Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin

Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 

Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.

Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.

Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 

Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu

Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.

Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia

Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.

Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!

 

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua

Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa

En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.

Normandia palaa - Suomi sulaa

Maximus le chill cat

Näin keskellä kuumaa kesää mietin kaksi sekuntia mistä kirjoittaa. Aiheitahan riittää. Voisin kertoa, mitä mieltä ranskalaiset ovat Trumputin tapaamisesta (ei heitä kiinnosta tippaakaan. Ranska on maailmanmestari ja se on ainut hyväksyttävä puheenaihe tässä maassa seuraavat kaksikymmentä vuotta).

Kertoisinko kirjallisuuskritiikistä, joka pöyristyttää. Naah, jätetään se syksyyn. Nyt on oikeasti muutenkin jo tukalaa (mutta hyvät Perseidit sentään: kirjailija saa pyrkiä tekstissään mahdollisimman tarkasti ajankuvaan sopivaan kielenkäyttöön kirjoittaessaan historiallista romaania). 

Katsellaan hetki yo. kuvaa Maxousta.

Noin. Heti tuli parempi mieli.

Viimeksi täällä oli yhtä kuuma, yhtä pitkään, vuonna 2003. Viisitoista vuotta sitten. Ostin silloin tuulettimen ja kuluttajatyytyväisenä totean, että sama vempain on minulla yhä käytössä. Sille ei ole ollut paljoa käyttöä, koska Normandia, ja luultavammin härveli sen tähden pyöriikin vielä. Se, että vehreydestään ja loppumattomasta sateestaan tunnetussa Ranskan kolkassa kärsitään kuumasta (eilen +34 astetta) ja pitkään kestäneestä kuivuudesta (vehreä on nyt enemmänkin karrelle palanutta keltaisuutta), ei ole kuitenkaan ihan erikoista. Sellaista sattuu. Säät menee silleen.

Satuin viettämään lomia kotopuolessa. Siellä oli niin kuuma, että lämpöpumppu oli laitettava toimimaan ilmastointina. Enpä muista, olenko koskaan, edes kakarana, kokenut vastaavia ja yhtä pitkäkestoisia helteitä Helsingissä. Olihan se tietenkin ihastuttavaa, kun saatettiin istua vaikka koko yö pihalla vilustumatta. Silti se ei tuntunut ihan todelliselta, vaikka totisinta totta kuumuusaalto olikin.

Samaa pohdin eilen illalla seistessäni perillisen ikkunassa. Kuuma tuuli puhalsi pellon yli ja hetken eksyin muistoon keskelle valtamerta, jolla olin viimeksi tuntenut ilman hyväilevän ihoa kuun loisteessa. Silloin purjehdin lähellä päiväntasaajaa kahta viikkoa ennen jouluaattoa. Talomme sijaitsee tuon samaisen valtameren ilmastollisessa vaikutuspiirissä, mutta 49:llä leveysasteella. E p ä t o d e l l i s t a.

Ja jokin tässä mättää. Pahasti.

Sää on sekaisin. Mene kotiin sää!

Phuuh. Kuumuutta. Phuuh. Ilmastoa. Kun sanotaan, että ennen oli asiat paremmin, saan näppylöitä, koska monen asian kannalta se ei päde ollenkaan. Kun olin rimppakinttu kakara ja kirmasin kotometsän poluilla kesähelteellä mehu ja leivät repussa parhaan kaverini kanssa, asiat olivat paremmin, ainakin sään ja planeetan kannalta. Taisi olla minun sukupolveni tehtävä pelastaa metsät, sinivalaat ja estää otsonikato. Hiljaa on menty askel eteen ja kolme taakse. Sademetsiä uhkaa yhä maatalous. Valaita on vielä nähty, mutta vain koska ne ovat olleet pyydystäjiään ovelampia. Otsonireiästä ei enää puhuta, mutta sen on korvannut uusi muovimanner, joka peittää kohta puolet maailmasta.

Hitto kun harmittaa. Minun sukupolveni on tyrinyt planeetan pelastamisen. Perintönä annan lapselleni roskaa, roskaa, roskaa. Aina vain lisää tavaraa, kulutettavaa, apparaattia ja kivaa krääsää suoraan riistoteollisuuden verovapaista alelaareista.

Tässä katsahdamme uudelleen hetkeksi Maximusta.

Hengitellään, jos ilmaa riittää.

 

Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.

Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.

Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.

Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.

Normandian maihinnousurannikko

Asnelles-sur-Mer

Sattumalta oleilin Ala-Normandiassa samana viikonloppuna, kun siellä vietettiin maihinnousun merkkipäivää. 73 vuotta sitten liittoutuneiden joukot rantautuivat Normandiaan. Siitä alkoi Ranskan vapauttaminen ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopan mantereella.

Museojeepit museon pihassa parkissa (sotapoliisit saivat parkkeerata
mihin halusivat ja ohjasivat usein liikennettäkin miten sopi juuri sillä hetkellä).

Maihinnousun muisteluun kuuluu museoajoneuvoilla huristelu museolta ja muistomerkiltä toiselle, asiaankuuluviin univormuihin pukeutuneena. Tunnelma rannikkokylissä on melko juhlava ja hetkittäin jopa riehakas, mikä voi yllättää totisempaan sotamuisteluun tottuneen suomalaisen.

Tuulikärryt rivissä ajajia odottomassa.

Ala-Normandian eli Calvadosin ja Manchen maakuntien rannikko on kaunis ja Belle Epoque arkkitehtuuriltaan pittoreski. Sotahistorian ihmettely kannattaakin yhdistää rannalla samoiluun, tuulikärryajeluun tai Calvados-liköörin maisteluun.

Paratroopers näytöstä museon terassilla.

Laskuvarjohyppääjille omistetun D-day experience museon edustalla saimme seurata näytöstä, jossa selitettiin sotilaiden varusteet. Minua kävi sääliksi raskaissa kamppeissaan auringon paahteessa hikoilevia poikia. Tosin ei tuo näyttänyt heitä häiritsevän. Hymyssäsuin he kertoivat turisteille miten 6.6.1944 oli sujunut paratroopersien osalta. Heillä oli suuri rooli maihinnousu operaation onnistumisessa. D-day experience museo on tuore lisä seudun museovalikoimaan (2014). Sen näyttelyesineisiin kuuluu enimmäkseen laskuvarjohyppääjien varusteita, mutta myös kenraali Dwight D. Eisenhowerin nahkatakki, jota koristavat harvinaiset neljä tähteä.

D-Day Experience museo

Museon tiloissa on myös lentosimulaattori, joka mahdollistaa virtuaalilennon laskuvarjohyppääjien kanssa. Pojan mielestä se oli ihan must, ja se on aika paljon sanottu 14-vuotiaalta.

Poika, tuuli ja leija.

Nyt 73 vuotta myöhemmin rannikko on kesäpäivänä kaunis ja rauhaisa. Aaltoja kuunnellessa ja tuulen suhistessa tuskin tulee ajatelleeksi, että kyse on entisestä sotatantereesta. Arromanches'in kylän edustalla siitä muistuttaa yhä liikuteltavan lastaussataman jäänteet, jotka muistuttavat mereen pudonneita mustia laatikoita. Seitsemän vuoden päästä maihinnoususta tulee kuluneeksi 80-vuotta ja on mahdollista, ettei veteraaneja enää ole ottamassa osaa juhlallisuuksiin. Heillä on aina ollut painava sanansa sanottavanaan jälkipolville: rauhan takia kannattaa taistella, mutta tärkeintä on yrittää säilyttää rauha hinnalla millä hyvänsä.

Tällä rannikolla on ikävä historia, mutta nykyään se on kaunis ja näkemisen arvoinen söpöine kylineen. Rantaviivaa myötäilevä tie on loistava esim. moottoripyörällä reissaaville (wink wink). Viikonloppuisin ja varsinkin kesäkuun ekoina päivinä tiedossa on toki hieman ruuhkaa, jeeppikulkueita ja muita ihmettelijöitä. Sodasta ja historiasta kiinnostuneille riittää nähtävää hautuumaita, museoita ja lentosimulaattoreita myöten.

Me yhdistimme kolmen päivän viikonloppuun annoksen hiekkaa, hieman historiaa ja yhden kaivoksen, hitunen petankkia ja ruokaa ja juomaa ranskalaisissa mittasuhteissa. Sunnuntai-iltana hieman ennen keskiyötä kymmenisen rantakylää ampui taivaalle ilotulituksia.

Emme törmänneet viikonlopun aikana minkäänlaisiin turvallisuusongelmiin. Silti on hyvä pitää mielessä, että Ranskaa ja muutakin Eurooppaa koetelleiden terroristitekojen takia, turvallisuustoimia on kiristetty huomattavasti. Yksi ryhmämme jäsen ei päässyt vierailemaan amerikkalaisten sotilaiden hautuumaalla, koska huolimaton turisti oli unohtanut reppunsa muistomerkin viereen ja paikka oli suljettu monta tuntia tästä syystä. Harmiton unohdus voi johtaa pitkiin ja turhiin odotuksiin. Kannattaa myös varautua siihen, että museoiden sisäänkäyntejä vartioidaan ja käsilaukut tarkastetaan.

Ala-Normandiaan ajaa Pariisista parissa tunnissa (liikenteestä riippuen). Caen'in ympäri vievän kiertotien (N814) kohdalla kannattaa varautua ruuhkiin ainakin perjantai-iltaisin.

Valeranskalainen

Öklömökliäisiä

Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.

Normandian syksyssä pohdittuja

Postiluukkuun ilmestyi yllättävä ja ilostuttava kirjekuori. En nimittäin uskonut, että saisin lainauskorvauksia. Tunne oli sitäkin suurempi, kun laskeskelin, että kirjaa on lainattu sen ensimmäisinä ilmestymiskuukausina yli 700 kertaa. Pistää nöyräksi, sillä luettavaksihan tuon kirjoitin. Olen kiitollinen Suomen kirjastolaitokselle, Sanastolle ja ennen muuta lukijoille. Tämänkin innoittamana jaksan kirjoittaa lisää.

Syksyn viimeinen ruusu

Normandian syksy on ollut yhtä paikasta toiseen ravaamista, ja kun yllättäen on ollut aikaa istua alas ja hengähtää, olen pohtinut, että mitähän minä sitten teen kun teinistä kasvaa opiskelija. Opiskelija muuttaa pois kotoa jonnekin maailmanääreen. Harkkakuljetukset jäävät pois, kokeisiin preppaamiset myös, yhteiset juoksulenkit ja tallipäivät.

Olen kyllä tunkenut elämääni niin paljon harrastuksia, että yöunetkin niistä usein kärsivät, että en usko kyllästyväni. Senköhän takia tulee neljänkympinkreisi, ettei ehdi huomata, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa elää omaa elämäänsä? Hieman jo pelottaa tuo tuleva. Onhan meitä sitten vielä kaksi kotona, mutta ei se ole sama.

Lenkkimaisema (kuvassa myös kaksi peuraa)

Ehkä perillisen kasvaminen pois pesästä on otettava uutena alkuna. Tai paluuna aikaan ennen. Ja toisaalta onhan tuohon vielä vuosia. Mutta ei se estä pohdiskelijaa miettimästä. Kaikesta ahdistuvaa ahdistumasta. Itse lähdin pesästä heti kun pystyin. Olin opiskelija ja pääsin kimppakämppään lähemmäs opinahjoa. Pari vuotta myöhemmin lähdin Ranskaan. Mitä jos oma teini päättää vaihtaa maata tai mannerta? Ehkä veri vetää seikkailuihin. Lähdenkö perään?

Juoksuhanskat.

Voisin muuttaa Australiaan au pairiksi. Tai ei. Liikaa hämähäkkejä. Islantiin töihin kasvihuoneeseen. Kaliforniaan opettamaan samppanjajoogaa. Suomeen? Itse asiassa, näen itseni vähiten paluumuuttajana. Suomi on niin eri maa kuin 2000-luvun alussa. Ehkä kaikkeen tottuu. Totuinhan Ranskaankin, melkein. Mutta silti. Jotenkin. Pelkkä ajatuskin tuntuu nyt oudolta. Ja mitähän minä siellä mukamas tekisin? Ryhtyisin taiteilijaksi? Ei taida olla muuta tarjolla. Muuttaisin ehkä Lappiin. Ryhtyisin Korpinaiseksi ja ajeluttaisin ranskalaisturisteja revontulia katsomaan.

Ehkä perillinen suorittaa asevelvollisuuden, ehkä ei. Ei siitä kai haittaakaan olisi. Hernerokkaa on kyllä turha perilliselle tuputtaa. Metsässä rämpiminen sen sijaan kelpaisi. Ehkä perillinen haluaisi jäädä sen jälkeen Suomeen opiskelemaan. Onhan se halvempaakin kuin Ranskassa, missä peritään lukukausimaksuja. Koulutkin ovat ehkä jostain kotoisin. Vai ovatko? Eikö siellä Suomessakin olla leikattu viime vuodet kaikesta?

Kelpaa ottaa kuvia jopa hanskat päällä.

Mutta lopulta nämä pohdinnot aina päätyvät samaan johtopäätökseen. Vaikka tuleva voi olla tehty monesta muutoksesta, niin turhaa niitä on etukäteen liikaa miettiä. Valmistautua voi monella tapaa. Ehkä parasta on, että pitää terveydestä huolta, tekee sitä mikä miellyttää ja ottaa ilon irti teinin äitiydestä* niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Katson sitten aikanaan mihin suuntaan kelkka kallistuu.


*ilo irti teinin äitiydestä =

1.  ruutuajan vahtiminen
2.  milloin-viimeksi-vaihdoit-sukkasi-nalkutus
3. ihanaa kun vielä saa halia
4. teinikielen opettelu (usein joudun googlettamaan uusia ilmaisuja ja joka kerta tunnen itseni ihan mummoksi)
5. äiti-sä-oot-ihan-nolo-tanssihetket
6. äiti-vitsi-miten-sä-tiedät-ihan-kaiken-hetket (koepreppaus Ranskan historiasta)
7. hee-hee-äiti-juoksee-hitaammin
8. hee-hee-kohta-mä-olen-äitiä-pidempi
9. hee-hee-sä-olet-toistaiseksi-vielä-alakynnessä-jos-äiti-istuu-sun-päälle
10. mahdollisuudet vaikuttaa perillisen tulevaisuuteen kaikkine äitimäisine jankutuksineni, kiristyksineni ja suostutteluineni (luelueluelueluelueluekirjojakirjojakirjojakirjoja)

La Ferme de Bray ja muut Normandian tärpit

Tyylikäs ranskalainen rouvashenkilö astui hotellin ovesta sisään ja kysyi saisiko hän jättää muutaman esitteen tiskille. Tietenkin, koska kyseessä oli lähellä sijaitsevan kotiseutumuseon omistajatar. Juttelimme hetken aikojen kovuudesta ja turistien vähäisyydestä. Jäin miettimään, että ompahan harmi, kun noin hieno paikka ei saa enempää huomiota. Omistajapariskunta on jo vanhenemaan päin, eikä netti ja somettaminen ole heillä päällimmäisenä mielessä. Tosin, se nyt veisikin pois osan tuon upean paikan taiasta. La Ferme de Bray'ssä aika on pysähtynyt.

Historiallisen maatilan rakennuksista suurin osa on peräisin 1600- ja 1700-luvuilta. Ne on kauniisti restauroitu ja huolella vaalittu osa paikallista kulttuuriperintöä. Brayn seutu on aina vetänyt rikkautensa maasta ja lehmistä, mutta myös omenalehdoista. Tilalla on pantu siideriä ja Calvadosia vuosisatojen ajan. Yksi ulkoilmamuseon avainnähtävyyksiä on tilan vesimylly. Sen jauhamat jauhot vietiin kuninkaallista jauhotietä aina Pariisiin. Pieni pätkä tätä tietä on nähtävissä myllyn edustalla. Siinä norkoillessa voi melkein kuulla kärrynpyörien kolinan.

Kirjoitin Ferme de Braystä blogiini jo aiemmin, mutta halusin tuoda tämän yksityisen ja turistien vähäisyydestä kamppailevan museon esille uudelleen, ihan vain siltä varalta, että juuri sinä olet suunnittelemassa road trippiä Normandiaan. Ylä-Normandiassa sijaitsevista muista nähtävyyksistä ehdottomat ovat tietenkin Giverny ja Monet'n puutarha, Etretat mahtavine kalkkikivikallioineen, Honfleurin ihana värikäs kalasatama ja ehkä myös Fecampin Benediktiiniluostari, missä valmistetaan maailmankuulua Le Bénédictine likööriä.

Ylä-Normandian kierros voi alkaa Rouenista, mistä auton saa vuokrattua juna-asemalta. Junamatka Pariisista Roueniin kestää hieman päälle tunnin. Rouenista suunta La Ferme de Braylle, missä iltapäivä kuluu tilan museoon tutustumalla. Tilalla voi yöpyä B&B-tyyliin époque-huoneissa (tarkemmin tietoa postauksen lopussa). Illalliselle suosittelen läheisen Forges-les-Eaux'n kaupungin ravintoloita, miksei jopa kasinoa, joka on melkoisen upea näky valaistuna.

Brayn seudulta ajaa parissa tunnissa Etretatiin, joko Le Havren moottoritietä tai sitten mutkaisia peltojen keskellä kulkevia pikkuteitä vähemmällä kiireellä. Etretatiin kannattaa varata kunnon seikkailukengät, koska kaupungin kuuluille rantakallioille ei kiivetä noin vain. Eväät mukaan ja piknik pystyyn kauniilla ilmalla! Huom. Etretatissa (kuten muuallakin) auton parkkeeraus on hankalaa, joten hermoille jäähdytysnestettä ja tarpeeksi aikaa pyöriä kylää ympäri paikkaa etsien.

Etretatista ajaisin illaksi Honfleuriin, mistä on hyvä lähteä seuraavana aamuna valloittamaan Ala-Normandiaa. Ala-Normandian bucket list kohteet ovat tietenkin maihinnousurannikko ja sotilashautuumaat. Niiden lisäksi suosittelen Bayeux'n kaupungin seinävaatemuseota, missä on nähtävillä keskiajalta säilynyt piiiiiiiitkä sarjakuvamainen seinävaate, johon on kirjailtu Vilhelm Valloittajan retki Britanniaan.

Calvadosin seudulla kun ollaan, on turistin tietenkin käytävä maistamassa omenamehuja:

- Cidre joko brut tai doux (omena)

- Poiré (päärynä) 

- Pommeau (omenalikööri)

- Calvados (omenaviina)

Tiloilla maistelua varten on yleensä sovittava rendez-vous etukäteen, mikä voi olla hankalaa, kun kerran ollaan road tripillä, eika aikataulu aina matchaa ruuhkien kanssa. Tai Liisa-Lotta halusikin patikoida Etretatista aina Fecampiin, ja sen takia matkaan päästiin vasta kl. 3. No, periaatteessa, kun Ranskassa ollaan, saa myöhästyä aina sen 15 minuuttia, mutta parasta on ehkä kävellä lähimpään Office de Tourismeen ja kysellä sieltä. He voivat varata käynnit, visiitit, liput ym. Lue: soittaa lähimmälle farmarille ja kysyä ehtiikö hän juottamaan pari turistia humalaan pellon myrkytyksen ja iltalypsyn välillä. Vitsi (melkein).

Minulle on suositeltu yhdeksän kertaa Caenin sotamuistokeskusta (Mémorial de Caen). Se on melko kallis. Siellä kuluu koko päivä. Se on hieman kuin Disney World, mutta maailmansodasta. Jos sotahommat ovat juttusi, niin nokka sinne. Maihinnousurannikko on kaunis, koskettava ja omalla tavallaan elämys. Amerikkalaisella hautuumaalla vierailun voi ajoittaa iltaan, kun pitkät varjot valtaavat päättymättömät valkoiset hautakivirivit, muistomerkin kello soi ja historia havistelee enkelinsiipiään.

Normandia ei ole ehkä yhtä houkutteleva kohde kuin Provence tai Alpit, mutta tännepä ajaa hieman nopeammin. En väitä, että Normandiassa olisi aina kaunista - jätän vastaavan bretoneille (he ovat aina humalassa ja puhuvat mitä sattuu). Nytkin vihmoo ja apteekkarin lämpömittari näytti aamulla +1 astetta (hmm. mikä olikaan humalassa?). Normandia on omanlaisensa matkakohde, hieman erilainen, mutta tunnettu. Ja jos joka tapauksessa ajat tätä kautta matkallasi Bretagneen, pysähdy toki katsastamassa edes La Ferme de Bray, joka on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa vuodesta 1452. Alla yhteystiedot. Postauksen kuvat on otettu museotilalta. Muistaakseni sisäänpääsy ei ollut paria euroa korkeampi, jos sitä edes oli.

La Ferme de Bray
Mr et Mme PERRIER
290, chemin de bray
76440 SOMMERY
+33 (0)2 35 90 57 27
Meili: fermedebray@orange.fr
http://ferme.de.bray.free.fr/wp/ (sivut vain ranskaksi)

Yksittäiset vieraat voivat tutustua tilaan viikonloppuisin ja pyhäpäivinä kl. 14-18 ja heinä-elokuussa joka päivä samoihin kellonaikoihin.

Sunsetshooting

1

2

3

4

 

5

6

7

 

Tässä tämän kevään parhaat keittiönikkunasta napsitut auringonlaskut. Mikä on mielestäsi paras? Olin pudota persiille, kun n° 1 näkyi ikkunasta: lieskoja taivaalla! Taivasbongaus on hiljainen puuha, jota voi harrastaa ilman suurta järjestelmäkameraakin. Nämä on otettu tavispokkarilla ja lavasteena naapurin pelto. Normandiassa ilmankosteusprosentti on yleensä n. 80/85 (usein 90). Se takaa dramaattisia pilvimuodostelmia ja sumuja.

Parhaat huvit ovat yksinkertaisia ja halpoja.

Haasteita on oltava (suuria elämänviisauksia ja juustoja)

Tässä sodittiin.

Kevät alkoi yllättäen. Lämpötila nousi 13:sta 20:een päivässä. Siinähän sitten huomaat, että omistat pihan, ja koska et ole siihen koskenut kuukausiin, muistuttaa tuo kyseinen taloasi ympäröivä viheralue kolmekymmentä vuotta sitten possahtaneen ydinvoimalan ympäristöjä. Madame käärii hihat, käy puutarhakaupassa tarkistamassa, että pelargoneja yhä myydään, ja kaivaa kukkalaarit puutarhavajasta. En pidä puutarhassa mönkimisestä. Eihän siinä ole mitään itua. Istutat, kastelet, lannoitat, revit, harmistut, koska vuohet söivät ruusupensaat (elävästä elämästä), myrkytät, rypistät kulmakarvoja, kun ukkosmyrsky puhaltaa kaiken lakoon, kastelet ja kiristelet hampaita, kun Normandiassa ei sada prkl! Ymmärrän, miksi maanviljelijät eivät ole koskaan tyytyväisiä.

Minä voitin.

Kukkien kasvattaminen on täysin idioottimaista, mutta niin on moni muukin asia. Oudosti siitä saa tyydytystä, kun piha on ojossa ja kasteltu ja jokunen väriläntti ilostuttaa silmääsi, kun palaat illalla kotiin ja aurinkokin vielä paistaa. Viikonlopuksi on luvattu sadetta, mutta loppujen lopuksi syksyllä heivaat koko pystyyn kuolleen loiston kompostiin humustumaan. Silti piha on nyt kesäkunnossa ja yksi haaste suoritettu.

Juokseminen on aina vaikeaa, mutta...

Neljänkympinkreisin yksi sivuoire on kadotetun nuoruuden perässä juokseminen. Ilmoittelin jo aiemmin ottavani tänä keväänä osaa My Peak Challenge'siin, tavoitteenani aloittaa itseni säännöllinen kiduttaminen. Juoksen nyt kävelemättä (päivän ilmaisu) viisi kokonaista hemmetin kilometriä. Jokainen metri on taistelu. Kärsin (hampaat irvessä) penikkojen kipeytymisestä. Liikunnan iloa. Mutta siihen ei kuole ja olen säästynyt muilta vammoilta. Olin nimittäin varma, että heti parin ekan lenkin jälkeen polvi, lonkka tai nilkka poksahtaisi. Ne ovat olleet kummallisen hiljaa olemassaolostaan, mikä on perin epäilyttävää minun niveltaustallani (epäilty nivelreuma, joka ei ollutkaan nivelreuma, vaikka ehkä olikin, mutta lääketiede ei toistaiseksi anna selventävää lausuntoa asiaan).

Penikoiden lisäksi kärsin toki kaikesta muusta juoksemiseen liittyvästä: huono peruskunto, ei happea, lihakset jumissa, rakkula varpaassa, hiki päässä, kadunvarressa tuijottavat äijät, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin tuijottaa, kun viiletän (tarvitseeko mainita, että juoksutyylini on suoraan Monty Pythonista) ohi poninhäntä heilahdellen. Ja silti juoksen ja pidän sitä todella kivana harrastuksena. Eikun sehän on elämäntapa. Juustoisammin vielä: jos se olisi helppoa, ei se olisi haaste.

Tuulitukat metsään painelemassa

Olen perusahdistunutta tyyppiä. En pidä odottamisesta, en pidä projektittomuudesta, mutta ahdistun kun pitää tehdä jotakin, en pidä siitä kun en pidä mistään, ahdistun kaikesta, minulla ei ole aikaa mihinkään, jännitän kaikkea, jännitän ihmisiä, jännitän jännittämistä, jännitän kaupassakäyntiä ja kassalla maksamista, ja kun ahdan ostoksia kassiin, jännittyneet sormeni tumpeloivat ja lasinen maustepurkki räjähtää lattialle miljoonaksi siruksi ja maustepilveksi. Mausteen nimi on Ras el hanout ja se tuoksuu eksoottiselle. Väännän hajupommivitsin kassahenkilölle naama punaisena.

Olen ujo. Olen aina ollut. Se on välillä hivenen ahdistavaa, vaikka iän myötä kaikkeen tottuu. Olen introvertti ja suurin osa elämästäni tapahtuu pääni sisällä.

Sen tähden elämässä on oltava asioita, jotka pakottavat aivot jatkuvasta varotilasta off-asentoon, tai tähän paljon jupistuun mindfullnessin tilaan, missä ei mikään potuta. Olen havainnut, että se on vaikeaa saavuttaa muuten kuin ratsastamalla. Tai juoksemalla. Tai kirjoittamalla. Tai ylipäätään tekemällä, jotain mikä pistää ajatusvirran keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Ei ole yllättävää, että keräilen harrastuksia. Olen myös kiinnostunut kaikesta komeetoista pelargonioiden lannoitukseen (paska on paras! hevosenpaska!).

Tein eilen selkälihaksia vahvistavia liikkeitä. Toisin sanoen jumppasin. Se sai ilmeisesti veren virtaamaan aivoihin asti, koska yllättäen minulle selvisi mistä kirjoittamassani uudessa romaanikäsikirjoituksessa on kyse. Tämä ahaa-elämys tietenkin tuntui kivalta muutaman päivän kirjoitusahdistuksen jälkeen. Niin, kirjoittaminen on ahdistavaa. Siksi varmaan kirjoitan. Siinä on sitä samaa idioottimaisuutta kuin kukkien kasvattamisessa, ainaista istuttamista ja rikkaruohojen kitkemistä.

Tahdon tällä kaikella sanoa, että haasteita on oltava. Haluan juosta ensi vuonna 10 km, ehkä jokin päivä puolimaratoonin tai kokonaisen. Haastan itseni myös kirjoittajana joka päivä, oppimaan uutta ja kirjoittamaan paremmin. Tämän lisäksi yritän maailman ennätystä likaisimmasta autosta, joka haisee kaiken lisäksi hevosenpissalle ja -hielle. Loimi unohtui pariksi päivää takakonttiin.

Haasteisiin on helppo vastata, mutta välillä on kivaa, kun joku auttaa ylämäessä. Kiitos kaunis ja kumarrus heille, jotka jaksavat ojentaa käden. Minua on hellitty apurahoin ja kannustuksin. Jos vielä yhden juustoisan ilmaisun tähän: Auta ensin itseäsi ja universumi auttaa sinua. Tai kun juoksu ei kulje, ota teinilapsesi lenkille rohkaisemaan. Ei siinä yläasteelaisen sydänsuruja ratkoessa edes huomaa, kun lenkki on jo ohi.