Tauon paikka

Ulkoa kumajaa lähestyvän ukkosen murina. Kohta sade rapsuttaa ikkunaa. Kahden päivän kuumeisen sään päälle räjähtää, paukahtaa ja poksahtaa ja sitten viilenee. Ja alkaa kesäloma.
Tämä loki jää myös uinailemaan yöttömän ja maattoman blogistanian tuiskeesta.
Toivottavasti teilläkin on kesässä tiedossa lepoa ja leppoisuutta.

(Aaah eka välähdys keltamustassa pilvimassassa...)

Huomaan tarvitsevani: unta (rajaton liittymä), maiseman vaihdosta (ei näissä Normandian vehmaissa niityissä mitään vikaa ole, mutta ei niitäkään koko vuotta jaksa katsella) ja rauhaa. Rauha on jotain sellaista, mitä arvostan aina vain enemmän.

Lomalla aion:

1. N U K K U A!

2. Olla kiireetön eli nousta vähän ennen kl. 11 ja nauttia aamiaisesta terassilla (parasta olla satamatta) vähän päälle puoleen päivään asti.

3. Käydä uimassa tai polkemassa tai muuten vain haistelemassa merta.

4. Olla laittamatta ruokaa koko ajan.

5. Käydä inspiroitumassa, jos siihen tarvetta, tai sitten en.

6. Lukea kirjaa koko ajan (paitsi kun kirjoitan).

7. Ja kirjoittaa.

Lomassani minua stressaa hivenen tuo viimeinen kohta. Mitä jos en saa mitään kirjoitettua. Viime kesänä en saanut. Toissa kesänä taas kirjoitin puoli romaania. Jännitys kasvaa vatsan seutuvilla lähtöä odotellessa sellaiseksi, että melkein tekisi mieli peruuttaa koko hölmö tarina.

(Toinen salama ja kahdeksan sekunnin viiveellä vaivaista jyrähtelyä. Pihalla on ihan pimeää.)

Vai olenko vain toivottoman väsynyt. Koitan uskoa niin, sillä olen riippuvainen kirjoittamisesta ja en usko, että sitä lopettaisin, vaikka mitä tapahtuisi. Se olisi vähän sama kuin janottamaan jäänyt vanha suola.

(Raekuuro! Toivon, ettei tule lumipallon kokoisia kuten pari vuotta sitten.)

Niin niinpä niin, jos sitä vain voisi haikailla öljyvärimaalaamisesta tai vuoristokiipeilystä. Kumpikin vaikeita, mutta varmasti helpompia toteuttaa kuin kirjoittaminen. Se vaatii tekijältään muutakin kuin voimakkaita käsivarsia ja värisilmää.

(Voi ei nyt tulee golfpalloja! Olisi pitänyt ajaa auto talliin. Hemmetti, jos meni pellit uusiksi.)

Enivei, hyvää lomaa tai työn iloa itse kullekin!

Kuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin olemalla kesäisiä.
Alimmassa poseeraa parin viikon ikäinen Chocapic.

Ruokaa ja juomaa s'il vous please!

Maailmanpainoa keventääkseni pohdinkin tänään omaa kepeyttäni. Se heiluu siinä 60 kg:n tienoilla (kuussa olisin ihan keijukainen). Voisin tietenkin olla paksumpikin, mutta meillä on töissä politiikka, joka estää työntekijöitä lihoamasta. Tarjoamme petollista ruokaa ja juomaa vain asiakkaille. Itse olemme jatkuvalla kuurilla. Kokkimme keittää meille terveysruokaa: enimmäkseen lihaa soossissa ja useammin vihreillä vihanneksilla kuin ranskanperunoilla höystettynä. Ruokajuomana pelkkä silkka vesi ja jälkiruokana maustamaton jugurtti. Jos totta puhutaan, en tiedä onko taustalla terveytemme vai yksinkertaisesti säästötoimenpide.

Suhtautumiseni ranskalaiseen ruokaan tunnetaan seudulla. Se ei jätä ketään kylmäksi. "Katso! Tuolla kävelee se nainen, joka laittaa ketsuppia papupataan*." En osaa ottaa ruokaa ja syömistä vakavissani ja se on ilmeisesti ongelma. Pelkään, että se voi vaikeuttaa maan kansalaisuuden saamista, jos sitä joskus viitsin hakea.

Huolettomasta suhtautumisestani huolimatta minulla on ranskalainen lempiruokani. Se on valmistettu perunoista, läskistä, sipuleista, Reblochon-juustosta ja valkoviinistä. Sitä kutsutaan Tartifletteksi**. Se on talviruokaa, koska noh se on aika paksuntavaa ja sulatteluun on parasta varata noin tunti takkatulen ääressä. Tartiflette tulee samoilta seuduilta kuin Le gratin Dauphinois, Alpeilta. Normandialaisista ruoista saa myös ähkyn. Ne on paistettu voissa, haudutettu kermassa ja maustettu Pommeau-liköörillä. Jälkiruoista annakin parhaat pisteet omenapiirakalle (ihan sama onko se tavallinen vai Tatin-kiepsautettu), joka on valeltu Calvadoksella ja joka tarjoillaan vaniljajäätelön kanssa.

Lempijuomani ei ole oikea viini. Viiniähän kasvaa vain joko punaista tai valkoista rypälettä. Rakastavainen suhteeni Cabernet d'Anjou rosé viiniin on tuore. Se alkoi siitä, kun huomasin juovani liikaa sherryä. Huom! Alkoholin väärinkäyttö*** on terveydelle vaarallista. Laitoin usein (melkein aina tai aina) illallista lasi sherryä seuranani. Ei siinä sinällään mitään ihmeellistä ole. Kuka aikuinen ja täysijärkinen nyt ei osaisi yhdistää niinkin mukavaa hetkeä kuin perheen ruokkiminen alkoholiin. Sherryn lopettaminen ei vaikuttanut mitenkään kokkauksiini. Niistä puuttuu yhä maku. Vaihdoin rosé-viiniin, koska sen hedelmäinen maku muistuttaa enemmän mehua ja varsinkin näin kesäkuumina sopii se valoisten iltojen iloksi.

Mitkä ovat omat lempparisi?

* papupata eli ylhäinen Le Cassoulet
** La Tartiflette
*** määritelköön kukin itse mitä väärinkäyttö tässä tarkoittaa
****lempinimi lääkeaineelle

Kirjoja ja ihmisiä

Luen lehden . En niinkään uutisten vuoksi vaan ajan hermolla pysyäkseni. Uutiset ovat aina ne samat, uuvuttavan huonot, ikuisesti masentavat, ehdottoman järkyttävät. Kuka vielä uskoo ihmiskuntaan, parempaan huomiseen ja maapallon tulevaisuuteen, kysynpä vain.

Ellei meteoriitti täräytä jääräpäisesti itseään tuhoavaa ihmiskuntaa ajasta ikuisuuteen, ei muuten taida tulla loppua tälle järjettömyydelle. Vai onko kohtuullista tuntea olonsa toiveikkaaksi? Ehkä asiat vielä hoituvat jotenkin.

Olen pahoillani, mutta en voi millään tunkea päätäni kuopan pimentoon ja olla niinkuin kaikki olisi hyvin, olisi aina ollut hyvin ja tulisi aina olemaan hyvin. Onhan asiat meillä länsimaihin syntyneillä jotenkin hyvin. Keneltä nyt meni työ tai kuka nyt jonottaa uutta elintä, mutta ei heitä lasketa, koska eivät he siihen kuole. Ei meidän tarvitse kerjätä kadulla ja myydä sitä ainoaa omistamaamme siinä ohessa.

Tiedän. Olen pahoillani. Maailma on herkälle raskas paikka. Pessimistiksi vähemmästäkin kasvaa.

Onhan maailmassa paljon hyvääkin: kuten......kuten.........................kuten Aung San Suu Kyi. Häntä nyt riepotellaan ympäri Eurooppaa valtiopäämiehiä kättelemässä ja mitaleja vastaanottamassa. Mutta olisiko tuo pieni nainen kyennyt taistelemaan pasifistina sotilasjunttaa vastaan yli kymmenen vuotta, jos hän ei olisi uskonut parempaan tulevaisuuteen? Ja vielä kotiarestista käsin? Katsellessani Aung San Suu Kyin pidättyväistä taistelua kyyneliä vastaan vuoden 1991 Nobelin rauhanpalkinto käsissään, en voinut kuin pitää itseäni ja kaikkia maailman pessimistejä suurina mäntteinä.

LähdeWikipedia

Harvinaisia ovat hänen kaltaisensa, mutta ainakin tiedämme, että heitä on. Ja kun maailmankauheudet ylittävät tavallisen raatajan sietokyvyn, on myös kirjallisuus. Joskus oikeista sankareista kertovaa tai heidän inspiroimaansa. Tai täysin keksittyä, mutta johonkin hyvään pohjimmiltaan uskovaa. Ja eikö kirjallisuus myös kasvata parempia ihmisiä? Aung San Suu Kyi luki Oxfordissa yhteiskunta- ja taloustieteiden lisäksi filosofiaa. Jos pääsisin häntä haastattelemaan, kysyisin mitä kirjoja hän luki nuorena.

Ajatuksiani tukee myös tämän päivän Hesarin uutinen brasilialaisvangeista, jotka saavat lyhentää tuomiotaan lukemalla kirjoja. Näin heistä toivotaan tulevan parempia ihmisiä.

En tiedä onko maailma pelastettavissa, mutta olen varma että ihmisten tulisi lukea paljon enemmän kirjoja.

Lomavalmista

En oikein saa otetta asioihin. Ne heiluvat ilmassa ympärillä, aina nurkan takana. Ei niitä jaksa nyt heti tehdä. Huomenna. Puuhaan jotain kivaa ja uneksin enimmäkseen.

Uusi käsikirjoitus ei ole vielä ottanut tuulta purjeisiinsa. Se on, vaikkei ole vielä. Sekin heiluu. Ei siitä mitään tule, ajattelen. Sitten keksin ratkaisun hyvin oleelliseen ongelmaan, joka oli kaataa kaiken. Ja suunnittelu edistyy omalla herneen kokoisella lyijypainollaan.

Mutta saamattomuus. Se on päivän sana ja sen kunniaksi on perustettu ihan oma kerho. Siihen liittyminen on ilmeisesti ilmaista ja vielä täysin vapaaehtoista. Liityn. Se kuulostaa ihan minulta. Ja vielä, kun ei tarvitse mihinkään toimikuntiin ottaa osaa. Saamattomuuden huippu.

Kuva: Lukuhoukka

Enkä minä osaa edes tekstinkäsittelyä. Helposti hermostuvana immeisenä olen ikuisesti kiitollinen, että näitä ohjelmia on kehitetty meille hölmöille, jotka kirjoittamisesta haaveilemme, mutta sitten niitä pitäisi vielä jaksaa oppia käyttämään. Stazzy listasi oman työkalupakkinsa sisällön ja sai minut epäilysten valtaan. Saisinpa joskus asennettua jotain yhtä tulevaisuudelta kuulostavaa kuin Scrivener koneelleni. Miksi puhelimellani ei voi tehdä muuta kuin soittaa (on siinä herätyskello!)?  Mitä vikaa USB-avaimissa on? Vastahan sen hankin. Mikä muistitikku? Kyllä omaan sähköpostiin lähetetty varmuuskopiokin pelastaa pahassa paikassa. Jokin Dropbox kuulostaa taas juuri niin aikaa ja ajatusta vaativalta, että mieluummin nikkaroin muiden Homo Anticusten kanssa kivisiä pilvilinnoja.

En voi kuin ihailla niitä, joilla hermo kestää ja pinni riittää ajan hermolla elämiseen.

Minulla ei juuri nyt ole aikaa sellaiseen. Ajattelin lukea taustamateriaaleja, jos jaksan.

No mitä kuvittelit?

Alussa oli idea.

Ideasta syntyi ajatuksia.

Ja ajatuksista tarina.

Entä mielikuvitus. Mistä se tulee?

Olemme kaikki joskus aistineet jotain täysin mielikuvituksetonta. Ruoasta puuttui maku. Maalauksesta väri. Musiikista kitarasoolo. Tai kirjasta juoni.

Onko olemassa olentoa, jolla ei ole kykyä kuvitella asiaa, jota ei vielä ole olemassa? Vai onko kyse luomisesta? Ja mitä eroa näilläkin on? Voihan kuka tahansa luoda muiden mielestä mielikuvituksettomia asioita. Vai onko kyse siitä, että on olemassa hyvää ja huonoa kuvittelua? Ei pidä unohtaa, että maku- ja hajuaistein tulkittavista nyansseista kiistely on turhaa.

Ja viisas nainen sanoi: ei ne vastaukset, vaan ne kysymykset.

Sen enempää aivokirurgiaan ja pyskologiaan perehtymättä, voisin arvata, että kaikki alkaa jossain päin pääkoppaa. Sanoihan itse Descartes, että siellä on sielun istuin. Mielikuvitus tulee syvältä. Ja kuten kaikki syvältä tulevat asiat, kehittyy myös mielikuvitus (tai sitten ei kehity) joissain kohtaa varhaislapsuutta. Jos lapsena leikki hurjia leikkejä, on varmaan aikuisena paremmat valmiudet kertoa hurjia tarinoita. Huom! Tämä ei ole tieteellinen vaan pohdinnallinen teksti.

Voiko mielellä kuvittelua harjoitella ja näin ollen sitä parantaa? Kaipa sekin on yksilökohtaista ja harjoitus tekee mestarin, muttei pidä unohtaa että aina joku tekee sen paremmin kuin sinä, tai nopeammin tai ripauttaa sitruunapippuria paistin päälle. Mutta ei sillä ole väliä, koska jonain päivänä joku juoksee Usain Boltiakin nopeammin.

Aivoilla on rajaton kapasiteetti huvittaa omaa itseään ja ilman loppukropan minkäänlaista asiaan puuttumista. (Suolistolla toki on jotain sanottavaa mielenliikkeisiin tai toisin päin, mutta lopputulos on aina takuuvarmasti sitä itseään. Siksi aivot sijaitsevatkin siellä missä sijaitsevat, mahdollisimman kaukana peestä.) Kukapa ei olisi toimeettomina hetkinä tullut ajatelleeksi edellisen illan kivaa elokuvaa. Miettineeksi mitä henkilöhahmoille tapahtui sen jälkeen, kun käsikirjoitus loppui. Kuka tahansa voi kirjoittaa fanifiktiota omassa päässään. Kun on aikansa kehitellyt jatko-osia Ramboon tai Salattuihin Elämiin, saattaa aivoissa pimahtaa välähtää ja ilmestyä kuva jostain uudesta ja ennalta ajattelemattomasta, josta kirjoittamispakkosyndroomasta kärsivä potilas tekaisee monisatasivuisen romaanikäsikirjoituksen.

Kun nyt oikein annan mielikuvitukseni lentää ja runosuolen s....

...eivätkö kuvani muuten olekin vallan ihastuttavia? Asiasta 0,4:een, miten välttää turhaa disclamerointia ja yhdyssanallisuutta blogi-kirjoituksissaan? Sanasepponen veti tietenkin em. sanat hanuristaan sielunsa tuolista.

Mielikuvituksen päänmäärätön ja asiaton käyttö voi olla mielenterveydelle vaarallista. Hyvä kuvittelu vaatii keskittymistä. Sulje silmät, hengitä syvään, sulje kaikki muu (varsinkin lapset) ulos ja anna mielesi hoitaa loput. Ja huom: nukkuminen ei ole sama asia. Ja huom: jos huomaat leijuvasi ilmassa lootusasennossa, soita Yodalle.

Soundin juhlaa

Voisiko olla ranskalaisista ihanampaa juhlaa kuin musiikin juhla (syömisen juhla on joka päivä). La Fête de la musique on maanlaajuinen*  tapahtuma, jota on vietetty jo 30 vuotta aina 21. kesäkuuta eli kesäpäivänseisauksen aikoihin. Illan ollessa valoisimmillaan kaupunkien ja kylien torit ja isommat kadut täyttyvät ilmaiskonserteista ja katumuusikoista. Kahviloissa jammaillaan ja kirkoissa kuorolauletaan. Musiikkia juhlitaan kokonaisvaltaisesti. Yksikään muusikko ei ole liian pieni tai tuntematon voidakseen esiintyä, vaikka omalla parvekkeellaan. Tänään naapurisopu ei räjähdä käsiin, lauloit sitten nuotin ohi tai ali.

Ja ranskalainen rakastaa musiikkia. Paikallislehti kirjoitti, että "cela nous permet de célébrer notre passion". Ranskassa juhlitaan kaikkea** , mutta musiikin juhla on koko kansan juhla. Ensinnäkin se on ilmainen. Ja vaikka sataisi, televisiosta tulee Pariisissa järjestettävä koko illan suurkonsertti suorana lähetyksenä. Tänään myös moni autotalli-bändi soittaa ensimmäistä kertaa kadulla oikealle yleisölle.

Lisätietoa konserteista saa täältä.


* Wikipedian mukaan maailmanlaajuinen
** hevosista viineihin

Mon cher damoiseau

Vietin sunnuntain terassilla kirjan ja nenäliinan kanssa. Kirja kertoi 1700-luvun Ranskasta ja ranskalaisista. Nenäliina oli nuhaista klyyvariani varten. Viime viikkojen jäinen tihku sai minusta viimein otteen ja kehitin kevätflunssan. Kaikkea sitä pitää vielä kestää ennen kesää ja lomaa. Loma tulee, mutta kesästä en sitten niin tiedä.

Joka tapauksessa eilen oli melkein liian kirkasta olla ulkona. Olin jo niin tottunut hämärään, että puskasta ilmestynyt valo ja säteily oli häätää minut takaisin sisälle, viileään, pimeään kryptaani.

Mies ajoi minut pihalle. Istuin siinä sitten kirjan ja nenäliinan kanssa paahteessa kuin tropiikkiin eksynyt jääkarhu, vähän äreänä siitä ettei edes juhannusviikolla saa rauhassa istua sisällä, sateen ja hyttysten riehuessa ulkona.

Luin kirjani kannesta kanteen. Se ei ollut hirveän pitkä eikä aivan tylsäkään. Se käsitteli ihmisiä ja asioita ajalta, josta olen juuri nyt kiinnostunut. Ei niin, etteikö 1700-luku tapahtumineen olisi mielenkiintoinen ajanjakso. Mutta ei, en olisi ostanut pinoa historiankirjoja ja muita selvityksiä ellei minun pitäisi kyetä luomaan joukko tuolta ajalta tulevia henkilöhahmoja. Voisinhan tietenkin vetää ne hihasta, keksiä ja kirjoittaa mitä mieleni tekevi. Mutta non non non.

Tiesitkö, että 1700-luvun Ranskassa miehet avioituivat usein vasta noin 30 vuotiaina, ja että vain 5 % aikuisista oli naimattomia. Tai että 80 % ranskalaisista asui maalla ja harjoitti elinkeinonaan maanviljelyä. Ja että kaikkea mahdollista kehdosta hautaan valvoi Katolinen kirkko, tai vähintään koko muu kyläyhteisö.

Se oli maailma, joka oli jo nähnyt Keski Ajan, suuret löytöretket ja tieteiden ja taiteiden loiston. Sen ajan taviksen elämä tosin ei ollut sen ihmeempää kuin muutama sata vuotta aiemmin. Sotia tosin harrastettiin vähemmän. Riitti kun pysyi hengissä muuten. Huono satovuosi saattoi lakaista pois kaikki heikot ja köyhät. Siitä huolimatta Ranskan väkiluku kasvoi tasaiseen tahtiin koko vuosisadan ajan yltäen 20-21 miljoonaan ennen 1700-luvun loppua (nykyisen Ranskan rajojen sisällä).

Vanhoja asiakirjoja, oppisopimuksia, pöytä- ja päiväkirjoja lukemalla hassujen vanhojen sanojen* lisäksi mieltäni virkisti se, että ihmiset olivat ihan samanlaisia kuin ovat nykyäänkin: vallanahneita, kateellisia, juonittelevia, huolissaan ja joskus myös romanttisia.

Jossain mieleni avarilla bulevardeille (kuulostaa niin paljon paremmalta kuin hämärissä sopukoissa) kasvaa joukko henkilöitä, joista osalla on jo nimi, osalla vasta ammatti, mutta jokaisella on repussaan enenevissä määrin materiaalia, josta voin rakentaa todentuntuisen hahmon tarinaani.

Tänään taas sataa. Se on Normandiaa. Iltapuhteena odottaa "1700-luvun metsästys ja riistanhoito". Mitäs muuta.



* check this out: lundy, mardy, aujourd'huy, estre (être), mondamoiseau** (mademoisellen vastakohta!)

** tulipahan mieleen, että miksi tästä on luovuttu ja mademoiselle taas pultattu titaaniruuvein kieleen ja käytäntöön

Paranormaaleja hetkiä Toc Toc Toc -maassa 1

"Hulluja nuo roomalaiset!" sanoi Obelix Idefixille ja kopautti etusormellaan pientä kypäräänsä kolmesti.

Olemme erilaisia. Näemme asiat eri lailla ja teemme ne eri tavoin. Siksi alienit kokevat WTF-hetkiä tilastollisesti useammin kuin jos olisivat pysyneet siellä mistä tulivat. Tärkeintä alienille on oppia hyväksymään se, että kaikki eivät ole samanlaisia.

Se ei estä kuitenkaan sitä, etteikö mehevällä toc toc toc -kokemuksella voi herkutella sivistyneesti.

Tässä yksi:

Minulta pyydettiin harjoitteluraportti. Firma oli suuren suomalaisen paperijätin ranskalainen tytäryhtiö ja tein raporttini niin tunnollisesti ja rehellisesti kuin suomalainen vain osaa. Ehdotin vähän monimutkaisempia työtehtäviä tuleville harjoittelijoille ja mainitsin myös harjoittelupaikan huonoista kulkuyhteyksistä. Annoin suitsutusta kaikesta muusta.
Mutta:
Sain tulta ja tappuraa niskaani pääkonttorista. Firman harjoitteluvastaava (ranskalainen Madame) oli repinyt pelihousunsa ja kirjoitti vastaukseensa jotenkin näin: "Koskaan ennen ei kukaan ole uskaltanut....jne".
Muistan käsieni vapisseen lukiessani Madamen kirjettä, koska en ymmärtänyt mitä pahaa olin tehnyt. Minuahan oli varta vasten pyydetty kirjoittamaan "kaikki mahdolliset ruusut ja risut, jotta harjoittelu-ohjelmaa voitaisiin parantaa".

Nyt vähän enemmän maailmaa nähneenä ymmärrän toki, että vähäpätöisen harjoittelijan on parasta pitää matalaa profiilia, puhua vain jos jotain kysytään ja silloinkin vastata mielistelevästi.

Itse asiassa olin saanut saman opetuksen jo vuosia aiemmin Italian laivaston lippualuksella. Olin vaihdossa, sielläkin, mutta en opintojen vaan harrastuksen takia. Ja sama juttu: minulta pyydettiin purjehduksen lopuksi pientä listaa asioista, joita voisi parantaa tai joista olin pitänyt. Olin rehellistäkin rehellisempi. Kaikki oli mennyt suurimmaksi osaksi hyvin muutamaa pientä sivuseikkaa lukuun ottamatta.
Ja:
Yhdysupseeri tuli juttelemaan kanssani naama vakavana. Il Comandante ei ollut pitänyt paperistani ja se oli aika scandalo. Onneksi olin hyvää pataa itse Ammiraglion kanssa, jonka tytär oli ollut edellisenä kesänä Suomessa purjehtimassa...ja maamme välttyivät diplomaattiselta selkkaukselta. Sain kuitenkin osakseni kylmiä katseita upseerien messissä ja kylmän kädenpuristuksen Il Comandantelta. Onnekseni Italian laivasto ei ole koskaan ollut suuri uhka kenellekään.

Olen hidas oppimaan, mutta jos minulta tänä päivänä pyydetään raporttia jostakin...

Tutti va bene. Tout va bien.

Bobo

Suhtauduin pitkään varauksella täkäläiseen terveydenhuoltoon. Se johtuu ehkä siitä, että ensimmäinen tapaamani ranskalainen lääkäri oli nimeltään Dr. PILLU. Eeh, hän oli yleislääkäri ja minua vaivasi poskiontelontulehdus. Tohtorin nimen lisäksi kiinnitin huomiota lääkereseptiin, joka oli piiiiiiiitkä. Suomessa vielä asuessani olin käynyt lääkärissä harvoin ja saanut reseptilääkkeitä vielä harvemmin.

Ensimmäistä kertaa apteekissa Ranskassa: Aah ei odotusnumeroa. Pieni jono ja hups minulla oli näppärässä pienessä vihreässä muovipussissa lääkkeet koko legioonalle, vuodeksi. Antibioottien lisäksi sain yskänlääkkeen, nenäsuihkeen, jotain ihmeen kurkkutabletteja, kipulääkkeitä ja tulehduslääkkeen.

Paranin.

Sen jälkeen olen tutustunut ranskalaisiin sairaaloihin, klinikkoihin, erilaisiin cabinetteihin, laboratorioihin, röntgenkuvauksiin ja muihin kuvauksiin, erikoislääkäreihin ja heidän sihteereihinsä.

Universumin tai vähintään Euroopan mittakaavassa ranskalaisilla on loistavat terveyspalvelut. Yleislääkärille pääsee aamupäivisin usein ilman ajanvarausta noin vartin tai kolmen odotusajalla. Ajan kanssa lääkärille pääsee helposti. Apteekin löytää joka kylästä. Laboratorioon tai röntgeniin pääsee tilanteen mukaan ihan kivuttomasti. Erikoislääkärille sen sijaan joutuu odottaa noin 1-3 kk:tta. Silmälääkärille taas on turha haaveilla pääsevänsä alle 6 kk:n.

Ja mitä se maksaa? Paljon. Ranskan valtiolla on hurjat velat. Sécurité Sociale korvaa yleislääkärillä käynnistä (23 € tällä hetkellä) osan ja loput korvaa ylimääräinen sairasvakuutus, jos sellainen on. Yleensä työssäkäyvillä on. Tällä hetkellä kustannan omastani 32 € kuussa. Se on mielestäni näppärä keino pitää kulut aisoissa. Varsinkin kun ramppaan vähän väliä erikoislääkärillä ja labrassa ja ties missä hutkimuksissa.

Synnytin ranskalaisessa synnytyssairaalassa ja olin suurin piirtein tyytyväinen tapahtumaan. Poikani on maailman komein ja fiksuin. Sairaalan henkilökuntaa näin 72 h ajalta (itse synnytys) monta eri vuorollista, mutta parhaiten mieleen jäi se tyyppi, jonka piti tulla tuikkaamaan epiduraali. Mies ilmestyi lopulta tunnin myöhässä ja sai mieheni raivoisat haukut päälleen. Miestäni sitten pyydettiin kiltisti siirtymään ulos jäähylle. Mieleen jäi myös se, että heti syntymää seuranneena päivänä (kersa syntyi kello 2 aamuyöstä) tuli koko miehen suku vauvaa katsomaan. Sinä päivänä otetut kuvat minusta kilpailevat kauheudessaan Alienin kanssa. Tämä oli vain sellainen pieni kulttuurishokki taas minulle, joka kuvittelin saavani tutustua uunituoreeseen lapseeni rauhassa edes pari päivää.

Rouenin yliopistollisessa sairaalassa kävin kahden viikon ajan joka päivä katsomassa aivoleikattua. Siltä ajalta muistan kivat hoitajat, pitkät hämärät käytävät ja parkkihallin kalliit hinnat. En ollut tajunnut, mutta minun olisi pitänyt ostaa jokin forfait sitä varten. Tosin olin sen verran huolissani, etten tullut ajatelleeksi paljoa mitään. En edes muistanut, että autooni piti laittaa dieseliä eikä bensiiniä.

Ranskassa ei ole neuvoloita. Ainakaan samassa mittakaavassa kuin Suomessa. Vauvaa voi käydä rokotuttamassa ja mittauttamassa vuoden kahden ikään asti PMI:ssä (Protection Maternelle et Infantile), mutta sen jälkeen kersan terveyden tilaa seuraa se yleislääkäri, jonka luona äiti päättää käydä lapsensa kanssa. Lapsi saa syntyessään eräänlaisen terveysvihon (Carnet de santé), johon lääkäriä kannattaa erikseen pyytää merkkaamaan kaikki tarvittava rokotuksista kengännumeroon. Rokotuksia pitää siis seurata itse, olla selvillä mitä on tarjolla/kannattaa ottaa/on pakko ottaa. Rokote haetaan reseptillä apteekista ja sen tuikkaa bébén pyllyyn yleislääkäri. Koululaisille järjestetään kerran vuodessa terveydenhoitajan tarkastus, mutta esim. hammaslääkärille on myös parasta vain varata aika omin toimin, ettei pääse hammaspeikko yllättämään. Sama pätee silmä- ja korvalääkäriin. Varsinaisen lastenlääkärin tuntemusta ei perheemme ole onneksi tähän asti tarvinnut.

Minusta on hyvä, että lääkäriin pääsee kun on tarvetta. Eikä se maksa maltaita. Sitä en sitten tiedä, miten tässä maassa hyväksikäytetään terveyspalveluita. Kaikenlaisista huijauksista saa lukea harva se päivä. Ranskalaisille ei tekisi myöskään pahaa ihan himppunen tervettä järkeä välillä, kun ihan joka pikkuvaivaan pitää saada lääkärin lausunto, kuten nuhaan tai vatsatautiin, ja se säkki pillereitä.

Tosielämästä tarinaksi tai toisinpäin

Kirjoitin hiljattain novellin avaruusasemalla työskentelevästä siivoojasta. Hän siivoaa hotellihuoneiden lisäksi rahapusseja, keventämällä niitä. Tarina on spekulatiivista fiktiota, mutta tämän päivän lehti todisti minulle, että todellisuus on tarinaa ihmeellisempi.

Kyseessä ei ole pankkiryöstö. Eikä kukaan ole näpistänyt Ranskan kuninkaallisia jalokiviä (onko niitä edes?).

Kiinnijääneet kolme kassaneitiä (tai rouvaa: kaikki lähemmäs 40-50 vuotiaita) olivat huijanneet työpaikallaan liki 50 000 euroa. He olivat käyttäneet hyväkseen asiakaspalautuksiin liittyvää korvausmenetelmää ja maksaneet itselleen keksittyjä summia hihasta vedetyistä tavaran palautuksista. Sen lisäksi he olivat kehdanneet tehdä omat ostoksensa ilmaiseksi.

Yli vuoden kestänyt huijaus päättyi siihen, että marketin johtaja äkkäsi kummallisia lukuja kirjanpidossa. Kolmen kopla myöntää syyllisyytensä. He joutuvat vastaamaan teoistaan oikeuden edessä ja luultavammin heidät tuomitaan sakkorangaistuksiin. He tuskin saavat linnaa. Potkut ja häpeä ovat varmasti riittävä rangaistus.

Se mikä tekee tästä tosielämän tarinasta ihmeellisen, on sen protagonistien tavallisuus. Mikä saa vähän alle viisikymppisen perheellisen ja töissäkäyvän kaikin puolin kunnioitusta herättävän henkilön siirtymään voiman pimeälle puolelle? Hän ei ryhdy varkaaksi syödäkseen, itseään huumatakseen saatikka pelastaakseen nahkansa. Ei. Osa totuutta on vanhassa sananlaskussa: Tilaisuus tekee varkaan. Sanoisin myös: Tilaisuus tekee ahneen. Se on inhimillistä ja itse asiassa ihmettelen, ettei näitä tapauksia levitellä lehdistössä useammin. Tai hetkinen, itse asiassa näitä työntekijä varasti klemmarin -juttuja saa lukea usein.

Kassarouvakopla jäi kiinni ahneuttaan: 50 000 euroa 1,5 vuodessa! Se on paljon. Luulen, että kaupan kassalla työskentelevän vuosiansio verojen jälkeen on siinä 15-16 tonnin tienoilla (Ranskassa). Hyvä varas a) on kohtuullinen ja b) varoo jäämästä kiinni. Novellini sankaritar Zahia tietää tämän. Hän varastaa pysyäkseen leivässä ja myös pitääkseen hotellin johtajan tyytyväisenä. Ja hän onnistuu siinä enimmäkseen. Mutta se on tarinaa.

Lehtijutussa on jotain hyvin surullista, sellaista mitä on vaikea tuoda esille viihdyttäväksi tarkoitetussa fiktiossa. Miksi kassarouvien kohtalo liikuttaa lukijaa vähemmän kuin täysin mahdottoman pankkiryöstön suorittavan Georges Clooney'n esittämän henkilöhahmon kohtalo? Ja miksei lehdissä kirjoiteta enemmän varaspankeista?

Sanat

On sanoja joita ilman voi elää, mutta niiden kuuleminen sulostuttaa hetkeä. On sanoja, joita ei haluaisi kuulla, kirjoittaa eikä ajatella.

Lempisanani ranskaksi on crépuscule (n.m. Lumière qui suit le soleil couchant jusqu'à la nuit close. Fig. Déclin.). Suomeksi: iltahämärä / hämärä. Sanassa on jotain alkuvoimaista. Se rapisee ja raksahtelee. Se luo lukemattoman määrän sanan merkityksestä riippumattomia mielikuvia: cré...créature...crétin...création tai pu...puanteur...ja cul... Älkää kysykö miksi juuri tämä sana on mielestäni kaunein koko luomakunnan kauneimman kielen kaikista sanoista. Syy on minullekin hämärissä. Se on harvinainen sana. Sitä ei käytetä jokapäiväisessä keskustelussa:
"Je serai là au crépuscule", kähisi vampyyri kännykkäänsä ja toivoi että ihmissusi olisi kerrankin ajoissa.

Äidinkieleni lempisana on loma, mutta se ei liity mitenkään itse sanaan.

Sanoja joita en halua kuulla enkä lukea on liuta. Listaan niistä tässä vain pienen osan, koska niiden pelkkä kirjoittaminen saa minussa aikaan huonovointisuutta: génocide (kansanmurha), sévices (kaltoinkohtelu), indifférence (välinpitämättömyys). Sitten on sanoja joista en pidä, koska niitä on mahdoton ääntää: rhododendron (alppiruusu).

Mieheni oppi suomeksi sanomaan ihan ensimmäiseksi muurahainen (muuur'ah'ainen). Eipä hän ole kovin paljoa muuta suomeksi oppinutkaan, mutta tuolla hän on pärjännyt tähänkin asti. Se on myös alkuvoimainen ja hämärä sana.

Tuleeko lukijoille mieleen lempi- tai inhosanoja, ihan millä kielellä tahansa?

Koulubussi à la Normande

Kah, lehdessä oli oikein uutinen tänään ja vielä hyvä sellainen. Muutenhan ne ovat suurimmaksi osaksi samoja, vanhoja ja huonoja.

Päivälehti Paris Normandie on siinä mielessä ihastuttava paikallislehti, että sen toimittajaksi voi ryhtyä kuka tahansa. Lehti etsii jatkuvasti mummoja, pappoja ja perheenäitejä palkkalistoilleen. Kuka tahansa voi ryhtyä lehden kyläuutisia toimittavaksi journalistiksi. Pokkari käteen, muistivihko toiseen ja suunnaksi lähimmät kyläjuhlat, vanhainkoti tai koulu. Aina löytyy jotain raportoitavaa:

Offranville'n kunta on alkanut testata uudenlaista (tai vanhanlaista riippuen siitä mistä vinkkelistä asiaa katsoo) koulubussia. Se on äänetön, ei kuluta tippaakaan bensaa eikä tuota grammaakaan pakokaasua. Rose-niminen Percheronin hevonen vetää kylän hippobussilla lapset kouluun ja takaisin kolmena päivänä viikossa. Katettuihin kärryihin mahtuu 18 koululaista.

Toistaiseksi kyseessä on pelkkä kokeilu, joka kestää muutaman viikon. Luin uutisen tietenkin riemuissani. Ei vain siksi, että olen heppahullu, mutta myös sen valtavan inhimillisen askeleen takia, joka tämän uutisen taakse piiloutuu. Hitot siitä, että N. Armstron on kävellyt kuussa. Rose joka vetää kylän lapset kouluun ja rouskuttaa tienpientareen heiniä lyhyemmäksi matkan varrelta ja lannoittaa Mathilde-mummon ruusupenkit siinä sivussa.... joskus askel taakse, takaisin vanhoihin hyviin toimintatapoihin, on suurempi kuin juokseminen päätäpahkaa kohti tulevaa (luultavammin silmät kiinni ja päin seinää).

Mathias Verduren ajama kouluvossikka on tietenkin väriltään keltainen!