Se on yhtä suuri kysymys kuin koko maailmankaikkeuden merkitys ja siihen on yhtä vaikea vastata. Toisaalta se ei ole edes kysymys, se on toteamus: hei miksi kirjoitan, miksi en ja mitä sillä on väliä. Ongelmana on se, että tarinoita ja muita jupinoita kirjoittava pieni ihminen joutuu silloin tällöin pohtimaan tätä mysteeriä. Ja varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen on hankalaa, tai kun palaute ruoskii nahat selästä, tai kun muokkaaminen ei nappaa. Eli itse asiassa hyvin usein.
Miksi siis?
Koska kirjoittaminen on kuin irtokarkkien syöminen: täysin turhaa, lihottavaa ja aah niin ihanaa. Luovuus ja siitä vedettävät positiiviset tuntemukset eivät kuulu vain ammatikseen taiteileville. Maalaaminen, laulaminen ja kaikin tavoin konkretisoitu inspiroituminen kuuluvat kaikille niille, joille se tekee hyvää. Kirjoittaessani raakatekstiä uppoan flow-mielentilaan. Se on eräänlaista meditointia. Se on myös todellisuuspakoa, niin kuin kirjallisuus ja muukin viihde. Paitsi että luon viihteeni ihan itse tyhjästä, päästäni.
Tähän asti päässäni on kuhissut ideoita. En tiedä mitä tarkoittaa tyhjän paperin kammo, en osaa edes kuvitella. Vain aika ei riitä uusien stoorien ruudulle näpyttelemiseen. Se on turhauttavaa. Myös raakatekstien muokkaaminen on hirvittävää, mutta pakollista. Kun on typistänyt, leikannut, lihottanut, muotoillut, uudelleen kirjoittanut, tiivistänyt ja vaihtanut sanoja ja sanajärjestyksiä ja virkkeiden ja kokonaisten lukujen järjestystä, on tekstistä tullut parempaa. Parempaa missä mielessä? No mahdollista lukijaa ajatellen. Mutta jos tekstiä ei koskaan kukaan lue? Miksi vaivautua? Siinäpä se. Mutta karkit maistuvat, vaikka ne on tehty terveydelle vaarallisista aineksista. Niin kauan kun kirjoittaminen ei vaarannan kirjoittajan mielenterveyttä, on se parempi harrastus kuin sohvaperunana tyhmyttimen töllöttäminen. Pääasia, että itsellä on hauskaa. Ja jos sitä jokin päivä saisi jotain hyvää luettavaa aikaiseksi...
tiistai 31. tammikuuta 2012
maanantai 30. tammikuuta 2012
Le Camembertin nimeen
Se haisee. Se on pyöreä. Se on valkoinen. Se tuottaa riippuvuutta.
Normandia ei olisi Normandia ilman juustojaan. Ne kuuluvat perinnemaisemaan omenapuiden ja mustavalkeiden lehmien ohella.
Mutta Camembertia pitää kuluttaa "avec modération". 100 grammaa juustoa sisältää 278 kcal:ia. Sitä voi syödä sellaisenaan, tai leivän kanssa, tai sillä voi maustaa ruokia. Söin muutama viikko sitten Pyrenneillä Camembert-fonduen. Jätin vuoristomaisemiin osan sydäntäni mutta myös kieleni.
Mitä vanhempi Camembert on sitä löysempi myös. Juuston kuuluu valua lautaselle.
Normandian Camembert on AOC mutta myös AOP (appellation d'origine protégée). Mutta vain noin 5% kaikista Ranskassa tuotetuista Camembert juustoista saa käyttää nimikettä "Camembert de Normandie AOC", joka on valmistettu "cru" maidosta, eli sitä ei olla pastöröity. Juustosta löytyy kirjallisia viitteitä 1700 luvulta alkaen. Perinteinen Camembert myydään pyöreässä poppelipuulaatikossa, joka ei ainoastaan suojaa haurasta juustoa vaan myös säilyttää sen aromit....aaah. Keväisin lapsia pyydetään tuomaan tyhät Camembert laatikot kouluun ja tarhaan. Niistä näprätään korulippaita tai ties mitä äitienpäiväksi.
Homeinen juusto: 1960 luvulla yleistyi valmistustapa, jonka seurauksena Camembert juuston kuoresta tuli valkoinen. Sitä ennen juuston pinnalla piti olla myös ruskeita läiskiä. 1700 ja 1800 luvuilla juuston sinertävää pintaa piti koristaa punaruskeiden länttien kirjo. Väri riippui siitä, mitä sienieliötä valmistuksessa käytettiin. Nykyään on käytössä Penicillium Candidum, joka tuottaa juustolle kauniin pehmoisen ja puhtaan valkoisen nukan. (lähde: Pierre Boisard, Le Camembert, mythe français)
Siis mitä haisevampi, rumempi ja löysempi, sen parempi.
Normandia ei olisi Normandia ilman juustojaan. Ne kuuluvat perinnemaisemaan omenapuiden ja mustavalkeiden lehmien ohella.
Mutta Camembertia pitää kuluttaa "avec modération". 100 grammaa juustoa sisältää 278 kcal:ia. Sitä voi syödä sellaisenaan, tai leivän kanssa, tai sillä voi maustaa ruokia. Söin muutama viikko sitten Pyrenneillä Camembert-fonduen. Jätin vuoristomaisemiin osan sydäntäni mutta myös kieleni.
Mitä vanhempi Camembert on sitä löysempi myös. Juuston kuuluu valua lautaselle.
Normandian Camembert on AOC mutta myös AOP (appellation d'origine protégée). Mutta vain noin 5% kaikista Ranskassa tuotetuista Camembert juustoista saa käyttää nimikettä "Camembert de Normandie AOC", joka on valmistettu "cru" maidosta, eli sitä ei olla pastöröity. Juustosta löytyy kirjallisia viitteitä 1700 luvulta alkaen. Perinteinen Camembert myydään pyöreässä poppelipuulaatikossa, joka ei ainoastaan suojaa haurasta juustoa vaan myös säilyttää sen aromit....aaah. Keväisin lapsia pyydetään tuomaan tyhät Camembert laatikot kouluun ja tarhaan. Niistä näprätään korulippaita tai ties mitä äitienpäiväksi.
Homeinen juusto: 1960 luvulla yleistyi valmistustapa, jonka seurauksena Camembert juuston kuoresta tuli valkoinen. Sitä ennen juuston pinnalla piti olla myös ruskeita läiskiä. 1700 ja 1800 luvuilla juuston sinertävää pintaa piti koristaa punaruskeiden länttien kirjo. Väri riippui siitä, mitä sienieliötä valmistuksessa käytettiin. Nykyään on käytössä Penicillium Candidum, joka tuottaa juustolle kauniin pehmoisen ja puhtaan valkoisen nukan. (lähde: Pierre Boisard, Le Camembert, mythe français)
Siis mitä haisevampi, rumempi ja löysempi, sen parempi.
perjantai 27. tammikuuta 2012
Luettua: A Year In The Merde, Stephen Clarke (2004)
Tätä ei jotenkin vain voi olla sivuuttamatta, jos asuu Ranskassa ja on kotoisin jostain muualta.
Te kaikki muistatte Peter Maylen Vuosi Provencessa kirjan. No tämä Merde on vähän sama juttu, mutta täysin eri. Kummatkin on kirjoitettu brittihauskasta näkökulmasta ja kummassakin naljaillaan froggiesien kustannuksella. Sen sijaan Merde on fiktiota. Stephen Clarke huomauttaa kirjan alussa, että kirja ei kerro hänen elämästään vaan tapahtumista, joita hänelle tai hänen tutuilleen on tapahtunut tai olisi voinut tapahtua. Kirjassa on siis sekoitettu muutama tosielämän anekdootti puhtaaseen fantasiaan, mutta lopputulos on herkullinen. Vähän ilkeäkin, mutta hei jos te ranskalaiset ette olisi niin hemmetin ranskalaisia (ja jumalille kiitos siitä) niin ei briteilläkään olisi yhtään mitään kirjoitettavaa.
Ja niin, ei Pariisikaan olisi Pariisi ilman koiran kakkojaan.
Näitä Merdejä on kaupoissa jo kokonainen sarja, en tiedä mitä jatkikset painavat puntarissa, mutta ainakin tämä esikoinen tuli luettua häijy hymy huulilla.
Te kaikki muistatte Peter Maylen Vuosi Provencessa kirjan. No tämä Merde on vähän sama juttu, mutta täysin eri. Kummatkin on kirjoitettu brittihauskasta näkökulmasta ja kummassakin naljaillaan froggiesien kustannuksella. Sen sijaan Merde on fiktiota. Stephen Clarke huomauttaa kirjan alussa, että kirja ei kerro hänen elämästään vaan tapahtumista, joita hänelle tai hänen tutuilleen on tapahtunut tai olisi voinut tapahtua. Kirjassa on siis sekoitettu muutama tosielämän anekdootti puhtaaseen fantasiaan, mutta lopputulos on herkullinen. Vähän ilkeäkin, mutta hei jos te ranskalaiset ette olisi niin hemmetin ranskalaisia (ja jumalille kiitos siitä) niin ei briteilläkään olisi yhtään mitään kirjoitettavaa.
Ja niin, ei Pariisikaan olisi Pariisi ilman koiran kakkojaan.
Näitä Merdejä on kaupoissa jo kokonainen sarja, en tiedä mitä jatkikset painavat puntarissa, mutta ainakin tämä esikoinen tuli luettua häijy hymy huulilla.
Luettue: Toisen taivaan alla, Virpi Hämeen-Anttila (Otava 2010)
Tässäpä luettavaa meikäläiselle, tai niin toivoin. Melkein en saanut kirjaa luettua ja minä todella inhoan pakottaa itseäni lukemaan, koska yleensä se käy ihan itsestään.
Hämeen-Anttila on kutonut yhteen kaksi tarinaa. Ensimmäinen kertoo lontoolaistuneesta Oliviasta, jonka sukujuuret yltävät Tyynenvaltameren saarille. Toinen tarina taas esitelmöi helsinkiläisen nuoren naisen kesäduunista elokuvanteon parissa. Sivujuonena on kyseisen nuoren naisen ja Olivian Matty (Mathew) pojan tapaaminen. Matty on tullut suomeen etsimään ja kokemaan omia sukujuuriaan, jotka hänen suomalainen isänsä on jälkeensä jättänyt. Kuulostaako sekavalta?
Olen sitä mieltä, että yksikin tarina olisi riittänyt. Pidin erityisesti Oliviasta, hänen elämästään Lontoossa, lapsuuden traumojen muistelusta ja oman perintönsä sovittamisesta nykyhetkeen. Olivian tarina oli hallittu, kekseliäs ja hyvin kirjoitettu, siitä siis plussat. Uskon Hämeen-Anttilan saaneen saavillisen loistavia ideoita kirjaa hahmotellessaan, niiden yhteensovitus ei valitettavasti mennyt minulta kurkusta alas. Toisen taivaan alla sopii lomaluettavaksi niille, jotka pitävät henkilövetoisista tarinoista.
Tästä pääsemme seuraavanlaisen kirjoittamiseen ja editoimiseen liittyvään pulmaan: kuinka lihavoittaa, elävöittää, monimutkaistaa ja juonittaa tarinaa niin, ettei siitä tule poukkoilevaa sillisalaattia? Mutta mitäpä minä näistä tietäisin.
Minä jatkan sen suuren suomalaisen nykyromaanin metsästystä.
Normandian säästä
Tänään paistaa ja pakkastakin taisi olla aste aamutuimaan, koska auton lasit piti raaputtaa. Aurinko, tuo elinehto ja räjähtelevä tähtösemme, hellii meitä normanneja tänään. Olikin jo aika!
Viime kesänä, kun Suomessa kärsittiin helteestä (jo toista kesää peräkkäin), me hytisimme kosteankylmää Normandian kesää. Käväisipä myös mielessä, että miksi, oi miksi, minun piti tänne aikanaan tulla vaihto-oppilaaksi. Enkö olisi voinut valita jotain sääolosuhteiltaan lokoisampaa kolkkaa tässä maassa. Täällä kun niitä kuitenkin riittää, heti Pariisista etelään. Niin, no ei tarkotukseni silloin ollutkaan jäädä tänne koko iäksi, eikä ole kyllä vieläkään. Minähän olen täällä vain vierailevana tähtenä. Viimeistään eläkkeellä vaihdamme ilmastoa, olemme vannoneet miehen kanssa.
Sitä odotellessa... ja kuka tietää tuleeko sitä koskaan (ainakaan nykymenolla), voimme jatkaa harvinaisten valoilmiöiden ihailua. Muutu taivas siniseksi, kirkkaaksi valoksi ja voimaksi, meitä maan polosia tervehdi ja sitten joskus kun jaksat tuo kevät mukanasi, s'il vous pliis!
Viime kesänä, kun Suomessa kärsittiin helteestä (jo toista kesää peräkkäin), me hytisimme kosteankylmää Normandian kesää. Käväisipä myös mielessä, että miksi, oi miksi, minun piti tänne aikanaan tulla vaihto-oppilaaksi. Enkö olisi voinut valita jotain sääolosuhteiltaan lokoisampaa kolkkaa tässä maassa. Täällä kun niitä kuitenkin riittää, heti Pariisista etelään. Niin, no ei tarkotukseni silloin ollutkaan jäädä tänne koko iäksi, eikä ole kyllä vieläkään. Minähän olen täällä vain vierailevana tähtenä. Viimeistään eläkkeellä vaihdamme ilmastoa, olemme vannoneet miehen kanssa.
Sitä odotellessa... ja kuka tietää tuleeko sitä koskaan (ainakaan nykymenolla), voimme jatkaa harvinaisten valoilmiöiden ihailua. Muutu taivas siniseksi, kirkkaaksi valoksi ja voimaksi, meitä maan polosia tervehdi ja sitten joskus kun jaksat tuo kevät mukanasi, s'il vous pliis!
torstai 26. tammikuuta 2012
Luovempaa puolta
Jokapäiväiset jupinat sikseen. Pistin kehiin kolme novellia (tuolla jossain ylhäällä ja oikealla):
- Ei paluuta entiseen (tulevaisuuden dystopiassa seikkailua)
- Hullut (perheenäidin ihanaa elämää scifi-elementillä)
- Kotiinpaluu (se voi olla haikeaa tai sitten fantastista)
Olen harrastanut tarinointia pian kolme vuotta. Ensi alkuun putkautin romaani käsikirjoituksen (meneillään 4. version muokkaus, puuhhh). Viime vuonna räpelsin novellia ja lyhyttarinaa, oi sen ihanuutta tuohon isoon projektiin verrattuna.
- Ei paluuta entiseen (tulevaisuuden dystopiassa seikkailua)
- Hullut (perheenäidin ihanaa elämää scifi-elementillä)
- Kotiinpaluu (se voi olla haikeaa tai sitten fantastista)
Olen harrastanut tarinointia pian kolme vuotta. Ensi alkuun putkautin romaani käsikirjoituksen (meneillään 4. version muokkaus, puuhhh). Viime vuonna räpelsin novellia ja lyhyttarinaa, oi sen ihanuutta tuohon isoon projektiin verrattuna.
Bonne année et surtout bonne santé
"Ennen muuta hyvää terveyttä!"
Näin toivotetaan tammikuussa. Ja sitä voi toivoakin, koska sairastaminen on sekä inhottavaa että aina vain kalliimpaa. Ranskassa on, tai on ainakin tähän asti ollut, yksi Euroopan parhaimpia terveydenhuoltoja. Se on myös loputon rahareikä valtiolle. "La Sécurité Sociale" eli paikallinen Kela on suuremman luokan miinuksella. Sen vuoksi valtio on ryhtynyt toimiin reiän tukkimiseksi. Sitä tilkitään erilaisin leikkauksin. Joitain lääkkeitä ei enää korvata, lääkärikäynneistä napsaistaan euro, lääkepurkeista taas 50 senttiä. Sairaalle jää lopulta vähemmän käteen. Tämän lisäksi valtio verottaa.
38 miljoonaa ranskalaista turvautuu ylimääräiseen sairasvakuutukseen. "Mutuelle" pitää olla, sitä ilman olet pulassa, mutta valitettavasti kaikilla ei ole siihen varaa. Ranskassa asustaa noin 70 miljoonaa henkeä, joista siis vain vähän päälle puolella on tuo vakuutus, joka korvaa sairauskuluja. Ilman "mutuelliä" joudut maksamaan ja rankasti. Ylimääräinen sairausvakuutuskaan ei ole ilmainen. Se maksaa, mutta sen kulut voi budjetoida ja hallita. Terveyteensä voi vaikuttaa, mutta sitäkään ei voi ikuisuuksiin ennakoida.
Ylimääräisten sairasvakuutusten veroa nostettiin viime lokakuussa 3,5%:sta 7:ään. Tällä hetkellä jokaisesta "mutuellista" maksetaan valtiolle 13 % veroa. Valtion tarkoitus on tasapainottaa budjettinsa, mikä tietenkin on vallitsevassa ilmapiirissä pakollista. Velaksi eläminen ei enää käy.
Maksakoon sairaat omat kulunsa.
Jos minä jostakin olen tässä maassa pitänyt, niin sairaana olemisesta, sen helppoudesta. Lääkärille on aina päässyt samana päivänä ja korkeintaan puolen tunnin odotusajalla. Lääkkeitä on aina saanut, enemmän kuin tarvitsisi ja sairaalassakin on voinut oleskella finansseja tuhoamatta. Entä huomenna? Silmälääkärille ei enää tahdo päästä kuin puolen vuoden odotusajalla. Mille tahansa spesialistille pitää varautua odottamaan vähintään kaksi tai kolme kuukautta. Perus-"mutuelle" maksaa 400-500 euroa vuodessa, mutta sen lisäksi joudun itse maksamaan aina vain enemmän lääkärikäynneistä ja lääkkeistä. Jatkossa olisi siis parasta olla varoissaan, jos haluaa pysyä terveenä. Vähän niin kuin Amerikan Yhdysvalloissa.
No jäljelle jää yksi maailman parhaista junaverkostoista. Ainiin SNCF myös on tappiolla. Mitähän tästä maasta jää jäljelle? Museot?
Näin toivotetaan tammikuussa. Ja sitä voi toivoakin, koska sairastaminen on sekä inhottavaa että aina vain kalliimpaa. Ranskassa on, tai on ainakin tähän asti ollut, yksi Euroopan parhaimpia terveydenhuoltoja. Se on myös loputon rahareikä valtiolle. "La Sécurité Sociale" eli paikallinen Kela on suuremman luokan miinuksella. Sen vuoksi valtio on ryhtynyt toimiin reiän tukkimiseksi. Sitä tilkitään erilaisin leikkauksin. Joitain lääkkeitä ei enää korvata, lääkärikäynneistä napsaistaan euro, lääkepurkeista taas 50 senttiä. Sairaalle jää lopulta vähemmän käteen. Tämän lisäksi valtio verottaa.
38 miljoonaa ranskalaista turvautuu ylimääräiseen sairasvakuutukseen. "Mutuelle" pitää olla, sitä ilman olet pulassa, mutta valitettavasti kaikilla ei ole siihen varaa. Ranskassa asustaa noin 70 miljoonaa henkeä, joista siis vain vähän päälle puolella on tuo vakuutus, joka korvaa sairauskuluja. Ilman "mutuelliä" joudut maksamaan ja rankasti. Ylimääräinen sairausvakuutuskaan ei ole ilmainen. Se maksaa, mutta sen kulut voi budjetoida ja hallita. Terveyteensä voi vaikuttaa, mutta sitäkään ei voi ikuisuuksiin ennakoida.
Ylimääräisten sairasvakuutusten veroa nostettiin viime lokakuussa 3,5%:sta 7:ään. Tällä hetkellä jokaisesta "mutuellista" maksetaan valtiolle 13 % veroa. Valtion tarkoitus on tasapainottaa budjettinsa, mikä tietenkin on vallitsevassa ilmapiirissä pakollista. Velaksi eläminen ei enää käy.
Maksakoon sairaat omat kulunsa.
Jos minä jostakin olen tässä maassa pitänyt, niin sairaana olemisesta, sen helppoudesta. Lääkärille on aina päässyt samana päivänä ja korkeintaan puolen tunnin odotusajalla. Lääkkeitä on aina saanut, enemmän kuin tarvitsisi ja sairaalassakin on voinut oleskella finansseja tuhoamatta. Entä huomenna? Silmälääkärille ei enää tahdo päästä kuin puolen vuoden odotusajalla. Mille tahansa spesialistille pitää varautua odottamaan vähintään kaksi tai kolme kuukautta. Perus-"mutuelle" maksaa 400-500 euroa vuodessa, mutta sen lisäksi joudun itse maksamaan aina vain enemmän lääkärikäynneistä ja lääkkeistä. Jatkossa olisi siis parasta olla varoissaan, jos haluaa pysyä terveenä. Vähän niin kuin Amerikan Yhdysvalloissa.
No jäljelle jää yksi maailman parhaista junaverkostoista. Ainiin SNCF myös on tappiolla. Mitähän tästä maasta jää jäljelle? Museot?
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Paras voittakoon
Tänä keväänä kansa joutuu valitsemaan Ranskalle uuden presidentin. Ongelma on se, että äänesti sitten mitä puoluetta tahansa, niin ei se mitään tule muuttamaan. Näin sanoi eilen Philippe Candeloro teeveen keskesteluohjelmassa. Philippe Candeloro on ranskalaisten rakastama entinen taitoluistelija. Hän on tuonut maalle bronssia talviolympialaisissa ja nykyään hän kommentoi arvokilpailuja ja tienaa myös show-luistelulla. Candelorolla on tapana sutkautella. Hänen oksat-pois-mielepiteensä herättävät hilpeyttä kansan harmaissa riveissä. Mutta eilen mies puhui täyttä asiaa. Ja moni ranskalainen voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Ketä äänestää? Ja onko sillä mitään väliä? Täällä vallitsee pessimismi. Vasemmiston puna sekoittuu oikeiston siniseen ja vice versa.
Mutta onneksi tänä keväänä valitaan muutakin. Ranskalainen elokuva The Artist sai 10 Oscar ehdokkuutta ja ensi helmikuun gaala-illassa koko kansan koomikko Jean Dujardin tullaan luultavammin kruunaamaan parhaasta miespääosasta. Se lämmittää varmasti enemmän ranskalaisten sydämiä kuin presidentinvaalit. Oscareissa koko kansakunnalla on edes mahdollisuus voittaa.
Mutta onneksi tänä keväänä valitaan muutakin. Ranskalainen elokuva The Artist sai 10 Oscar ehdokkuutta ja ensi helmikuun gaala-illassa koko kansan koomikko Jean Dujardin tullaan luultavammin kruunaamaan parhaasta miespääosasta. Se lämmittää varmasti enemmän ranskalaisten sydämiä kuin presidentinvaalit. Oscareissa koko kansakunnalla on edes mahdollisuus voittaa.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Tuulenpesiä ja muita tappuroita
Ajaessani töihin kaukaisuudessa vilkkui suoraviivainen tähtikuvio heti vaaleanpunaisen taivaanrannan yllä. Valot ilmestyivät muuten pimeään maisemaan jo pari vuotta sitten. Silloin kun tuulivoimasta alettiin täälläkin puhua. Sen jälkeen on paljon puhuttu, kirjoitettu ja vettä on valunut siltojen ali.
Sähkön hintaa meinataan nostaa 30 %:lla vuoteen 2013 mennessä. Eli aika vauhdikkaasti. Kaukana ovat puheet halvasta ydinvoimasta. Viime joulukuussa maailmassa oli toiminnassa 435 siviilikäyttöistä ydinreaktoria, joista 58 Ranskan maaperällä (Wikipedia). Fukushiman onnettomuuden jälkeen on alettu tutkia ranskalaisten reaktoreiden kuntoa ja mahdollisiä riskejä. EDF (Electricité de France) haluaa laittaa reaktorinsa kuntoon ja sen takia sähkön hinta tulee tulevina vuosina nousemaan entisestään. Sen sijaan ydinvoimasta luopumisesta kukaan ei puhu tosissaan, ei kuten naapurissa Saksassa.
Kyläni pormestari nostatutti kaksi vuotta sitten omalle pellolleen maston, joka mittasi tuulia. Hänen projektinaan oli tuulimyllyjen nostattaminen kuntaamme. Mutta harva taputti pormestarimme idealle. Tänne perustettiin jos jonkinmoista kansalaisliikettä ja tuulivoimaa vastustavaa yhdistystä. "Non aux éoliennes = ei tuulivoimaloille" luki banderolleissa, joita ripustettiin sinne tänne. En usko, että asukkaat olivat tuulivoimaa itseään vastaan. He eivät vaan halunneet mastoja pilaamaan omia maisemiaan, heikentämään radion ja teeveen vastaanottoa ja ties mitä muuta. Ääntäkin myllyistä kuulemma lähtee. Juttelin Monsieur pormestarin kanssa hänen hankkeestaan aikanaan, mutta odotan yhä kutsua tiedotustilaisuuteen, joka hänen piti järjestää kunnan asukkaille. Ilmeisesti kaikkia kuntalaisia ei tarvinnut asiassa kuulla, vastustajat voittivat jo ennen varsinaisen keskustelun aloittamista.
Mitähän nuo samaiset edistyksen vastustajat sitten tuumaavat, kun aletaan puhua uuden ydinreaktorin rakentamisesta seudulle? Vasta julkistettiin tutkimus, jonka perusteella lasten leukemioilla olisi jonkinlainen yhteys ydinreaktoreiden läheisyyteen (INSERM).
Sähkön hintaa meinataan nostaa 30 %:lla vuoteen 2013 mennessä. Eli aika vauhdikkaasti. Kaukana ovat puheet halvasta ydinvoimasta. Viime joulukuussa maailmassa oli toiminnassa 435 siviilikäyttöistä ydinreaktoria, joista 58 Ranskan maaperällä (Wikipedia). Fukushiman onnettomuuden jälkeen on alettu tutkia ranskalaisten reaktoreiden kuntoa ja mahdollisiä riskejä. EDF (Electricité de France) haluaa laittaa reaktorinsa kuntoon ja sen takia sähkön hinta tulee tulevina vuosina nousemaan entisestään. Sen sijaan ydinvoimasta luopumisesta kukaan ei puhu tosissaan, ei kuten naapurissa Saksassa.
Kyläni pormestari nostatutti kaksi vuotta sitten omalle pellolleen maston, joka mittasi tuulia. Hänen projektinaan oli tuulimyllyjen nostattaminen kuntaamme. Mutta harva taputti pormestarimme idealle. Tänne perustettiin jos jonkinmoista kansalaisliikettä ja tuulivoimaa vastustavaa yhdistystä. "Non aux éoliennes = ei tuulivoimaloille" luki banderolleissa, joita ripustettiin sinne tänne. En usko, että asukkaat olivat tuulivoimaa itseään vastaan. He eivät vaan halunneet mastoja pilaamaan omia maisemiaan, heikentämään radion ja teeveen vastaanottoa ja ties mitä muuta. Ääntäkin myllyistä kuulemma lähtee. Juttelin Monsieur pormestarin kanssa hänen hankkeestaan aikanaan, mutta odotan yhä kutsua tiedotustilaisuuteen, joka hänen piti järjestää kunnan asukkaille. Ilmeisesti kaikkia kuntalaisia ei tarvinnut asiassa kuulla, vastustajat voittivat jo ennen varsinaisen keskustelun aloittamista.
Mitähän nuo samaiset edistyksen vastustajat sitten tuumaavat, kun aletaan puhua uuden ydinreaktorin rakentamisesta seudulle? Vasta julkistettiin tutkimus, jonka perusteella lasten leukemioilla olisi jonkinlainen yhteys ydinreaktoreiden läheisyyteen (INSERM).
maanantai 23. tammikuuta 2012
Joka hengen oikeus
Paikallislehdessä oli surullinen uutinen tänään. Tuossa, ei kovin kaukana, kuoli eilen lapsi metsästäjän ampumana. Kaksitoistavuotias poika istui isänsä takana mönkijän päällä, kun 81-vuotiaalta metsästäjältä lähti laukaus. Vanhus oli ollut yksityismetsän rajalla, kun joukko sunnuntai mönkijä-retkeilijöitä ohitti hänet. Ilmeisesti vanhus ei ollut merkinnyt meneillään ollutta metsästystään mitenkään ja siitä oli syntynyt keskustelu. Keskustelun tuoksinnassa hänen aseensa oli lauennut. Artikkelissa kerrotaan, että poliisi tutkii syitä ja olosuhteita. Mutta lopputulos on surullinen. Poika sai osuman päähän, edes kypärä ei auttanut.
Tapahtuneesta voisi herättää henkiin jos jonkinmoista polemiikkia, mutta en lähde erittelemään paikallista aselainsäädäntöä. En siitä mitään tiedä.
Sen tiedän, että täällä Normandiassa, ja Ranskassa ylipäätään, ei mennä noin vain kenen tahansa maille tai metsiin. Hyvin pieni osa metsistä kuuluu valtiolle. Ja suuri osa metsistä on suojattu ulkopuolisilta joko aidoin, paaluin taikka "Yksityisalue" -kyltein. Sinne ei siis mennä kävellen, hevostellen tai mönkienkään, ilman lupaa siis. Normandia on enimmäkseen maaseutua ja maaseudulla jotkin asiat vain ovat niin kuin ovat, vaikka kunnan yleinen retkeilyreitti siitä läpi kulkisikin. Kaikki eivät pidä siitä, että kaikenmaailman kuljeskelijat tarpovat heidän "maillaan". Tästä asenteesta tulee mieleen britti koomikkojen heitto "This is a local shop for local people". Sama pätee jossain määrin siinä, etteivät näillä mailla ja mannuilla iät ja ajat elantoaan kasvattaneet ja varjelleet ihmiset oikein tahdo ymmärtää kaupunkilaisten tarvetta päästä "maalle tuulettumaan" ja sen lisäksi vaatimaan kaikenlaista. Kuten meneillään olevan metsästyksen parempaa merkitsemistä, esim kyltein.
Itse henk.koht. en ulkoile metsissä tai niiden lähettyvillä syksyllä viralliseen metsästysaikaan. Kissankin suljen sisälle, kun näen pyssymiehiä lähipelloilla.
Tapahtuneesta voisi herättää henkiin jos jonkinmoista polemiikkia, mutta en lähde erittelemään paikallista aselainsäädäntöä. En siitä mitään tiedä.
Sen tiedän, että täällä Normandiassa, ja Ranskassa ylipäätään, ei mennä noin vain kenen tahansa maille tai metsiin. Hyvin pieni osa metsistä kuuluu valtiolle. Ja suuri osa metsistä on suojattu ulkopuolisilta joko aidoin, paaluin taikka "Yksityisalue" -kyltein. Sinne ei siis mennä kävellen, hevostellen tai mönkienkään, ilman lupaa siis. Normandia on enimmäkseen maaseutua ja maaseudulla jotkin asiat vain ovat niin kuin ovat, vaikka kunnan yleinen retkeilyreitti siitä läpi kulkisikin. Kaikki eivät pidä siitä, että kaikenmaailman kuljeskelijat tarpovat heidän "maillaan". Tästä asenteesta tulee mieleen britti koomikkojen heitto "This is a local shop for local people". Sama pätee jossain määrin siinä, etteivät näillä mailla ja mannuilla iät ja ajat elantoaan kasvattaneet ja varjelleet ihmiset oikein tahdo ymmärtää kaupunkilaisten tarvetta päästä "maalle tuulettumaan" ja sen lisäksi vaatimaan kaikenlaista. Kuten meneillään olevan metsästyksen parempaa merkitsemistä, esim kyltein.
Itse henk.koht. en ulkoile metsissä tai niiden lähettyvillä syksyllä viralliseen metsästysaikaan. Kissankin suljen sisälle, kun näen pyssymiehiä lähipelloilla.
Aloittamisesta
Miksi loki?
Yleensä ideat versovat jo ennen kuin niitä ensi kertaa ajatellaan. Sitten ne tupsahtavat jokin kaunis kevät mullasta esiin. Osa niistä on värikkäitä ja ja osa kippuraisia. Toiset vie tuuli mukanaan ja toiset kasvattavat rihmastoja, juuria ja paksumpia ideoita. Tämä idea kehittyi juuri äsken ajatukseksi ja nyt se jo levittelee lehvästöään näille sivuille.
Kapteenit pitävät lokikirjaa, johon merkitään aluksen reitti, satamat, miehistönjäsenet, meri- ja sääolosuhteet, nähdyt oudot linnut ja aluksen kokemat korjaustyöt. Asun sisämaassa, valitettavasti, mutta ei se ole este. Kerran meri-ihminen, aina meri mukana. Mutta täällä on näitä peltoja ja metsiä ja pieniä kyliä ja kirkkoja ja museoita ja mielenkiintoisia ihmisiä.
Pidän tallentamisesta. Se on sitä kun näkee jotain kivaa ja se pitää napata ja laittaa talteen. Valokuvaaminen on tätä. Sitten on ajatusten tallentaminen kirjoittamalla. Tai haaveiden ilmaiseminen suunnittelemalla. Ja sitten kaiken voi jakaa, kertoa ja näyttää muille. Siksi loki.
En ole ammattilainen, en kirjoittajana enkä kuvaajana, enkä paljona muunakaan. Kerään tähän lokiin kaikenlaista matkalta ja avaruudesta, kuin simpukoita rannalta.
Yleensä ideat versovat jo ennen kuin niitä ensi kertaa ajatellaan. Sitten ne tupsahtavat jokin kaunis kevät mullasta esiin. Osa niistä on värikkäitä ja ja osa kippuraisia. Toiset vie tuuli mukanaan ja toiset kasvattavat rihmastoja, juuria ja paksumpia ideoita. Tämä idea kehittyi juuri äsken ajatukseksi ja nyt se jo levittelee lehvästöään näille sivuille.
Kapteenit pitävät lokikirjaa, johon merkitään aluksen reitti, satamat, miehistönjäsenet, meri- ja sääolosuhteet, nähdyt oudot linnut ja aluksen kokemat korjaustyöt. Asun sisämaassa, valitettavasti, mutta ei se ole este. Kerran meri-ihminen, aina meri mukana. Mutta täällä on näitä peltoja ja metsiä ja pieniä kyliä ja kirkkoja ja museoita ja mielenkiintoisia ihmisiä.
Pidän tallentamisesta. Se on sitä kun näkee jotain kivaa ja se pitää napata ja laittaa talteen. Valokuvaaminen on tätä. Sitten on ajatusten tallentaminen kirjoittamalla. Tai haaveiden ilmaiseminen suunnittelemalla. Ja sitten kaiken voi jakaa, kertoa ja näyttää muille. Siksi loki.
En ole ammattilainen, en kirjoittajana enkä kuvaajana, enkä paljona muunakaan. Kerään tähän lokiin kaikenlaista matkalta ja avaruudesta, kuin simpukoita rannalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)