Katoliset kastajaiset peruspakanan silmin

"Sateiset kastajaiset...ööö onnelliset kastajaiset", huudahtaa joku sateenvarjonsa alta vanhan kivikirkon sisäänkäynnin edustalla. Seurakuntaa on jonoksi asti ja hiekka rapisee korkokenkien alla. Heti ovella peruspakanan valtaa mystinen tunnelma hämärän ja suitsukkeen ärsyttäessä aisteja. Haju sekoittuu vuosikymmeniä kyteneeseen ummehtuneisuuteen ja harmaaseen valoon, joka siivilöityy lasimaalauksista. Tunnistan Jeanne d'Arcin roviolla ja toisella puolella käytävää yrmeä mies esittelee kummallista työkalua. Kirkkotaide on uskomatonta, jos sen päälle ymmärtää.

Sukulaiset hakeutuvat paikoilleen, penkovat kameroita käsilaukuistaan ja vaihtavat kuulumisia äänekkäästi. Hartaus ja hiljentyminen eivät kuulu asiaan. Useaan otteeseen pappi joutuu pyytämään seurakuntaansa hillitsemään käytöstään seremonian aikana. Hmmm periranskalaista...perinormaalia.

Itse pappi on itse aurinko. Hän on tyytyväinen, koska hänelle on siunaantunut kuusi komeaa lasta kastettavaksi. Pappispula on iskenyt ja seurakunnat kierrättävät sielunpaimeniaan kirkolta toiselle. Yhteiskastajaiset eivät niin ikään ole kummallisuus Ranskassa. Säästyypähän vihkivettä ja lämmityskulut laskevat, kun suuri yleisömäärä lämmittää kosteaa kivikirkkoa silkalla ruumiinlämmöllään.

Seremonia alkaa saarnalla. Aiheena on vaikeat sukulaiset, joita ei tahdo kukaan kestää ja joita silti pitäisi yrittää rakastaa ja muistaa antaa heille heidän sietämättömyytensä anteeksi. Pappi olisi saanut aplodit ellei se olisi kirkossa "kielletty". Peruspakanaankin puree toisinaan naseva puhe ja hän miettii hetken onko vaikuttimena puhujan karisma vai sanoma. Kirkko on kinkkinen paikka.

"Lavalle" pyydetään kummit joista jokainen saa puheenvuoron (6x2). Luetaan hikisissä käsissä ruttaantuneita paperilappuja, joille kummiparat ovat tohkeissaan suoltaneet henkeviä lupauksia ja elämänneuvoja. Ja tajuan miksi minä olisin surkea kummi. En varmasti saisi edes ääntäni kuulumaan meluisassa salissa, en edes mikin voimalla. Sitten vanhemmat talutetaan esiin ja he vannovat vuorostaan kaitsevansa lapsiaan niin kuin pyhät kirjoitukset vaativat. Lauletaan hallelujaat...pappi vaatii lisää ääntä....hallelujaa rivakammin.

Lapsukaisista ensimmäinen kastetaan suuressa vadissa kokonaan upottamalla. Muut vanhemmista ovat valinneet veden valuttamisen lapsen pään päälle. Siitäkin huolimatta pappi ruiskii kannullisen vettä jokaisen niskaan, elämänilossaan. Vähemmän innoissaan ovat kastettavat itse, mutta yksikään ei itke, joko häkeltyneisyyttään tai kirkon kylmyyden jäykistettyä äänihuulet. On vaikeaa olla nauramatta, mutta huokaan helpotuksesta, koska koko penkkirivi nauraa kanssani.

Kasteiden jälkeen rukoillaan Isä Meidän ja sen jälkeen pappi kerää kaikki kirkon lapset ympärilleen rukoilemaan Neitsyt Marian patsaan äärelle. Peruspakana kokee seremonian liikuttavimman hetken ja yrittää ottaa paljon kuvia, jottei kukaan näkisi vesikalvoa paatuneissa silmissään.Vanhemmat ja kummit käyvät allekirjoittamassa kirkonkirjat ja kellot kalkattavat tornissa. Sade on lakannut ja kolehti kiertää salissa. Laitan kolikkoja jotta hankkisivat lämmityksen tai jatkaisivat kirkkotaiteen restaurointia.

Vatsat mouruavat nälkää pitkän autoletkan jättäessä pyhän maaperän. Toisenlaisen temppelin ovet aukenevat ja kiireisimmät ryntäävät varaamaan paikkansa patterin ja juhlapöydän välistä. Jonotetaan vessaan, maalit ja maskarat valuneet ties minne. Viulu soi pienen pojan käsissä kaihoisasti. Teinit tapittavat älypuhelimiinsa ja vanhemmat juttelevat T'as mal où -clubin tapahtumista. Shampanja virtaa ja hanhenmaksa katoaa nälkäisiin suihin. Vasta kastettu 2-v viuhahtelee ympäri salia yrittäen päästä eroon kaste-medaljongistaan ja -rannekorustaan. Täällä ei kastelusikkaa ymmärretä, tosin en nyt heti itsekään tiedä mistä moinen on kotoisin. Toinen paikallistraditio ovat juhlakarkit, jotka nököttävät koreissaan lasien vieressä.

Juhlalounaan päälle ajetaan sateen halki vielä juhlakalun kotosalle juomaan lisää Shampanjaa. Kukaan ei puhukaan kahvista. Lapset riehuvat yläkerran pelien ja lelujen ääressä vanhusten miettiessä josko kevät jo kohta koittaisi.

Muutamat kastajaiset Suomessa olen kokenut, ensinnäkin omani ja sitten muutamien muiden. Ero ranskalaiseen touhuun on mielestäni valtava päällisin puolin, mutta pohjimmiltaanhan kyseessä on ihan sama asia, traditio toisille ja uskon juttu toisille. Iloinen päivä joka tapauksessa.

Auringonpilkkuasennetta

Päivätähtemme on häpeissään hävinnyt pisaroita pullistelevien pilvien taakse ja syystä. Kaikki on sen syytä.

Auringon ja sen toiminnan vaikutusta ilmastoon on epäilty jo pitkät päivät, mutta tutkijat ovat päätyneet myös sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko maksimilla on sormensa pelissä myös paikallissäässä. Joka 11 vuosi, kun aurinkomme toiminta kiihtyy, auringonpilkkujen määrä kasvaa ja niin ollen myös aurinkotuuli puhaltelee kohti planeettaamme nopeammin ja useammin kuin esim. aurinko minimin aikana. Science Dailyn artikkelin mukaan kaikki tämä vaikuttaa yläilmakehän kemialliseen koostumukseen, merenpinnan lämpöön, pilvien syntyyn ja sademääriin. Vuosi 2013 on aurinkomme maksimisähläysvuosi. Ei tarvitse mennä pitkälle todisteidenhakuun. Viime talvi oli talvisin talvi miesmuistiin ja toukokuu syksyisin sitten ...koskaan.

Daa. Minusta on kivaa, kun voi syyttää jotakin tästä kosteanharmaasta koleudesta. Hemskatin arska. Pysykin poissa silmistä. Seuraavan kerran kunnon kesää voi odottaa vuodelle 2018. Odotellessa on hyvä pitää muistissa, että vesi on hyvä juttu. Sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Se on kallisarvoinen luonnonvara....juu ei en ole vielä ryhtynyt popsimaan pillereitä, mutta jotain tähän on keksittävä.

Kuinka taistella itseään suurempia voimia vastaan?

1. Pidä aina kahta sateenvarjoa autossasi (yksi isselle ja toinen sille toiselle isselle, joka unohti ensimmäisen sateenkepin töihin perjantaina)
2. Jos sinulla ei ole autoa, hanki sellainen, koska bussipysäkillä seisominen sateessa....
3. Soitata Bob Marleytä aamunavaukseksi.
4. Hymyile, koska ei sitä kukaan kuitenkaan varjon alta näe. Se kaunistaa silti.
5. Syö suklaata. Se on täynnänsä iloista magnesium-voimaa, joka tekee immeisistä entistä ehompia ja kukkeampia ja selluliitista viis, koska seuraava kesä on vasta vuonna 2018 ja bikinit voi haudata sitä odotellessa takapihan mutamaahan.
6. Relativisoi: "Jos eilen satoi, ja tänään sataa, sataa varmasti huomennakin...elämän yllätyksellisyys on todella raivostuttava juttu, se sekoittaa kaiken, mutta nyt kaikki tietävät mistä huominen on tehty: sateesta, se rauhoittaa."
7. "Normandiassa sataa aina ja se on prkl totta", voit sanoa sille, joka uskaltaa väittää toisin.
8. Sateella on mahdollisuus viettää laatuaikaa perheen kesken eikä purnata ainaisesta pitää-tehdä-sitä-ja-pitää-tehdä-tätä-puutarhahommaa.
9. Ei tarvitse investoida kesävaatteisiin, koska talvivaatteista ei voi luopua jäätymiskuoleman uhan alla.
10. Ole anarkisti ja laita silti ne kesäsipsuttimet jalkaan ja näytä keskaria sadepilvien välistä virnistävälle arskalle.

Mieli maassa ja moraali hukassa (ja hieman paasausta)

Tv-uutisissa kerrottiin d-vitamiinivalmisteiden menevän kaupaksi näinä kylminä kadotetun kevään päivinä. Nuhakuume kaataa kansaa petiin kuin ranskalainen rakastaja. Mainittiin myös erään epätoivoisen riistäneen itseltään hengen katedraalin alttarilla. Onneksi täällä ei sentään kärsitä tornadoista, mitä nuo sitten keksisivät, epätoivoiset. Vai missä se tekosyy olikaan?

Ajat ovat harmaat ja jokainen taivaista putoava tippa vesittää osaltaan suunnitelmat siirtyä kesään edes pikku hiljaa. Kaiken lisäksi uutisissa vielä varoitettiin lämmityskulujen nakertavan kotitalouksien budjetit emmentaljuustoksi, juuri ennen lomia. Toisaalta jos kesää ei tule ollenkaan, ei kenenkään tarvitse lomailla ja kotitaloudet säästävät pitkän pennin.

Kukaan ei yllättynyt, ettei Ranskan Amandine voittanut Euroviisuja. Sen sijaan olisi hyvä harkita kannattaako Ranskan ottaa osaa jalkapallon MM-kisoihin. Jos Ranska sattuisikin kisat voittamaan, ei kukaan uskaltaisi päättää missä päin Pariisia kotiin palaavaa joukkuetta esiteltäisiin innostuneille kansalaisille, joilta ns. karkasi mopo käsistä tuossa taannoin pelkän 1. divisioonan takia. Ehdotan, että tuota hyvin hypoteettista pokaalia esiteltäisiinkin vain maaseudulla ja keskellä peltoja, missä ei haittaa jos joku innostuksissaan kiskoo pari maissinvartta pellosta ja tunkee ne naapurin postilaatikkoon.

Niin mitäs täällä maaseudulla. Kaikki hyvin? No eipä juuri. Rouenin oikeuspalatsilla alkoi tällä viikolla murheellinen oikeudenkäynti. Syytettyjen penkillä istuu kaksi veljestä, tuskin täysi-ikäistä. Noin vuosi sitten he murhasivat kahden muun teinipojan kanssa 17-vuotiaan kaverinsa. Puolustusasianajat ovat antaneet lehdistölle jonkun verran osviittaa siitä mitä näiden neljän nuoren ihmisen päässä mahtoi tuona kamalana yönä liikkua. He olivat polttaneet kannabista, pelanneet vähän liikaa pelikonsolilla K18-pelejä ja antaneet ryhmäpaineen viedä heidät tekemään jotain käsittämättömän traagista. Teon motiiviksi on epäilty neljän koplan tekemä murto, josta uhri oli saanut tietää ja ilmeisesti uhannut sen myös paljastaa. Hänet teloitettiin murtosaaliiseen kuuluvalla aseella ja ruumiin päälle kaadettiin bensiiniä, joka sitten sytytettin tuleen.

Ja tämä kaikki sattui tuossa melkein naapurissa. Phuuh. Jos joskus on mieleni tehnyt kysyä, että mihin tämä maailma on mennyt, luulen että nyt olisi hyvä hetki. Eihän tällaista voi edes käsittää, mutta muutama seikka on muhinut mielessäni. Murha-ase oli varastettu yhden toisen kaverin kotoa. Tämä reppana oli mennyt, ilmeisesti puoliksi ylpeänä ja mitään tietenkään ennalta aavistamatta, esittelemään isänsä asekokoelman kavereilleen. En nyt tarkoita, että syy tapahtumiin on tässä. En todellakaan. Syyt, jos niitä koskaan pystytään todella edes ymmärtämään, ovat liian moninaiset, enkä ala niitä tässä blogissa ruotimaan. Sen sijaan uskon ja vakaasti luulen, että jos aseharrastajat (keräilijät ja metsästäjät) pitäisivät aseensa paremmassa tallessa ja varsinkin erillään ammuksista, olisi tässä maailmassa hieman vähemmän ensinnäkin ampuma-aseonnettomuuksia. En tiedä olisiko Alexandre yhä elossa, ehkä. Ainakin se kymmenvuotias poika, joka riisti itseltään hengen Amiensissa viime lauantaina isänsä metsästyshaulikolla olisi, luultavammin.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa reportaasi katolisista kastajaisista, mutta näitä uutisia pureskellessani en kyennyt keskittymään pyhän sakramentin siirtämiseen jälkipolville tjs. Iloisempia aiheita sitten joskus toiste.

Jos huomenna kävisi köpelösti

Vaikka kirjoitankin mielestäni kummallisen paljon kuolemasta tarinoissani (tapan vähintään kolme henkilöhahmoa joka stoorissa) en pidä itseäni pessimistinä tai muutenkaan elämän loppumisesta huolestuneena. Se tulee sitten kun on tullakseen.

Sunnuntaina tipuin heposen selästä ja löin pääni, mutta en pahasti. Olin tyhmä kun luotin nuoreen tammaan, mutta suurin osa onnettomuuksista on tyhmiä. Niitä ei voi ennakoida. Niiltä voi yrittää välttyä harrastamalla jotain vähemmän tyhmää ja vaarallista, mutta en minä kyllä koskaan ole ajatellut, että ratsastusonnettomuus saattaisi koitua viimeiseksi teokseni. Toisaalta se olisi aika hieno loppu. Ja sitten taas ei kiitos.

Lentoni sai minut pohtimaan syvällisiä. Jos nyt ottaisin ja heittäisin kanttuvei, mitäs sitten tapahtuisi? Periaatteessa keneltä tahansa voi napsahtaaa verisuoni aivoissa milloin vain. Jos näin kävisi, ensinnäkään tätä blogia ei enää kukaan päivittäisi. Paha juttu. Sitten mieheni joutuisi tekemään vaikeita päätöksiä. Olen itse ehdottomasti tuhkan ja uurnan kannalla (tuhkat tuuleen tyyliin, ei mitään krameluuria takan päälle). Mies taas haluaa voida jutella hautakivelle. Mutta minä en halua maatua ikuisuutta Normandiassa, ei kiitos. Jos hautapaikkaa pitäisi katsastaa, olisi se ehdottomasti Suomen kamaralta. Miksi? En osaa sen tarkemmin selittää kuin että siksi. C'est tout.

En tunne ranskalaista lainsäädäntöä kuolinsyyn tutkinnan kohdalta. Kai se tutkitaan tai todetaan. Jos vainaja kuljetetaan Suomeen haudattavaksi tarvitaan hautauslupa, missä kuolinsyy myös mainitaan. Sitä varten joudutaan ehkä tekemään lääketieteellinen kuolinsyytutkimus. Jos kyseessä on tapaturma (tai muu hämärältä haiskahtava) tehdään oikeustieteellinen kuolinsyytutkimus. Poliisi päättää onko tutkimus välttämätön, mutta siihen ei tarvita omaisten suostumusta. Noin 50-100 suomalaista kuolee vuosittain ulkomailla. Kuolemansyyn selvittämisestä lisää täällä.

Ja kun kuollut on kuopattu, alkaa perimyssota. Omalla kohdallani se jäisi käynniksi notaarin luona. Siellä todettaisiin kaiken kuuluvan miehelle ja pojalle, jopa julkaisemattomien käsikirjoituksieni oikeudet!

Poikani tietenkin olisi äiditön. Keskustelimme aiheesta, kun pojan luokkatoverin äiti kuoli syöpään. Sehän on pienen (jos ei suurenkin lapsen) pahin pelko, että vanhemmille sattuu jotakin. Kuolema ei enää kuulu jokapäiväiseen elämään, siitä on tullut tabu ja siitä puhumista vältellään. Selitä se sitten lapselle. Kyllä lapsi ymmärtää, jos kuolemasta puhutaan kuten mistä tahansa elämän osa-alueesta. Parempi niin kuin vältellä aihetta, joka kuitenkin lasta askarruttaa.

Vien pohdintani vielä pidemmäs, vaikka se nyt tähänkin asti on jo raskasta. Mietimme miehen kanssa kuinka lapsellemme kävisi, jos meistä vanhemmista kumpikin menehtyisi esim. auto-onnettomuudessa. Totesimme, että emme oikein tiedä, ja se se vasta pelottavaa onkin. Olisi parasta tietää etukäteen, puhua asiasta sukulaisten kanssa, jopa ehkä sopia miten lapsen huoltajuuden haluttaisiin tapahtuvan tuossa tilanteessa. Jos omaisemme ovat tietoisia tahdostamme, on heidän paljon helpompi järjestää asiat, jos huomenna meille kävisi köpelösti. Tietäkää, ettei sylikummista esimerkiksi tule automaattisesti lapsenne huoltajaa, jos kupsahdatte. Siitä voi ainakin täällä Ranskassa tehdä notaarin luona sopimuksen, joka painaa kultaa vaakakupissa, kun tuomari päättää lapsen huoltajuudesta. Toivotun huoltajan pitää tietenkin sopia huoltajaksi (ei liian vanha, asunnon sopivuus lapsen kasvattamiseen jne.) ja myös olla siihen suostuvainen. Luulen että tämä on kipeä aihe sopia, kun puolet suvusta asuu Suomessa ja toinen puoli Ranskassa. Parempi päättää siitä etukäteen ja elellä edes tuo huoli pois mielestä elämänsä loppuun asti.

Hyvää elämää tänään, huomenna ja ylihuomennakin!

"Jokainen päivä on näytelmä...

Muistuttavat läheltä Maryn kirjoittavaa mieltä.

...kirjoita niistä hyviä", sanoi Mary hampaitaan pestessä. Hän unohti keksimänsä aforismin ennen lounasta, mutta muisti napata CD-kansion hyllystä ennen töihin lähtöä. Lempimusiikki oli ennenkin pelastanut vaikeita aamuja. Kukaan ei herätä niin suloisen tärisyttävästi kuin Sia, täysillä liikennevaloissa.

Maryn mieltä oli viime aikoina häirinnyt parasiittiajatusten lauma, joka aina odottamatta hyökkäsi hänen keskittyneisyytensä kimppuun, höykytti sitä epäilyksen ja pelon tummilla kynsillä ja jätti hyvistä aikeista ja tunnollisesta puurtamisesta vastanneen aivolohkon hapetta. Kaikki alkoi lopusta.

Kun Mary vihdoin tajusi kirjoittavansa uusimman käsikirjoituksensa valmiiksi, hän oli ensin iloinen. Sitten tulivat tummat pilvet. Ensimmäisen tekeleen loppu ei ollut häntä miellyttänyt. Itse asiassa hän oli ollut suurin piirtein onnellinen vain yhdestä luvusta koko käsiksessä. Siitä missä sankaritaret olivat suuressa pulassa. Pian valmistuva raakaversio alkoi poltella Maryn sormia. Väistämättä kaikki hänen ajatuksensa veivät lopulta tekstiin. "Onko kotona vielä maitoa? Laitetaan sekin ostoslistaan. Mitä muuta kaapeista puuttuu?....................................onko niillä siellä metsässä kahvia? oliko silloin jo kahvia? mummolla oli ihana vanha kahvimylly...."

Mary unohti ostaa maitoa, mutta ratkaisi kahviongelman.

Seuraavana aamuna hän vaihtoi Sian Museen. Happamena hän oli päättänyt kirjoittaa aivan erilaisen lopun kuin oli suunnitellut viimeiset viisi kuukautta. Se oli myös helpotus Marylle, koska hän oli varma että uudesta lopusta tulisi parempi. Samalla hän päätti kirjoittaa jatko-osan tarinalle. Ja sitten iski paniikki. Onko tuo nyt hyvä idea? Jos alkuperäinen suunnitelma tuntui 5 kuukautta hyvältä, miksi vaihtaa se nyt lennosta johonkin hullutusostosajatukseen. Maryn teki mieli purra alitajuntaansa. Se hyppi nenille juuri nyt kun se olisi pitänyt kiltisti istua vasemman käden ulottuvilla.

Koko käsikirjoitusta ei enää pystynyt lukaisemaan yhdeltä istumalta ja sen tavaaminen alkoi maistua editoinnilta, joka myös häämötti uhkaavasti horisontissa, ainoana mahdollisena väylänä turvalliseen satamaan. Mutta sitä ennen Maryn pitäisi purjehtia läpi käsiksen loppumetrit. Kauhusta kankeana. Hän ei uskaltanut arpoa, että laittaako ulos kaikki purjeet ja kirjoittaa jotain todella fantastista vai pitääkö purjeet tiukassa reivissä ja seurata ennelta asettamiaan juoniviittoja. Tästä vasempaan. Ylhäältä suoraan suureen ja tuntemattomaan.

"Hengitä syvään ja kirjoita."
"Haista kukkanen."
"Anna virran viedä, luota siihen."
"No sen kyllä tietää mitä siitäkin seuraa."
"Lakkaa räpistelemästä vastaan!"
"Kukas sinäkin luulet olevasi?"

Mary ei enää tiennyt keneen luottaa, niinpä hän päätti kysyä neuvoa henkilöhahmoiltaan. Ensimmäinen pyysi hänet lasilliselle. Se oli myrkytetty. Toinen vei Maryn ajelulle, mutta rankkasade sai vaunut juuttumaan mutaan. Kolmas tapitti Maryä suurilla mustilla silmillään sanaakaan sanomatta ja silloin Mary tiesi, että siinä oli vastaus ja hän sanoi, "Sinä siinä. Sinusta tulee tarinan ratkaisu."

- - -

En voi paremmin selventää tarinankerronnan iloja ja kauhun hetkiä. Loppu häämöttää ja se saa minut tolaltani. Katsotaan sitten mitä Marylle kuuluu, kun hän aloittaa editoinnin.

Kylästä toiseen, polkuni käy

Vastapainoksi museoissa ramppaamiselle patikoin naapurikylään. Tarkoitus ei ollut niinkään kävellä jonnekin vaan kävellä jossakin, katsella maisemia ja haistella kevään kukkasia tai lehmien jätöksiä.

Olen huomannut, että talomme ohi kulkevalla chemin de randonnéella käyskentelee enevivissä määrin sauvakävelijöitä. Urheiluun liittyvät muoti-ilmiöt maihinnousevat Normandiaan yleensä viiveellä. Zumba tuli vasta tutuksi - leipomon seinällä sitä mainostettiin viime syksynä. Odotan vain milloin täällä aletaan puhua kahvakuulista.

Sain reippailusta keuhkot täyteen happea. Pellot oli onneksi myrkytetty jo edellisellä viikolla. Se on aina se hetki keväästä, kun yritän suojata omani ja perheeni solut sulkemalla talon kaikki räppänät visusti ja hengittämällä vain toisella keuhkonpuolikkaalla. Onneksi Monsieur Maanviljelijä levittää tappaja-aineet pelloilleen yleensä öisin. Viisas mies.

Kukkiva puu

Herätin lambit

Näillä rouvilla oli tuima tuijotus

Polulla näkyvät kavionjäljet saivat minut taas miettimään,
että olisipa hepoinen oiva patikointikaveri.

Möhkyräinen puu

Rivissä, järjestyksessä.

Maajussin kotikulta

Pellon viertä

Lantatehdas.

Virallisesti olemassa

Suomalaista enää vain passi ja ikivanha rokotustodistus.

Posteljoonitar toi äsken kirjatun kirjeen. Sen sisältä löytyi symbolisestikin tärkeä matkustusasiakirja: uusi biometrinen passi. Sepäs tuli nopeasti. Kävin vasta viikko sitten jättämässä hakemuksen lähetystössä (se toinen tekosyy käydä Pariisissa).

Viikon verran ehdin silti olla ilman minkäänlaista virallista todistusta henkilöllisyydestäni. Kopio vanhasta passista ei paljoa laukun pohjalla painanut ja vaaleanpunainen ranskalainen ajokortin lärpäke (tyttönimellä ja vanhalla osoitteella) ei kelpaa edes postissa paketin vastaanottamiseen. Sen tähden olin kiitollinen saadessani uuden passini näinkin nopeasti. Todella tehokasta toimintaa.

Vaikeinta oli suunnitella matka Pariisiin, ottaa selvää lähetystön sijainnista, varata sieltä aika passin uusimiseen iltapäivälle (koska normaalisti tiski on auki vain aamupäivät). Kymmenen vuotta sitten uusin passin ensimmäisen kerran Ranskassa. Silloin hakemuksen sai jättää Rouenissa kunniakonsulaatin asioita hoitavalle henkilölle, jota kävin tapaamassa hänen työpaikallaan. Kädessä kiikutin muutaman kuukauden ikäistä vauvaani kantokopassa. Hänet sai silloin vielä laittaa samaan passiin vanhemman kanssa. Se oli kätevää. Nyt pojalla on oma ranskalainen henkilöllisyystodistus. Myöhemmin tuolle haetaan ranskalainen passi, koska siitä ei tarvitse pulittaa 120:tä euroa.

En ole vielä päättänyt haenko joskus Ranskan kansalaisuutta. Tähän asti en olisi sillä mitään tehnyt. Jokunen poliitikko olisi ehkä arvostanut ääntäni vaaleissa ja passin uusiminen olisi ollut helpompaa ja halvempaa. Mutta miltä se sitten tuntuisi? Olla ranskalainen? En usko että se passin väristä riippuu, varsinkin kun ovat samaa bordeaux'n punaista. EU:n kansalaisiahan tässä silti ollaan. Mutta tietääkö kukaan mistä tuleva on tehty? En nyt heti anna suurta painoa EU:lle. Tai Ranskan valtiollekaan. Sen kansalaisia kidnapataan tuon tuostakin ihan vain juuri sen takia, että heidän passeissaan lukee mitä lukee.

Vai onko tuolla niin väliä. Eihän suomalaisuus lähde kulumallakaan pois. Pojallakin on kaksoiskansalaisuus ja hän kantaa kumpaakin tasa-arvoisina pienillä olkapäillään.

Mutta ei Suomikaan mikään pölyinen maaläntti ole. On sen kansalaisuudella arvonsa enkä haluaisi sitä tavalla tai toisella menettää, edes sen passin vertaa, kun tuo nimikin on jo tullut vaihdettua nen-päätteisestä bey-päätteiseksi.

Viikko sitten lähetystössä oli toinenkin asiakas lisäkseni. Hän oli tullut hakemaan viisumia. Mies halusi päästä Suomeen, muttei voinut nousta koneeseen, koska hänelle ei myönnetty siihen tarvittavaa lupaa. Minua häiritsi tuntea itseni parempiosaiseksi ja hemmotelluksi, mutta samalla olin siitä kiitollinen. Vaikeinta minulle oli päättää kumpaa kuvaa käyttää uudessa passissani (olin ottanut kaksi otosta, kun ensimmäinen ei miellyttänyt): kumpikin oli yhtä spykopaattimaisen ruma. Onneksi tuon saa vaihdettua toiseen viiden vuoden päästä...tosin tuskin naama tästä tämän paremmaksi muuttuu.

Museoita, mukulakivikatuja ja rakkuloita

Minullahan on paha Pariisi-allergia, minkä takia en siellä usein käy, mutta kerran vuosikymmenessä suostun tekemään poikkeuksen. Ja myönnettävä on, että tällä kertaa ei kaduttanut yhtään. Tarkoituksena oli vierailla muutamassa museossa nopeasti pariisilaisia häiritsemättä ja tehdä vain taustatutkimusta. Pöh, pariisilaiset ovat niin kuin oppineet tavoille, olivat kohteliaita, mukavia, auttavaisia...kaupassakin huusivat ruotuun heti kun yritti jonossa etuilla...W..h...a..t.

Turistisielulleni Pariisin kevät oli tätä:

 

Haluaisin kiittää Riinaa hänen loistavasti toteutetusta ja aina kaunein kuvin koristellusta Pariisi-blogista, jonka ansiosta tiesin nyt käydä mm. katsomassa katettuja kävelykatuja. Jänniä olivat. Testattua tuli myös Riinan suosittelema Bateaux Parisienin illallisristeily.

Ja niistä museoista. Taisin olla ainut museovieras, joka yritti saada jokaisesta esineestä ja taulusta kuvan. Stazzyn ja Fifin suosittelemina suuntasimme Arts Décoratifs -museoon (Marsan paviljonki, osa Louvren hässäkkää), mistä löytyikin kokonainen kerros minua kiinnostavaa sälää. Tuolia, pöytiä, peilejä, kuppeja...hmmm kaikki ihanan vanhoja.

Poskipuna 1700-luvulta

Vähän tuntemattomampi museo on Cognacq-Jay museo, joka on sijoitettu v. 1575 rakennettuun Hotel Donon'iin. Kokoelman on alkujaan kerännyt Samaritainen tavaratalon perustanut pariskunta ja se keskittyy lähinnä 1700-luvun tauluihin, huonekaluihin ja esineisiin. Sanoisin, että se oli tämän viikonlopun paras saalis...siis kuvien ja museoelämysten puolesta.

 

 

Museoista ja linnoista innostuneille suosittelen myös päiväretkeä Fontainebleaun linnaan, minne pääsee junalla (Gare de Lyon) 40 minuutissa. Asemalta kulkee bussilinja n° 1 suoraan linnan portille.

 

 

Kotiin Normandiaan palasin vähän niin kuin peruuttaen, koska pienet maalaismuseomme kalpenevat kaiken tuon kuninkaallisen loiston jälkeen. Niin kuin kaikki muukin. Ei minusta silti suurkaupunkien immeistä tehdä. Tarvitsen näkymän sateiselle vehreälle pellolle, jotta chakrani pysyvät tasapainossa. Ja mieluummin posotan töihin rypsi- ja maissipeltojen välistä kuin ihanaisesti hajustetulla täydellä metrolla.

Vielä pari sanaa taustatutkimuksesta (jos nyt Pariisin visiitti tekosyytä tarvitsee): netistä saa tietoa, paljon, ihan liikaa, mutta mikään ei voita omia aisteja. Nähdä se. Haistaa jopa. Tuntea. Katsoa taulua silmästä silmään, värähtää. Nauraa ballerinan tossuja muistuttaville Napoleon I:n kengille ja todeta, että kyllä se mies ihan oikeasti oli pieni, sanoi kuka mitä tahansa, PIENI.