perjantai 23. toukokuuta 2014

Ulkona, osana, muualla

Mitäs kuikuilet
Täällä on kaikki niin erilaista, erilaisia ja eri aikaan. Harva juttu täsmää täysin sen kanssa mihin olen tottunut. Itsekään en sovi kuvaan. Sitä on sivussa, toisaalla ja vähän väärässä. Koska kuinka sitä voisi olla oikeassa näin ulkopuolisena? Ja kun tähän menoon tottuu, ei olekaan enää synkronisoitunut Suomen kanssa ja jätättää joka tapauksessa.

Ajatukset ulkomaalaisuudesta eivät suinkaan synny täällä ulkona ja maalla oleskelusta, vaan noista sisämaalaisista. He ovat niin....niin sellaisia. Ja kun täällä on niin vähän muita erikoisia, niin miten nuo tietäisivät miten olla. Eivät ne nyt sormella osoita, mutta osoittelevat kuitenkin, kyselevät kansallisuuden perään, ihmettelevät. Senkun. Tulen kuusta, kun oikein hyvä päivä osuu kohdalle.

Miksei voi olla vain ihan sama? 

Ei voi, koska sillä on väliä mistä tulee, ilmeisesti, joillekin. Mietinpä itsekin hiljaa mielessäni miten italialaiset ovat turisteina niin erilaisia kuin britit. Ja miksi walesilaista ei saa missään nimessä haukkua englantilaiseksi. 

Kyllä tänne voi kotoutuakin. Asua. Pitää majaa. Sellaista olemista jossain paikassa missä nyt juuri on asuttava. Mutta voisi asua muuallakin, toisessa maassa. Pekingissä? Vancouverissa? Metzissä? Tai vain toisella puolen jokea? Mikään ei minua tähän paikkaan sido, muu kuin työ ja perhe. Se on paljon, mutta jos työ ja perhe täältä siirtyvät muualle, tuskin tulen tähän paikkaan palaamaan. Ei niin, etteikö nämä pellot, nummet, kuraiset polut ja ristipuutaloiset kylät minua viehättäisi, mutta eivät ne ole minun. Ne minun juttuni ovat muualla ja sinne palaan aina ja unissanikin. 

Koti-ikävästä jos puhuu, kuulostaa pieneltä lapselta. Sisälläni mekastava lettipää viis veisaa ikävistä, koska sille on ihan sama kunhan se saa paijata heppoja usein ja laittaa ketsuppia kaiken kanssa. Se on se vähän isompi nutturapää, joka haikailee. Kaikenlaista tekee mieli, kaipaa ja ajattelee. Yksi näistä on Suomen kylmä ja hyttysrikas kesä. Mutta kun siellä on lämpimämpää kuin täällä, ei voi edes lämpötiloilla lohduttautua. Sulakoot jäätelötötteröt paahteessa. Normandiassa voi pakastinkin hajota, ei haittaa. 

Tuleva viikonloppukin on ihan väärässä. Sunnuntaina ranskalaisäidit saavat kukkia, hajuvettä, koruja ja ehkä jos oikein onnestaa, myös lounaan ravintolassa. Ensinnäkin: äitienpäivä oli jo! Toisekseen: äitienpäiväksi kerätään suojeltuja kukkia metsästä ja ne kannetaan äidille sänkyyn aamukahvin kanssa. Kolmanneksi: isä tekee ruokaa lasten avustaessa. Neljänneksi: isä on myös siivonnut! Viidenneksi: ei siinä muuta hössötystä tarvita.

Mutta yhdessä asiassa olen oikeassa olin sitten missä tahansa: nyt on perjantai ja kohta alkaa viikonloppu!

2 kommenttia:

  1. Jotenkin koskettava kirjoitus. Minä olen kotiutunut Müncheniin niin, että tänne tunnen kuuluvani - mikä aiheuttaakin juuri tällä hetkellä rankkoja surureaktioita ja haikeutta. Sillä en tiedä, palaanko tänne enää. Mikään ei ole varmaa. Kaiholla ajattelen Suomea, mutta epäilen, että aika on kullannut muistot ja muutenkin täällä on niin moni asia paremmin. Mutta kyllä minua silti moni asia vetää takaisin Suomeen, vahvimmin perhe. Toivottavasti, jos sitä toivot ja siltä tuntuu, pääset joku päivä sinne minne kuulutkin ja missä kaikki tuntuu omalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli mutka matkaan ja sillä matkalla olen yhä. Jos olisin palannut Suomeen, varmaan kaipaisin juuri nyt kamalasti ulkomaille ;) Ihminen kun ei koskaan ole tyytyväinen. Iän myötä kaiketi joskus oppii, ettei kaikkea voi saada ja hyväksyy sen. Mutta tuo ei estä kaipaamasta perhettä, kavereita, sipulisilliä ja oikeaa saunaa ja tuntemasta juurettomuutta missä sitten dallaakin. München ei onneksi katoa mihinkään, vaikka sen hetkeksi jätätkin, niin kuin ei Helsinkikään. Sinä taidat olla sellainen, että koti on koko maailma, München sen keuhkot ja suomila sen sydän.

      Poista