Kirjoitusaktivismi

Kuvituskuva Oodin portaikosta

Istuin iltaa sohvalla. Luin Guillaume Apollinairen rakkauskirjeistä koottua teosta 'A mon petit Lou'. Sain siinä sivussa idean käsikirjoitukseen. Sillä ei ollut mitään tekemistä Apollinairen lemmenkipuilun kanssa. Pistin idean korvan taakse ajatellen, että kyllä se siellä pysyy tallessa.  

Omassa kirjallisessa työssäni imen vaikutteita milloin mistäkin. Kun YA (young adult) alkaa puristaa aivoja, historiallinen romaani pelastaa. Inspiraatiokunnon ylläpito on hieman sama kuin hölkkääminen. Mitä enemmän harrastaa, sitä lujempaa juoksee. Tai jotain sinne päin. 

Joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin kustannusmaailma tulee ja lyö jalat alta, oli sitten harjoitellut kuinka paljon tahansa. Mutta kunnon apollinairemaisesti hampaat irvessä, on parempi jatkaa suureen rakkauteen luottamista ja pitää toivoa yllä, vaikka Lou ei vastannut kuukausiin.

Kirjoittaja, kerran kirjailija, on hyväksynyt asemansa moninaisena kirja-aktivistina, jolle joka päiväinen 'leipä ja viini' ei olekaan vuosittainen kustannussopimus. On tyytyminen siihen itseensä ja oleelliseen keskittyminen. Kirjoittaminen palkitsee kaikesta huolimatta, niin kuin rakastuminenkin. Se on sielukasta, suoraan munaskuista kumpuavaa toimintaa, täysin järjetöntä tietenkin myös - suurimman osan aikaa - mutta minkäs teet.

Kirjoittajien ja kirjailijoiden facebook-ryhmässä Maija Marttinen (keksitty nimi) tuskaili onnetonta tilannettaan, jossa hän oli esikoisromaaninsa jälkeen intoa puhkuen kirjoittanut kirjalleen jatko-osan (ehkä parikin melkein), mutta kustantamo oli valitettavasti päättänyt olla kustantamatta esikoiselle jatkoa. Kyseessä oli iso ja tunnettu kustantamo, ja mielestäni kyseinen esikoinen oli saanut ihan hyvin huomiota medioissa, ehkei nyt ihan valtavasti, mutta paljon enemmän kuin pienkustantamoiden teoksille uskaltaisi edes toivoa.

Tilanne on kirjailijalle aina katastrofi. Kustantamolle tietenkin myös, jos kirja ei myy odotusten mukaisesti. Moni otti postaukseen kantaa kertoen, että onpas kummaa, ja sääli koska pidin kirjastasi ja toivoin sille jatkoa. Tai: en ole vielä ehtinyt kirjaasi lukemaan, mutta nyt aion sen heti lukea ja tehdä siitä arvion blogiini.

Tunsin suurta myötätuntoa Maijaa kohtaan, koska olin itse samassa käsikirjoitussuossa muutama vuosi sitten. Kielteinen kustannuspäätös kirvelee, mutta varsinkin hukkaan heitetty työmäärä. Kirjailija ei voi jäädä odottelemaan myyntilukuja, koska kun inspiraatio vie, ei vikinät auta. Kustannuspäällikkö oli pahoillaan, mutta samalla torui, koska olin lähtenyt 'niin hirveällä tohinalla tekemään jatkoa'. 

Vähemmästäkin traumatisoituu. Lohtua silti on, koska Maija sai hyvin nopeasti ryhmämarisemisen jälkeen kustannusopimuksen. Oliko siis fiksua marista, pitää hihassa valmiina yllätyskässäriä vai tuhertaa puuhakkaana jatko-osaa, jonka tulevaisuus oli yhtä epävarma kuin Yhdysvaltain presidentinvaalitulos? Minähän sanoin, että kirjoittaminen on järjetöntä, mutta oikea vastaus on kyllä, kyllä ja kyllä. 

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua

Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa

En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.

Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.

Kesäluetut, kesävaietut

#amediting

Miksi, miksi, miksi* tunnen yhä huonoa omaatuntoa joka kerta kun ajattelen kirjabloggaamista. Olen kyllä lukenut, mutta en ole jaksanut kirjoittaa lukemastani koko kesänä. Todella turhauttavaa! Haluaisin, oi niin paljon, mutta. Tälle tunteelle on varmasti sana saksaksi. Sellainen jossa on vähintään viisi sihahtavaa zetaa.

"Nous sommes des personnes de devoir", sanoi puolisoni. Olemme tunnollisia ihmisiä. Puhuimme kyllä jostakin muusta kuin kirjabloggaamisesta, mutta tuo devoir on jotain mikä kuvaa niin paljon sitä mahdottoman suurta kiitollisuutta, jota tunnen joka kerta kun saan kirjan luettua ja mielessäni viriää liuta lauseita, joilla teosta ylistää. Tuntuuko teistä samalta?

Olen viime kuukaudet ollut ainoastaan vastaanottajan roolissa. Vilkaisu Goodreadsin puolelle vahvistaa tämän: 14 kirjaa kesä-heinä-elokuussa. Hieman yli kirja per viikko + ne, jotka roikkuvat kesken.

Kesken on myös editointi, editointi ja editointi (kolme käsikirjoitusta). Haluaisin saada työn loppuun, koska vasta sitten voin hengittää taas hieman. Käsikirjoitukseni ovat eri mieltä aikataulusta. Ne eivät piittaa tuon taivaallistakaan kitinöistäni. Joka hiontakerralla huomaan niin paljon uutta korjattavaa, saan niin monta uutta ideaa ja ennen muuta pelkään, ettei tämä(kään) kelpaa. Olen työmaa, joka pitkittyy pitkittymästä päästyään. Olen noidankehässä. Tavoittelen tavoittelematonta, ikuisesti.

No niin, lakataanpas taas liioittelemasta. Kyllä ne valmistuvat. Hengitä hyvä ihminen.
Minulla on musta vyö itsepersuaasiossa.
(onko tämä suomea?)
(kuulostaapa pervolta)
(tämän haluan hautakiveeni)

Palataan kirjoihin, joista en ole blogannut. Olen lukenut hyviä, erinomaisia, niin äärettömän ravistelevia, että sanat tekevät sieluun klommoja ja myös blaah kirjoja. Eniten olen lukenut YA-kirjallisuutta, mutta myös paljon historiallisia romaaneja. Kaksi tiiliskivellistä on roikkunut puhelimessani koko kesän. Ne vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Olen miettinyt bloggaamista, vaikka en ole siihen itse kyennyt. Kun ihastun, usein ostan kirjailijan koko tuotannon samaan syssykkään. Luen kaiken putkeen ja kärvistelen, kun seuraava opus ilmestyy vasta saamari tammikuussa! Suuressa lukumaratonissani lueskelen blogeista mitä muut ovat ajatelleet. Kirjallisuushan on ennen muuta kommunikointia. Usein huomaan olevani hyvinkin eri mieltä toisten lukijoiden kanssa, mikä on aina hieman ravistelevaa. Sitä hieman epäilee itseään ja omia lukutottumuksiaan, makujaan ja mieltymyksiään. Kysyy, että olenko jotenkin helppo, kun en tuosta huomannut motkottaa. Joskus vähän suutun, kun joku sörkkäisee ihailemaani kirjaa sanaisella kaksihaaraisellaan.

Kirjallisuus voi aiheuttaa suuria tuntemuksia.

Se mikä häiritsee eniten toisten bloggauksia lukiessa, on tunne siitä, että alan epäilemään omaa ihastumistani. Siirryn päänsisäisestä kirjaelämyksestä jaettuun kokemukseen. Muiden sanat muokkaavat omiani. Myönnänkin yllättäen, että hitto ei tämä kirja olekaan täydellinen. Rakastumiseni siirtyy lämpimään vuoropuheluun. Olen takinkääntäjä. Tärkeintä on olla tietoinen tästä usein täysin tiedostomattomasta tavasta reagoida toisten mielipiteisiin.

No tämä nyt ei ole mikään Lähi-Idän kriisi. Ja se ei ole ennenkään estänyt minua kirjoittamasta täysin yli äyräiden pursuilevia rakkaus-bloggauksia kirjoista. Siirtynen tähän syksymmällä, kun onnistun taas hengittämään keuhkoilla.

Toistaiseksi vain luen, koska happi. Kaikki muu on turhaa.


-----------------

* kiitos André Aciman Eliosta

Hevoskirja (kirjallisuusblaablaata)

Malice le cheval

Minä editoin (eli en - tyst shhhh!).

Halusin vain kertoa lyhyesti, että kirjoitin käsikirjoituksen heppakirjalle. Olen heppahullu ja kirjoitan, eli why not. Heppakirjat ovat ihania. Elin niiden kautta omaa heppahulluuttani lapsena ja nuorena, kun muuhun ei ollut varaa. Luinkin kaiken hevosiin liittyvän.

Heppakirjat ovat lanu-kirjallisuutta hevoshulluille. Vanhemmatkin hevostelijat voivat toki niitä lukea, kuten YA:ta. Pääpaino lukijan kannalta heilahtaa aina hevoseen. Kirjan miljöö on yleensä ratsastuskoulu, mutta voi olla muukin hevostäytteinen paikka, kuten ravirata. Päähenkilönä seikkailee useimmiten 13-17 vuotias tyttö, joka rakastaa ennen muuta hevosia, mutta saattaa myös ihastua poikaan. Tallilla tapahtuu kaikenlaista hevosvarkauksista tulipaloihin. On paljon iloa rakkaasta harrastuksesta, mutta myös kateutta, surua ja muita suuria tunteita.

Suomessa kirjoitetaan verrattain vähän heppakirjoja. Joitakin vuodessa tai parissa. Jokainen hevoshullu on lukenut Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjaa, joka kasvaa yhä. Uusimpia tulokkaita ovat Anna-Riikka Sairio, Pia Hagmar ja Tiina Tanskanen. Ulkomailtakin tuodaan ja käännetään paljon. Heppakirjasarjat venyvätkin helposti yli kymmeneen osaan. Lukijat ovat uskollisia rakastamilleen kirjoille ja kasvavat niiden kanssa samaan tapaan kuin tyttökirjojen parissa.

Hevoskirjat ovat ehkä hieman liian tyttökeskeisiä. Ne ovat usein naisten kirjoittamia. Missään ei tietenkään ole kirjoitettu kiveen sääntöä, että hevoskirjat ovat vain yhtä sukupuolta varten. Jokainen heppahullu on myös lukenut Walter Farleyn Mustan Orhin, jossa seikkailee Alec Ramsay. Tarina pojasta ja villistä mustasta orista on klassikko.

Sijoitin oman heppatarinani Suomeen lyhyen pohdinnan tuloksena. Se voisi sijoittua mihin vain, mutta suomalaiset tykkäävät lukea kotimaahan sijoittuvia stooreja. Päähenkilöni on tyttö, koska kirjoitan mieluiten vahvoja naispäähenkilöitä. Pojat ja muun sukupuoliset voivat olla vahvoja, mutta mieluummin luon heistä moniulotteisia ja inhimillisiä. Kirjallisuudella on tehtävänsä. Se luo uutta maailmaa ja uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa.

Tarinassani on paljon hevosia, tietenkin. Myös eläimet ovat omia henkilöhahmojansa ja niillä on omat tehtävänsä ja roolinsa. Kaadoin tarinaan elämänkokemusta hevosmaailmasta, tarinan tarpeisiin muokattuja muistoja, hajuja ja ääniä. Ilman hevosia tätä tarinaa ei olisi syntynyt, ei ilman kuumia kesäpäiviä maastopoluilla, hermoja kiristäviä hetkiä kisa-areenalla, betadiinintäyteisiä haavanpuhdistusoperaatioita, nauruja nuotiolla leiripäivän kääntyessä iltaan. Hevostelu on elämäntapa ja olen yrittänyt tuoda sitä mahdollisimman paljon tarinaan, sen miljööseen ja henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin.

Taisin myös kirjoittaa tähän tarinaan seksiä. Aika paljonkin. Hmmmmmpppprhhhh. Kerronko lisää vai meneekö noloksi? Kaikkialla sanotaan, että ei pidä nolostella ja seksiä tuuppaa joka tapauksessa joka puolelta. Niiinmph. Kohdeylöisöni tälle tarinalle on ehdottomasti sama kuin YA:lle eli nuorille aikuisille. Ei niinkään lapsille. En tiedä vielä miten tämä juttu otetaan kustantamoissa vastaan. Ehkä sieltä vastataan tiukasti, thanks but no thanks. Tai sitten innostutaan uudesta lajivaltauksesta: heppa-ya. We shall  see.

Mitä?

Tämähän on lyhyt. Te ette pitkää ole nähneetkään, kuulkaas.

Kun työ on saatava loppuun (kirjoitusblaablaata)

Muistutan itseäni jatkuvasti kirjailijan tärkeimmästä ominaispiirteestä, joka on sinnikkyys. Kirjoittaminen on hidas prosessien jatkumo. Tähän voisi lisätä myös kyvyn uskoa itseensä. Se kun ei aina ole itsestäänselvää. Osaan tunkea uskon tai sen puutteen helposti jonnekin hämärään odottamaan unettomia öitä. Varsinaiseen työhön auttaa parhaiten silkka raivo saada aikaiseksi. Aina ei tietenkään voi tai jaksa.

Olen yhdestä käsikirjoituksen tekeleestäni melko varma, että löydän sille kustantajan. Melko varma kuulostaa todella syntisen itsevarmalta tai suorastaan häpeällisen pöyhkeältä. Mutta huom! varma ja melko varma on kaksi niin erilaista asiaa, että kerronpa itsemotivoinnin kunniaksi, että melko varma on paljon parempi kuin melko epävarma. Kirjailijan on aina parempi olla melko varma kuin yhtään mitään muuta. Muuten tässä touhussa ei saa mitään aikaiseksi.

Parasta olisi tietenkin tietää kuin luulla. Mutta minusta on nyt viime aikoina (ehkä vihdoin viisaaseen ja seesteiseen keski-ikään päästyäni) alkanut tuntumaan enenevissä määrin siltä, etten tiedä enää mistään yhtään mitään ja se on hyvin vapauttavaa. Kokeilkaa.

Kirja-alalla kukaan ei tiedä paljoa mitään varmuudella, kuitenkaan.

Ne kaksi muuta käsikirjoitusta, jotka myös ovat viime kuukausina edenneet sykäyksittäin kohti mitä suurempaa epävarmuutta valmistumisesta, siis ovat myös edistyneet, mutta tiedän suurella varmuudella, ettei niistä kuitenkaan kukaan tule kiinnostumaan (Ikävä-Mary kertoi). Tämä on itsemotivoinnin kannalta hankalaa. Siksikin kirjoittaminen on hidasta. Ja vaikeaa.

Kirjailijan on palkittava ja motivoitava itseään, koska ei sitä kukaan muu tee. Olen palkinnut itseäni lukemalla YA-kirjan aina kun olen saanut yhden luvun editoitua. Kappaleen editoimisesta saan suklaamunan. Tätä tahtia minusta on tullut näppylänaamainen uusteini. Retroteinisyys on uusi muoti-ilmiö. Siihen liittyy jatkuva Instagramissa ja Pinterestissä roikkuminen. Tietenkin inspiraatiota etsimässä.

Olen ollut myös äärettömän epäkelpo ja unohtanut hakea apurahoja. Tai katsellut vierestä, kun muut ovat niin tehneet ja miettinyt, että kumma juttu, kun voisin minäkin, mutta en silti niin tee. Miksi? Onko se merkki luovuttamisesta vai anarkiasta? Kyllähän minä tiedän, ettei mitään saa, jos ei pyydä. Vai haluanko vain säästää itseäni lisäpettymyksiltä? Kirjailijalla on oltava paksu nahka, mutta ei kirjailijan kai sentään tarvitse olla itseään kohtaan sadistikaan.

No oli miten oli. Paljon olen tehnyt ja paljon olen jättänyt tekemättä. Siinä talven saldo. Käännän nyt kasvot kohti aurinkoa ja vedän d-vitamiinia ihohuokosiin. Alkakoon uusi tekemisen kausi. Joskus se keinu keinahtaa toiseenkin suuntaan.

Luettu: The City of Brass, S.A. Chakraborty (2017)

Kirjailijan kotisivut

Kirja: The City of Brass (The Daevabad Trilogy #1)

Kirjailija: Shannon A. Chakraborty

Kustantamo: Harper Voyager

Julkaistu: 11/2017

Sivumäärä: 533 (kovakantinen)

Chakraborty osuu fantasiallaan tosiasioiden ytimeen 

Olin lukenut romaanista alle viidenneksen, kun aloin jo vilkuilla peloissani lukulaitteen alareunassa näkyvää prosenttilukua. En halunnut, että kirja päättyy ja samalla en kyennyt laskemaan sitä käsistäni. The City of Brass kuuluu niihin kirjoihin, joka seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan (huh, nyt kun tämä on myönnetty...), ja joka ei jätä mieltäni rauhaan sivujen loputtua. 

The City of Brass on lajiltaan aavikkofantasiaa, joka kuitenkin sijoittuu reaalimaailmaan ja ajankohtaan jonnekin 1800-luvun alkuvuosille, jolloin Napoleon oli valloittanut Egyptin. Aavikkofantasialla tarkoitetaan Lähi-Itään tai aluetta historiallisesti ja/tai kulttuurisesti muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuvaa spekulatiivisen fiktion tarinaa, jonka vaikutteet on kerätty mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat -satukokoelmasta.

Chakraborty on onnistunut kutomaan esikoiseensa jotain vielä enemmän. Hän on historianörtti, juuri sellainen, joka viihtyy valtavien homeisten hämähäkinsyömien ja skorpioninkakan täplittämien papyruskarttojen ja nahkakansieeposten parissa. The City of Brassin taustalla soivat sävelet kaukaisten maiden historiasta, monumenteista ja legendoista. 

Mutta siinäkään ei ole kaikki. Ja tässä on fantasian suurin voima: tarina on täysin rinnastettavissa tosimaailman ajankohtaisiin tapahtumiin. Chakrabortyn henkilöhahmovetoinen tarina kertoo uskonnollisesta fanaattiudesta, valtakamppailuista, vastarintaliikkeestä, rasismista, lojaaliudesta omaa heimoa ja perhettä kohtaan ja siitä kun tuo lojaalius joutuu koetukselle. Kirjaa lukee sen teemoista huolimatta kevyesti. Tarina ei laahaa missään vaiheessa. Päin vastoin se tempaisee mukaansa kuin ohi ravaava karavaani.

Tarina alkaa, kun noin parikymppinen Nahri, kairolainen huijari ja varas, kutsuu vahingossa esiin yli tuhatvuotiaan soturi-djinnin, Daran, joka ei halunnut palata ihmisten maailmaan. He pakenevat Kairosta ifrit-demonit kannoillaan, mitenkä muuten kuin lentävällä matolla. Nahrilla on kyky parantaa niin omat kuin muiden haavat ja sairaudet taianomaisesti. Silti hän on epäluuloinen, kun Dara kertoo olevansa eräänlainen entinen lampunhenki. Nahri yrittää sulatella tätä ja paljoa muutakin, mutta lopulta heidän pakomatkalleen osuu liian monta kummallisuutta ja epäluulot karisevat kuin itsestään. Hän ystävystyy henkiolennon kanssa ja heistä muodostuu eräänlainen taistelupari, joka uhkaa olla hieman enemmänkin. Tämän lisäksi Nahri haluaa tietää enemmän mysteerisestä menneisyydestään. Hän on orpo (tietenkin), omaa outoja kykyjä (yllättäen) ja pelkkä ihminen vai onko? (pelkkiä salaisuuksia koko tyttö!). 

Samaan aikaan Daevabadin kuningaskunnan nuorin prinssi Ali taiteilee veitsenterällä tilanteessa, jossa vaakalaudalla hänen oman päänsä lisäksi keikkuvat satojen, ehkä tuhansien sekarotuisten shafitien kohtalot. Ali on hyväsydäminen ja hieman lapsellinen niin uskossaan kuin tavassaan luottaa lähimpiinsä. Daevabadin taikakaupunki on jaettu kuuteen osaan, joita asuttavat eri djinn-heimot. Heimot elävät erillään, koska se on heidän tapansa ja heidät on siihen myös pakotettu erinäisten historiallisten tapahtumien ja uskomusten takia. Toisinaan, tosin, tämä pesäero ei täysin toteudu ja tuloksena syntyy lapsia, joita ei pitäisi olla olemassa. Ali yrittää auttaa näitä orpoja ja sekaantuu johonkin itseään suurempaan.

Daevabad on tarinan ydin. Se on kaupunki, joka on valloitettu kerta toisensa jälkeen. Uusi hallitsija on aina alistanut kaupunkilaiset omien uskomustensa ja tapojensa prässiin. Aikojen saatossa heimo kerrallaan on saanut kärsiä, jokainen vuorollaan. On syntynyt legendoja niin kuin vuosituhansien läpi kestäviä kaunoja. Soturit ovat sortuneet rikoksiin, kuninkaat valheisiin ja kansalaiset tekopyhyyteen. Kaupunki on sen historiansa summa ja kaikki mitä sen kaduilla tapahtuu juontaa juurensa menneisyydestä.  

Nahrin, Daran ja Alin tarinat kietoutuvat toisiinsa nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillisessä kolmiodraamassa. Mietin hetken miksi kirja on luokiteltu aikuisten fantasiaksi eikä YA:ksi. Kirja on väkivaltainen, toisaalta myös hyvin satumainen, romanttinen, eikä siinä esiinny seksiä. Päähenkilöiden ikä on tainnut olla merkittävämmässä roolissa luokituksen kannalta kuin itse kirjan sisältö. Ja toisaalta, ehkä kustantamo on halunnut kirjalle laajemman lukijakunnan kuin vain YA-kirjojen fanit, joka sekään ei ole mikään pieni lukijakunta. Fantasian kentällä on se tietty oma hyvin segregoitunut faktio, joka ei lue YA:ta, ei vaikka aseella osoitettaisiin. Minusta on silmiäsiristävän mielenkiintoista huomata kuinka kustantamot kiertävät näitä muureja parilla sanavalinnalla.

Mutta takaisin itse kirjaan. The City of Brass häikäisi kerta toisensa jälkeen kerronnan nokkeluudella, henkilöhahmojen syvyydellä, juonen mutkikkuudella ja ihastuttavalla maailmalla, jonka Chakraborty tuo enemmän kuin elävänä lukijan aistien ihmeteltäväksi. Sen lisäksi kirjaa ei voi asettaa pöydälle miettimättä sen painavaa sanomaa rauhasta ja sen mahdottomuudesta, jos ihmiset (tai muut) eivät lakkaa vihaamasta, pelkäämästä ja sortamasta toisiaan. Jakautuneessa maailmassa valtaa pitävät joko syöksevät kokonaisia kansakuntia tuhoon tai yrittävät pelastaa ne kaikki tavalla tai toisella, keinoja kaihtamatta. 

Chakraborty ei tyydy helppoihin vastauksiin. Ensinnäkään hän ei sorru jakelemaan visioita siitä kuinka asiat voisivat olla paremmin. Hän yksinkertaisesti näyttää miksi ne ovat niin huonosti ja väärin kuin ovat. Hän ei myöskään etsi syyllisiä. Kaiken tämän tummuuden päällä hohtaa kuitenkin kirjailijan halu osoittaa kunniaa arabimaiden loistokkaalle historialle, tieteille, kulttuurille, kirjallisuudelle, kaikelle sille, joka voisi lopulta ehkä tuoda vakautta ja harmoniaa. 

Ennustan The City of Brassille kasoittain tunnustusta, ehdokkuuksia ja ensimmäisiä sijoja. Se ansaitsee niistä kaiken. Odotan trilogian toista osaa tietenkin kuin lentävää mattoa maanantai aamun ruuhkassa (sori, oli pakko). Valitettavasti The Kingdom of Copper ilmestyy vasta noin vuoden päästä tammikuussa 2019. 

Mitä kirjailijat tekevät, kun he eivät...

1. Julkaise?

Makaavat joogamatolla harjoittelemassa hengittämistä ja suunnittelevat kirjoittamista ja äkisti huomaavat olevansa kykenemättömiä hengittämään normaalisti, saatikka muutenkaan.

2. Kirjoita?

He etsivät uusia työnimiä projekteilleen.
Sopisiko "Viimeinen heijastus"? Ei. Sovimme jo että emme käytä sanaa heijastus. Entä "Läpi heijastusten"? Mitä minä juuri sanoin? No... "Mustat sirpaleet"? Ooh, sehän kuulostaa hyvältä. Katsotaan onko sen niminen kirja jo joskus julkaistu......diipadii. Ei! Mutta tuo musta on melko synkkä sana. Haluammeko todella käyttää näin synkkää sanaa nimessä? Mitä vikaa synkkyydessä on? Dark on nyt muodissa. Niin kai sitten. Voimmeko kuitenkin harkita muutakin. Tarinahan ei sinänsään ole synkkä. No... "Säteilevät sirpaleet"? Duuuh. Ei. Nope. En halua kanteen glitteriä myöskään. No, okei. Mietitään. Miten olisi "Haaleat heijastukset"?

3. Keksi hyvää työnimeä projektilleen?

He tilaavat uuden ratsastuspiiskan ja siirtyvät sen jälkeen kirjoittamaan.

4. Kykene kirjoittamaan sanaakaan, koska viime kerrasta on liian kauan ja koko tarina on ihan hukassa ja seinät kaatuvat päälle ja tuskan hiki nousee otsalle ja kissallakin on nälkä?

*rumpujen tärinää*
**vielä kovempaa rumpujen tärinää**
***ja vielä kov... (jostain lensi juuri kenkä)***

He kirjoittavat silti. Sanan kerrallaan. Siitä huolimatta, että se saa heidän silmänsä, sormensa ja korvansa vuotamaan verta. Kirjoittaminen on työtä ja työn teko ei aina ole hauskaa.

5. Mielestään (omastaan ja tietenkin myös koko maailman) osaa kirjoittaa?

He vetävä kaapista esiin joulupukin tuoman pehmoisen poropuvun, pukevat sen päälleen ja siirtyvät uudelleen koneen äärelle leveästi virnuillen tuijottamaan ruutua kaikesta huolimatta. Elämä on kovaa ja kirjoittaminen vielä enemmän. Jos voit valita, teet sen ehkä mieluummin pehmustetuissa olosuhteissa.

----------------------

Sarjassamme Kirjailija Prokrastinoi keskitymme ensi kerralla klemmareiden, kumilenksujen ja Mini-Pritt tuotteiden ominaisuuksiin. Luittehan jo edellisellä viikolla julkaistun postauksen kutomisesta ja vuorikiipeilyssä tarvittavista solmuista?

Luettu: Muistojenlukija (#1 Väki), Elina Rouhiainen, 2017

Väki-trilogian kotisivut

Kustantaja: Tammi 08/2017
Sivumäärä: 388 (kovakantinen)
Ikäryhmä: 15+
Kategoria: lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sarja: Väki


Muistojenlukija on helsinkiläisen Elina Rouhiaisen uuden Väki-fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu entisille koti-hoodeilleni Itä-Helsinkiin. Rouhiainen on vaihtanut Kainuun susimetsät urbaaniin ympäristöön, uudenlaisiin henkilöhahmoihin ja omaperäisyydessään ihastuttavaan fantasiaan.

"Ehkä hyvät kirjoittajat olivat niitä, jotka keksivät sanottavaa silloin kun sanominen oli kaikkein tärkeintä, eikä vain silloin, kun heitä huvitti." s. 10

Kiuru on 16-vuotias hiljainen tyttö, joka haluaisi lähentyä romanijuuriaan, joista hänen äitinsä yrittää pitää Kiurun erossa kaikin keinoin. Kiurulla on perheensä lisäksi toinen salaisuus, jonka hän on jakanut ainoastaan parhaan ystävänsä, ja salaisen ihastuksen kohteen, Samuelin kanssa. Kiurulla on kyky lukea toisten ihmisten muistoja. Hän näkee ne lintujen muodossa ja voi myös napata sellaisen lennosta. Eräs päivä hän varastaa sattumalta hekumallisen muiston edessään kävelevältä pojalta. Tämä sattuma tutustuttaa Kiurun ja Samuelin Eurooppaa kierteleviin romaniveljiin, Dai'hin ja Neluun, mutta myös intialaistaustaiseen genderqueeriin, Bollywoodiin. Heillä kaikilla on enemmän yhteistä kuin he voisivat alkuun luullakaan.

"Kiuru olisi tietenkin voinut itsekin mennä tekemään tuttavuutta. Mutta hän ei liikahtanut. Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen." s. 80

Rouhiaisen Susiraja-sarja jo paljasti kirjailijan kyvyn luoda mukaansa tempaava tarina ja moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua. Väki-sarja alkaa niin voimakkaan vakuuttavasti, että hengästyin ihastuksesta. Odotin kirjalta viihdyttävyyttä, mutta se olikin jotain paljon enemmän. Heittäydyin sen maailmaan ja tarinaan siivet levällään (heko heko). Rouhiainen on leiponut nuortenkirjallisuuden ystäville modernin tarinan, jonka keskiössä pieni ihminen yrittää selvitä miten parhaiten kykenee. Muistojenlukija tuo henkilöhahmojensa kautta esiin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaon niihin, joilla on kaikkea, ja niihin, joilla ei ole mitään. Rouhiainen käsittelee arjen rasismia ja eriarvoisuutta realistisesti.

Itäkeskus ja Vuosaari ovat minulle tuttuja paikkoja. Niin meren, metron kuin seudun arkkitehtuurin ja asukkaiden puolesta. Aiemmin en ajatellut, että Helsinki Herttoniemestä itään voisi toimia minkään muunlaisen kuin hyvin ankean ja masentavan romaanin tapahtumapaikkana, mutta Rouhiainen todistaa tämän luulon vääräksi. Hän kertoo, että sieltä löytyvät Helsingin kauneimmat uimarannat. Hänen kuvailunsa muovaa paikasta salaisen paratiisin, jonne vain ani harva keskustasta uskaltautuu.

Romaanin on oltava hieman todellisuutta parempi, tietenkin, niin tapahtumapaikkojen kuin henkilöhahmojenkin kohdalla.

Kiuru on omanlaisensa sankaritar. Hänestä ei näin tarinan alkumetreillä oikein ole muuhun kuin pohtimaan omaa kykenemättömyyttään. Oletettavasti tarinan kaareutuessa Kiuru onnistuu kuoriutumaan ujoudestaan ja muuntautuu rohkeaksi ja räiskyväksi. Lukija ei voi muuta kuin ahmaista kirjan yhdeltä istumalta. Rouhiainen taitaa tämän pelin niin hyvin, että harmitus on melkoinen, kun kirja päättyy. Jos sarjan toinen osa olisi jo julkaistu, olisin tarttunut siihen saman tien.

"Tällaisina päivinä Kiurusta tuntui, että koko universumi oli päättänyt kokeilla, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän oppisi sanomaan ei." s. 81

"Mitä vikaa oli siinä, että tulisi unohdetuksi? Ettei jättäisi mitään jälkeä?" s. 123 

Eikö meissä kaikissa ole hieman undulaattia (lue Muistojenlukijan sivulta 213)? Itse ujona ja päättämättömänä samaistun helposti Kiuruun ja olen varma, että haukat söisivät minut heti, jos häkkini ovi aukaistaisiin.

Muistojenlukija noudattaa lajinsa kivee hakattuja sääntöjä sankareiden ihastumisista, pettymyksistä ja draamoista. Tämän suhteen lukija ei voi pettyä. Lempi räiskyy ja sydämet murtuvat. Tämän vastakohtana dialogiin tuo kepeyttä loistava Bollywood, jonka vitseiltä ei kukaan ole turvassa. Hän on täydellinen ystävä, vaikkakin oman menneisyytensä varjojen traaginen vanki.

Sarjan pahiksista emme saa tietää paljoa sadistisia metodeja ja jakunväriä enempää tässä ensimmäisessä osassa. He ovat ilmeisen vaarallisia ja tämä uhka toimiikin sankareidemme pääasiallisena motiivina. Rouhiainen on onnistunut ripottelemaan riittävän määrän mysteerejä ratkottavaksi, mutta hän ei sorru viljelemään niitä liikaa ja lukija voi turvallisin mielin luottaa hänen  kerronnallisiin taitoihinsa. 

Suosittelen Muistojenlukijaa ya-kirjallisuuden ystäville ja heille, jotka mielellään pakenevat karua todellisuutta fantasian pariin. Muistojenlukijassa tuo sama todellisuus on yhtä betonisen harmaa, mutta sen asukkailla on kyky manipuloida unia, tunteita ja muistoja. Mitä sinä tekisit, jos voisit nähdä toisten mieliin?

Herkkyystestaus (blaa blaata kirjoittamisesta)

Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.

Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet.  Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.

Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.

Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.

Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.

Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.

Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä. 

Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?

Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.  

Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.

Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.

Luettu: Kivitasku, Anni Kytömäki (2017)

Kivitasku Gummeruksen sivuilla.

Julkaistu: 08/2017 Gummerus kustannus
Sivumäärä: 645 (sidottu)


Kivitasku kuuluu niihin monikerroksisiin romaaneihin, jonka tarinaa lukija palaa mietiskelemään vielä viikkoja, jopa kuukausia, lukemisen jälkeen. Anni Kytömäen uutuus vie lukijan eri aikakausille ja mitä moninaisimpien henkilöhahmojen kautta kokemaan ja toteamaan, kuinka voimaannuttava ja parantava voima luonnolla ja varsinkin suomalaisella järvimaisemalla, rantaviivalla, sileillä kallioilla ja synkkenevällä metsänreunalla on. Sen tietää jokainen hiljaista saunailtaa vesistön ääressä istunut.

Anni Kytömäki häikäisi meidät esikoisellaan Kultarinta, joka keskittyi ihmisen - ja myös eläimen - oikeuteen omasta elintilasta. Kivitasku sen sijaan pistää miettimään yksilön itsemääräämisoikeutta. Kytömäen vahvuuksiin kuuluu rakastettavien, realististen ja ennen muuta romanttiset mittakaavat täyttävien henkilöhahmojen luominen. Hän kirjoittaa rakkaudesta. Se on kaiken takana ja taustalla, tarinaa ei olisi ilman. Mutta Kytömäki tekee sen tyylikkäästi ja historian painaviin kerrostumiin taiten nakutellen. Mikään ei ole turhaa, saatikka päälle liimattua.

Kivitaskun tapahtumat sijoittuvat kolmeen eri historian ajankohtaan. Tapahtumapaikakseen tarina on valinnut Louhurannan, jossa sijaitsee ajankohdan mukaan koti, vankityöleiri tai mökki. Tarina lähtee liikkeelle Helenasta, joka haikailee kaukomaille sodanjälkeisessä Suomessa. Kaukomaiden sijaan häntä odottaa hyvin toisenlainen muutos. Toisaalla Sergei odottaa telotusta vuoden 1849 Pietarissa. Hän on nuoruudenvimmassaan tehnyt tsaarin valtaa arvostelevia kirjoituksia. Sergein matka teloituslavalta vankileirille ja aina Saimaan kanavan rakentajaksi on koskettava ja tuo hyvin esiin, miten helposti voi menettää kaiken. Hänestä kasvaa kokonaan toinen mies koettelemuksien kautta, ja muutenkin. Veka sen sijaan yrittää paeta osastohoitoa ja itse asiassa koko maailmaa. Hän joutuu pakenemaan vuonna 2012 sukunsa mökille saadakseen olla rauhassa.

Jokainen kirjan kolmesta tarinakaaresta on kiehtova ja antoisa. Olisin kaivannut hieman enemmän, tai suurempaa osuutta Helenalle. Olin myös pitkään eksyksissä Vekan kanssa, mutta se on vain omaa syytäni. On parasta vain luottaa kirjailijan käyttämiin tehokeinoihin. Kytömäki kyllä paljastaa kaiken lopussa. Eniten nautin Sergein tarinasta. Kytömäki tuo esiin aiheita, joista mielellään vaietaan, tai joista puhuminen on pitkään ollut vaikeaa. Hän antaa äänen hyljeksityille.

Jään innolla odottamaan Anni Kytömäen seuraavaa romaania ja uskallan jo arvuutella, mikä sen luontoteema tulee olemaan. Esikoisessa liikuttiin metsässä. Kivitasku vei lukijat vesistöjen rannoille. Mahtaisiko kolmas teos liittyä ilmaan? Ilmastoon? Ei auta kuin odottaa, vesi kielellä, käsi sydämellä.

Toivoisin, että Anni Kytömäki voittaa Finlandian Kivitaskulla. Mikään ei tietenkään ole ennalta taskussa. Kävi miten kävi, on Kivitasku merkittävä teos ja suosittelen sitä lämpimästi lukijoille, jotka nauttivat luonnon parissa liikkumisesta, historiasta ja monimutkaisista ihmiskohtaloista.

YA-kirjallisuus ja mikä siinä on niin vaikeaa

Firenzen Yipi Yipi Yeah -liikennemerkki.

Minusta viihtyminen on tärkeä osa ihmisen ja lukijan elämää. Eikö? Onko kirjallisuus, joka lisää lukijan viihtymistä, ja näin ollen ehkä myös hyvinvointia, huonompaa kirjallisuutta kuin kirjallisuus, joka tuo lukijalleen jotakin muuta? Ja mitä on se mahdollinen muu 'lisä', jota taideproosa tuo lukijalleen, johon viihdyttävä kirjallisuus ei kykenisi? Eikö kirja voi olla samaan aikaan viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja lukijan maailmankuvaa avartava? Ja eikö ole sen parempi, mitä nuorempana lukijoiden suodaan viihtyvän kirjojen parissa?

Kyllä te kaikki tunnette perhe- ja tuttavapiirissä sen nuoren, joka lakkasi lukemasta kirjoja tietyssä iässä. Ja kun tuolta nuorelta kysytään, miksi hän ei enää lue kirjoja, on vastaus usein "Ööhm, kun en mä löytäny mitää kivaa luettavaa." Kärjistettynä totean, että vakavamieliset kirjallisuuspiirit suorastaan puskevat nuoria pois kirjallisuuden parista. Sen jälkeen he valittavat, kun ihmiset eivät osta kirjoja.

YA:ta lukevat onneksi paljon myös yli-ikäiset nuoret, joista osa myös kertoo lukukokemuksistaan muille lukutoukille kirjablogeissaan. Näin YA-kirjallisuus saa huomiota, jota se ei saa helposti muista medioista. Ilmeisesti tätäkään ei saisi tehdä, koska kaikenlainen huomio vääränlaiselle kirjallisuudelle pahoittaa vakavamielisen kirjallisuushenkilön mielen. Puhumattakaan nyt pelkästään YA-kirjallisuuteen keskittyvästä kirjallisuustapahtumasta. Sehän olisi jo täysin ajattelematonta. Rikollista!

Viihdekirjallisuushan on suorastaan vaarallista. Se syö muuta kirjallisuutta ja myös arvaamattomia lukijoita.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miksi YA mielletään automaattisesti viihdekirjallisuudeksi. Johtuuko se siitä, että YA on kohdistettu nuorille ja nuorenmielisille? Nuorethan eivät voi mitenkään olla vakavia tai vakavasti otettavia. Hehän ovat vain planeetan tulevaisuus. Rock and Roll'han myös korruptoi nuoria maailmanlaajuisesti. Pyhä häväistys sentään.

Hmmm, vastarinta on todellista. YA:ta ei päästetä helpolla, ja kaikista vähiten omien parissa. Helsingin Worldconissa päätettiin elokuussa WSFS Business Meeting -vuosikokouksessa uudesta kirjapalkinnosta. Kokonainen kirjailijakunta hurrasi ilosta. Huomio! Hugo-palkinnot tullaan jatkossakin jakamaan tiettyjen kategorioiden teoksille, mutta YA-kirjoille luotiin oma kirjapalkinto (mikä on suuri mahtavuus), mutta palkinto ei tule kuulumaan Hugoihin. Worldcon-75:ssä tehty päätös oli käänteentekevä siitäkin huolimatta. Hugojen rinnalla tullaan jakamaan oma erillinen spekulatiivisen fiktion YA-kirjapalkinto. Matka tähän päätökseen on ollut pitkä.

Eli. Jos arvostus on hankalaa hankkia oman perheen piirissä, eikö se ole lähes mahdotonta suuressa pelottavassa maailmassa?

Ei, jos lukijat saavat päättää.

Kuten minä itse, hiemän yli-ikäinen nuori, joka kirja-anarkistina viis veisaan muiden arvotuksista ja veisauksista, luen mitä mieleni tekevi. Parasta on olla kaikkinälkäinen. Se, että joku lukee jotain muuta kuin mitä itse kirjoittaa, ei ole pois itseltä. Jokainen lukeva ihminen, kirjamaustaan riippumatta, on tärkeä ja arvokas lukija.


-- -- -- -- -- --

Tämä postaus ei ole vastareaktio mihinkään tiettyyn kirjoitteluun, tai kenenkään tietyn mielipiteisiin, vaan yleisreaktio yleiseen kirjallisuusilmapiiriin, jossa lukijan on yhä vaikea tulla ulos YA-kirjakaapistaan. Yritän vain levittää kirjallisuuden ilosanomaa itse kullekin. Olkaa kilttejä, suvaitsevaisia ja katselkaa kirjamaailmaa avarin mielin.




 

Kesäluettu: Our Dark Duet, Victoria Schwab (2017)

Lähde

Julkaisija: Titan Books Ltd (06/2017)
Sivumäärä: 368 (kovakantinen)
Sarja: Monsters of Verity


Ne, jotka seuraavat kirjasuosituksiani, tietävät, että Victoria Schwab on tämän hetken lempifantasiakirjailijani. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa, joka onneksi kasvaa kirjalla tai parilla joka vuosi. Tosin, Victoria toteaa tämän kirjan loppusanoissa, että Our Dark Duet oli tappaa hänet. Se olisi ollut suuri järkytys ja onneksi hän selvisi kirjastaan elossa. Schwab puhuu blogissaan ja twiiteissään usein ahdistuksesta, josta kärsii ja keinoista taistella sitä vastaan. Toivottavasti hän osaa pitää taukoa ennen kuin hyökkää seuraavien projektien kimppuun. Valitettavasti tiedämme, että rauta on taottava kuumana. Mutta silti.

Our Dark Duet on urbaania fantasiaa nuorille aikuisille. Se seuraa Monsters of Verity -sarjan ensimmäisen osan This Savage Songin tapahtumia. Kyseessä on kirjaduologia. Mielestäni duologioita voisi julkaista enemmänkin sen sijaan, että yritetään venyttää sarjoja kolmeen tai neljään kirjaan.

Jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, älä jatka tämän pidemmäs sillä tekstissäni saattaa esiintyä juonipaljastuksia.

Kate Harker on ryhtynyt hirviöiden metsästäjäksi isänsä kuoltua. Hän on jättänyt kahteen leiriin jakautuneen Verity-kaupungin ja löytänyt uusia liittolaisia uudesta kaupungista. Eräs ilta Kate törmää hirviöön, jonka kaltaista ei ole ennen tavannut. Tapaaminen ei jätä Katea rauhaan ja lopulta hän päätyy palaamaan Verityyn varoittaakseen August Flynniä.

August on ottanut veljensä Leon paikan hirviöitä vastaan taistelevan kaupunkiarmeijan johtavista sotilaista. August soittaa yhä viulua, mutta hän on luopunut toiveistaan olla joskus itse hieman ihmisenkaltaisempi. August syntyi hirviöksi ja on hyväksynyt osansa ja tehtävänsä muita hirviöitä lahtaavana sotakoneena. Hänen pahimmat vihollisensa, hirviömäiset Sloan ja Katelle kaunaa kantava Alice punovat omia juoniaan ja valmistelevat hyökkäystä. Katen yllättävä paluu saa kaiken horjumaan.

Schwab punoo tarinanlangat taiturimaisesti yhteen ja syöksee kerronan päätähuimaavaan kilpajuoksuun, jolle on vaikea kuvitella onnellista loppua. Kaikesta karmeudesta ja uhasta huolimatta lukijaa hellitään Augustin ja Katen kanssakäymisellä, joka kulminoituu ehkä tämän hetkisen nuorten aikuisten kirjallisuuden herkimpään suudelmaan.

Kuka on loppujen lopuksi hirviö ja kenen sielussa kaikuu suurin inhimillisyys? Teos esittää ikiaikaisen kysymyksen, johon Schwab vastaa tyhjentävästi. Sarjan teemat peilaavat omaa todellisuuttamme, kärjistäen toki, mutta ajatuksia herättävästi. Our Dark Duet on synkkää viihdettä. Se vierailee hetkittäin kauhu-genren puolella, mutta ei lipsu ensimmäisen osan asettamasta päänmäärästä tuoda lukijalle jotain uudenlaista, erilaista ja mielenkiintoista fantasian laajalle kentälle.

Erityisesti haluan mainita Victoria Schwabin onnistuneen jossain hyvin vaikeassa. Lukijana ei voisi olla onnellisempi näin onnistuneesta sarjan päätöksestä. Nimensä mukaan Our Dark Duet on synkkä tarina. Sille ei olisi voinut kirjoittaa toisenlaista loppua ja se on täydellinen. Victoria Schwab on antanut parastaan. Syvä kumarrus ja kiitos loistavasta työstä.

Suosittelen sarjaa ja myös Schwabin muita kirjoja kaikille hyvin rokkaavan fantasian ystäville.

Juhannusluettu: Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula (2017)

Kustantamo: Gummerus kustannus, 01/2017
Sivumäärä: 680 (sidottu)
Sarjan nimi: Metsän kansa

Ikimetsien sydänmailla on Mikko Kamulan historiallinen esikoisromaani, joka ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Raja fantasiaan on lähdeveteen piirretty viiva. Pidän teosta uutena reippaana osana suomalaisen perinnefantasian kaanonia. Kirjan hahmoihin lukeutuvat Rautaparran perheen vanhempien ja lasten lisäksi niin pirtin haltija Mökkö kuin kuin noidutut eläimetkin.

Suomi on metsäläisten maa. Ei meillä muuten julkaistaisi jatkuvasti metsän taianomaisuutta käsittelevää teosta. Kamulaisen metsään lähdetään erälle, siellä voi joutua metsänpeittoon, siellä voi saada niskaansa kirouksen tai törmätä ihanaan metsänneitoon. Jo tässä sarjan ensimmäisessä osassa melkoinen määrä metsään liittyviä uskomuksia käy toteen.

Gummeruksen sivuilta selviää, että kyseessä on kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa. Hieman arvelin ennen sen lukemista, että suomalaisesta korvesta voi repiä irti yhtä paljon. Miksipä ei, miksipä ei. En usko, että kirjailija saatikka varsinkaan kustantamo on lähtenyt tähän yritykseen syyttä. Enkä usko, että muidenkaan kannattaa pelätä kirjaan tarttumista, ainakaan tästä syystä.

Kamulaisen teksti on selkeää, ilahduttavalla tavalla. Se etenee loogisen lineaarisesti, ei poukkoili, eikä jaarittele. Paitsi noh, ehkä hieman, ihan alussa. Kirja alkaa melkoisen pitkällä alkuasetelman esittelyllä, missä kiinnitetään lukijan huomio nippelitietoihin. Mutta ei mikään ihme, sillä Kamulainen on kansanperinteen tutkija. Hän on vain päästänyt intohimonsa historiaan valloilleen. Ja hyvä niin. Joskus perusteellisuus on valttia.

Luin tämän reippaasti yli 600-sivuisen järkäleen muutamassa päivässä. Verraten nopeasti. Se jo sinällään kertoo tarinan imusta ja halustani heti nopeasti tietää mitä kaikkea jännää Heiskalle, Varpulle ja Tenholle tapahtuu. He ovat tarinan varsinaiset kertojat, Juko Rautaparran lapset, joista kullakin on oma persoonallisuutensa ja hyvät ja huonot puolensa. Kamulainen kuvaa perhedynamiikkaa aidosti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Savoon. Paikannimistä voi katsella kartalta hieman, missä mennään. Ajankuvaus on uskottavaa (tarvitseekohan tätä nyt edes mainita). Sen sijaan en kokenut metsää yhtenä tarinan henkilöhahmoista kuten monen muun 'metsää' ja sen taikaa tutkiskelevan teoksen kohdalla. Sen sijaan kaikki oudot satuolennot tunkivat kerronnan etualalle. Mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Kansanperinne ei ollut vain jollekin oudolle voimalle uhraamista ja suojataikojen tekoa. Ei hemmetti, tässä tarinassa haltijat oikein pistivät heilumaan. Fantastista!

Suosittelen kirjaa historiallisen fantasian ystäville, joille seikkailu ja selkeä juoni ovat lukuharrastuksessa tärkeällä sijalla,


Hyvää jussia kaikille blogin lukijoille, tehkää taikoja ja pysykää terveinä (elossa)!!!

• 
  

Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut

Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.

"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 

Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140

Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.

-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.

-Punaistakin?

-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.

-Uskoitko?

-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.

 

 

 

 

 

Luettu: A conjuring of light #3, V.E. Schwab (2017)

Kirjailijan kotisivut

Julkaistu: 02/2017 Tor Books
Sivumäärä: 624
Sarja: Shades of Magic, kirja #3

(Sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Jos et ole niitä lukenut, duh, lue ne ennen kuin kurkit tätä postausta.)


Victoria Schwab on fantastinen kirjailija. Aloin fanittamaan hänen tuotantoaan luettuani Shades of Magic -sarjan aloitusosan A Darker shade of Magic'in. Lumous pysyi yllä sarjan toisen osan A gathering of shadows'inkin yli, mutta valitettavasti sarjan päätösosan kohdalla se päästi minut otteestaan.

En kyennyt keskittymään teokseen ja jätinkin lukemisen kesken useaan otteeseen. Palasin kirjan pariin vain saattaakseni trilogian loppuun.

A conjuring of light punoo tarinan säikeet yhteen kuten itseään kunnioittavan päätösosan kuuluukin, mutta mielestäni V.E. Schwab ei onnistunut pitämään kudetta kasassa. Kerronta tarpoo paikoillaan hektisen alun ja lopputaistelun välillä 400 sivua.

Kell, Lila, Rhy, Alucard ja Hollande lyöttäytyvät yhteen taistellakseen haamukuningas Osaronia vastaan. Osaron uhkaa punaista Lontoota mustalla magiallaan ja yrittää sysätä Rhy'n ja Kellin isän valtaistuimelta.

Trilogian toisen osan kevytmielisempi areenataistelu on muuttunut oikeaksi sodankäynniksi ja hovielämään kuuluvilta juonitteluiltakaan ei vältytä. Tarinaa maustavat erilaiset taikuudet kuten myös Kellin ja Lilan syventyvä rakkaus, mutta myös prinssi Rhy'n ja merirosvo Alucardin romanttiset välienselvittelyt. Tummemman pohjavireen tarinaan luo jatkuva uhka Osaronin osalta ja moni menettääkin tarinan edetessä rakkaitaan.

Victoria Schwab on luonut supertaikojien oman rodun, antarit, joihon Kell, Lila ja Hollande kuuluvat. He käyttävät veritaikaa ja ovat sen tähden muita taikojia voimakkaampia. Heidät tunnistaa toisesta kokonaan mustasta silmästä ja he ovat myös ainoat, jotka kykenevät matkaamaan todellisuuksien välillä yhdestä Lontoosta toiseen. Näiden kykyjen takia he ovat myös vaarassa, koska keskenään kilvoittelevat kuningashuoneet haluavat heidät omiin riveihinsä, tai orjikseen.

Shades of Magic on kirjasarjana virkistävä uusi tulokas fantasian ystäville. Suosittelen sitä kaikille taioista ja muista maailmoista innostuneille. Vaikka sarjan viimeinen osa ei minua sytyttänyt täysin, ei se silti heikennä koko sarjan lumoa. Odotan innolla V.E. Schwabin The Monsters of Verity -duologian toista osaa Our Dark Duet, joka ilmestyy kuukauden päästä (me onnekkaat fanit saamme lukea todellakin kaksi uutta teosta vuodessa tältä kirjailijalta!!!).

Ponnistus ennen suurta tuntematonta (kirjallisuusblaablaata)

Työn jäljet

Editoinnin loppusuora häämöttää. Tunnen sen värähtelevän työpöydän jalkojen alla ja haistan ilmassa painomusteen suloisenkitkerän tuoksun (vai onko se vain naapurin pihalla palavat risut). Olen editoinut yhden julkaistun romaanin ja melkein kolme muuta käsikirjoitusta. Joka kerta prosessi on ollut erilainen. Julkaisuun asti mennyt teksti työstettiin kustannustoimittajan kanssa ja sitä ei voi verrata loppuun vietynä projektina näihin vielä julkaisupäätöksiä odottaviin.


Sen verran kerron kuitenkin, että verrattuna nyt työstettäviin teskteihin, muistelen esikoisen editoinnin olleen melkoista pimeässä metsässä haparointia. Luin tekstiä kerta toisensa jälkeen, joka kierroksella sitä parannellen sieltä täältä. Tämä siis jo ennen kustantamoihin lähettämistä. Sitä ennen olin työstänyt tekstejäni yhden toisen kirjailijan kanssa, jolta opin paljon. Se oli harjoituskäsikirjoitus, josta ei ollut tietenkään sen keskeneräisyyden takia muuhun kuin opetusmateriaaliksi. Tekemällä oppii.


Nyt työstämäni käsikirjoituksen raakaversio valmistui kolmen kuukauden kirjoitushuuman tuloksena. Korjaan paljon jo kirjoittaessa. Palaan edellisellä kerralla kirjoitetun tekstin pariin lukemalla ja parantelemalla. Kirjoitan tiiviisti, liiankin. Sen tähden lisään enemmän kuin poistan ensimmäisillä korjauskerroilla. Lisään varsinkin kuvailua mutta myös tilanteiden selkiyttäviä selityksiä.


Sovellan editoidessa nyrkkisääntöä, jossa ensimmäinen versio on minulle ja sitä seuraavat lukijoille. Kerron ensin tarinan itselleni ennen kuin muokkaan sen muotoon, joka kelpaa muillekin luettavaksi.


Olen joutunut kirjoittamaan paljon kokonaan uusiksi. Olen myös poistanut paljon kokonaisia turhia kohtauksia. Omaan tekstiin ei saa kiintyä. Sitä pitää voida kohdella kaltoinkin, mutta on pidettävä auki niin silmät kuin sydän ja kyettävä tunnistamaan tekstistä sen voimakkaimmat ja tehokkaimmat kohdat. Niitä pitää vaalia.


Joskus, kun tähdet ja kuu ovat juuri oikeissa asennoissa, teksti purkautuu ruudulle täydellisenä. Näitä kohtia ei pidä sekoittaa kirjailijan lemmikeihin, niihin kuuluisiin, jotka päätyvät mikroaaltouuniin. Lemmikin tunnistaa siitä, että sen kirjoittaminen tuntui kivalta, mutta mitä todennäköisemmin se palveli vain jotain kirjoittajan henkilökohtaista tarvetta kirjoitushetkellä. Päivää paria myöhemmin sama tekstinpätkä ei taas vaikuta enää samalla tapaa. Se on lattea, kliseitä täynnä ja yleensä myös täysin turha kokonaisuuden kannalta. Sen voi lempata oitis.


Olisi ihanaa jos koko käsikirjoitus olisi yhtä kultahippua, mutta toisaalta ei sellaista kukaan jaksa lukea. Lukija tarvitsee vaihtelua, rytmitystä. Kultahippu on se kohta käsikirjoitusta, joka saa lukijan rakastumaan tekstiin. Se on kohta, jota ilman käsikirjoituksella ei olisi sielua. Rusina pullassa. Niitä voi olla tietenkin useampi per käsikirjoitus/kirja. Riippuu pituudesta ja tyylistä kuinka paljon niitä kannattaa ripotella taikinaan.


Kultahippujen vaaliminen on vielä helppoa, kun oppii ne tunnistamaan. Sen sijaan huonon tekstin tunnistamiseen ei tarvita lahjakkuutta ollenkaan. Teksti vain tökkii, se ei toimi ja se tuntuu kömpelöltä, paskatekstiltä. Sitä lukiessa tekee mieli lopettaa koko homma, koska se saa kirjoittajan tuntemaan itsensä maailman huonoimmaksi.


Kun olen itse päässyt yli huonoimmuuselämyksestäni, luen tekstin hampaat irvessä ja mietin kuinka sitä voisi parantaa. Miettimiseen menee välillä kaksi sekuntia. Ratkaisu voi olla hyvinkin helppo. Joskus pelkkä deletointi ratkaisee kaiken. Huh, olipa jees. Joskus teksti on sen arvoista ja juonen kannalta riittävän tärkeä, että sen lause lauseelta ja sana sanalta korjaaminen on välttämätöntä. Siihen menee tietenkin usein koko päivä. Ja sitten on myös kolmas vaihtoehto: uudelleen kirjoittaminen.


On kirjailijoita, jotka kirjoittavat koko käsikirjoituksen uudelleen. En tiedä miltä heidän raakaversionsa muistuttavat, enkä tiedä haluanko tietääkään. Minulla itselläni on yksi tälläinen projekti odottamassa vuoroaan, mutta se vaatii täydellistä uudelleen kirjoittamista vain ja ainoastaan siitä syystä, että aikanaan kirjoitin sen tietämättä mitä olin tekemässä. Jälki oli sen mukaista, eikä sitä voi fiksata paremmaksi muuten kun aloittamalla kaiken alusta. No big deal. No itse asiassa on. Sen takia en ole vielä aloittanut, vaan työstän muita projekteja.

Kirjoittamaan oppii, mutta editoimaan myös. Kirjat syntyvät hitaasti, hyvät kirjat vielä hitaammin.

Loistavaa pitkää kylmää sateista viinillä maustettua takkatulen lämmittämää ja reipasta vappuviikonloppua, kirjojen parissa tietenkin!!!














Luettu: Hän sanoi nimekseen Aleia, Erika Vik, 2017

Gummeruksen esittely kirjasta

Julkaistu: 02/2017 Gummerus
Laji: fantasia
Sarja: Kaksoisauringot
E-kirja: 343 sivua

Hän sanoi nimekseen Aleia 'lla  on meriittinsä, melkoinen pino niitä itse asiassa. Kirja on ihastuttava, mutta samalla se myös sai tämän tytön tuhisemaan.

Kyseessä on puhdasverinen fatasiateos, joka on ensimmäinen Kaksoisauringot-sarjasta. Star Wars fanina oletan tietenkin, että Vikin luoman maailman kaksoisauringot ovat kunnianosoitus aavikkoplaneetta Tatooinen tähdille. Tarina alkaa syrjäisen kylän baarista ja tappelusta, jossa humaltuneet turkismetsästäjät saavat ansionsa mukaan salaperäiseltä muukalaiselta.

"Mennään pojat etsimään pari huoraa", Aarno ehdotti sovinnollisesti. Majavaturkkinen pysähtyi töksähtäen. Katse pyyhkäisi kadun yli ja pysähtyi mulkoilemaan kapakan kylttiä kuin se olisi juuri solvannut häntä. Hän kohensi asevyötään. "Ensin hankitaan lisää viinaa." Hän marssi kadun yli ja toverit seurasivat.  (s. 7)

 

Vik kirjoittaa selkeän tehokkaasti. Kieli on tyylikästä. Hänen tekstiään on ilo lukea. Samalla Vikin esikoinen onnistuu olemaan äärimmäisen visuaalinen. Lukijaa viedään lännenfilmistä toiseen ja Sergio Leonen tunnarit soivat taustalla. Erika Vik on graafinen suunnittelija ja kirjan upea kansi on hänen omaa käsialaansa.

Muistinsa menettänyt nuori ihmisnainen (tai tyttö - ikä jäi epäselväksi) tuupertuu Corildon Ma'Bathaen etuovelle. Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran tuulien tutkija on herrasmies ja hän ottaa naisen/tytön hoiviinsa. Tarinan edetessä lukijalle esitellään pitkä lista mysteerejä:

- Miksi Aleia on menettänyt muistinsa?
- Miksi hän päätyi juuri Corildonin ovelle?
- Ketä tai mitä hän pakenee?
- Mitä Corildonin vaimolle tapahtui?
- Mistä johtuvat oudot uudet tuulet?
- Mitä tulilinnut ovat ja miten ne liittyvät tarinaan?
- Kuka on mies, jolla on toinen valkoinen kivi?
- Minkälaisen voiman valkoiset kivet sulkevat sisäänsä?
- Miksi sininen fennekki seuraa Aleian jälkiä?
- Miten Klaani liittyy Aleiaan?
- Miten Aleia liittyy seleeseihin, vai liittyykö mitenkään?

Tässä vain muutama näin alkajaisiksi.

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja kahden toisilleen tuntemattoman henkilön matkasta halki upeiden lännenmaisemien. He kohtaavat värikkään kokoelman henkilöitä, joista osaa odottaa traaginen kohtalo. Kirjan ehdoton vetovoima on tytön ja vanhemman miehen välille hiljalleen syttyvä ystävyys, ja niin kauan kuin he ovat liikkeessä, tarina puuskuttaa vauhdilla kohti hiljalleen tummuvaa horisonttia.

Sitten yllättäen noin 3/4 kirjasta tuo hienosti rakennettu jännite katkeaa. He saapuvat paikkaan, jonka tapahtumien merkitystä tarinalle en ymmärtänyt. Tämä kirja ei mielestäni tarvinnut lukijaa mahdollisesti koukuttavaa romanttista epäröintiä. Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mielestäni voinut kaikessa loistavuudessaan hypätä näiden haparointien yli. En ole romantiikkaa vastaan, mutta tässä se ei vain jotenkin kolahtanut.

Kyseessä on trilogia ja trilogia vaatii omat kommervenkkinsä mitä tulee tarinan kuljetukseen. Mielestäni on täysin hyväksyttävää, ettei ensimmäisessä osassa paljasteta kaikkea. Sen sijaan sarjan ensimmäinenkin osa voi jo raottaa hivenen mysteerien verhoa. Vik heiluttaa korillista pääsiäismunia lukijan nenän edessä, muttei anna tarttumaan niistä yhteenkään. Jäin kaipaamaan edes jotain sillä kiinnostuin tarinasta ja henkilöhahmoista.

Tietenkin joudun lukemaan elokuussa ilmestyvän jatko-osan Seleesian näkijä. Turhautumiseni on vain hyvä merkki tai sitten se tarkoittaa, että alan olla liian iäkäs lukemaan nuorten aikuisten fantasiaa (*kohottaa katseen hetkeksi kattoon*).

Pidin kirjasta todella ja halusin pitää siitä vielä enemmän. Goodreads-sivuston tähditystä miettiessäni vaapuin kolmen ja näljän välillä, mutta laitoin silti neljä tähteä vahvan debyytin ansiosta. Toivon, että jatko-osissa siirrytään takaisin Vikin luomaan ainutlaatuiseen tunnelmaan ja taianomaiseen maailmaan, jossa revolverit sauhuavat ja pienet siniset ketut juttelevat liskojen kanssa. Toivotan Kaksoisauringot-trilogialle tuulta purjeisiin ja menestystä kirjamaailman myrskyisillä merillä.


Suosittelen vierailemaan Erika Vikin kirjailijasivuilla, joilta löytyy kirjailijan kuvituksia ja muuta mielenkiintoista sarjan maailmaan liittyen.

Luettu: The Obelisk Gate, N. K. Jemisin (2016)

Kustantamo: Orbit
Sivumäärä: 448 (kovakantinen)
Sarja: The Broken Earth

Waroitus: jos et ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, en suosittele, että luet tätä arviota, sillä saatan spoilata jotain yksityiskohtia The Fifth Seasonista, vaikka periaatteessa yritän sitä välttää.


Minun pitäisi olla juuri nyt todellakin editoimassa omia tekstejä.

Mutta kun Jemisin.

The Broken Earth sarjan aloitusosan luettuani hihkuin ilosta tajutessani, että sarjan seuraava osa The Obelisk Gate oli jo ilmestynyt. Tilasin sen saman tien. Näin käy, kun kirja kolahtaa. Jemisinin fantastinen maailma jossain kaukana tulevaisuudessa ei ole pelkästään kiehtova, vaan täysin kaappaava. Hänen luomansa henkilöhahmot ihastuttavat kaikessa inhimillisessä epätäydellisyydessään.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se The Fifth Seasonin lopussa päättyi. Hieman selitellään menneitä, mutta ei onneksi paljoa. Essun, Hoa ja Tonkee on hyväksytty osaksi Castrimaa, yhteisöä, joka asuu maan alla kristalliluolassa. Ihmiset ja orogen-olennot elävät sulassa solussa, tai melkein. Essun on toistaiseksi luopunut tyttärensä Nassunin etsimisestä, sillä tytön jäljet ovat kadonneet. Essun on ehkä väsynyt vaikeisiin oloihin, ikuiseen matkaamiseen ja vaaroihin. Castrimassa hän on ystävineen turvassa edes hetken. Ehkä hänen kostonhimonsa Jijaa kohtaan on myös hivenen laantunut. Sitä hän ei tietenkään myönnä itselleen, mutta Alabasterin jälleennäkeminen saa hänet sopivasti ajattelemaan muuta kuin pienen poikansa raakaa murhaa.

Alkaa sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusiin ystäviin. Castrima on kaikessa outoudessaan upea kohde tarinan jatkolle. The Obelisk Gate on trilogian keskimmäinen osa, mutta mielestäni se ei kärsi keskimmäisen osan perinteisistä ongelmista: viimeisen osan tapahtumien valmistelusta. Luin kirjan kahdessa päivässä, liian nopeasti jopa, koska karsastan upean teoksen vauhdilla ahmimista, mutta tämä on täysin Jemisinin omaa syytä. Mitäs kirjoittaa niin hemmetin hyviä kirjoja.

Maailmanloppu on siirtynyt uuteen vaiheeseen: matka tuhkaan peittyvän maiseman halki on ohi ja Essunin ja hänen ystävien on opittava elämään osana yhteisöä. He eivät enää yksin päätä omista tekemisistään, vaan joutuvat noudattamaan sääntöjä, kuuntelemaan käskyjä ja kantamaan kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Periaatteessa tämä ei tuota ongelmia Essunille, mutta hän säilyttää silti jatkuvan varuillaolon ja yleisen epäluuloisuuden.

Yhteisöelon tuomien uusien haasteiden lisäksi Essunin on aika hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin rakkaalle ystävälleen Alabasterille. He ovat sentään jakaneet paljon Essunin edellisessä elämässä. Se ei ole helppoa. Jemisin kuvaa heidän viha/rakkaus -suhteen koskettavan kauniisti. Alabaster yrittää opettaa Essunille obeliskien käyttöä, mutta hän ei ole muuttunut ja kuvaukset Essunin turhautumisesta mentoriaan kohtaan ovat surkuhupaisia. Heillä ei ole paljoa aikaa sillä Alabaster kärsii tekojensa seurauksista: hän on muuttumassa kiveksi kirjaimellisesti ja se murtaa Essunin oman kivisen sydämen.

Yhteisöelämän ja uusien taitojen (taikojen) opettelun lisäksi saamme tietää lisää kivensyöjä-olennoista. Essunin matkakumppanista Hoa'sta paljastuu jotain mielenkiintoista, jota osasin arvailla jo The Fifth Seasonin aikana. Hoan ja Essunin ystävyydestä kehkeytynee jotain massiivista trilogian päätösosassa. Niin paljon kaikkea kutkuttavaa odotettavaa taas...

Toisaalla myös Nassun, Essunin kadonnut tytär, saapuu isänsä kanssa uuteen yhteisöön, paitsi että siellä heitä odottaa ensimmäisestä osasta lukijalle tuttu Vartija. Mikä ilahduttava yllätys. Schaffa on mielestäni yksi sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja: hän on vaarallinen ja samalla rakastettava, omalla kuollettavalla tavallaan. Tämä tapaaminen muovaa Nassunin tulevaisuutta lähtemättömällä tavalla. Saamme tietää siitä lisää trilogian päätösjaksossa The Stone Sky, jonka on määrä ilmestyä kauppoihin tämän vuoden elokuussa (hipheijaa!).

Ainut motkotuksen aihe liittyy nimiin: Essunin ja Nassunin, äidin ja tyttären nimet ovat mielestäni liian samanlaiset. Hetkittäin sekoitin ne ja saatoin pudota kärryiltä parin rivin ajaksi. Ei kovin kauhistuttavaa, mutta mielestäni hyvä muistutus siitä kuinka henkilöhahmojen nimien pitäisi aina olla riittävän erilaiset (vaikka he ovatkin samaa perhettä), jotta lukija ei sekoita heitä pienessä päässään.

Toki The Obelisk Gate on se vaikea keskikohdan kirja, toki, mutta Jemisin on suoriutunut tehtävästä loistavasti, sillä nautin lukemisesta aivan yhtä lailla ja tiedän etten tule pettymään sarjan päätösjakson kanssa. Se on vain mahdotonta. N. K. Jemisin on tähti Hugo-palkittujen kirjailijoiden taivaalla. Hän on lassonnut oman kuunsa!

Suosittelen The Broken Earth sarjaa kaikille fantasian ystäville!

Arvioni sarjan ensimmäisestä osasta The Fifth Season.