Sitruunasamppanjaa eli kvanttinautin muistelmat

A. Dannebey (2015)

Ethän kopioi tekstiäni luvatta, sen sijaan kommentteja saa jättää.



____________________________________


Olimme aamiaisella tienvarsikuppilassa lähellä Whaler's CoveaKahvikupeista nousi huumaava tuoksu ja siirapilla valellut pannukakut koreilivat lautasilla. Auringon ensimmäiset polttavat säteet hyväilivät ikkunan taakse parkkeerattujen moottoripyörien kiiltäviä pintoja, peilaten kromeista ja kipinöiden koristemaalatuista liekeistä. Tyynimeri heräili turkoosina levittäytyen hienohiekkaisilta rannoilta aina silmänkantamattomiin. Autereinen rannikkotie kutsui polttamaan kumia ja nauttimaan yhdestä kosmoksen luomasta päivästä lisää. Ystävieni hymy ja nauru täyttivät ilman pöydän yllä. En usko, että olisin voinut nauttia hetkestä enempää, vaikka olisin tiennyt miten päivä tulisi päättymään. 

        Viereisessä pöydässä istui ikäiseni vanha mies ja pieni tyttö. Mies oli pälyillyt suuntaani pariin otteeseen ja uskaltautui lopulta tulla kysymään olinko sattumoisin se kuuluisa kvanttinautti. Naurahdin ja kerroin miehelle nimeni. Hän veti kymmenen vuotiaan tytön, tyttärentyttärensä mies selitti, myös pöytämme ääreen ja pyysi lasta sanomaan päivää suurelle sankarille. Tyttö ei näyttänyt vaikuttuneelta ja ilmoittikin haluavansa suurena laulajaksi. Vaarinsa pyynnöstä tein hänelle silti nimikirjoituksen vaaleansiniseen ruokaliinaan. Kirjoitin nimmarin alle: "Patty, kun elämä antaa sinulle sitruunoita, tee niistä samppanjaa."  Tyttö katsoi minua kriittisillä lapsensilmillään ja kysyi isoisältään, mitä samppanja oli.  

        Oli harvinaista että joku tunnisti minut ja vielä harvinaisempaa, että minulta pyydettiin nimikirjoitusta. Avaruus ei kuulunut enää vain tieteen tekijöille vaan kenelle tahansa, jos rahaa vain riitti. Se ei estänyt minua nauttimasta aamiaishetken pienestä valokeilasta ja sitruunasamppanjan ajattelu herätti mieleeni liudan muistoja.
  
        Elämäni on ollut rikas, mutta olen maksanut siitä suuren hinnan. Tunnette minut uutisista, lehtihaastatteluista ja mainoksista, mutta ette tiedä kuka minä olen. Lensin avaruuden ääriin ja sieltä takaisin. Nimeni on kaiverrettu historiaan, mutta ette tunne tarinaani. 

        Kukaan ei olisi veikannut minusta avaruuslentäjää. Olin auttamattoman ujo ja täysin nolla koulussa Vietin suuren osan nuoruuttani autotallissa korjaillen enoni minulle lahjoittamaa vanhaa Hondaa. Kun vanhempieni firma meni nurin suuressa 20-luvun lamassa ja muutimme isosta talosta pienempäänvanhempani erosivat. Kummallisesti heillä olikin yhtäkkiä valtavasti aikaa minulle. Isäni päätti tehdä minusta matikkaneron ja istuimme joka ilta keittiönpöydän ääressä läksyjä tarkastamassa. Äitini puolestaan investoi talosta saamansa rahat My virtual life -yritykseen, ja kun minun oli aika lähteä opiskelemaan, oli hänellä varaa kustantaa yliopiston lukukausimaksut. He avasivat minulle ovet ylempään koulutukseen. 

        Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siinä vaiheessa, kun valmistuin yliopistosta, ei kukaan ollut vielä kuullut puhuttavan kvanttimatkustamisesta. Sitä ei oltu vielä keksitty. Näin ollen eollut missään vaiheessa edes haaveillut tulevasta ammatistaniOlin toki oppinut lentämään jo lapsena, kiitos harrastuksiini panostaneiden vanhempieni. Kukaan ei yllättynyt, kun hakeuduin töihin Universal Rockets and Stars -yhtiöön insinööriksi. Pian olinkin testilentämässä X-F 600:n uusinta kuurahtialusta. Voi niitä onnenpäiviä. Olin nuori, vapaa ja usein kuussa. 

        Tiedän kuuluvani etuoikeutettuihin. Suurimmatkin ongelmani ovat varsin mitättömiä verrattuna kaikkiin ihmiskunnan kärsimyksiin, mutta se ei tee minusta yhtään sen vähempää ihmistä. Olen iloinnut ja surrut, rakastanut ja vihannut, lähtenyt ja palannut. Mutta olen myös saanut nauttia elämässäni sellaisesta, josta vain harvat uskaltavat uneksia. 

        Minulta on usein kysytty, mikä oli urani kohokohta. Osa yllättyy ja ehkä jopa pettyy, kun en kerro sen olleen uudelle planeetalle astuminen. Kaikista eniten nautin urallani avaruuskävelyistä, oli se sitten minkä tahansa planeetan kiertoradalla. Oma maapallommekin on uskomaton näky avaruudesta käsin 
Niin urani kuin henkilökohtainen elämäni lähtivät nousukiitoon. Kosin poikaystävääni Alexia heti kun minut ylennettiin. Teimme häämatkan Euroopalle. Oli sen ajan muotia käydä aurinkokunnan jokaisella kuulla edes kerran elämässään. Me emme ehtineet matkustella paljoa huvin vuoksi, koska Steinbelt teki historiallisen läpimurtonsa ja ihmiskunta aloitti avaruuden valloituksen toden teolla. Kvanttimatkustaminen sinänsä on hyvin yksinkertaista, mutta siihen soveltuvan aluksen rakentaminen onkin asia erikseen. Sellaista kun ei heti ollut kenenkään autotallissa valmiina. Sekin piti keksiä ja siihen meni vuosia.  

         Tulimme vanhemmiksi ensimmäistä kertaa vuonna, jolloin URS:n vuosia kehittelemä kvanttialus kastettiin. En päässyt mukaan neitsytmatkalle ja siitä hyvästä olen yhä elossa. Tiesimme vaaran olevan läsnä, ihan niin kuin minkä tahansa raketin nokkaan kiinnitetyn aluksen miehistö tietää, mutta emme puhuneet siitä koskaan. Kun perseen alla on tonneittain herkästi räjähtävää polttoainetta, voi matka tyssätä lyhyeen pienimmästäkin laskuvirheestä. Kuten onnettomuustutkinnan lautakunta lopullisessa raportissaan totesi, ei X-F 2050:n katastrofaalinen räjähtäminen laukaisualustalleen johtunut kuitenkaan inhimillisestä erheestä, vaan todella huonosta onnesta. Yksikään maailman tiede ei vedä vertoja puhtaalle sattumalle. Kuusi kvanttinauttia menetti henkensä ja jokainen heistä oli ystäväni. 

        Kolmen lisätestilentovuoden ja toisen lapsemme syntymän jälkeen, koitti viimein päivä, kun minut ja kollegani ammuttiin kiertoradalle, lensimme Steinbeltit ja itsemme koko ihmiskunnan sydämiin. Oli jälkikäteen uskomatonta kuulla maailman lakanneen sotimasta, ryöstämästä ja vahingoittamasta matkamme ajan, mutta olin niin keskittynyt, etten osannut pelätä tai edes riemuita. 

        Miehistöllämme oli kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tieto Fantaksoksesta, mutta yksikään kuva tai selostus ei vetänyt vertoja planeetan kauneudelle. Se oli täydellinen, niin samanlainen kuin maa ja niin erilainen. Maiseman ihailu jäi valitettavasti lyhyeen. Punainen varoitusvalo syttyi palamaan ja luulimme helvetin päässeen irti. Säteilyarvot ylittivät äkisti kaikki normit ja nauhoitettu varoitusääni pyysi miehistöä siirtymään laskeutumismoduuliin hätälaskeutumista vartenEmme seuranneet kehotusta vaan jokainen ryntäsi omalle työpisteilleen ottamaan selvää mistä ongelma johtui. 

        Syy säteilyarvojen nousuun selvisi nopeasti. Aluksemme oli menettänyt yhden kilvistään.  Se oli pudonnut jo laukaisuvaiheessa, mutta saimme rakennettua uuden sen tilalle käyttämällä laboratoriomoduulin kilpiä. Huono juttu oli taas se, ettei laboratoriota voinut enää käyttää, emmekä voineet tehdä suurta osaa tieteellisistä kokeista, jotka matkamme tavoitteisiin oli kirjattu. Sen sijaan pääsimme laskeutumaan Fantaksokselle, keräämään näytteitä, asentamaan ensimmäiset itsekseen rakentuvat komponentit tulevaa tukikohtaa varten ja sanomaan "Tulemme rauhassa" planeetan kasveille ja eläimille.  

        Kvanttimatkamme olisi voinut olla täydellinen katastrofi, mutta palasimme maahan seitsemän kuukautta myöhemmin voittajina. URS palkitsi meistä jokaisen runsaskätisesti. Sponsorilahjat ja sopimukset satoivat syleihimme. Jokainen päivä ja ilta kului juhliessa, mutta sitä kesti vain hetken. Kun palasin kolmannelta ja viimeiseltä kvanttimatkaltani, odotti minua kotona avioero. Puolisoni oli saanut tarpeekseen ainaisesta poissaolostani. Jos en ollut kuussa tai toisella planeetalla, istuin yömyöhään toimistohuoneessa johonkin rakettitieteeseen liittyvään ongelmaan uppoutuneena. On totta etten tuntenut enää Alexia, saatikka lapsiani. He olivat kasvaneet niin nopeasti... Oli parempi erota kuin jatkaa valheessa elämistä. 
  
         Sitten URS:ista ilmoitettiin, etten voisi jatkossa lentää edes kuuhun, koska olin siihen liian pätevä. 

         Ensin minulta vietiin perhe, sitten vielä siivet. 

         Moni entisistä kvanttinauteista sortui alkoholismiin ja muihin päihteisiin. Melkein jokainen kärsi jonkin asteisesta masennuksesta. Muutama ei selvinnyt siitä hengissä. Minä tein sen ainoan asian, jonka hyvin tässä elämässä osaan: uppouduin töihin. Työni ei vain minua enää miellyttänyt. Paperihommia. Kokouksia. Strategia sitä. Tylsyys tätä. Otin lopputilin. Olihan minulla siihen varaa. Yksi URS:in entisistä insinööreistä oli perustanut oman yrityksen ja alkanut kehitellä avaruusalusta yksityisille omistajille, kuten suuryritysten johtajille tai muuten vain rahakkaille. Kaikki tiesivät perheavaruusaluksen ajan tulevan joskus. Miksei heti? Koelentojen aloittamiseen meni silti hyvin pitkä aika. Ehdin vanhentua sitä odotellessa, mutta uuden aluksen suunnitteluun osallistuminen, investoijien lennättäminen kuulta toisellekongressit ympäri Aurinkokuntaa, elämäntyöstäni puhuminen...olin onnellinen edes osittain. 

        Ette löydä universumista yhtäkään lentäjää, joka ei pitäisi vauhdista. Se on meillä verissä, jonkinlainen villin tukan syndrooma. Kun minun ei tarvinnut enää viettää vapaa-aikaani kvanttinauteilta vaadittuun huippu-urheiluun, aloin harrastamaan kaikkea nopeasti liikkuvaa. Entisellä lento-opettajallani Julie d'Haussenilla oli kilpatalli ja pestauduin hänelle kuskiksi. 

        Ensimmäinen kuurallini tyssäsi valtavaan rysähdykseen kraatterin pohjalle, mutta selvisin hengissä. Kevyestä painovoimasta on toisinaan jotain hyötyäkin. Kolme vuotta myöhemmin osallistuin Paris-Dakariin Marsissa. 

        Koko ikä avaruudessa jättää jälkensä. Kärsin osteoporoosista siinä määrin, että jokainen vartaloni luu on murtunut vähintään kerran sitten kolmekymmenvuotis- syntymäpäiväni. En edes mainitse kaikkia muita vaivojani, joiden takia lopulta päädyin sairaalaan aina vain pidemmiksi jaksoiksi. Jouduin jättäytymään työelämästä pois ja niin myös raketitkin olivat minulta ohi. Mitä pienistä. 

        Sairaalassa tapasin Aurelion ja hän sai jalkani pysymään lääkärinmääräyksestä maanpinnalla. Kun en voinut enää lentääkään, ostin elämäni ensimmäisen Harley Davidsonin ja kiersimme yhdessä kaikki maailman kauneimmat rantatiet. "Yhdeksänkymppinen, muttei kuollut", kuului mottomme, vaikka tunsimmekin itsemme vanhoiksi, mutta ei vähiten moottoripyörien takia. Katselimme yhdessä auringonlaskuja Mojaven autiomaan laidalta ostamamme talon terassilta. Korkkasimme kaljat, kun ensimmäinen tähti syttyi yllämme. Rakastin elämääni, koska en ollut enää vain ex-kvanttinautti. Olin löytänyt uuden merkityksen kaikelle. Ilman Aureliota en olisi siihen pystynyt.  

        Juuri nyt jokin on vialla. Makaan Montereyn kunnansairaalan ensiavussa. Minut tuotiin tänne aamulla heti onnettomuuteni jälkeen. En ymmärrä miten, mutta kaaduin kurvissa. En ajanut edes lujaa ja tienpinta oli kuiva. Ensin minulle sanottiin, että selvisin muutamalla ruhjeella, mutta sitten oloni huononi. Olen tarkkailussa ja odotan pääsyä jatkotutkimuksiin. Ehkä sisuksissani jokin meni rikki. Kaverini Macy MacKennan URS:in testilento ajoilta soitti Aureliolle. En tiedä, jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ehdi tänne ajoissa ja siksi kai kirjoitin tämän kaiken. Että hän tietäisi. Ja jos hän ehtii ajoissa, voin aina heittää nämä paperit roskiin. Miten kaltaiseni vanha ässä voi teloa itsensä tyhmässä onnettomuudessa? Olen koko elämäni laittanut henkeni likoon eri kokoisten ja näköisten rakettien päällä istuen. Nauraisin jos en pelkäisi pyörtyväni. Ehkä se oli tässä. Mitä muuta voin vielä sanoa? 

Neuvoksi tuleville sukupolville: jos et voi olla hyvä, ole edes värikäs.  

Nadja Harris, entinen avaruuslentäjä, kvanttinautti ja edelleen ihminen 

************* 
Tämä novelli syntyi astronautti Charles "Pete" Conradin uskomattoman elämän inspiroimana. Hän oli kolmas mies kuussa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti