 |
| Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?) |
Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.
Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.
Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.
Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.
Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.
Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.
Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.
Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta.
En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.
Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.
Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.
Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)
- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti