sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ulkoavaruuden mustia reikiä

...eli kuinka kaikki ei mennytkään (ihan) niin kuin Strömsössä.

Joskus elämä vain on.

Kun lapsi syntyy perheeseen se on ihmeellinen ja kaiken mullistava asia. Ensimmäisen oman perillisen saapuminen tuo mukanaan, ei vain babyn, vaan kokonaisen universumin uutta ja outoa. Ei sitä voi ennalta aavistaa, uumoilla, osata, tietää. Ei ennen kuin sen on itse kokenut.

Baby jo sinällään on NIIN ISO JUTTU, että kaikki muu (KAIKKI MUU) jää varjoihin. Ei siinä ajatella paljoa miten on tukka ja näkyykö kello.

Onneksi ystävät ja sukulaiset ovat läsnä ja jakavat kaiken tietonsa ja taitonsa perillisten hoitamisesta koliikeista rintaruokintaan. Suosittelen jättämään kaikki nuo maailman parhaat neuvot omaan arvoonsa.

Ulkosuomalainen vanhempi on melkoisen yksin, ellei satu asumaan muita ulkosuomalaisia parveilevalla seudulla, missä toimii paikallinen Martta-klubi ja Suomikoulu. Normandiassa ei ole ekaa eikä toista, koska tämä on Normandia.

Kymmenen vuotta sitten minulla oli 10 tonnin univaje, jonkin asteinen tarkemmin määrittelemätön baby blues ja tietenkin se baby. Baby oli maailman kaunein, älykkäin ja herttaisin baby, joka ulvoi kaikki yöt läpeensä, söi kahden tunnin välein ja jokelteli herttaisesti hyvällä tuulella ollessaan.

Luuydinnesteeni puski minua puhumaan suomea perilliselleni ja höpisinkin babylle enimmäkseen suomeksi, vaikka väestörekisterikeskuksen tietokannan mukaan äidinkieleni on ruotsi. Puhun valitettavasti vain sitä toista kotimaista. Tietokannassa ei ole virhettä. Virhe olen minä itse, joka en koskaan oppinut. Ja tästä syystä tunnen historian harmonisoituvan, toistavan virhettään. Olen hybridi, joka toimii vain bensalla.

Tuutu-laulut (sen mitä osasin) lauloin suomeksi, iltasadut luin suomeksi, vauvapöperöt syötin suomeksi, kylpyleikit leikittiin suomeksi. Suomi oli, mutta sitten tapahtui jotain.

Tapahtui jotain, jota en voi tässä selittää, mutta niin kävi silti ja sille ei voi mitään. Se on valitettavaa ja voin siitä loppuelämäni syyllistää ketä tahansa, mutta se ei muuta asiaa miksikään.

Ryhdyin puhumaan (melkein) vain ranskaa perilliselleni. Ja se kävi helpommin ja luistavammin kuin jugurttipurkin avaaminen. Tiesin että se oli väärin, mutta se ken ei koskaan ole väärin tehnyt, heittäköön ensimmäisen kolahtavan kommenttinsa.

Nyt kun käymme perillisen kanssa lomilla Suomessa, saan kuulla kunniani. Tietenkin, ja nielen nöyränä kaikki myhäilyt ja niiden takaa hohtavat kummastelut ja kummastelujen varjoissa seisovat mielipiteet. Tietenkin se on minun syytäni. Eihän kukaan muu olisi perilliselle voinut Ranskassa suomea puhua kuin minä itse. Silti.

Joku kerran kysyi, että puhunko babylle vain ranskaa, koska se on niin hienoa. Ranska ei ole niin hienoa. Ranska voi olla yhtä ruma ja loukkaava kieli kuin venäjä, zwahili tai ruotsi. Fan!

Koska kaikki ei mennyt jaloimpien aatteiden ja millimetrilleen piirrettyjen suunnitelmien mukaan, on perilliseni kaksikielisyys vähän niin ja näin. Se harmittaa. Oikeasti. Sattuu jopa, kun kuulee niitä, joiden mukaan lapseltani on riistetty ja isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta myös evätty ja viety osa pois ja ja ja. Ja se on totta.

Sekin on totta, että minua harmittaa.

Siksi perillinen käy kaksi kertaa vuodessa Suomessa kielikylvyssä. Se on maailman paras asia, vaikkei se riitä. Ikkuna on sulkeutunut. Se, jonka kautta itsestään ja vaivoitta lapsi olisi oppinut kaksi kieltä. Nyt ei ole liian myöhäistä, mutta nyt on perkuleesti paljon vaikeampaa. Ja seudulla ei ole muita suomenkielisiä, joiden lasten kanssa leikkimällä perillinen imisi itseensä äänteitä ja sanoja ja olisi motivoituneempi kuin äidin kanssa kotona opettelemaan vierasta kieltä.

Vaikeaa. On.

Mutta elämä on.

Onneksi on aikaa vielä. Rahkeet sen sijaan ovat asia erikseen, vaikkei niillä pullistelu ole ennenkään vaikeuksia tuottanut, mutta nyt tämä haaste on valtava. Tärkeä, tärkein? Valtavan tärkeä se on.

Tähän loppuun pyydän niitä, jotka tietävät pyhän totuuden kaikesta ja toitottavat sitä suureen ääneen toreilla ja turuilla, miettimään hetken hiljaa omassa päässään (kielellä millä hyvänsä) seuraavaa seikkaa:

"Koska tiedät että elämä ei kuitenkaan mene aina niin kuin suunnittelit, niin miksi ihmeessä luulet, että se muilla menisi niin kuin he suunnittelivat?"

Joskus ihminen unohtaa olennaisen, jopa itsensä,
kun elämän kärrynpyörä kääntää kaiken päälaelleen.

6 kommenttia:

  1. Olet ihana ja tuo oli asiaa. Hommasta aika identtisesti samaa mieltä :)

    VastaaPoista
  2. Ei asiat totta tosiaan mene niin kuin joskus kuvittelee tai suunnittelee. Ymmärrän, että lapselle on ollut helpompi puhua ranskaa kuin suomea. Ymmärrän, että se harmittaa. Mutta elämä menee niin kuin se menee, eikä kenelläkään pitäisi kyllä olla nokan koputtamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse sitä on kaikista jyrkin itselleen. Aina joku tietää paremmin, miten se kärähtänyt suklaakakku olisi pitänyt paistaa. Jälkiviisas on niin helppoa olla ja vielä helpompaa neuvoa aiheessa, josta ei ole omakohtaista kokemusta.

      Kaksikielisyys on sellaisenaan kuuma peruna ja kun se koskettaa omaa lasta, siitä virittyy helposti ydinpommi. Tulevat äidit ja isät tarvitsevat tietoa, tukea ja ymmärrystä jo pelkästään vaipanvaihdon opettelussa. Toisilta tuo sujuu lonkalta ja sormet nenässä, toiset oppivat käsivarsia myöten peessä kantapään kautta.

      Meillä kaksikielisyys meni päin puuta, mutta sen sijaan moni muu asia on hyvin ja lapsi onnellinen. Aikomukseni on ryhtyä pikku hiljaa ujuttamaan uudelleen suomea perheen arkeen. Ajattelin aloittaa vaihtamalla kaikki autoni CD-levyt suomipoppiin. Laulamalla kuulemma oppii kieliä. Otan muita vinkkejä vastaan hyvin vähän suomea puhuvan lapsen suomi-koulutukseen.

      Poista
  3. Minulle teki oikein pahaa, miten ihmiset ovat haavoittaneet sinua tieten tahtoen tai ymmärtämättömyyttään. Haluan lohduttaa sinua.Kuivaa kyyneleesi. Olet tarpeeksi hyvä äiti omalle lapsellesi. Täydellinen ei ole kukaan. Olen opetuksen/kasvatuksen ammattilainen ja perehtynyt teoriassa ja käytännössä oppimisvaikeuksiin ja kaksikielisyyteen saksalaisessa koulusysteemissä. Veisi liian pitkään ruveta tässä yhteydessä selittämään oppimisteorioita mm. kielenoppimisen suhteen. Minä en ollut kotiäiti, eikä ympäristö suomenkielinen. Olisi ollut utopistista tavoitella täydellistä kaksikielisyyttä, joten tyydyin vähempään, lähinnä passiivisen sanavaraston ja kielen ymmärtämisen kartuttamiseen. Aktiivinen kielen tuottaminen on seuraava aste ja tulee passiivisen jälkeen helposti, jos ja kun sitä tarvitsee.Sinä olet oikeassa. Sulje korvasi paremmintietäjien syyttelyltä. Sinä rakastat lastasi, eikä se riipu kielestä. Jos isovanhemmat rakastavat lastasi, niin se on sydämen kieltä, eikä sillä ole merkitystä, mitä kieltä he puhuvat. Pappa taas tykkäsi kaiken maailman lapsista ja ihmisistä, ja puhui omaa karjalanmurrettaan kaikille, kaupan "tytöille" Saksassakin. Ihanaa!:)
    Oppimiselle ei ole mitään ikärajaa.Minä vaihdoin kieltä 24 vuotiaana ja ehdin oppia sen korkeammalla tasolla kuin keskimääräinen saksalainen.
    Minua puolestani häiritsee Suomessa jo muutama vuosikymmen se "pakkoenglannittaminen". Lapseni halusivat aikanaan puhua serkkujensa kanssa suomea vaikka kankeastikin, mutta serkut pälättivät tynkäkouluenglantia (hirvittävällä) raumalais-suomalaisella aksentilla. Lapsiani harmitti se, koska he vielä siinä vaiheessa osasivat paremmin suomea kuin englantia. Serkut halusivat kai näyttää, miten hyvin he englantia osaavat. Mummo osasi vain suomea, mutta kieltäytyi puhumasta edes sitä minun lapsilleni, vaikka sitä pyysin.Hänellä ei kuulemma ollut "yhteistä kieltä". Oli miten oli, mutta lapseni rakastivat silti Suomen mummoaan. Saksan mummoa ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheeni ja ystäväni ovat olleet ihmeellisen joustavia ja sopeutuvaisia pienen ranskalaispojan kanssa touhutessaan. Ihmettelyähän tuo tietenkin on saanut aikaan, että "ai miksetsä puhu sille suomea" ja sitten kannustaneet "koita nyt vaan jaksaa yrittää sitä suomea, kyllä se sitten joskus tarttuu ja tulee helpommin, kunhan sitkeästi sitä puhut."

      Ranskalaisetkin usein ihmettelevät, miksi poika ei puhu suomea. Tai ainakin ne ranskalaiset, jotka ymmärtävät kaksikielisyyden päälle.

      Mutta vaikka yksi taistelu on hävitty ei se tarkoita että sota olisi ohi. Ehkä nyt on vain se parempi hetki tässä huushollissa ryhtyä kaksikielisiksi.

      Tosin helppoa se ei tule olemaan, kaikki lepää meitin harteilla ja olen jo pariin otteeseen epäonnistunut. Niinh, mutta kyllä perillinen ja perillisen isovanhemmat ovat sen ansainneet, että jatkan yrittämistä, ehkä vähän suuremmilla panoksilla tällä kertaa. Latasin juuri Haloo Helsinkiä ja sillä tykitellään koulutyömatkat tänä syksynä.

      Poista