Kadonneiden aikojen ranta

A. Dannebey (2009)

Ethän kopioi novelliniani ilman lupaani. Kommentit ovat tervetulleita.

______________________________________




1. osa: Tyttö ja koira

Dyyneiltä puhaltavan tuulen mukanaan tuomat hiekanjyvät tarttuivat sulaa salmiakkia muistuttaviin asfaltti-läntteihin. Isä harppoi kaukana edellä ja hänestä näkyi vain valkoinen papana-hattu. Äiti repi matkalaukkua yhdessä ja minua toisessa kädessään ja poukkoilimme hänen kantapäilleen kukin vuorollaan. Rakastin uusia vaaleanpunaisia sandaalejani ja hypähtelin varoen asfalttiansojen yli. Ilmassa leijui hohkaavan tien kitkerä lemu, joka sekoittui mereltä puhaltavaan levän hajuun. Siskoni nyrpeä nenä, joka oli tähän asti halkonut tuulta menosuuntaan, kääntyi äkisti sivulle. Hän oli havainnut ohittamamme kojun. Siellä paistettiin lettuja ja muita ihanuuksia.

Sisko pysähtyi ja äiti epäröi kojun ja edellä pyyhältävän isän välillä. Bussimatka kestäisi vähintään neljä tuntia ja ilman eväitä kahden lapsen kanssa iltapäivästä tulisi hyvin ikävä. Äiti veti minut ja laukun kojulle ja ryhtyi tiiraamaan sen notkuvia hyllyjä. Kojun iso ja mielestäni vähän pelottavan karvainen myyjä hymyili äidille. Myyjä latoi tiskille äidin pyytämät herkut ja vielä ne neljä kylmää Sprite-pulloa, joista siskoni muistutti. Äiti kaivoi lompakkonsa käsilaukusta, mutta ennen kuin hän ehti vetää setelin esiin, kuului takaamme tieltä vaimeaa moottorin ryminää. Sitten bussi syöksähti mutkan takaa esiin ja meihin iski paniikki. Isä oli jo ehtinyt pysäkille ja viittoili meille hurjistuneena. Taisi hän huutaakin, mutta emme sitä bussin mylvinnältä kuulleet. Salamana äiti tuikkasi lompakkonsa takaisin laukkuun, vetäisi minut melkein kainaloonsa laukun kera ja pinkaisi juoksuun. Sisko oli jo edellä. Sisko oli aina edellä. Se oli isosiskoissa ikävää. Bussi hidasti kohdallamme, koska tiessä oli hidasteita. Hetken juoksimme sen vierustalla, mutten nähnyt kuljettajaa enkä yhtään matkustajaa, vain bussin pölyisen kyljen. Se kiihdytti uudelleen eikä pysähtynyt pysäkille, vaikka isäni heilui käsine ja jalkoinensa niin villisti, että hattu tuskin pysyi hänellä päässä. Bussi ajoi ohi ja katosi mutkan taakse. Pysähdyimme ja kuuntelimme sen loittonevaa jyrinää, kunnes emme kuulleet muuta kuin lokkien kiljaisut.

Hotellissa, jonne koju-mies oli meidät bussi-episodin jälkeen neuvonut, oli valtava aula. Siellä tuoksui vanhalle. Ei niin kuin vanhojen ihmisten kuten mummon luona, vaan haju tuli aulan lattiaa peittävästä laikukkaasta kokolattiamatosta. Se oli harmaa, mutta paikoittain siinä näkyi vaaleanvihreitä erikokoisia ja suuruisia laikkuja. Aulan seiniä peitti shakkikuvio, jossa ruskeat laatat vuorottelivat kuparisten peilien kanssa. Katselin kuvastustani, josta vuoroin puuttui pää ja vuoroin jalat. Katossa roikkui valtava pölyinen kristallikruunu, jonka sameat kristallit näyttivät surullisilta. Pidin paikasta. Se tuoksui tarinoille, kummituksille ja ehkä jopa merirosvoille. Isä ja äiti juttelivat aulan toisessa päädyssä naisen kanssa. Äiti näytti eksyneeltä ja isä huolestuneelta. Nainen ojensi heille jotain ja sitten isä huusi minut ja siskoni luokseen. Nousimme suuret portaan ylös. Tahdoin jäädä ihailemaan jokaista askelmaa, koska niitä peitti puhki kulunut punainen epämääräisyys ja reunusti ajan tärvelemä metalli.

Huoneessani oli yksi sänky, ikkuna ja ovi vessoihin. Pyllähdin sängylle ja tarkastelin huonettani. Ikkunaa peitti rullaverho, joka oli puoliksi kiinni. Verhon alta pilkisti väsynyt polttava valo. Tai se oli verho, joka näytti väsyneeltä. Kuin sen ei enää tekisi mieli rullautua yhtäkään kertaa auki tai kiinni. Siinä oli reikäkin. Sängyn alta kuului murinaa ja rapsahtelevaa ääntä. Säikähdin, koska olin varma, että se oli mörkö tai pahempaa ja vedin jalkani kuin vieterit sängyn päälle turvaan. Ääni lakkasi, mutta sen sijaan jokin pikkiriikkinen ja naurettava hypähti sängyn alta esiin ja kipitti keskelle huonetta. Se istui siihen ja tapitti minua kahdella pikimustalla silmällään, sieltä jostain kaiken vaalean karvan keskeltä. Sillä oli myös pieni häntä, joka viuhui vinhaan. Laskeuduin lattialle ja ojensin käteni ja piskuinen koira juoksi syliini ja nuuski ja vikisi. Istuin siinä hetken ihastuneena ja marssin sitten vanhempieni huoneeseen.

Isä oli siirtämässä matkalaukkunsa sisältöä vaatekaappiin ja äiti tuijotti merta silmät lasittuneina. Hän oli avannut ikkunan ja luulin, että hän lähtisi lentoon, jos vain levittäisi kätensä.
“Katso äiti minä löysin koiran sängyn alta.”
Mutta äiti ei kääntänyt päätään. Isäkään ei katsonut. Hän vain sanoi: “Hyvä hyvä”, ja jatkoi puuhaansa. Pieni pehmoinen koira sylissä kävelin pitkää tunkkaista käytävää portaikkoon ja laskeuduin aulaan. Aulan nainen seisoi korkean pöytänsä takana selkä minuun päin.
“Anteeksi”, sanoin kuten äiti oli opettanut. Nainen kääntyi, mutta ei nähnyt minua heti. Nousin varpailleni ja nainen taisi nähdä vain vaaleanpunaiset aurinkolasini, jotka keikkuivat otsallani. Sisko piti omiaan samalla tavalla ja motkotti, koska matkin häntä.
“Haa siellähän sinä olet”, nainen hymyili ja tarkasteli minua paksujen silmälasiensa takaa. “Mitä minä voin sinulle, ooh söpö koira!”
“Se oli sängyn alla. Löysin sen huoneestani.”
Nainen selasi suurta kirjaa edessään ja hänen sormensa pysähtyi kohtaa, joka sai hänen kulmakarvansa kaareutumaan. “Heh, se on sen naisen koira”, hän sanoi ja nyppi korvalehteään mietteliäästi. “Kuule, minun puolestani voit pitää sen. Minulla ei ole yhteystietoja siihen naiseen, eikä hänkään ole tänne soitellut koiransa perään. Pikkupolo on ollut yksin jo kolme päivää. Muuten kunnan eläinlääkäri vie sen piikille.”
En tiennyt mitä sanoa. Koira katsoi minua ja pieni vaaleanpunainen kieli lipaisi poskeani. Nainen käänsi minulle taas selkänsä ja käännyin minäkin ympäri koroillani. Kokolattiamatoissa oli se huono puoli, että ne eivät kopisseet.

Köpöttelin portaiden luokse ja siinä silmäni näkivät kyltin, jonka nuoli osoitti vasemmalle ja nuolen yllä luki UIMA-ALLAS. Nuolen suunnassa näin oven, jonka kahvaa olin sekuntia myöhemmin koettamassa. Hetkessä olin ulkona. Laskin lasit nenälle ja hymyilin. Tuppoinen keltainen ruoho peitti pihaa, jonka halki kiemurteli betonisilla laatoilla peitetty polku. Polku vei minut uima-altaalle, jonka vesi oli vihreää. Altaassa kasvoi kokonainen levämetsä. Äiti ei ikinä antaisi minun uida tuossa, sanoin itselleni ja silloin koira hypähti haukahtaen sylistäni maahan ja vilisti polkua eteenpäin. Hetkeäkään miettimättä rynnistin uuden ystäväni perään. Polku kiemurteli rantadyynien halki ja näin koiran valkoisen hännäntupsun, joka vilahti aina uuden dyynin taakse. Matkalla ohitin nuoren miehen ja naisen, tai tyttö se oli. Kuitenkin vanhempi kuin sisko, paljonkin vanhempi. He nojailivat miehen polkupyörään ja puhuivat ja hymyilivät. Ajattelin, että tyttö oli nätti, ja liihotin polkua pitkin sandaalit harmaita laattoja läpsien.

Virvoittava tuuli puhalsi hiukset kasvoiltani, kun saavuin rannalle. Jalkani upposivat kuumaan hiekkaan ja seisoa tuijotin kohti löysästi vellovaa merta. Se ei ollut sininen eikä vihreä vaan silkkaa kimmeltävää valoa. Koira juoksi rantaan pyyhkiytyvää aaltoa pakoon. Aalto ei ollut iso, mutta koska koira oli pieni, ajattelin että minun on parempi mennä vahtimaan sen vesileikkejä. Riisuin sandaalit ja sipsutin hiekkameren halki veteen asti. Koira hyppi polviani vasten ja kasteli mekkoni helman. Käärin helman ylemmäs ja tein siihen solmun, joka piti sen sopivasti ylhäällä ja juoksin koiran perässä kohti merta ja kun aalto tuli, juoksimme uudelleen kohti rantaa. Sivusilmällä tarkkailin miestä ja naista, jotka makasivat pyyhkeiden päällä meistä pienen matkan päässä. Mies röhnötti vatsallaan jo valmiiksi punainen selkä kohti säteilevää taivasta. Nainen makasi selällään kyynärvarsiinsa nojaten ja puhui miehelle. Sitten hän hymyili minulle.



2.osa: Teini ja poika

Pyyhin kulmasta särkynyttä peiliä rivakasti ja avasin kylpyhuoneen ikkunan päästääkseni kosteuden ulos. Polttava valo ja leikkivien lasten äänet tunkeutuivat sisään vastavuoroisesti. Peiliä sen sijaan oli mahdotonta saada kirkkaaksi, se pysyi vastahakoisesti sumussa vaikka kuinka pyyhin. Kaivelin meikkipussiani ja kiristin hiuksiani kuivaavaa pyyheturbaania.
“Meneeks sulla vielä kauan?” huusi kaverini huoneen puolelta.
“Just niin kauan kun tarttee”, letkautin takaisin.
“Parasta olla sitte hyvää jälkee.”
“En mä tänne säätämään tullukaan.”
“Et vai?”
Nauroimme kumpikin. Sitten tartuin tosissani tuubeihin, purnukoihin, siveltimiin, kähertimiin ja paletteihin. Ja kun olin pohjustanut, lineroinut, korostanut ja häivyttänyt, katselin suutani muikistellen peiliin, jonka kulmia peitti vielä hienoinen epätarkkuus. Purin turbaanini ja sotkin hiuksiini puoli pulloa muotoiluvaahtoa. Sen jälkeen föönasin ne pää alaspäin hiukset lattiakaakeleita hipoen. Hiuslakasta ja isosiskolta lainatusta hajuvedestä sain aikaan myrkkylaskeuman ympärilleni. Levitin huulilleni punaa ja tarkistelin hetken lopputulosta. Hyvä. Se oli hyvä.

Kun bestikseni oli kertonut minulle tästä viikonlopusta, olin musertunut, se oli ollut kuin elämäni viimeinen päivä. Olin tiennyt, että omat vanhempani eivät koskaan, siis ikinä koskaan, päästäisi minua tänne kaverini ja hänen poikaystävänsä ja hänen poikaystävänsä kavereiden kanssa. Sitten rakas paras ihana best friend ever oli keksinyt, että kertoisimme ison suuren emävaleen vanhemmilleni. He luulivat juuri tälläkin hetkellä, että olin kaverini kesämökillä kaverini ja hänen perheensä kanssa. Itse asiassa kaverini perhe oli mökillä ja kaverini isoveli oli lahjottu vastaamaan siellä puhelimeen ja puhumaan puolestamme palturia, jos oma isä- tai äiti-kultani sinne sattuisi varmistussoittamaan. Oma siskoni oli myös juonessa mukana, tosin hän ei ollut halunnut sekaantua siihen muuten kuin minulle mekkoaan lainaamalla. Muuten hän ei olisi tietoinen mistään.

Hotellin alakerrassa oli salonki, missä oli oudon hiljaista. Kaikki maleksivat, odottivat tai vain olivat. Se oli täynnä upottavia sohvatuoleja ja kaverini istui yhdellä niistä. Tai hän keikkui tuolin käsinojalla, koska hänen poikaystävänsä istui itse tuolissa. He olivat olleet noin vuoden yhdessä. Pidin heidän pariskuntaansa ihan ookoona. He eivät olleet mitään sellaisia koko ajan eroavia ja takaisin yhteen taistelevia rakastavaisia. He olivat vähän niin kuin kavereita, mutta yhdessä. Jotain sellaista mikä oli mahdollista vain urheilijoiden kesken. Kumpikin harrasti uimista. Ja viereisissä sohvatuoleissa löhösi kaksi muuta isoa kalaa. Olin tavannut heistä toisen kaksi viikkoa sitten ja lyhyen tutustumisen jälkeen unohdin hänet. Varattu. Toinen uimareista oli vähän lyhkäisempi, mutta sitäkin mielenkiintoisemman näköinen. Hänellä oli vähän vinot, jotenkin eksoottiset silmät ja mikä pahinta: hän esitti olevansa täysin ja absoluuttisen välinpitämätön minusta. Mutta kaverini oli sanonut, että uimaripoju oli sanonut hänen poikaystävälleen, että hän piti minua nättinä. Oliko se totta, siitä viis. He odottivat minua.

Olimme päässeet Grande Casinon diskoon ongelmitta. Meistä suurin osa eli neljä oli vielä alaikäisiä, mutta täällä portsarit eivät katsoneet sisään pyrkiviä sen tarkemmin. Valitettavasti ilta oli paljon tylsempi kuin olisin halunnut. Kaverini istui koko illan boi frendinsä kainalossa yhdessä diskon hämäristä nurkista, ja minä mittailin matkoja baaritiskin, vessan ja DJ-kopin välillä. Halusin tanssia, mutta yksin se olisi ollut liian noloa. Diskossa oli paljon asiakkaita, ilmeisesti paikallisia, joista ei ollut mitään iloa. He olivat enimmäkseen paljon vanhempaa porukkaa ja olivat kuin eivät minua näkisi. Tiskijukka viis välitti pyynnöistäni soittaa jotain hauskempaa. Ainut iloni oli katsella yhtä ukkoa ja sen naista, jotka tanssivat kaikki mahdolliset vanhojen ihmisten tanssit, joita en tuntenut saatikka varmasti koskaan tulisi osaamaan. Veikkasin vain niiden nimiä: tango, salsa, rumba. Se oli hypnoottista. Heissä oli jotain iän mukanaan tuomaa vastenmielistä, mutta tyylikästä, jonka sai aikaiseksi vain kokemuksella ja taidolla. Naisella oli raivostuttavat rusketusraidat kasvoillaan, kuin pesukoira. Minulla oli vähän rahaa ja ostamani kaksi drinkkiä laimenivat illan myötä pelkäksi alkavaksi päänsäryksi. Sanoin kaverilleni palaavani hotellille ja kävelin topakasti diskosta ulos. Ulkoa löysin kadonneet uimarisankarit. He juttelivat kahden paikallisen tytön kanssa. En tiedä mistä he olivat ne gimmat löytäneet. Sanoin pojille lähteväni takaisin hotellille ja yllätyksekseni he lähtivät samaa matkaa. Harmikseni gimmat lähtivät mukaan myös.

Hotellin etuovi oli kiinni. Lukittu. Ovessa luki: Painakaa xxppia ja yöxxxxxxx tulee avaamaan. Osa kirjaimista oli raaputettu pois. Painoimme nappia ainakin kymmenen kertaa, mutta ketään ei tullut. Kiersimme hotellin taakse ja tunsin oloni paremmaksi öisen merituulen virvoittamana. Leppeästi se pyyhki pitkät hiukseni aaltoileviksi lonkeroiksi ja mieleni keventyi. Uima-allas loisti vedenalaista vihreää valoaan kuin toisesta maailmasta ja ennen kuin tajusin, olivat pojat riisuutuneet ja hypänneet altaaseen vain pelkät bokserit päällään. Gimmojen kanssa katselimme heidän vesipooloaan kikattaen. Valo syttyi yläkerrassa, mutta se ei saanut meissä minkäänlaista reaktiota aikaiseksi. Seisoin aivan altaan reunalla ja nauroin. Halusin niin paljon pakahtua, mistä vain. Sitten pojat sukelsivat altaan toisesta päädystä minun päätyyni. Kuin kaksi merihirviötä heidän kammottaviin virneisiin vääntyneet kasvonsa nousivat veden pinnalle ja pojat ponnahtivat altaasta pois. Tiesin mitä he halusivat, mutta he olivat nopeita ja saman tien kimpussani. Toinen tarttui jalkoihini ja toinen otti kiinni kainaloiden alta. Meinasin oksentaa heidän heijaamisesta ja sitten olin vedessä. Vedin vettä kurkkuuni ja päästyäni pinnalle pärskimään huomasin olevani yksin. Ne saastaiset paskiaiset. Kömmin yskien ja itkien altaasta pois. Märkä mekko oli vielä kireämpi kuin kuiva ja kiskoin sen takaisin reisilleni välttääkseni vielä suuremman häpeän. Altaan kelmeässä aaltoilevassa valossa istuin penkille vetämään henkeä. Se sattui ja purskahdin itkuun.

En tiedä kuinka pitkään istuin siinä, mutta juuri kun minulla alkoi olla tuskaisen kylmä, aukesi hotellin takaovi ja kummastuneen näköinen mies käveli siitä ulos. Hän silmäili minua unisilla ja hieman ärtyneillä silmillään, mutta käveli sitten luokseni.
“Onko sinulla kaikki hyvin?”
En vastannut, koska minun ei tarvinnut.
“Oletko sinä hotellin asiakas?” mies kysyi nyt jotenkin lempeämmin ja otti valkoisen Panama-hatun päästään.
Nyökkäsin.
“Sinun olisi varmaan parasta mennä nyt nukkumaan”, mies pyysi. Hän halusi selvästi palata itsekin omaan sänkyynsä.
Nousin ylös ja mies ojensi minulle jotain taskustaan. Se oli nenäliina. Pyyhin kyyneleet, meikit ja räät siihen. Pidin liinan.
Mies piti ovea minulle auki, kun laahustin sisään tiputellen vettä lattialle. Mies käveli edelläni yläkertaan ja vilkaisi vain kerran suuntaani ennen kuin katosi huoneeseensa. Ennen kuin kömmin sänkyyni, kuulin rannalta moottorin raivokasta ujellusta.


Suihkun jälkeen astelin alas aamiaiselle. Jätin kaverini nukkumaan sängyn pohjalle. Hänkin oli hylännyt minut edellisenä iltana. Ahmin kuin en olisi koskaan ruokaa nähnyt. Tungin croissantit mukiini ja nielin ne ruskeaa maitoa tihkuvina. Olo vähän pönäkkänä kävelin hotellista ulos. En altaan kautta vaan pääovista. Kiertelin rantakadun liikkeissä katselemassa ja kokeilemassa. Mihinkään minulla ei ollut varaa, joten päädyin lopulta rannalle kävelemään.

Aurinko oli jo korkealla ja kahlasin jalat nilkkoja myöten vedessä. Kävelin aurinkoa palvovan pariskunnan ohi ja tunnistin naisen. Se oli se tango-nainen. Hymyilin hänelle pehmeästi. En tiedä hymyilikö hän takaisin, koska hänellä oli kasvoillaan kaikilta maailman ongelmilta niskat taittava kestohymy. Näin oman hymyni kuvajaisen hänen valtavista aurinkolaseistaan. Palasin hotellille polkua pitkin ja seisahdin katsomaan kummallista näkyä. Minua ehkä vuoden tai kaksi vanhempi kundi pyöräili keskellä dyynejä. Hiekka ei näyttänyt haittaavan hänen menoaan. Hänkin näki minut ja pysähtyi. Kundi seisoi hajareisin pyörä jalkojen välissä ja katsoi minuun kuin tuntisi. Hän jopa heilautti kättään. Viivyttelemättä taitoin meidät erottavan hiekkamaan.
“Moi”, kundi sanoi hymyillen.
“Moi”, vastasin nopeasti. “Tämä ei taida olla ihan parasta pyöräilymaastoa.”
“Ei”, kundi nauroi. “Mutta köyhällä on halvat huvit.”
“Niin kai sitten.” Katselin uutta maalipintaa kaipaavaa maastopyörää ja mietin miksi poika minulle halusi puhua.
“Ei täällä parempaakaan…”, kundi sanoi ja antoi äänensä häivyttyä tuulen mukaan.
“Miten olisi uima-allas?”



3. osa: Nainen ja auto

Rudolf oli saanut jostain rahaa, ajattelin ja mittailin punaista avoautoa katseellani. Se kiilsi ja kimmelsi. Se oli kaunis kuin rakkaudella koottu pienoismalli. Laskin Jujun maahan ja sytytin tupakan. Ehdin vetää siitä kolme henkäystä, kun Rudolf tupsahti hotellin ovista ulos. Hän heilutti huoneen avainta käsissään ja virnisti leveästi. Poltin tupakkani loppuun ja keräsin Jujun ja kassini, nappasin avaimen ja jätin Rudolfin huolehtimaan autonsa parkkeeraamisesta hotellin vartioidulle parkkipaikalle. Astelin sisään sulavasti suhisevista liukuovista ja ihailin upouuden hotellin loisteliaasti sisustettua aulaa. Korkoni upposivat vihreään kokolattiamattoon. Henkilökunta hymyili minulle ujosti ja suuntasin portaikkoon. Annoin painavien sormusteni hioa kaidetta koko matkan alhaalta ylös.

Avasin huoneemme oven ja kirosin, luultavammin ääneen. Huone oli ahdas, varmasti koko hotellin pienin siivouskoppi. Sillä ei ollut parveketta, vain juuri ja juuri yhden henkilön seisottava vessa-lavuaari-suihkukaappi nurkassa, joka oli eristetty huoneesta muovisella haitariovella. Heitin kassini sängylle ja laskin Jujun lattialle. Se kipitti sängyn alle. Kaivoin kassistani sille kaksi pientä kuppia, joista toisen täytin vedellä ja toisen koiran muroilla ja työnsin nekin sängyn alle. Ikkunan tummanvihreä rullaverho ei auennut narusta vetämällä. Tartuin siihen kaksin käsin ja revin sen auki. Ikkuna aukesi onneksi helpommin. Kaivoin uuden tupakan laukusta ja ujutin ylävartaloni ikkunaan.

“Lähdetäänkö sitten?” kysyi Rudolf, joka makasi sängyllä vieressäni. Sänky oli niin kapea, että olisin voinut työntää hänet pikkurillilläni lattialle.
“Sen kun menet”, sanoin työntämättä.
“No älä nyt taas aloita.”
Hiljaisuus.
“Minä nyt lähden ainakin”, Rudolf puhisi noustessaan. “Vienkö Jujun samalla?”
“Minä vien sen itse.”
Kaivoin kaiken esille matkalaukusta. Iltapuvun nostin henkariin naurettavan pienen kaapin oven nokkaan. Rudolf oli laihtunut, ajattelin. Hän oli ostanut uudet uimahousut. Calvin Kleinit. Pyyhe olalla, urheilulehti kainalossa ja Ray Banit valmiiksi silmillään hän odotti minua puoli tuntia sanomatta sanaakaan, kun sommittelin bikinit päälleni ja harjasin hiukseni ja raikastin meikkini ja nakkelin kassiini kaiken tarvittavan.

Koko iltapäivän olimme maanneet rannalla. Kun aurinko oli lähempänä taivaanrantaa kuin lakipistettään siirryimme rantakatua reunustavien kojujen luokse. Minä maksoin meille vohvelit hillolla ja kermavaahdolla. En jaksanut enää laihduttaa. En ainakaan näin kauniina viikonloppuna. Vohvelien kadottua pahvilautasilta meidän ja Jujun nälkäisiin vatsoihin kävelimme takaisin hotellille. Suihku-operaatio kesti tuhottoman kauan, koska koko huone täyttyi vesisavusta, jota oli mahdotonta evakuoida nopeasti pihalle huoneemme pienestä ikkunasta. Minulla oli uudelleen nälkä, kun lopulta astelimme ala-aulaan.
“Oletko sinä varannut pöydän jostakin?” Tiesin vastauksen, mutta halusin kiusata Rudolfia. Hän oli välillä rahoissaan, mutta juuri nyt haistoin hänen lompakossaan pursuilevan tyhjyyden.
“Ajattelin että antaisin sinun valita tällä kertaa”, Rudolf sanoi ja sipaisi jotain valkoista pois olaltaan. Hänen kultainen rannekellonsa välkkyi kilpaa aulan kristallikruunun kanssa.
“Hmmm.” Olin miettivinäni. “Miten olisi Casinon Brasserie. Heillä on koko rannikon paras katrarapusalaatti ja sinne ei tarvitse varata etukäteen.”
Otin Rudolfin hiljaisuuden myöntävänä vastauksena. Joka tapauksessa hän häviäisi vessaan tai muualle juuri ennen kuin tarjoilija toisi laskumme. Ihan sama, olin tottunut.

En jaksanut seistä pelipöydän ääressä. Rudolf oli aloittanut pelin surkeasti, mutta nyt hän oli voitolla ja olin yrittänyt vihjailla hänelle hyvästä hetkestä lopettaa. Peli saattaisi jatkua vielä tunteja. Että minä sitten vihasin pokeria. Peli oli varmasti maksanut Rudolfille monta mukavaa lelua, pinnallista statussymbolia. Minulle hän ei ollut koskaan tarjonnut muuta kuin pihin seuransa. Ja hölmönä olin aina ollut valmis sitä kaipaamaan, kunnes nyt. Juuri nyt halusin pois ja tekemään jotain muuta. Halusin tanssia ja pitää hauskaa. En jaksanut roikkua Rudolfin käsivarressa kuin kiiltävä koru. Lähdin ja hän ei edes huomannut, huomaisiko koskaan.

Alakerrasta kuului luokseen kutsuvaa basso-jumputusta. Laskeuduin luolamaiseen iltakerhoon ja tilasin kuivan Martinin. Ei mennyt hetkeäkään, kun paikallinen Don Juan ilmestyi tiskille viereeni ja pyysi tanssimaan. Joskus elämä oli vain niin helppoa. En ollut enää nuoren nuori, mutta tanssin paremmin kuin yksikään lattialla heiluvista pimuista. Yksi heistä, jolla oli liian lyhyt musta mekko yllään, katseli meitä. Jostakin syystä halusin näyttää tanssilattioiden kuningattarelta. Onneksi Juan pysyi tahdissa mukana. Muutaman Martinin ja salsan jälkeen Juan ryhtyi rasittavaksi ja lähdin diskosta vessa-visiitillä. Kävelin hotellille ja huomattuani ovien olevan kiinni etsin laukustani huoneen avainta. Sen avaimenperään olisi ehkä merkattu jonkin sortin koodi ovea varten. Sen sijaan sormeni kaivoivat esiin auton avaimet. Olinko vahingossa sekoittanut ne, en tiedä, mutta seisoin siinä hetken avainta tuijottaen ja Martinista juopunut piru vasemmalla olkapäälläni kuiski hunajaa korvaani.

Seuraavaksi löysin itseni hotellin parkkipaikalta. Hetkessä istuin jumalaisessa autossa sen nahkapäällysteistä rattia sivellen. Starttasin ja hurautin rantatielle ja hiekka pöllysi. Kurvasin ympäri kylää hiukset hulmuten. Nautin keräämistäni katseista, joku jopa vislasi perääni. Huviteltuani tarpeeksi ajoin takaisin rantatielle ja täysin suunnittelematta käännyin satamaan, josta löysin betonisen rampin, jota käytettiin luultavammin veneiden veteen laskua varten, yleensä. Onnistuin ajamaan auton hiekkarannalle ramppia pitkin ja moottorin ulistessa sudittelin vesirajaa pitkin hotellimme luokse ja käänsin ratin kohti ulappaa. En päässyt niin pitkälle kuin olisin halunnut, mutta moottori sammui ja jalkatila täyttyi vedestä. Istuin siinä ja nauroin. Tähdet leimahtelivat ylläni kuin maalaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti