Ihmiset jotka tekevät hulluja asioita



Inspiraatio piileksii näissä maisemista.

Kun kerron jollekulle, että kirjoitan romaania, hän harvemmin yllättyy. Jos hän tuntee minut vuosien takaa, hän tietää että en viihdy tavanomaisuuksissa. Jos olemme vasta tutustuneet, hän ymmärtää, että joskus ihmiset vain tekevät hulluja asioita. Se on inhimillistä.

Mikä tekee romaanin kirjoittamisesta päätöntä, on se että minä en ole kirjailija. Kuka tahansa voi silti kirjoittaa romaanin, periaatteessa. Mutta se on vähän hölmöä, koska kaikki tietävät, että sen julkaiseminen on melkein täysin mahdotonta ellei ole jo kirjailija.

On ihmisiä jotka opettelevat lentämään, vaikka tietävät ettei heillä ole varaa lentokoneeseen. Se ei estä heitä haluamasta. Kun he lentävät ensimmäistä kertaa yksin, he lentävät. He eivät kävele, kellu saatikka kiipeile. Heillä on siivet.

Kaukaisuudessa siintää metsä.

Lentämisellä on hintansa: lupakirja maksaa maltaita.

Olen viettänyt niin paljon aikaa käsikirjoitustani suunnitellen, etten muista mistä kaikki alkoi. Enkä tiedä saanko sen koskaan kirjoitettua. Eikä minulla ei ole takeen taetta kustannussopimuksesta. Miksi siis kaikki vaiva? Voisin viettää aikani puutarhaa kastellen tai kuntoa kohottaen. Määränpää olisi saavutettavissa ja tuloksiakin odotettavissa.

Valitettavasti kuulun niihin kädellisiin, joille ei riitä puutarhan kaikkien kukkien loisto eikä piukka takamus. Siksi kirjoitan. Ne jotka ovat joskus lentäneet omilla siivillään ymmärtänevät.

Ei varaa virheeseen

Tilasin kolme (3) trois jauhelihapihviä. Nuori lihamestari ryhtyi pusertamaan lihaa myllystä läpi ja latoi valkoiselle vahapaperille neljä (4) quatre pihviä. Kiekaisin lihatiskin yli non non non KOLME! Valkoiseen paperilakkiin ja vähemmän valkoiseen essuun sonnustautunut nuori mies kääntyi ja katsoi minua vakavasti. Hänen silmänalustansa olivat tummat, niin myös hänen silmiensä huolestuttava palo. "Vous m'avez dit QUATRE."
Ei ei, korjasin häntä kertomalla olevamme vain kolme kotona, ja että olin pyytänyt varmasti vain kolme jauhelihapihviä.
Lihamestari pysyi paikoillaan, mutta sekunnin murto-osan ajan olin varma, että hän tarttuu puolen metrin pituiseen puukkoonsa ja iskee sen leikkuulautaan kuin ehta häjy. Sen sijaan hän iski neljännen ja ylimääräisen pihvin sivuun ja tokaisi: "Minä en tiedä miksi te sanoitte neljä, mutta te sanoitte n e l j ä."

Olin väsynyt ja nuori lihamestari myös. Se siitä. No big dil. Joistain asioista on vain joskus turha kinastella. Ehkä kumpikin oli omalla tavallaan oikeassa. Ja Ranskassa on turha odottaa asiakas on aina oikeassa -asennetta. Jos asiakas on väärässä, on hän väärässä, mutta ranskalainen on aina oikeassa, koska hänellä ei ole varaa olla väärässä.

Tähän asenteeseen pohjautuu paljon. Ja jos tekee virheen, niin siitä ei pidä jäädä kiinni, ja jos jää niin sitä ei pidä myöntää. Osasyy tähän mentaliteettiin selvisi minulle iltauutisista. Syypää on koulu!

Ranskalaisella koululaisella on hirmuiset suorituspaineet. Oppilaat laitetaan arvojärjestykseen sen mukaan kuinka nopeasti he assimiloivat opetuksen ja antavat virheettömiä vastauksia. Jos vastaat väärin, olet huono. Huono oppimaan, huono oppilas, huono ranskalainen.

Uutisessa näytettiin ala-aste ikäisiä tenavia pulpeteissaan ja kädet ojossa valmiina vastaamaan opettajan kysymykseen. Opettaja valitsi oppilaan, jonka käsi oli epävarmassa puoliojossa ja poika yritti muodostaa vastausta äänihuulillaan, mutta oli selvää, että vastaus viipyisi vielä hetken pojan synapseissa. Vieressä istuvan tytön käsi heilui ilmassa kuin villiintynyt tuulimylly ja kaikille oli selvää (myös poikaparalle) että tyttö tiesi oikean vastauksen. Voi sitä stressin määrää pienen lapsen elämässä.

Ranskalaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lapsi opi sen paremmin, vaikka hänet laitettaisiin kuinka tiukkaan puristukseen pulpetissaan. Päinvastoin tutkimus näyttäisi antavan meriittiä pedagogiselle opetukselle, jossa väärää vastausta ei rangaista vaan keskitytään opettamaan lapsille niitä oikeita vastauksia stressaamisen sijaan. Minä en tiedä miksi, mutta näin äkkisiltään tämä tutkimus tuntuu minusta aika turhalta, asiahan on itsestään selvä.

Mutta ranskalaiselle virhe on virhe. Vain huonot tekevät niitä ja siksi heidän on hävettävä. Vaihto-oppilaana taisin olla (tai se on melko varmaa että olin) ranskankielen kurssini huonoin oppilas. Herttainen opettajamme puhui aivan liian nopeasti. En ymmärtänyt puoliakaan. Vastasin yleensä väärin tai väärään kysymykseen tai olin väärässä luokkahuoneessa. Nopeasti opettaja oppi vääntämään otsalleen turhautuneen ryppymeren kun oli vuoroni vastata. Hän ei vihannut minua, mutta sitä että olin melkein aina väärässä.

On lapseni vuoro kuluttaa pöksyjään koulun penkillä. Hän on 9 vee ja hän painii niin monimutkaisten laskutoimitusten kanssa, että minä joudun tarkistamaan hänen läksynsä laskukoneella. Meiltä menee joka ilta puolesta tunnista tuntiin läksyjen kanssa. Niitä on paljon ja ne ovat vaikeita, mutta lasta on autettava. Muuten hän voi joutua puristuksiin ranskalaisen yhteiskunnan odotusten ja omien tietojensa väliin. Tälle ilmiölle on hirviömäinen nimi: l'échec scolaire. Ja ranskalaisissa lapsiperheissä sitä pelätään kuin maailmanloppua.

Arvosanat riivaavat myös lukiolaisia. He valmistautuvat tällä hetkellä kirjoituksiin, he yrittävät passer le bac ja osa tulevista ylioppilaista käy lääkärin kautta hakemassa rauhoittavan lääkityksen koitoksen ajaksi. Usein myös maman ja papan saavat pillerinsä. Kirjoituksista riippuu koko lapsen tulevaisuus. Reputtaneet joko uusivat lukion viimeisen vuoden (sitä pitää anoa) tai he hakeutuvat toisiin opinahjoihin tai ilmoittautuvat työttömyyskassaan. Ei puhettakaan kirjoitusten tai niiden osan uusimisesta tai suorittamisesta osissa. Mikähän maksaa yhteiskunnalle enemmän?

Mutta toivoa on: tutkijat jatkavat hutkimistaan ja ehkä yhteiskunta oppii jotain virheistään.

Se suuri suomalainen romaani

Penskana luin suvun kirjahyllyistä kaikki suomalaisen kirjallisuuden klassikot. Sitten opin lukemaan englanniksi ja pengoin hyllyt uudestaan läpi. Ja englanniksi luin vuosia, jotain välillä ranskaksikin, mutta en mitään suomeksi. Miksi?

Kun aloin kirjoittamaan itse, havahduin huonoon äidinkieleeni. Kirjoitan suomeksi, koska englannin ja ranskan taitoni ovat fiktioon turhan ohuet, mutta tajusin nopeasti suomenkin olevan hakuteillä. Tai ehkei se koskaan ole ollut terässä.

Ryhdyin lukemaan suomeksi. Vältän suomennoksia,  koska niissä on jotain josta en vain pidä, yleensä. Suomentajan pitäisi itse olla lahjakas kirjoittaja, jotta hänen suomennoksensa olisi lukemisen arvoinen. Haluan ylläpitää ja oppia hyvää suomea. Sitä ilman ei minun kirjallisista projekteistani tule koskaan mitään.

Mutta mistä löytää hyvää luettavaa? Luen etupäässä viihdekirjallisuutta ja valitettavasti minun on vaikeaa löytää sellaista suomalaisen suomeksi kirjoittamaa teosta, jonka lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Luin viime vuonna Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan, johon ihastuin ja jolle odotan jatkoa. Kyseessä on englanniksi kirjoitettu tieteisseikkailu. Mahtaako suuri (suomalainen) yleisö edes tuntea tätä suurta suomalaista kirjailijaa, joka nyt vain sattuu elämään, asumaan ja työskentelemään Skotlannissa? Vaikka pidin Kvanttivarkaasta ja odotan sen jatko-osia, niin en silti pidä kirjaa sinä suurena suomalaisena nyky-romaanina, jota metsästän. Sen pitää olla kirjoitettu suomeksi, alusta alkaen. Mutta missä se on, onko sitä? Mitään mieltä räjäyttävää en ole vielä saanut käsiini.

Olen etsinyt luettavaa niin lukupiirin kuin kirjallisuusblogienkin kautta, mutta toistaiseksi lukemani suomalaiset nyky-romaanit ovat suurimmaksi osaksi jättäneet minut kylmäksi tai sitten kirja on ollut mukavaa luettavaa, mutta ei sen enempää. En aio niitä tässä luetella, koska tarkoitukseni ei ole pitää lokia kirjoista, joita en suosittele kenellekään. Toisaalta sellainen saattaisi olla käytännöllinen. Sieltä löytyisi ainakin yksi Finlandia-palkittu teos, josta poikani taitteli kirjasiilen. Se on huonon kirjallisuuden uusiokäyttöä.

Kirjasiilessä säilyvät muistilaput ja kirjeet.

Siilin taittelee nopeasti.

Siili on palannut luontoon.

Jatkan kirjoittamista ja sen metsästystä.

Vaalipäivän jälkeinen hiustenkipu

Eilinen oli niin täynnä politiikkaa, että päähän sattuu. Sitä tuli ahmittua pöhnään asti. Ja tuloksena on minusta yksi hyvä ja huono uutinen:

Se hyvä ensin: ranskalaiset ovat taas kiinnostuneet politiikasta, demokratiasta ja äänestämisestä. He uskovat, että äänestämällä voi muuttaa asioita ja muutosta he haluavat.

Sitten se huono: Front Nationalin saama kannatus...

Mistä on tehty huominen, muuttuvatko asiat ja mihin suuntaan, eikö Joulupukkia olekaan ja kuka pelastaa maailman? Eihän näihin kukaan osaa vastata, mutta minua raivostutti se, ettei eilisillan vaalipaneelissa kukaan edes yrittänyt vastata kansalaisten kysymyksiin, joita heille esitettiin suorassa lähetyksessä. Tärkeämpää oli puhua vastapuolen edustajien päälle, niin ettei studion kakofoniasta saanut mitään selvää.

Tuloksena mediakrapula, röyh.



Kotikylää

Mies kävi suorittamassa kansalaisvelvollisuuden ja minä toimin vaalitarkkailijana. Sali oli täynnä toinen toistaan vakavailmeisempiä rouvia ja herroja. Itse Monsieur Le Maire vahti ääniuurnaa. Avustajia oli paikalla ainakin 6. Järjestelyt vaikuttivat minusta ihan moitteettomilta.

Asumme maalla. Täällä jylläävät France Profonden aatteet, isänmaa ja sen entinen loisto. Odotan, että saan lehdestä lukea oman kylän äänestysprosentit. Tiedän jo ennestään, että kylässämme ollaan enemmän oikealla kuin vasemmalla, mutta tällä kertaa haluan tietää kuinka moni äänesti äärioikestoa, pelkään että moni.

Ohessa pari kuvaa muuten kauniista kotikylästäni.

1800-luvulta



Kirkko ja 1. maailmansodan muistomerkki,
 johon on kaiverrettu oman kylän kaatuneiden nimet.

Kylän linna

Universumin kaikki lehmät

Sataa. Ruoho kasvaa. Se tuuhenee ja sen vihreys syvenee. Silminnähden.

Olen varma, että tuolla jossain on planeetta, jolla myös kasvaa ruohoa. Mutta onkohan se vihreää. Mitä jos se on punaista. Ja sen punaruohoisen planeetan asukas miettii ovatko muiden kaukaisten maailmojen asukkaat vihreitä.

Tieteistarinaa kirjoittava miettii näitä suuria kysymyksiä. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Jos tuolla jossain avaruudessa märehtii lehmä, on se yhtä mustavalkoinen kuin Monsieur P:een lehmät. Ne samat, jotka miinoittivat kotikatumme. Ne samat, joiden perässä juoksin pellolla. Pelkäsin, että ne karkaavat paksumman ruohon perässä aina vilkasliikenteiselle tielle. Ja catastrophe. Onneksi meitä oli  monta juoksemassa pellolla, meitä kaupunkilaisjuntteja, jotka emme osaa puhua lehmille. Riittää kun kauniisti pyytää.

Mutta älkää yrittäkö puhua järkeä nuorelle "toro":lle. Koin eräs päivä töissä kolmanne asteen yhteys- tyylisen metafyysisen bizarre hetken. Vastaanotosta juuri poistunut asiakas palasi takaisin sisälle ja ilmoitti, että parkkipaikalla on lehmä. Mietin hetken. Oliko hän juonut paljon Calvadosta vai oliko tämä jokin ranskalainen vitsi, jota en ymmärtänyt (mikä on todennäköisempää kuin se, että parkkipaikalla tosiaan jököttäisi lehmä). Mutta mies oli tosissaan. Astelin ulos hänen perässään ja hetkeä myöhemmin katselin mustavalkoista nuorta normandialaista toroa, tai toro katseli minua, suurilla silmillään. Paikalle ilmeistyi samalla hetkellä mies, joka näytti juuri siltä kuin lehmänsä kadottaneen miehen tulee näyttää. Baskeri tiukasti korvilla, lehmäkeppi kättä pidempänä valmiina ojossa ja suu täynnä sanoja, joita en ymmärtänyt. Hän puhui lehmää, mutta toro ei kuunnellut vaan hölkkäsi parkkipaikalta puistoon ja piiloutui puskan taakse.

Minulle kerrottiin vasta myöhemmin, että lehmä voi olla hyvin vaarallinen eläin villiintyessään. Olisinpa tiennyt sen silloin, kun juoksin pellolla päästelleen "shuu shuu" ääniä.