Kokeneempien kiipeilijöiden nyppylä |
Olen kauhukseni haaveillut vuorikiipeilystä siitä lähtien, kun luin vuorikiipeilijöitä hoitaneen lääkärin kirjoittaman kirjan. Vuorikiipeily mielletään vaaralliseksi harrastukseksi, ja sitä se ehkä onkin, mutta riippuen siitä miten niitä vuoria kiivetään. Ratsastuskin on vaarallista, jos ei vaarallisempaa.
Tänä kesänä kokeilimme Ranskan Etelä-Alpeilla kolmea eri vuoristoaktiviteettiä, joista jokainen jätti omanlaisensa jälkensä meihin hurjapäihin, mutta vain yhden mustelman! Suuntasimme elokuun lopussa Orpierren kylään, joka sijaitsee 126 km:a Grenoblesta etelään.
Orpierren kirkko |
Orpierressä toimii useampi vuoristoaktiviteetteja järjestävä yritys. Valitsemamme Vertige Sport sijaitsee kirkkoa vastapäätä. Heidän oppaansa puhuvat tarvittaessa englantia (hauskalla aksentilla, tietenkin). Käytimme Vertige Sportin oppaan palveluita niin vuorikiipeilyn alkeiden kuin kanjonilaskun osalta ja olimme tyytyväisiä. Ainut juttu mikä jäi harmittamaan, oli etten muistanut ostaa heidän kaupastaan Même pas peur- t-paitaa.
Nalkutan taas kerran oppaan tärkeydestä. Hän vastaa turvallisuudestasi ja on siinä pätevä, joten jos et tiedä mitään tai paljoa mitään vuoristossa liikkumisesta, aloita se oppaan johdatuksella. Nautit touhusta huomattavasti enemmän ja ennen muuta: palaat illalla kotiin ehjin nahoin.
Päivä 1 Vuorikiipeilyn alkeet luonnonseinämällä
Paikka: Orpierre
Kesto: 3h
Järjestäjä: Vertige Sport
Hinta: 25 euroa / hlö (2015)
Jännitin tätä puolen päivän alkeisopetusta aktiviteeteistamme eniten. Liittyiköhän se siihen, että minulla on lievä korkeanpaikankammo. Syvänsininen taivas kattona ja hiljalleen aamuauringossa lämpenevä kallio saivat minut lopulta suhtautumaan touhuun hymyssä suin. Pääsin tutustumaan omiin rajoihini hyvin konkreettisesti ja ennen muuta turvallisissa olosuhteissa.
Ensi alkuun meille lykättiin syliin kasa varusteita: kengät sovitettiin ja todettiin liian pieniksi, mutta se oli tarkoituskin, koska vuorenseinämää kiivetään etupäässä kengän varvasosalla ja sen on syytä istua timmisti paikoillaan, jottei ote lipsu. Kenkä saa puristaa, muttei vanne. Vuorikiipeilijät ovat rentoa porukkaa, hymyilevät paljon, paitsi jos asiakkaat tekevät omia solmujaan tai muita kepposia. Päähän valittiin kypärä ja takapuoleen kiristettiin kiipeilyvaljaat.
Les petits singes |
Tämähän on lastenleikkiä, ajattelin alkuun. Ylläni väreili 25 metriä seinämää, joka selvästi näytti helpommalta kiivetä kuin sisähallin värikoodatut radat. Kiipesin reitin puoleen väliin helposti, ihan vain kiipeämällä ja sen enempää ajattelematta. Sitten pysähdyin, katsoin alas ja jähmetyin. Eikö se ole kuitenkin vuorikiipeilyn idea, että on symbioosissa luontonsa kanssa. Minä olen aika huono olemaan symbioosissa korkeiden paikkojen kanssa ja tulin nopeasti alas.
Sanotaan, ettei eka kerta yleensä ole ihmeellinen. Hengittelin hieman, katselin kun perillinen kapusi oman reittinsä tappiin asti ja heilutteli kaukaa yläilmoista tyytyväisenä. Ilmeisesti meillä ei ole samat geenit mitä tulee kiipeilyyn. Lapsilta touhu näytti noin keskimäärin sujuvan hemskatin paljon helpommin kuin meiltä itsestään suuria luulleilta aikuisilta. Porukasta vain yksi selvitti kokonaan seinämän vaikeimman reitin: lettipäinen pikkutyttö.
Opettelin välissä myös varmistamaan. Köyden toinen pää kiinnitetään kiipeävään tyyppiin ja toinen alhaalla varmistavaan tyyppiin. Varmistaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun varmistettava kiipeilijä painaa enemmän kuin sinä. Siinä joutuu tosissaan ankkuroimaan koipensa seinämää vasten ja luottamaan takapuolensa painoon, ettei ampaise kiertoradalle.
Melkein perillä reitin tapissa. |
Kiipesin toisen reitin aivan tappiin asti ja olin aika onnellinen. Reitti oli helppo, tietenkin. Eihän aloittelijaa kannata törkeän vaikealle laittaa kiroilemaan. Jossain pitää onnistua ensin, että tekee mieli jatkaa. Mutta tälläkään kertaa en jäänyt pitkäksi aikaa ylös tuulettamaan. Kolmas reittini olikin vaikea. Heiluin jossain reitin ylimmän kolmanneksen tienoilla, kun opas neuvoi alhaalta, että yläpuolellani on kaksi pientä reikää, joihin saan mahtumaan kumpaankin kaksi sormea. Ja varpaille olisi tilaa vielä vähemmän, mutta että sitten pitäisi vaan luottaa itseensä ja jotenkin 'loikata' ylös ja tarttua heti seuraavaan pieneen kivenreunaan. Yritin. Minähän yritin, mutta sitten käsissäni ei ollut enää voimaa ja jalat hieman tärisivät. En välittänyt enää korkeudesta, mutta ongelmani oli yksinkertaisesti voimien ja kokemuksen puute.
Tulin alas, mutta uskoni itseeni palasi kun näin kahden raavaan ukon jäävän jumiin samaan kohtaan. Sellaista on olla aloittelija. Samaan aikaan siinä sen vaikean reitin vieressä kiipesi kokenut kiipeilijä-äiti lapsineen. He ohittivat meidät kuin moottoritiellä. Se pistää nöyräksi.
Elämä on vuorikiipeilyä ja jokaisella oma reittinsä (päivän rallikuski-motto). |
Kaiken kaikkiaan kokemus oli hieno. Lähden heti uudelleen, kun vain mahdollisuus tupsahtaa. Mies piti touhua myös mukavana ja perheemme kaksitoistavuotias spider pig enemmän kuin siistinä.
Jotta vuoristelumme ei jäänyt pelkkään 25-metrin seinämään, suuntasimme seuraavana päivänä hieman korkeammalle vuorelle.
Päivä 2 Via Ferrata Grande Fistoire
Paikka: La Motte du Caire
Kesto: 3h
Järjestäjä: Office de Tourisme Les Hautes Terres de Provence
Hinta: 5,50 euroa / hlö + varusteiden vuokra n. 12-15 euroa / hlö (2015)
Lopussa kiitos seisoo...liukuu. |
Grande Fistoiren via ferrata sijaitsee keskellä ei mitään Sisteronin kaupungista puoli tuntia pohjoiseen. La Motte du Cairen pikkukylän jälkeen noin kilometrin päässä vastaan tulee tien oikealla puolella pieni vaaleanpunainen rakennus. Tässä pienessä rakennuksessa työskentelee koko Alppien pätevin ja mukavin turistitoimiston työntekijä. Hän pelasti ainakin meidän päivämme.
Lenksuja ja vaijeria = Via Ferrata |
Ongelmamme kulminoituivat varusteiden vuokraamiseen. Jos teet via ferratan oppaan kanssa, saat varusteet lainaan häneltä. Mepä lähdimme seikkailuun tällä kertaa omatoimisesti ja vuokrasimme varusteet Sisteronin Intersportista. Valitettavasti myyjä taisi olla loppusesongista väsynyt ja laskutusvirheen, yhden puuttuvan, mutta ajoissa huomaamamme, härpäkkeen lisäksi lapsemme valjaat olivat väärää kokoa (Mikki-valjaat teinille...). Tätä emme älynneet tarkistaa kaupassa, mutta onneksi turistineuvonnan täti lainasi meille oikeat välineet ja pääsimme tosihommiin.
Grande Fistoiren via ferratan alku. |
Kun olimme vihdoin valjaissa ja pottakypärät päässä, saimme kiivetä vuorenrinteellä serpentiininä nousevaa polkua ylös. Se oli melkoinen urheilusuoritus jo sellaisenaan. Itse via ferrata alkoi pystysuorana seinämänä. Pojat rohkeina lähtivat ensin matkaan ja minä vähemmän rohkeana viimeisenä, mutta ei kai siinä enää ollut vaihtoehtoja. Hyvin varhaisessa vaiheessa minulle valkeni, että olin vaikeaksi luokitellulla vialla. Esitteessä oli lukenut D ja TD eli difficile ja très difficile. Ja turistitoimiston täti oli maininnut, että reitti vaikenee sitä mukaa kun sillä etenee. Jihuu, olimme ajatelleet, ei mitään pehmojuttuja meille.
Mutta heti alussa olin vaatimattomasti sanottuna suunniltani. Hieman hyperventiloin, koska olimme korkealla, tuuli kovaa, poikia ei enää näkynyt ja käsista alkoi loppua JO voimat. Tärisin siinä sitten aikani, mutten sentään alkanut pillittämään, vaan päätin lopulta jatkaa matkaa. Kapusin omaan tahtiini miten kykenin ja lopulta sain pojat kiinni. Vesipullo kiertoon ja maisemien ihailua, hieman hymyäkin. Ilmoitin sitten, etten tee koko reittiä vaan lähden heti pois kun pääsee (via ferratoilla on yleensä useampi kohta, jossa voi valita helpomman bis-reitin). Niin me sitten teimme kaikki kolme ja lopulta kiipeilyn maku palasi ja vuoristossa liikkuminen tuntui taas kivalta.
Mutta heti alussa olin vaatimattomasti sanottuna suunniltani. Hieman hyperventiloin, koska olimme korkealla, tuuli kovaa, poikia ei enää näkynyt ja käsista alkoi loppua JO voimat. Tärisin siinä sitten aikani, mutten sentään alkanut pillittämään, vaan päätin lopulta jatkaa matkaa. Kapusin omaan tahtiini miten kykenin ja lopulta sain pojat kiinni. Vesipullo kiertoon ja maisemien ihailua, hieman hymyäkin. Ilmoitin sitten, etten tee koko reittiä vaan lähden heti pois kun pääsee (via ferratoilla on yleensä useampi kohta, jossa voi valita helpomman bis-reitin). Niin me sitten teimme kaikki kolme ja lopulta kiipeilyn maku palasi ja vuoristossa liikkuminen tuntui taas kivalta.
Päästin helpotuksen syvän henkäyksen, vaikka kädet vielä tärisivät, kun pääsimme vihdoin lankkusillalle, joka oli pingotettu vaijereilla seinämien väliin. Se meni jo silmät kiinni, takaperin ja ilman käsiä (vitsi).
Via ferratan lopussa oli kolme pitkää köysirataa, joiden laskeminen oli huomattavasti helpompaa ja hauskempaa kuin itse vuorelle kapuaminen. Via ferratoja on monenlaisia. Kaksi vuotta aiemmin teimme Villefortin via ferratan, joka silloin vaikutti minusta paljon helpommalta, mutta se johtui ehkä siitä, että mukanamme oli opas. Tosin, en tiedä mitä opas olisi voinut tehdä muuta kuin odottaa minua tällä tämän kertaisella reitillä (kärsivällinen tai kärsivä ilme kasvoillaan). Siitä huolimatta, en kadu. En, koska, opin taas jotain uutta itsestäni. En ole koskaan ennen hyperventiloinut, mutta ei se mitään, se oli vain pelkoa ja se on jotain mitä voi hallita, kunhan hieman funtsailee ja hengittelee.
Vaijerisillalla. "Kokeillaanko ilman käsiä?" |
Via ferratan lopussa oli kolme pitkää köysirataa, joiden laskeminen oli huomattavasti helpompaa ja hauskempaa kuin itse vuorelle kapuaminen. Via ferratoja on monenlaisia. Kaksi vuotta aiemmin teimme Villefortin via ferratan, joka silloin vaikutti minusta paljon helpommalta, mutta se johtui ehkä siitä, että mukanamme oli opas. Tosin, en tiedä mitä opas olisi voinut tehdä muuta kuin odottaa minua tällä tämän kertaisella reitillä (kärsivällinen tai kärsivä ilme kasvoillaan). Siitä huolimatta, en kadu. En, koska, opin taas jotain uutta itsestäni. En ole koskaan ennen hyperventiloinut, mutta ei se mitään, se oli vain pelkoa ja se on jotain mitä voi hallita, kunhan hieman funtsailee ja hengittelee.
Kesto: 2h vedessä + n. 15-30 min. meno- ja paluupatikointi
Järjestäjä: Vertige Sport
Tämä oli ehkä viikon aktiviteeteista se hauskin, vaikkei kanjonilaskustakaan hurjuutta puuttunut. Lähdimme matkaan lounaan jälkeen pakkautuen Vertige Sportin minibussiin. Meitä oli opas mukaan luettuna 11 hurjapäätä, aikuisia, nuoria, vähemmän nuoria, teinejä. Matkaa Orpierrestä Rabou'n kanjonille on noin tunti autolla. Siinä ehtii miettimään mihin on taas lupautunut.
Paikan päällä opas usutti asiakkaat puskapissalle, koska kerran kun märkis on päällä..."seuraava toilettitauko pidetään kahden ja puolen tunnin päästä". Olimme pukeutuneet zimmareihin jo kämpingillä, koska muuten vaatteiden vaihtaminen märkäpukuun olisi ollut hieman hankalaa parkkiksella, missä emme olleet ainoat kanjonille lähtevät. Opas purki minibussista pressun, jolle levittäydyimme vetämään ja kiskomaan pukuja ylle. Niiden lisäksi potta päähan ja taas kerran myös kiipeilyvaljaat. Aivan, Tarkoitus oli laskeutua vuoristopuroa kanjonia pitkin hetkittäin köydenkin avituksella, mutta enimmäkseen luonnon omia vesipyllymäkiä ja hyppyreitä käyttäen. Kääk! Taas!
Pieni varustesuositus: valitettavasti kamerat ja kuvien ottaminen ovat melkein mahdottomuus (tosin erilaiset vedenpitävät kotelot voivat riittää ja känny tai kamera märkiksen alle rinnan kohdalle). Silmälasit ovat aika Ei. Korut myös Ei. Kaikki turha on Ei. Ihan vain sinä ja märkis ja tukevat tennarit tai muut maastoiluun ja vedessä lillumiseen sopivat kengät, jotka eivät liikoja luista liukkaalla...
Entistä merenpohjaa. |
Kun koko ryhmä oli valmis, seurasimme opasta viidakkoon...suoraan pusikkoon pientä polkua pitkin, joka laskeutui aika jyrjästikin kohdittain kohti kanjonia. Ryhmässämme yksi henkilö oli taittaa nilkkansa jo ennen varsinaista kanjonia (en minä!) ja kanniskelimme hänen tavaroitaan ja paluumatkasta melkein häntä itseään pois kanjonista. Luulen, että tämän sortin aktiviteettiin, jota mainostetaan hyvin urheilullisena, missä joutuu kävelemään maastossa paljon, hetkittäin kiipeilemään ja tekemään kaikenlaista hurjaa, ei ehkä sovi kaikille. Mutta jokainen miettii itse. Kullakin on ne omat rajat ja ne on hyvä tuntea. Jos metsässä rämpiminen tuntuu jo liian rankalta, ei kanjonilasku ole sinua varten. Siitä tulee vaan paha mieli ja itku lopulta.
Ja toinen saarnaus: tätä tehdään vain oppaan kanssa, ei omin neuvoin. Muuten helikopteri tulee noutamaan.
Sisteron ja lisää entistä merenpohjaa. |
Metsän siimeksestä kuului yhtäkkiä vedenpauhua. Haa. Kanjoni oli lähellä. Tarpomisemme palkittiin lopulta ja saavuimme kanjonilaskun aloituspisteeseen vuorijoen rantaan. Tarkistimme kamppeet ja romppeet ja sitten opas piti pienen turvallisuussaarnan: pidätte koko ajan kädet ja jalat näin ja näin, ette tee sitä ja tätä jne. Ja sitten hän katosi pieneen kivien väliseen reikään. Jokainen vuorollaan uskaltauduimme oppaan perään. Ensimmäinen pyllymäki taisi olla se vaikein ymmärtää, että tuosta voi mennä ja että juuri sinun on siitä mentävä. Mutta tällä kertaa minua ei pelottanut, hetkittäin jonkinasteinen epäluulo nosti ehkä päätään.
Seurasimme opasta mukisematta putouksia alas, hypimme ja loikimme ja luisuimme tai annoimme oppaan luisuttaa köyden varassa. Ilma oli kuuma ja kanjoni kaunis. Vesi virkisti aina mukavasti, kun sen mukana virta vei uppeluksiin. Tunnelma oli suorastaan riehakas luonnon omassa huvipuistossa. Viimeisenä "laitteena" opas laski meidät köyden varassa yksi kerrallaan vesiputousta alas. Pudotus oli normaali pelottaisi-jos-jaksaisi -pudotus. Kanjonilasku oli elämys, juuri sellainen jota muistelee talven pimeinä ja kylminä päivinä toimistossa kaiholla.
Seurasimme opasta mukisematta putouksia alas, hypimme ja loikimme ja luisuimme tai annoimme oppaan luisuttaa köyden varassa. Ilma oli kuuma ja kanjoni kaunis. Vesi virkisti aina mukavasti, kun sen mukana virta vei uppeluksiin. Tunnelma oli suorastaan riehakas luonnon omassa huvipuistossa. Viimeisenä "laitteena" opas laski meidät köyden varassa yksi kerrallaan vesiputousta alas. Pudotus oli normaali pelottaisi-jos-jaksaisi -pudotus. Kanjonilasku oli elämys, juuri sellainen jota muistelee talven pimeinä ja kylminä päivinä toimistossa kaiholla.
Siivet levällään ja lentoon (modernia taidetta Sisteronin keskiaikaisen linnoituksen huipulta). |
Niin, se alussa mainitsemani mustelma: sen sain kanjonilaskussa tukeutuessani kyynärpäällä kiviseinämään vesiputousta köyden varassa laskeutuessani. Siltä olisin välttynyt, jos vain olisin kuunnellut opasta ja pitänyt kiinni köydestä ja jättänyt seinämän rauhaan. Même pas mal! Juste un peu, si si...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti