähdyttiin maistamaan lehtiä tai ruohoa polun varrelta. Mitä muuta siinä odotellessa pitäisi tehdä?


***(lue ankkajuttu alempaa)


Metsästä häntäjouhiin tarttui risuja ja takiaispalloja. Niitä esiteltiin ylpeinä sotasaaliina tallille takaisin päästyä. Onneksi syksy on ollut harvinaisen kuiva ja mutaa ei tarvinnut raaputtaa pois mahan alta niin kuin yleensä. Ankkalätäkkö ei sentään ole vielä täysin kuivunut, mutta sekin on vaarallisesti pienentynyt. Pelkään pahoin, että kun sadekausi taas alkaa, olemme niin tottuneita korkeapaineeseen, että menee hetki ennen kuin taas hyväksymme kosteuden ja mudan.






Suurimmalla osalla ponitallin asukeista on selässään välikauden sateenpitävä loimi. Eivät pollet kylmästä vielä kärsi, vaikka öisin lämpötila laskeekin 5-8 asteen tienoille. Päivisin on vielä melkein kuuma, auringossa ainakin. Ympärivuorokautinen laiduntaminen sen sijaan on ohi. Hepat yöpyvät bokseissa seuraavaan huhtikuuhun asti. Peittelemme hevoset jo nyt, jotta ne eivät kasvata liian paksua talvikarvaa, joka hikoiluttaa inhasti. Hiestä läpimärkä hevonen voi talvella vilustua ja sairastua helposti. Suurin osa tallimme poneista ja hevosista klipataan tulevien päivien aikana. Tilasin Madame Malicelle puolikkaan sheivauksen, koska vanha rouva hikoilee pääasiassa kaulan ja ryntäiden alueelta. Takaosa saa pitää pitkät karvansa. Näin ollen me emme myöskään tarvitse ristiselkää ja lautasia lämmittävää puolipeitettä, joka muussa tapauksessa olisi välttämätön aina ratsastustunnin alussa ja lopussa.


Puolisheivattu.


Talvikausi ei ole se helpoin hevosenomistajalle. Kavioita joutuu rasvaamisen lisäksi tervaamaan. Hevosen harjaamiseen kuluu puolet enemmän aikaa kuin kesällä. Muta paakkuuntuu ja kuivuu harjaan ja häntään ja loimiin. Ensin harjaat ponin, sitten loimen ja lopulta itsesi. Siitinä pysyminen on mahdotonta. Niin, joudut myös imuroimaan autosi useammin, koska hevosmuta päätyy lopulta jotenkin autosi sisälle.

Yksi hyvä puoli syksyssä ja talvessa sentään on: kärpäset ovat kadonneet!


Malicen välikauden loimi on periaatteessa sininen. Ja poni kimo. 
 
*** Ankkatarina: tallimme omistajalla on kaksi valkoista ankkaa. Eräs päivä toinen katosi ja omistaja etsi ankkaansa joka puolelta. Hän löysi sen lopulta tien toisella puolen asuvan naapurin pihasta. Oliko ankka taapertanut sinne omin toimin? Yleensä ne vaappuvat ja kaakottavat joka paikkaan kahdestaan. Ja tallinomistaja ei ollut koskaan nähnyt niiden poistuvan pihastaan. Sen sijaan hän hieman epäilee naapuriaan ankkavarkaudesta, koska ilmeisesti kyseisten valkoisten ankkojen liha on makoisaa. Oli miten oli, nyt tallinomistaja ei enää unohda sulkea pihaporttiaan, vaikka poistuisi kotoa vain vartiksi.

Erilaisista varkauksista olen kuullut: yhdeltä hävisi auto, toiselta vene pihasta, mutta ankka on kyllä ensimmäinen. Onneksi ankka löytyi.

torstai 27. lokakuuta 2016

Luettu: Luciferin oppipojat, JP Koskinen (2016)



Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 08/2016 (kirja, e-kirja)
Sivumäärä: 293 s. (kirja)


Luciferin oppipojat oli minulle yksi vuoden odotetuimpia kirjoja. Suomessa julkaistaan harvoin avaruuteen sijoittuvaa tieteiskirjallisuutta. Juha-Pekka Koskinen on onnistunut siinä missä moni suomeksi kirjoittava spefi-kirjailija on joutunut nuolemaan näppejään: ylittämään kustannuskynnyksen avaruusseikkailulla. Koskinen on kirjoittaa niin historiallisia romaaneja kuin lastenkirjojakin. Hän kykenee mihin vain. Tämän lisäksi 47-vuotias filosofian maisteri pitää Savurenkaita blogia, missä hän kertoo kirjailijan elämästä.

Luciferin oppipojat kirjan esittelyteksi kustantajan sivuilta:
Avaruusaluksessa vihamiehet on helppo pitää lähellä.Olemme syvällä 2100-luvulla, kun kapteeni Gabriel Bonhomme XIV saa tärkeän tehtävän. Hänen on miehistöineen kuusi ihmistä -, kaksitoista nukkuvaa kyborgia - lennettävä Olympoksen planeetalle tukahduttamaan kyborgien kapina. Sen pitäisi olla rutiinikeikka, mutta avaruudessa ei sellaisia ole. Heti aluksi alus saa salaperäisen viestin, joka varoittaa miehistöön piiloutuneesta luopiosta. Inventaariossa miehistö löytää varastosta ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Miksi ruokaa kuluu enemmän kuin kuusi miehistön jäsentä syö?Eikä Bonhomme itsekään ole ihan tavallinen avaruuden kiertolainen. Maan päällä hänet tunnetaan miehenä, joka tappoi Jumalan. Hänen omat poikansa ovat kohdanneet loppunsa avaruuden kylmässä sylissä. Pian Bonhommelle selviää, että Olympoksella ratkeavat sekä hänen oman menneisyytensä salaisuudet että koko ihmiskunnan tulevaisuus.Luciferin oppipojat on kova, yllättävä ja korulauseita kaihtava suuri seikkailu uskosta, petturuudesta ja ihmisyydestä. Kiinnittäkää turvavyönne, valmistautukaa lähtökiihdytykseen sinne, mistä ei ole paluuta.
Esittelyn perusteella olin valmis hyppäämään tarinan kyytiin ilman turvavöitä. Ja se kannatti, koska viihdyin kirjan parissa. Tyyliltään teos on puhdas, mutta ei liian kiillotettu. Kerronnassa on särmää ja teksti ilahduttavan selkeää. Onnekseni Koskinen ei ole dumpannut kirjaansa turhaa tieteissälää. Tarina ja henkilöhahmot ovat etualalla, mutta siitä huolimatta Luciferin oppipojat on rotupuhdas tieteiskirja.  

Avaruusaluksen miehistöstä tuli minulle mielikuvia monesta eri elokuvasta. Koskinen ei ole kirjoittanut karikatyyrejä vaan eräälaisen kunnianosoituksen. Tieteisseikkailuiden ystävälle Luciferin oppipojat on kuin irtokarkkipussi. Osa karkeista on tuttuja ja toiset yllättävän kirpeitä. Yhtä kaikki tämä kirja on hyytävä seikkailu avaruuden tyhjiössä. Kertojana toimii aluksen kapteeni Bonhomme, jonka kylmäverinen vainoharhaisuus herättää halun tietää enemmän ja tarinan edetessä lukijalle selviää kuinka hän tappoi Jumalan ja mitä hänen pojilleen tapahtui.

Jännityksen lisäksi Koskinen tarjoaa lukijalleen pohdittavaa niin ihmiskunnan historiasta kuin tulevaisuudestakin. Mietittävää riittää niin ihmisen perisynneistä, pahuudesta ja kyborgien oikeuksista. Koskinen luonnehtii teostaan tulevaisuuteen sijoittuvana historiallisena romaanina, mikä kuvaakin kirjaa hyvin. Kaikki selviää lopussa.

J.P. Koskinen on nähtävissä ja kuultavissa tänään alkavilla Helsingin kirjamessuilla.

maanantai 24. lokakuuta 2016

tiistai 18. lokakuuta 2016

*lyö tassun naamaan*




Minä: tämä kässärin korjauskierros menee aika hyvin

Kissa: *kuorsaa*

Minä: ehkä tästä tulee jotain

Kissa: *heilauttaa häntää laiskasti*

Minä: mutta tämä kaipaa vielä paljon työtä

Kissa: tirsk

Minä: *miettii vielä esikoista*

Kissa: *pyörittelee silmiään*

Minä: *korjaa sanajärjestystä*

Kissa: vika ei ole sinussa, kai sinä sen tiedät

Minä: *kohottaa toista kulmakarvaa*

Kissa: tässä leikissä pärjäävät vain sinnikkäät ja onnestakin se riippuu

Minä: tarvitsen kahvia, teenkö sinullekin

Kissa: mhriiaauuh

Minä: olet oikeassa, on jo myöhä, mieluummin teetä, sopiiko Earl Grey?

Kissa: ---

Minä: English breakfast?

Kissa: now you're talking

Minä: *puuhailee keittiössä ja palaa sohvalle kuppien kanssa*

Kissa: tuosta sinun epävarmuudestasi vielä sen verran, että *rapsuttaa korvan takaa* se on ihan
tavallista kirjailijan arkea

Minä: niin kai sitten *etsii toistoja**tuhoaa toistoja*

Kissa: unohdit maidon

Minä: *juoksee keittiöön ja jupisee*

Kissa: mikset yritä kirjoituspiiriä? sieltä saisit niin kuin vertaistukea

Minä: asun ulkomailla

Kissa: *haukottelee leveästi torahampaat välkkyen* oma vika

Minä: tiedätkö, yritin kerran eräänlaista etäkirjoituspiiriä, mutta se ei toiminut

Kissa: haluanko edes tietää, miksei *siemaisee teetä viikset ojossa*

Minä: *ottaa dramaattisen ilmeen niin kuin joku olisi juuri kuollut*

Kissa: *tuijottaa silmiään räpäyttämättä*

Minä: koska minun tekstini ei saanut palautetta silloin kuin se olisi sitä tarvinnut, toiselle osapuolelle tapahtui elämä ja minä sain nuolla näppejäni

Kissa: *soittaa viulua*

Minä: tiedän, olen naurettava

Kissa: *soittaa selloa*

Minä: otinpahan opikseni

Kissa: kaikki tämä johtuu vain siitä ehdokkuudesta

Minä: no mistä muustakaan

Kissa: tiedätkö, että sinun kirjasi ei ole ainut, joka ei yltänyt lyhytlistalle

Minä: tuskin se oli edes pitkällä

Kissa: *hymyilee*

Minä: olen surkea

Kissa: niin te kirjailijat aina olette

Minä: minulla on töitä

Kissa: niin teillä kirjailijoilla aina on

Minä: teeni on kylmää

Kissa: *lyö tassun naamaan*







tiistai 4. lokakuuta 2016

Painuin metsään painetta pakoon


Lokakuisen aamun ujo aurinko häilyi Normandian nummien yllä. Sumu oli tuskin väistynyt. Käänsin ratsuni turvan kohti metsää. Viimeisestä kerrasta oli kulunut jo liian kauan. Sen tunsi paineena silmien takana ja kivistyksenä niskassa. Tarvitsin rentoutusta, metsän hiljaisia ääniä ja ajatonta etenemistä vailla sen suurempia ajatuksia.

Metsä on oma valtakuntansa erillään ihmisten maailmasta. Siellä ei ole kiirettä, ei ruutuja, ei somea, ei jatkuvaa pölinää, vaatimuksia. Metsässä on vain se, minkä sinne mukanaan kantaa. Ja kun jättää kaiken harteita painavan kotiin, täyttää metsä tyhjät tilat omalla taiallaan, laululla, runoilla ja rauhalla.

Syksyssä on aina jotain vimmaisaa, se saa ihmiset ryntäilemään työssä, koulussa ja kotonakin. Aina pitää jotain, ja vielä jotain, ja lisää vielä. Kaikkea ei ehdi. Ehtimättömyys stressaa ja kiristää hermoja. Ruuvipenkki täyttyy tekemättömistä asioista ja vastaamattomista meileistä. Kun saisi muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Kahdeksannen päivän viikkoon.

Kärsin jännityspäänsärystä. Se iskee aina syksyisin. Verenpainekin on koholla ja nyt silmälääkäri ilmoitti silmänpaineen nousseen. Olen muuttumassa painekattilaksi. Pian pihisen, ellen päästä höyryjä pois.

En tunne oloani stressaantuneeksi, mutta silti olen. En myöskään ahdistuneeksi, mutta uni ei enää maita. Päässäni pyörii kehässä ruma maailma, kotiaskareet, työnilo ja henkilöhahmojen sielunelämä. Life happens. Ei sen ihmeempää.

Olen lisännyt stressin ja yleisen ahdistuksenhallintaan metsäilyn.

Millä te blogistanialaiset helpotatte arjen paineita? (ei tuhmia vastauksia anonyyminä ;)

lauantai 1. lokakuuta 2016

Lukijan odotukset ja mielikuvat (kirjallisuusblaablaata)

Sohvan karvakoriste


Yksi romaanikirjoittamisen yleisesti viljeltyjä sääntöjä kuuluu, että kirjoita itsellesi ja sellaista mikä itseäsi miellyttää. Sääntöjä ja neuvoja on moneen lähtöön, mutta tämä yksi on sellainen, jota kannattaa noudattaa.

Ainakin minä noudatin, kun kustannussopimus oli pelkästään pilke silmäkulmassani. Kirjoitin itselleni, omaksi huvikseni, tarinaa, jota kukaan muu ei ollut vielä kirjoittanut, Viihdyin tekstini parissa niin hyvin, että siitä paisui romaanikäsikirjoitus, ja senkin uhalla että huushollissani vallitsi täyskaaos, koska en halunnut enää muuta tehdä.

Kirjaani on luettu ja lukijani ovat jättäneet kokemuksistaan jälkiä. Mikään ei miellytä yhtä paljon kirjailijaa kuin lukijoiden kommentit. Kirjat on kirjoitettu luettaviksi ja lukevat ihmiset kuuluvat yhteiskuntamme viisaimpiin, eli kirjoittamisen päätarkoitus on saavutettu. Pyörä on pyörähtänyt täyden kierroksen ideasta koetuksi.

Kun luen kirjaa, ja luen niitä paljon (pankkitilini on miinuksella juuri nytkin, koska olen ostanut kirjoja), keskustelen kirjailijan kanssa. Kysyn, että miksi sinä laitoit tämän hahmon sanomaan tässä näin ja mainitsen, että oi kuinka oivallista, ihanasti kirjoitettu tai rypistän kulmiani ja suutun, koska kirjan cliffhanger-lopetus ei miellyttä minua. Kun pesen hampaani en mieti, että miksi tämän hammastahnan kehittäneet ihmiset ovat päätyneet juuri tähän mintun makuun ja vihreään väriin sinisen sijaan. Niin, kirja ei ole tuote, vaikka kustantamot ja kirjakaupat niin haluaisivatkin. Kirja on keskustelua ja kirjailijat ja lukijat juttelevat asioista, jotka heitä kiinnostavat. On kaiketi turha mainita, että toisinaan nämä mielenkiinnon aiheet eivät kohtaa toisiaan.

Lukija valitsee kirjan, koska haluaa lukea jotain tietynlaista. Oli se sitten jännitystä, raakoja murhia tai pohdintaa arjen ilmiöistä. Ei ole aina helppoa valita omia odotuksiaan vastaavaa kirjallisuutta. Joskus kirjan takakansi ei vastaa kirjan sisältöä. Joskus kansi ei kerro kirjasta mitään ja nimikin voi olla harhaanjohtava.

Se on sääli, koska näihin kahteen itse kirjailijalla on vain vähän vaikutusvaltaa. Takakansitekstin, eli kirjan myyntipuheen, ja kannen kuvituksen valitsevat yleensä kustantamon ihmiset. Hehän ovat alan ammattilaisia, joiden oletetaan osaavan hommansa, tietävän, miten kirjoja myydään. Kirjailijalla voi myös olla onnea sen verran, että hän pääsee vaikuttamaan näihin päätöksiin omilla ehdotuksillaan ja lopulta kirjan kannet muovautuvat yhteistyönä, jonka tulos on useiden kompromissien sekoitus. Oli miten oli, kannet vaikuttavat suoraan siihen, millaisia mahdollisten lukijoiden odotukset ja mielikuvat teoksesta tulevat olemaan.

Kun kuulet laulun varjojen saamien lukijakommenttien perusteella, kirja ei aina vastannut näitä odotuksia, joko hyvässä tai pahassa. Tässä alla on ote tuoreesta lukukokemuksesta (huom. lukija ei ole vielä lukenut kirjaa loppuun, eli lopullinen tuomio saattaa vielä muuttua ;)))


No Music No Life blogista
"Ilokseni huomasin että vaikka tarinan idean voisi periaatteessa laskea aikamatkailuksi, se ei sitä ole mitenkään perinteisessä mielessä! :) En nyt viitsi paljastaa sen enempää etten vaan pilaa kirjaa ja tarinaa jos joku innostuu lukemaan mutta sen sanon että ei kannata olla liian epäluuloinen, tarina yllätti ainakin minut (ja ainakin nyt aluksi, olen vasta lukenut ehkä kolmasosan hehe) iloisella tavalla."

Voiko tähän lisätä muuta? Lukija toteaa hyvin yksikantaisesti, että toisinaan ei kannata luottaa omiin odotuksiinsa ja teilata kirjaa pelkkien kansien perusteella. Niin, jos minulta kysytään, en osaa oikein vieläkään kunnolla kertoa, mistä kirjassani on kyse. Siinä on historiallista pukudraamaa, jonkin verran miekkaillaan, ratsastetaan myös metsähevosilla ja kärsitään kirouksesta. Niin, ja kaiken keskiössä on ajan epämuodostuma. Miten ihmeessä tällaista, ennen tekemätöntä, voi selittää lukijalle? Eihän sitä voi. Se on luettava itse.

Mutta sen tähden fantasia on ihana kirjallisuudenlaji. Se voi olla yllätyksellistä, mielikuvituskirjallisuutta parhaimmillaan, toisiin todellisuuksiin vievää. Minä olen lukijana säilyttänyt lapsenmieleni, joka heittäytyy uuteen leikkiin vailla ennakkoluuloja ja käsityksiä. Rakastan sitä, kun kirja yllättää, osaa olla ennalta arvaamaton ja jotain muuta kuin ne sata muuta kirjaa, jotka juuri luin.

Silti, en ole missään vaiheessa halunnut johdattaa lukijoita väärille poluille. Jos kirjan takakansi antaa ymmärtää jotain ja sisältö ei sitä vastaakaan, on tiedotus mennyt pieleen. Lukijan mielikuvia saattavat toki muovata muutkin, ulkopuoliset seikat, kuten muoti, populaarikulttuuri ja lukijan omat lukutottumukset.

Lukijoitteni kommettien ja arvioiden perusteella moni on ollut erään televisiossa pyörineen historiallisen fantasiasarjan "saastuttama", jos saan olla hieman röyhkeä ilmaisussa. He ovat luulleet, että Kun kuulet laulun varjojen saattaisi muistuttaa hieman tätä sarjaa, joka on sovitettu erään rakastetun/vihatun kirjasarjan pohjalta. Nimphhhhhh. Osa on pyytänyt kirjastosta luettavaksi jotain samanlaista kuin tämän erään sarjan kirjat. Ehkä pahin virheeni oli sijoittaa tarinani osittain 1700-luvulle. Se on mielestäni ainut yhteneväisyys tämän erään kirjasarjan teosten ja omani välillä. Ai niin, onhan siellä se kivirinki, mutta niin on monessa muussakin kirjassa, kuten nyt vaikka Siri Pettersenin Odininlapsi'ssa ja kukaan ei ole verrannut kirjaani tähän norjalaiseen menestystarinaan. Miksi? Yhteneväisyyksiä yleensä löytää helpommin kuin eroavaisuuksia, niin toimii ihmisen mieli. Asioiden on sovittava muotteihinsa.

Kirjailijalla itsellään on hyvin vähän osaa tai arpaa lukijoiden odotusten suhteen. Ne muodostuvat kuin aamukaste nurmikolle sen mukaan kuinka kylmää yöllä oli ja oliko ilmassa paljon kosteutta. Voiko siitä syyttää ruohoa?

Olen pahoillani, hyvät lukijat, mutta minun on luvattava, että jatkossakaan en tule kiinnittämään huomiota kenenkään mahdollisiin odotuksiin tai mielikuviin. Toivotan teille kaikille yllättäviä ja mieltä ylentäviä lukukokemuksia uusien kirjojen parissa. Olkaa rohkeita ja tarttukaa kirjaan ilman ennakkoluuloja.