Maailmoja ja hahmoja kuin hiekkakakkuja (kirjallisuusblaablaata)

 

Kun lukija sukeltaa kirjaan ja unohtaa kaiken muun, on kirjailija onnistunut luomaan todentuntuisen maailman ja hahmot sitä asuttamaan. Vai onko kyse todellisen tuntuisista asioista? Toisinaan hahmot ja heidän ympäristönsä ovat niin mielikuvituksellisia, ettei niihin todellisuudessa juuri voisi uskoa, mutta silti lukija voi niiden parissa viihtyä. Ja en puhu tässä vain tieteiskirjallisuudesta. 

Marsissa vai ei?

Ehkei kirjailija olekaan pyrkinyt luomaan jotain, joka täydellisesti muistuttaisi oikeassa maailmassa käyskenteleviä olentoja tai maailmaa tai yhteiskuntaa, jollainen voisi olla olemassa. Tässä lähestytään kirjallisuutta. Sitä että kirjoitettu sana sopii lukijan silmälle ja aivoille ja tavalle käsitellä asioita. Eihän hänen käsityksensä todellisuudesta ole välttämättä sama kuin metron muilla matkustajilla. Todellisuus on se jollaisena sen itse näkee ja jokaisella on omansa. Kirjailija tarjoaa yhden mahdollisuuden tai monta.

Kimppuna jyrkänteessä, yllättävänä yksityiskohtana.

Kirjan maailman ja sen henkilöhahmojen luominen on ennen muuta mielikuvituksen vauhdikasta käyttämistä. Reseptejä on monenlaisia: ripaus naapurin mummoa, palanen lomamaisemaa, tunne auton sivupeiliin vilkaisusta ja hyvin villi päähänpisto. Tässä alkuseos, jolle rakennetaan historia. Mistä kaikki alkoi, mistä tuli ja minne on menossa. Johon lisätään itse tarinan mukanaan tuomat vaikuttimet ja tarpeet. Sitten voidaan hioa pintoja miettimällä puhetyyliä, sadekauden pituutta ja ryhmän sisäistä hiararkiaa.

Oranssia kiveä hiekkarannalla miljoonia vuosia sitten tai päästä.

Kirjoittaminen ei ole vain kirjoittamista. Vain luomista. Vain keksimistä ja pähkäilyä. Se on valtava prosessi, joka jatkuu ja jatkuu. Kirjailija voi lisätä teokseensa asioita, korjata ja parannella sitä vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ursula K. Le Guin teki näin Pimeyden vasen käsi -tieteisromaanille. Hän mainitsee asiasta teoksen 40-vuotisjuhlapainoksen alkusanoissa. Kirjan sanoma on voimakkaasti feministispainotteinen ja kirjailijatar myöntää 40 vuoden aikana tapahtuneen paljon. Maailma on muuttunut, tämä oikeasti olemassa oleva. En kyllä ymmärrä täysin tätä logiikkaa. Jos kirja on kirjoitettu vuonna 1976, niin miksi sen pitäisi sisällöltään vastata nykypäivän mentaliteetteja? Eikö kirja ole aikansa tuotos? Toisaalta, jos romaanista otetaan joka vuosikymmenelle oma painos, miksei hyödyntää mahdollisuutta päivittää sitä niin kuin oppikirjaa tai sanakirjaa? Mutta nyt lähdin sivuraiteelle.

Ajan kulumia.

Ani harva teos, Raamattua ja Ursula K. Le Guinin tuotoksia lukuun ottamatta, yltää edes toiseen painokseen. Kirjailijan on syytä, periaatteessa, tähdätä täydellisyyteen heti. Ei yhdeltä istumalta, koska raakateksti on raakaa hiomatonta lankkua, jolla ei lukijaa pahemmin hätkäytetä, vaan editoimalla. Itse tarina on asia jota voi, jossain määrin, muunnella hieman raakatekstin valmistuttua, mutta ei paljoa. Sen sijaan editointi on mitä parhain vaihe maailman ja henkilöhahmojen täydellisiksi kirjoittamiseen, ja mitä mielikuvituksellisimpina sen parempi. Havupuun neulasten väriä voi muuttaa: säväyttävä violetti vieraalla planeetalla, vaikka muuten puu muistuttaisikin mäntyä ja tuoksuisi sellaiselta.

Jos tarinan suunnittelu on itse kirjoittamisen tärkein ja aikaa vievin vaihe, on maailmojen ja henkilöhahmojen rakentelun syventäminen editoinnin ässä hihassa. Siksi lukiessani jään tällä hetkellä tuijottamaan yksityiskohtia, jotka tekevät tarinoista mukaansa tempaavia ja kaiken muun unohduttavia kokemuksia. On jatkettava niin pitkään, että kaikki elää todellisuuttakin ihmeellisempänä, vaikka sitten vain sen yhden lukukerran.

Kuvat: neljäs planeetta keskustähdestä tai rantakallioita Bretagnen niemimaalla (Plage de la Mine d'Or, Penestin, Morbihan)

Normandian mutsit

Ennen muuta se taitaa olla kukkakauppiaitten ja ravintoloitsijoiden juhla. Lapset ovat siitä melko kaukana itse asiassa. Isommat lapsethan tietenkin voivat järjestää vanhenevalle äiskälleen mitä vain, mutta kyllä ne parhaat äitienpäivän huomiot ovat ne pienten kätösten askartelemat ja värittämät ja kirjoittamat. Siitä ollaan varmasti samaa mieltä tultiin sitten mistä tahansa, kuusta tai Pariisista.

Muistan toki ihan ensimmäisen äitienpäiväni. Olihan se jotakin. Tosin appi ihmetteli, miksi  poikansa oli minulle kukkia ja lahjan ostanut, ihan kuin ravintolaan oltaisiin tultu juhlimaan vain yhtä äitiä. Se että syntyy lapsi tarkoittaa yleensä sitä että siinä sivussa jostakusta tulee äiti, yleensä. Eihän siihenkään tietenkään heti totu. 

Ranskassa on mielestäni haastavaa olla äiti. En sano että se olisi sen haastavampaa kuin Suomessa, koska se ei olisi totta, koska äitiys (ja isyys myös), on yksinkertaisesti haastavaa, asui missä tahansa. 

Mutta Ranskassa:

- on lyhyt äitiysloma: ekan muksun syntyessä 16 viikkoa (mikä on aika vähän, jos haluaa vaikka imettää lastaan)

- on vähän tarhoja tai ei ollenkaan eli päivähoidon järjestäminen on hankalaa ellei satu löytämään huippua ja luotettavaa kotipäivähoitajaa tai kykene palkkaamaan au pairia tai työllistämään isovanhempia

- lasten sairastellessa töistä voi olla pois, muttei mielellään usein, ja näiltä päiviltä ei makseta mitään eli on käytettävä loma- tai muita maksettuja päiviä

- lapsi aloittaa "koulun" kolmivuotiaana (2,5 vuoden ikäkin riittää jos beibi osaa mennä potalle itse), mutta école maternelle on koulu eikä tarha ja se on kiinni koululomien aikaan, keskiviikkoisin (tullee muuttumaan) ja iltapäivällä koulupäivän päätyttyä

- lapsen terveydenhoidosta vastaa äiti ja isä: rokotuksista on pidettävä kirjaa, otettava selvää ja pyydettävä neuvoa itse, huolestuttava kaikesta itse ja varattava aika silmä- ja hammas- ja mille lie lääkärille itse. Toisaaltahan tämä on hyvä, mutta toisaalta...

- on Ranskan valtion koululaitos ja lapseni aloitettua koululaisen uransa kyseisen instituution kouluissa tiesin minäkin aloittaneeni pitkän taistelun tuulimyllyjä vastaan, vaikka opet olisivat ihania ja pienet kyläkoulut herttaisia, niin siitä huolimatta huonolla suunnitelmalla ei voida tehdä hyvää lopputulosta ja lapsensa koulumenestyksestä huolehtiva vanhempi saattaa joutua tukeutumaan maksullisiin koululaitoksen ulkopuolisiin tukiopetusta tarjoaviin palveluyrityksiin, mikä veronmaksajana tietenkin yksinkertaisesti potuttaa

- on olemassa myös isiä, mutta yleensä se on äiti, joka hoitaa kaiken lapsiin liittyvän. Tämä on järjestelykysymys ja varmaan variaatioita löytyy yhtä monta kuin perheitäkin. Silti tämä jotenkin puskee esille joka nurkan takaa, vaikka kuinka puhuttaisiin tasa-arvosta jne.

Äitienpäivä on päivä, jolloin juhlitaan äitejä tai ehkä aivan jotain muuta, mutta mielestäni ranskalaiset äidit ansaitsevat erityisen paljon huomiota, kiitosta ja haleja, ja ihan joka päivä. 

   

Ulkona, osana, muualla

Mitäs kuikuilet

Täällä on kaikki niin erilaista, erilaisia ja eri aikaan. Harva juttu täsmää täysin sen kanssa mihin olen tottunut. Itsekään en sovi kuvaan. Sitä on sivussa, toisaalla ja vähän väärässä. Koska kuinka sitä voisi olla oikeassa näin ulkopuolisena? Ja kun tähän menoon tottuu, ei olekaan enää synkronisoitunut Suomen kanssa ja jätättää joka tapauksessa.

Ajatukset ulkomaalaisuudesta eivät suinkaan synny täällä ulkona ja maalla oleskelusta, vaan noista sisämaalaisista. He ovat niin....niin sellaisia. Ja kun täällä on niin vähän muita erikoisia, niin miten nuo tietäisivät miten olla. Eivät ne nyt sormella osoita, mutta osoittelevat kuitenkin, kyselevät kansallisuuden perään, ihmettelevät. Senkun. Tulen kuusta, kun oikein hyvä päivä osuu kohdalle.

Miksei voi olla vain ihan sama? 

Ei voi, koska sillä on väliä mistä tulee, ilmeisesti, joillekin. Mietinpä itsekin hiljaa mielessäni miten italialaiset ovat turisteina niin erilaisia kuin britit. Ja miksi walesilaista ei saa missään nimessä haukkua englantilaiseksi. 

Kyllä tänne voi kotoutuakin. Asua. Pitää majaa. Sellaista olemista jossain paikassa missä nyt juuri on asuttava. Mutta voisi asua muuallakin, toisessa maassa. Pekingissä? Vancouverissa? Metzissä? Tai vain toisella puolen jokea? Mikään ei minua tähän paikkaan sido, muu kuin työ ja perhe. Se on paljon, mutta jos työ ja perhe täältä siirtyvät muualle, tuskin tulen tähän paikkaan palaamaan. Ei niin, etteikö nämä pellot, nummet, kuraiset polut ja ristipuutaloiset kylät minua viehättäisi, mutta eivät ne ole minun. Ne minun juttuni ovat muualla ja sinne palaan aina ja unissanikin. 

Koti-ikävästä jos puhuu, kuulostaa pieneltä lapselta. Sisälläni mekastava lettipää viis veisaa ikävistä, koska sille on ihan sama kunhan se saa paijata heppoja usein ja laittaa ketsuppia kaiken kanssa. Se on se vähän isompi nutturapää, joka haikailee. Kaikenlaista tekee mieli, kaipaa ja ajattelee. Yksi näistä on Suomen kylmä ja hyttysrikas kesä. Mutta kun siellä on lämpimämpää kuin täällä, ei voi edes lämpötiloilla lohduttautua. Sulakoot jäätelötötteröt paahteessa. Normandiassa voi pakastinkin hajota, ei haittaa. 

Tuleva viikonloppukin on ihan väärässä. Sunnuntaina ranskalaisäidit saavat kukkia, hajuvettä, koruja ja ehkä jos oikein onnestaa, myös lounaan ravintolassa. Ensinnäkin: äitienpäivä oli jo! Toisekseen: äitienpäiväksi kerätään suojeltuja kukkia metsästä ja ne kannetaan äidille sänkyyn aamukahvin kanssa. Kolmanneksi: isä tekee ruokaa lasten avustaessa. Neljänneksi: isä on myös siivonnut! Viidenneksi: ei siinä muuta hössötystä tarvita.

Mutta yhdessä asiassa olen oikeassa olin sitten missä tahansa: nyt on perjantai ja kohta alkaa viikonloppu!

Luettua: Among Others, Jo Walton, 2011

Sivumäärä: 304 (nidottu)
Kustantaja: Tor Books
Julkaisuvuosi: 2011

Jo Walton nappasi Among Othersilla Nebula- ja Hugo-palkinnot. Painimme siis fantasia- ja tieteiskirjallisuuden raskaassa sarjassa. Hän on verrattain tuore tulokas kirjallisuuden areenoilla, mutta hän on sinnikkäästi julkaissut "kirja vuodessa" -vauhdilla ja napannut palkintoja melkein samaan tahtiin (alla linkki Jo Waltonin kotisivuille). Waltonin esikoinen The King's Peace julkaistiin vuonna 2000.

"This isn't a nice story, and this isn't an easy story. But it is a story about fairies, so feel free to think of if as a fairy story. It's not like you'd believe it anyway." s.16

Among Others sijoittuu 70- ja 80-lukujen taitteeseen. Sen päähenkilö, 15-vuotias Morwenna, on paennut äitiään, hullua noitaa, ja päätynyt lastenkodin kautta Walesista biologisen isänsä luokse Englantiin. Tosin Morwenna vasta tutustuu isäänsä, joka kolmen eriskummallisen siskonsa avustamana lähettää hänet tyttöjen sisäoppilaitokseen. Siellä kovia kokenut Morwenna lukee hyvin paljon, enimmäkseen fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta, mitäs muuta. Tarina on kerrottu päiväkirjamuodossa ja se sopii fyysisiä ja psyykkisiä traumoja kokeneen nuoren tytön päivittäisen elämän seuraamiseen. Erityisesti nautin Morwennan energisestä tavasta joko kritisoida tai rakastaa aikansa ilmiöitä.

"There are some awful things in the world, it's true, but there are also some great books." s.52

Morwenna on lukutoukka ja lukee enimmäkseen SF/F -kirjoja ja kertoo niistä mielipiteensä. Hänen lukuharrastuksensa johtaa lopulta tapahtumien ketjuun, jonka seuraamuksia lukija jännittää kirjan viimeiseen lauseeseen asti. Teoksen intertekstuaalisuutta on ylistetty. Itseäni huvitutti kohta, jossa Morwenna ylistää Hugolla palkittua Ursula K. Le Guinia, mikä on hauskaa, koska Jo Walton tuskin tiesi saavansa itse Hugon kirjaansa kirjoittaessaan...elämän pieniä iloja lukijalle. Rivien välistä paistaa rakkaus tarinoihin, niin Morwennan kuin Waltoninkin.

Ainut asia, joka hivenen (hyvin vähän siis) häiritsi kirjassa, oli tietodumppaus sisäoppilaitoksesta, jota Morwenna ruotii ainakin kirjan alkupuolella paljon, tosin ironisen hauskasti, mutta hetkittäin se on tylsääkin ja itse tarina häviää hieman sen sekaan. Tosin ehkä tämä on tietoinen keino hukuttaa lukija johonkin vähemmän kivaan ennen kuin varsinainen fantasialla marinoitu tykitys alkaa.

"This school is enough to make anyone a communist." s.67

Kun mietitään, mitä hyötyä/iloa spefi-kirjallisuudesta on, antaa Jo Walton vastauksen Among Othersissa. Vastaus on kliseinen, mutta täysin pätevä: fantasian keinoin voidaan käsitellä jotain oikeassa maailmassa tapahtuvaa eri tavalla, toisesta näkökulmasta. Se antaa vapauksia kirjailijalle tutkia aihetta syvemmin. Morwennan tarina on hyvin synkkä ja surullinen, mutta siinä on keijuja. Waltonin keijut eivät muistuta Tolkienin Legolasta mitenkään, vaan ottavat hyvin poikkeavia ulkomuotoja ja tapoja olla kuin mitä fantasiakirjoista yleensä on totuttu lukemaan. Samalla tavalla hän käsittelee taikuutta.

"What I mean is, when I look at other people, other girls in school, and see what they like and what they're happy with and what they want, I don't feel as if I'm part of their species." s.119

"Maths class might as well be taught in Chinese. It makes no sense to me. I think that bit of my brain is missing." s.232

"I thought, sitting there, that everything is magic. Using things connects them to you, being in the world connects you to the world, the sun streams down magic and people and animals and plants grow from sunlight and the world turns and everything is magic." s.294 

Among Others on miellyttävä, pohdintaa aiheuttava lukukokemus, jota suosittelen kaikille hyvien kirjojen ystäville (genre-rajoista piittaamatta). Kirjassa on keijuja ja hyvä niin! Kuka nyt ei keijuista pitäisi?! Kirjaa on käännetty laajalti, mutta ei ilmeisesti vielä suomeksi. Haluaisin tietää, jos joku tietää, millainen leivos on "bun"? Kirjassa syödään huima määrä bun'seja.

"I wonder if there will be fairies in space?" s.110

Jo Waltonin kotisivut.

Yhden kerran elämässä: seikkailuun epävalmistautumista

Polun päässä kimmellys. 

Olen sen nyt sisäistänyt, vihdoin tajunnut ja lopulta todeksi myöntänyt: viiden kuukauden päästä lähden ylittämään Atlantin valtamerta purjelaivalla. Asian hiffaaminen oli suuri etappi, koska unelmoiminen on asia sinänsä, mutta sen todeksi tekeminen ihan toiselta planeetalta.

Aloitin valmistautumisen kuukausia sitten yksinkertaisista lupa-asioista, jotka sinällään eivät vaikuttaneet mihinkään, paitsi siihen, että jouduin ottamaan asian puheeksi erinäisten instanssien kanssa. Kaikkien näytettyä minulle vihreää valoa aloin miettimään käytännön järjestelyjä.

Ensinnäkin minun on päästävä lähtösatamaan, ja jos kaikki menee hyvin, myös purjehduksen päätyttyä takaisin kotiin. Lentämisessä on aina kyse enemmästä kuin silkasta matkustamisesta. Se on mielestäni yksinkertaisesti (etsii kauniimpaa sanaa kuin se joka ensinnä mieleen putkahti) hankalaa. En pidä lentämisestä, tai paremminkin vihaan lentokenttiä ja kammoan lentokenttien parkkihalleja. Johtuneeko tämä Charles de Gaulle -lentokentästä, jolta useimmiten maailmalle olen lähtenyt, ja joka on...phuuh....mielestäni pirun huono lentokenttä, ainakin matkustajan näkökulmasta. Onhan siellä hyviäkin asioita, kuten huumorintajuisia virkailijoita, melko siistit vessat ja toisinaan nopea turvatarkastus (huomaavat kyllä viinipullon trolleyssä, mutta eivät mitään sitä pienempää nestettä sisältävää purtiloa). Kaikki huonot puolet liittyvätkin Pariisin läheisyyteen, mikä on mielestäni aina huono juttu.

Pois ovat laineensa vetäytyneet.

Tässä melko lähellä (vähän yli tunnin ajomatkan päässä) sijaitsee Paris-Beauvais'in lentokenttä, joka ei ole lähelläkään Pariisia, mutta sitä käyttävät halpalentoyhtiöt. Etsin suoraa lentoa Kanariansaarille ja yllättäen sellaista on vaikea löytää inhimilliseen hintaan, mutta kappas lähikenttämme halpisfirma myy suoria lentoja (okei kaksi kertaa viikossa) juuri oikealle saarelle ja sopivaan kellonaikaan ja 38 euron yhdensuuntaiseen hintaan. Olen hyvin helpottunut. Minun ei tarvitsekaan ajaa kahta tuntia aina Pariisiin asti, odottaa toiset mokomat että koneeseen pääsee, vaihtaa konetta Barcelonassa tai missä lie ja tulla perille keskellä yötä. Nouh, suora lento, perillä 16h15, ja vaikka se olisi tunnin pari myöhässä, ehtii taksilla vielä satamaan ja purjehdukselle. Jei!

Paluulento onkin sitten hieman pidempi istuminen. Kanarialle lentää alle viidessä tunnissa, mutta Karibialta Ranskaan joutuu kökkimään koko yön. Löysin paluuta varten myös sopivan yhtiön, joka lennättää Martiniquen Fort de Francesta Pariisin Orlyyn 425 eurolla. Se ei mielestäni kuulosta pahalta. Sen sijaan mietin pitäisikö minun ottaa astetta mukavampi istumapaikka, koska se on vain satasen kalliimpi, mutta jalkatilaa olisi ilmeisesti kuitenkin hieman enemmän. Lyhyet matkat istuu helposti vaikka päällään, mutta minä, joka en osaa nukkua minkäänlaisessa kulkuneuvossa, puuhastelen mielelläni kaikenlaista ajan kulukseni. Lukeminen ei sinänsä vie paljoa tilaa, mutta tunteja lukeminen voi vaatia erilaisia asentoja, joihin vääntäytyminen on polvilla ja kyynärpäillä huiskimista ja vieressä istuvan on syytä olla varuillaan. Kärsin jo pelkästään parin tunnin automatkalla alaselän särystä, eli kymmenen tunnin lennolla tulen luultavammin kierimään paikallani yhteen jos toiseen suuntaan hyvin usein. En kuulu niihin, jotka kehtaavat lähteä ns. jaloittelemaan keskikäytävälle raajoja suoristamaan, vessaan uskallan sentään mennä, jopa yksin.

Lentomukavuus on asia, jota en ole aiemmin pahemmin ajatellut. Lentäminen jo sellaisenaan on melko lailla luksusta, mutta "halvin lippu sama se millä rämällä" -periaate ei ehkä kannata tässä tapauksessa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että olen viettänyt kuukauden ahtaissa oloissa pesukoneen lailla linkoavan purtilon uumenissa tai sen tyrskyävällä kannella (lievää liioittelua)....satanen lisämaksua ei varmaankan ole yhtään huono idea parista lisäsentistä kolottaville ja väsymyksestä tuupertuneille raajoilleni.

Siipesi levitä ja lennä kauas maailman ääriin.

Lentolippuja vaikeampi asia valita on hyvä matkalaukku. Ostin jo yhden, mutta pääsiäislomilla sitä testattuani totesin sen liian suureksi ja näin ollen hankalaksi käsitellä. Jos en saa sitä mahtumaan tyhjään takakonttiin, niin turha sitä kaiketi on yrittää tunkea punkan päätyyn kuuden hengen hytissä, jossa ei ole säilytystilaa kuin nimeksi. Ongelma on vain se, että olen nainen (se on aika iso ongelma tässä elämässä kun oikein filosofisesti asiaa harkitsee, mutta nyt tällä kertaa puhun vain matkatavaroiden määrästä), se että lähden kuukaudeksi reissuun (aluksella ei ole pesukonetta eikä suihkuja! tai on mutta ne toimivat merivedellä...) ja se että aion ottaa mukaan kaiken tarvittavan (mikä on tietenkin ennalta määritelemätön määrä asioita ja näin ollen luultavammin vie enemmän tilaa kuin missään tähän asti keksityssä matkalaukussa on). Olen varma, että jossain hamassa tulevaisuudessa matkailijat tulevat naureskelemaan näille pimeille ajoille, jolloin kvanttimatkalaukkua ei oltu vielä keksitty, mutta olen sen tarpeessa nyt.

Tästä pääsen ehkä suurimman matkavalmistelustressin aiheuttajaan, eli matkatavaroiden määrittelyyn. Mitä ihmettä ihmisen pitää ottaa mukaan Atlantin ylitykselle? Pelastusliivit tulevat aluksen puolesta, mutta en usko että tällä reissulla pärjää ihan tavallisilla "viikko etelässä" tamineilla. Voin kuvitella, että joku yli 50-v mies on purjehtinut maailman ympäri kaksi kertaa yksillä sortseilla ja kahdella t-paidalla, mutta tätä yhtälöä ei voi soveltaa aikuiseen, elävään naisimmeiseen. En tarkoita, että tarvitsisin kokonaisen kampaamollisen hiustuotteita ja eri kengät joka päivälle sävysävyyn entistään tummenevan rusketukseni kanssa. Itse asiassa luulen vaatteiden vievän vähiten tilaa matkatavaroissani. Saahan niitä pestyä merivedessäkin (aion ottaa mukaan nyrkkipyykkipesupulveria). Sen sijaan aurinkorasvat (jotta merimiesrusketuksestani ei tulisi legendaarinen), pesuaineet (myös kuivashampoo, koska en halua ajella nuppiani vain tätä varten), kosteuspyyhkeet, muut pyyhkeet ja rätit ja naisten jutut ja snorkkeli maskeineen tulevat viemään laukustani eniten tilaa, kuten aina, lähdin sitten minne tahansa. Vaan tällä kertaa en lähde minne tahansa: lähden purjehtimaan valtamerelle kuukaudeksi. Ja se on unelmani. En halua pilata siitä merimailiakaan sen takia, ettei joku elintärkeä tuubi tai laturi mahtunut laukkuun.

Lisää valmisteluangstia viikkojen vierähdellessä.

Ja oikeasti, tämä on suuri unelmani eikä rangaistus siitä että kirjoitan tylsiä tarinoita huonosti. Ja anteeksi kaikki sulkuviivailut, tiedän että ne repivät joiltain hermot silmien kautta ulos.

Kuvat: Penestin, Bretagne.

Jalkakalassa äyriäisiä metsästämässä

Ken meren äärellä elää, ei koskaan nälkää näe*. 

Ranskassa ei tunneta jokamiehenoikeutta, tai näin luulin, kunnes tutustuin jalkakalastukseen eli peche à pied -äyriäisten keruuseen. Täällä meri ei tarjoa pelkästään eväkkäitä vaan myös nilviäisiä ja niiden keräämiseen ei tarvita muuta kuin laskuvesi, ämpäri ja saappaat. Tai ilman saappaitakin selviää, jos jalassa on muuten tukevat kengät, mutta minunlaiselleni tasapainottomalle balleriinalle saappaat ovat ehdottomasti paras vaihtoehto hyppelehtiä leväisillä rantakallioilla.

Sinisimpukkaa silmänkantamattomiin.

Laskuvesi on siitä kiva juttu, että se noudattaa aikatauluja, jotka tunnetaan etukäteen. Näin ollen netistä, yleensä kaupungintalon tai turistitoimiston sivustoilta, löytyy laskuvesitaulukot, joista selviää mihin aikaan rannalle kannattaa mennä ja milloin ei. Nousuvesi ei ole leikin asia, kun se pääsee yllättämään, varsinkaan jos ne saappaat unohtuivat.

Villejä ostereita.

Jalkakalastajan ei tarvitse tuntea kovinkaan montaa eliölajia voidakseen kerätä ämpärillisen sinisimpukoita. Niistä on vaikea erehtyä toisin kuin sienilajien kanssa, joista en menisi vannomaan kuin ehkä juuri sen kärpässienen kohdalla. Sinisimpukat ovat myös melko vaaratonta syötävää, koska ne kypsennetään, jolloin mahdolliset bakteerit ym. mikrobit kuolevat. Ainoa asia, joka kannattaa huomioida, on paikka mistä niitä kerää, koska ainakin joihinkin aikoihin vuodesta Ranskan rannikoilla esiintyy myrkkylevää ja/tai saasteita. Parasta onkin katsoa mitä paikalliset tekevät ja kerätä äyriäisiä vain jos rannalla on muitakin ämpäreineen ja metallisine osterikoreineen.

Simpukkamatto.

Sinisimpukoita kasvaa mustana mattona kallioilla, mutta parhaat, eli suurimmat on etsittävä kivillä kyykistelleen, toisinaan vuorovesilammikoissa nilviäisiä hypistellen. Kannattaa vain varoa, ettei rapu tartu sormeen. Hyvän kokoinen sinisimpukka on n. 5-6 cm pitkä. Viljellyt simpukat ovat yleensä suurempia, vaikka olen hyvin pieniä simpukoita saanut kalatiskiltäkin.

Keräilijäkalastajat.

Rannalta löytyy toki muutakin sinisimpukoiden lisäksi. Syötäviä simpukkalajeja on vaikka kuinka, mutta sinisimpukat ovat mielestäni maukkain laji. Rannalta voi kerätä myös villiostereita, mutta niiden irrottamiseen kalliosta tarvitaan yleensä jonkinlainen teräase ja jonkin verran osteritietämystä. Huonosta osterista voi tulla todella kipeäksi, jopa sairaaksi, joten suosittelen ostamaan osterit torilta. Keräsin pääsiäislomalla ensimmäiset "omat" osterini. Kaksi kappaletta. Ja söin niistä toisen. Toinen näytti epäilyttävältä sen avattuamme (toimeen tarvittiin kaksi henkilöä), tosin se johtui ehkä avausoperaation monimutkaisuudesta. Appiukon sähkökäyttöinen osteripuukko ei olekaan niin naurattava juttu loppujen lopuksi. Osterin avaaminen vaatii voimaa ja sorminäppäryyttä.

Simpukkaviljelmän kasvatuspaaluja.

Rapupolo sai jäädä vuorovesilampeensa.

 

Simpukat on parasta syödä samana päivänä, kun ne on kalastettu, koska jääkaapissa ne kuolevat melko nopsaan ja sitten niitä ei kannata kattilaan enää laittaa. Kuollut simpukka aukeaa itsekseen, kun elävä pitää kuorensa visusti kiinni. Näin ne saa eroteltua ennen varsinaista keittämistä. Pesen simpukat aina kylmässä vedessä, hinkkaan niiden kuoret puhtaiksi ja huuhtelen ne useaan kertaan. Sitten koko satsi suureen kattilaan. Simpukkareseptejä on miljoona erilaista, itse olen melkeinnormandialaisena tykästynyt valkoviinikermasoossiin. Kaadan kattilaan pari desiä valkoviiniä, neljä ruokalusikallista créme fraîchiä, yhden renkaiksi pilkotun sipulin, hieman suolaa ja kattila porisemaan. Kun keitos alkaa lämmetä, kääntelen satsia kauhalla muutamaan otteeseen. Simpukat kypsyvät todella nopeasti. Ei ole helpompaa. Simpukat ovat valmiit, kun ne ovat auenneet kuten ao. kuvassa ja väriltään iloisen keltaiset. Simpukoiden lisukkeena tarjoillaan yleensä ranskanperunoita. Simpukat kaivetaan kuoristaan toisen simpukan tyhjiä kuoria pinsetteinä käyttäen ja pöytään on parasta kattaa suuri kulho tyhjiä kuoria varten.

 



Saalis kypsymässä.

Osterit ovatkin sitten universumi erikseen. Ne muistuttavat jotain örkin nenästä kaivettua ja maistuvat...noh hyvin merelliselle klöntille ektoplasmaa. Kysymys kuuluukin miksi syödä jotain tällaista? Se on yksi universumin suurista mysteereistä. Raakana saatan maistaa osterin pari ihan vain sen aiheuttaman kauhuelokuvamaisen sätkyn takia. Sitä tuntee itsensä jotenkin hurjaksi. Parhaimmillaan nämä niljakkeet ovat mielestäni uunissa paistettuina ja shampanjakermalla täytettyinä.

Rohkea (hullu) tämänkin söi.

 

Parasta jalkakalastuksessa on rannalla oleskelu, kaikessa rauhassa, ihmetellä luontoa, kuunnella merta, lokkeja, haistella tuulta, antaa auringon lämmittää, tuntea iloa löydöksistä. Jokasaapastelijanoikeutta kannattaa kokeilla.

*Ellei saa ruokamyrkytystä huonosta osterista ja makaa sängyn pohjalla viikkoa heikompana kuin Italian laivasto.

Luettua: Time Rep, Peter Ward, 2013

Sivumäärä: 270 (nidottu)
Kustantaja: Diversion Books
Julkaisuvuosi: 2013

Takakansiteksti:

Imagine you’ve just been told you’re the most insignificant person who’s ever lived.
A nobody.
Somebody less important to the world than certain types of mushroom.
Not very nice, is it?
That’s exactly what happens to Geoffrey Stamp after a man from the year 3050 asks him to become a “Time Rep” – a tour guide for the 21st Century, meeting people from the future who travel back through time for their vacations.
You see, Time Reps need to be insignificant. Otherwise, when you go back in time and interfere with their destiny, the space-time continuum has a bit of a fit.
And we wouldn’t want that.
But when Geoffrey uncovers a conspiracy to change the course of history, he is sent on a mind-bending adventure through time and space involving an imaginary lake, a talking seagull, dinosaurs, aliens, the Great Fire of London, and the discovery that he might not be as insignificant as people thought…

Peter Wardin Time Rep on uusi tulokas tieteiskirjallisuuden laajalla brittikentällä. Häntä on verrattu Douglas Adamsiin kirjoitustyylinsä puolesta. Pidin juuri tästä kepeydestä ja epäromantisoiduista henkilöhahmoista. Tarina liikkuu hyvin hauskalla tavalla arkisissa tapahtumissa, joista syntyy galaktinen selkkaus. Hirveän syvällisiähän nämä tätä tyyliä edustavat teokset eivät ole, mutta ei niitä vakavasti otettaviksi ole tarkoitettukaan, vaan viihdyttämään lukijaa.

Time Rep on myös eräänlainen tieteiskirjallisuuden "how to do" -opas, koska se on kirjoitettu kaikin lajin sääntöjen mukaan. Työtön nuori pelinörtti töytäistään suuren historian tapahtumiin ja hänestä kasvaa maailman pelastava sankari tarinan myötä. Jotkut henkilöhahmot ovat hieman köykäisiä, mutta sen sijaan lukijaa ei säästetä supertietokoneen toimintaa ja aikamatkustamisen monimutkaisuutta selittävältä infodumpilta.

Mikään suuren suuri järistys tämä kirja ei ole, mutta Peter Wardia kannattanee pitää silmällä tulevia teoksia ajatellen. Häneltä on jo julkaista toinen tieteiskirja, Note to Self, joka vaikutti koelukupalan perusteella kypsemmältä tuotokselta. Suosittelen Time Rep'iä niille, jotka pitävät hauskoista tieteissekoiluista.


Linkki Peter Wardin kotisivuille.

-30 päivää d-day'hin

6.kesäkuuta 1944 alkoi liittoutuneiden maihinnousu Normandiassa. Tänä vuonna siitä tulee kuluneeksi 70 vuotta. Tätä maailmanhistorian mittakaavassa merkittävää päivää muistellaan valtiopäämiesten, veteraanien ja vierailijoiden voimin tasan kuukauden päästä. Symboliikkaa ja nykypäivän ironiaa voi itse kukin nähdä omalla tavallaan kutsuvieraslistalla: François Hollande, Barack Obama, Kuningatar Elisabeth II, Angela Merkel ja Vladimir Putin, muun muassa.

Toivon, että pisimmät puheenvuorot annetaan sotaveteraaneille, heille jotka osallistuivat Euroopan vapauttamiseen.

Paris-Normandie -lehden mukaan, tänä vuonna osoitetaan ensimmäistä kertaa kunniaa myös maihinnousun siviiliuhreille, joita arvioiden mukaan kuoli mm. liittoutuneiden pommituksissa 12 000 - 13 000, melkein yhtä paljon kuin liittoutuneiden sotilaita tuona päivänä. Normandian taistelun aikana siviilejä kuoli lähes 20 000 henkeä ja yli 300 000 jäi kodittomaksi. Winston Churchillin neuvonantaja, Frederick Alexander Lindemann, arvioi ennen maihinnousua Normandian siviiliväestön kärsivän n. 80 000 - 160 000 kuolonuhria (lähde). Siviilien tiedettiin joutuvan kovan luokan pommitusten ja tykistön mourimiksi, mutta heidän uhraustaan pidettiin välttämättömänä natsien sotatoimien lakkauttamiseksi.

Jälkikäteen on helppo kysyä, miksei natsihallintoa pysäytetty paljon aiemmin, silloin kun se olisi vaatinut vähemmän uhreja? Äskettäin lukemani Anna Funderin kirja All that I am antaa melko hyvän vastauksen. "In my experience, it is entirely possible to watch something happen and not to see it at all." s. 9.
Onko maailma tänään yhtään tuon parempi?

Normandian turisti-infon sivut maihinnousun vuosipäivän muistotilaisuuksista täällä.(engl.)

Viime kesäkuussa kirjoitin maihinnoususta näin.

Mobil Home, matkailijan taskukoti

Kun lähdemme paria yötä pidemmälle matkalla, valitsemme, jos mahdollista, majoitusmuodoksi mobil homen. Lyhyillä reissuilla viihdymme B&B tai chambre d'hôtes paikoissa. Jostain syystä minulla on sellainen käsitys, ehkä täysin syyttä, että suomalaiset eivät ole Euroopan kansalaisista suurimpia leireilijöitä. Sen sijaan suomalaiset tekevät paljon autolomia Eurooppaan, mutta kuinkahan moni on uskaltautunut vuokraamaan "mobil homen"? Toisaalta suomalaiset ehkä mieluiten pysyvätkin tien päällä koko loman kierrellen joko monta maata tai yhden suuren läpikotaisin. Moni ranskalainen kämping, ainakin näin näppituntumalla, näyttäisi täyttyvän briteistä ja hollantilaisista, jotka ovat ymmärtäneet leirielämän charmin. Usein heitä on kämpingillä enemmän kuin ranskalaisia.

Luonnon helmassa.

Jos muut ihmiset eivät rauhaasi häiritse ja pesueeseesi kuuluu itsesi lisäksi pieniä tai suuria lapsia, suosittelen kokeilemaan mobil homea eli MH:ta. Se on hyvä vaihtoehto vanhemman saada lomalla hieman omaakin rauhaa, kun antaa lasten temmeltää leirin muiden tenavien kanssa. Rauhaa riittää yleensä aamuseitsemästä aina iltayhteentoista. Hetkittäin saattaa unohtaa lapsia koskaan hankkineensa (hollantilaisisän kommetti viime kesältä).

Viinien ja vuorten välissä.

MH:ssa on kaikki mitä lomailija tarvitsee. Uusimpien luksus-mallien varustelutasoa voisi verrata saksalaisiin autoihin. Keittiössä lomakokkia ilahduttaa astianpesukone, mikroaaltouuni ja keraaminen liesi. Kesähelteillä salonkia viilentää ilmastointi, jonka voi näppärästi kääntää huoneilmaa lämmittämään kevät- ja syyslomakausina, jolloin yölämpötilat ovat viileämmät. Makuuhuoneita MH:sta löytyy aina tarvittava määrä riippuen katraan koosta, mutta yleisimmin niitä on kaksi (yksi parisängyllä ja yksi kahdella yhden hengen sängyllä varustettuna).

Mobiili kylppäri voi olla hieman laivanhyttimäinen.

Leirintäalueista tulee usein mieleen yleiset vessat ja suihkut (eikä välttämättä vain kullattuna muistona), mutta melkein järjestäen MH:ssa on oma kylppäri. Kylpyhuoneessa voi pesaista lomapölyt tai rannan hiekat mukavan kokoisessa suihkukopissa ja säilytystilaakin löytyy pulloille ja purnukoille ja vessa on oman oven takana. MH ei rajoitu vain sisätiloihin, koska katettu puinen terassi toimii aamiais-, päivällis- ja illallissalonkina, kuten myös auringonpalvonnan pääpapittaren löhöparatiisina. Auto on näppärästi ja turvallisesti parkissa oman MH:n edessä, eikä jossain hotelliparkissa muiden asiakkaiden kolhittavana, tai pahempaa: kadun varren hätäparkissa.

Täysin katettu (sadesuojattu) terassi....Bretagnessa.

Tämän päivän mobil home -matkailu ei muistuta entisaikojen telttailua vaan enemmän luksusmökkeilyä. Suurten neljän ja viiden tähden leirintäalueiden uima-altaat kilpailevat altaiden ja liukumäkien määrässä vesipuistojen kanssa. Lasten leikkipuiston, tennis- ja jalkapallokenttien lisäksi alueilta löytyy usein myös kuntosali, pelihalli ja lasten puuhakerho. Ohjelmaa järjestetään myös aikuisille teemailtojen, konserttien ja tanssiaisten merkeissä. Suurilla leirintäalueilla on oma ravintola, kauppa ja baari. Pienemmät tyytyvät myymään vastaanotossa tärkeimpiä elintarvikkeita (tosin hirmuisin hinnoin) ja vessapaperia.

Mobiili köökki (kolmen tähden)

MH:n viikkovuokrat vaihtelevat sesongin, leirintäalueen tähtiluokituksen ja seudun mukaan, alhaisimmillaan vajaat kaksisataa euroa ja korkeimmillaan lähennellen tuhatta. Pitäisin normi keskivertona kesäkuukausina 400-600 euroa/vko kahden tai kolmen tähden paikoissa ja 500-900 euroa/vko huippuvarustellusta MH:sta neljän tai viiden tähden kämpingillä. Trendiä ovat nyt myös kivijalkaan rakennettu puinen mökki eli "bungalow/châlet" tai vanhasta hevosvetoisesta asuntovaunusta remontoitu "roulotte". Insolite-paikoissa voi vuokrata puuhun rakennetun majan...

Supervarusteltu köökki (neljän tähden).

Yksi kämping-lomailun ehdoton hyvä puoli ovat muut matkailijat. He voivat myös olla myös huono puoli, mutta harvemmin, onneksi. Yleensä leirintäalueilla on tarkat säännöt siitä, mihin aikaan illasta hiljaisuus vallitsee. Portit sulkeutuvat yhdeltätoista ja sen jälkeen auto on jätettävä niiden ulkopuoleiselle parkkikselle. Illanvietot päättyvät yleensä myös samaan aikaan. Lasten vanhempia pyydetään vahtimaan pikku hirviöitään ja pitämään nämä kurissa ja nuhteessa muita matkailijoita häiritsemättä ja keskenään reissaavat nuorisoporukat yleensä sijoitetaan leirintäalueen perukoille omaan rauhaansa. Joskus olen kuullut valituksia liian rauhallisista leirintäalueista...
Enimmäkseen kämpingeillä vallitsee leppoisa ja rento ilmapiiri. MH-naapurit oppii tuntemaan etunimeltä parissa päivässä ja milloin otetaan aperitiivia hollantilaisittain, milloin savustetaan kilpaa merguez-makkaroita, milloin katsellaan lähestyvää ukkosmyrskyä kaikkien leirin lasten kanssa. Niin ja tietenkään ei pidä unohtaa pakollista lerintäalueen petankkimestaruutta.

Terassi näköalalla (kuuletko kaskaat?)

Kukin reissaa tyylillään, mutta lapsen kanssa en ole vielä parempaa keksinyt kuin MH:n. Se on ryhmässä mökkeilyä, mutta joka vuosi ei tarvitse palata samaan paikkaan vaan voi vaihtaa seutua mielen ja mielenkiinnon mukaan. Ranskassa leirintäalueita on joka puolella ja turistien suosimilla seuduilla riittää valinnanvaraa jokaiseen makuun ja budjettiin. Viime vuosien tarjontaa seurattuani voisin vetäistä sen nopean johtopäätöksen, että MH:t vetävät entistä enemmän matkailijoita puoleensa ja leirintäalueet tarjoavat mitä monipuolisimpia palveluita ja majoitusmahdollisuuksia. Valitettavasti myös hinnat ovat nousseet melkoisesti, mutta sen selittänee se että leirintälueet muistuttavat enemmän lomakyliä kuin tasaisia nurmikenttiä, joille on vedetty ristikkoon rajat telttapaikkoja varten. 

Mobiili lastenhuone.

Mobiili homen yksi parhaimpia puolia on silti mielestäni mahdollisuus viettää lomaa keskellä ei mitään, rauhassa ja luonnonpuistomaisessa ympäristössä. Kauppaan tai torille voi pyöräillä, lähikylään kävellä, viettää päivän laskien jokea kanootilla tai tutkia rannikkoa patikoiden. Luonnonihmeet ovat yleensä lähettyvillä, jos ei heti aidan takana, ja jokaiselle perheenjäsenelle löytyy aktiviteetteja uima-allas lököilystä lähikylän museoihin.