keskiviikko 28. elokuuta 2013

Viimeisten siveltimenvetojen vapauttama


Olin kai asettanut jonkinlaisen määränpään. En nyt puhu määräpäivästä tai kuolemanrajasta. Suunnittelemattomuuttani olin kuitenkin toivonut saavani metsittyneen tarinani ensimmäisen korjatun version valmiiksi syksyn aikana. Yllätin itseni ja puhkuin kuin paineilmalla täytettynä läpi editoimisen riemukkaan urakan aikataulustani edellä. Miten näin kävi? Hmmm huomaan että perhe-elon hiljaiskausi, kesä kaikkine lomineen ja muine miesväen poissaoloineen, on auttanut aika-avaruuden laajentumisessa: minulla onkin yhtäkkiä ollut aikaa viettää illat itseni ja itsekkäiden aktiviteettieni parissa. Kiitos kesästä kesälle.

Kirjoittaminen on minulta sujunut aina pakonomaisin sykäyksin. Kun tarina on tarpeeksi kypsynyt harmaan (ja toisinaan pimeän) aineen seassa, olen kirjoittanut kuin robotti raakatekstin pötkyläksi ja tiennyt sen vievän noin 9 kk - 1 vuotta. Puhun niin kuin olisin tehnyt tätä koko elämäni, vaikka olen saanut valmiiksi vasta 2,5 käsikirjoitusta ja muutaman suttaisen novellin. Mutta tältä se tuntuu, luulen, oikeistakin kirjailijoista.

Pasi Ilmari Jääskeläisen tämän päiväinen blogikirjoitus ainakin kumisee kirjailijuushaaveideni tyhjissä pilvilinnoissa kuin kuvajainen aikanaan.

Minä en kuiskannut "Valmis" eilen illalla saatuani viimeisetkin asettelut tehtyä. Huusin "Nyt koisimaan" kissalle, joka tuijotti hetken ja jatkoi pyllynsä nuolemista. En tiedä mitä risuiselle tarinalleni vastedes tulee tapahtumaan. Lähtenee sekin liitetiedostona jonnekin, joillekin, joutolaisena, kiertolaisena, turhakkeena ja turhauttavana. Ken sen haluaa?

Tulevaisuus on enemmäin kuin koskaan hämärän peitossa. Ensimmäisen varsinaisen romaanikäsikirjoituksen kohdalla tunsin, ettei se ottaisi tuulta purjeisiinsa. Se jäisi. Tämän uutukaisen kohdalla en tiedä. Uskon siihen enemmän, koska olen oppinut, parantanut tapojani, kuunnellut viisaita ja tehnyt parhaani. Mutta aika näyttää.

Käännänkin katseeni menneeseen, sinne mistä kaikki alkoi: risuista. Oli synkkä ja kolea syysilta. Ennen tähtien syttymistä hämärä laskeutui puutarhani ylle, kietoi sen violettiin huiviinsa. Hetkeä kutsutaan ranskaksi: crepuscule'iksi. Se kuulostaa siltä miltä se näyttää, niin kuin hyvän sanan kuuluukin. Kosteaa nurmikenttää ympäröivät lehdettömät puut kurottivat sormiaan kohti korkeuksia. Niiden mustat silhuetit piirtyivät japanilaisina siveltimenvetoina vasten hämäryyttä. Hetkessä sykähti jokin. Se oli kuin ennalta tuntematon eläinlaji, jonka kynnet olivat niin pitkät ettei mikään muistikuvissani vastannut sen olemusta. Tumma ja outo.

Oliko se itse luontoäiti vai hiljalleen aikuisiän aivojenrappeutuman aiheuttama synaptinen puutos. Ihan sama, mutta sitä oli pakko tarttua hännästä. Heittää se häkkiin ja tutkia tarkemmin, kynttilöiden valossa, takkatulen lämmössä ja mietintämyssy päässä. Idea istui siinä. Se alkoi maisemasta ja kulki hylättyjä metsäpolkuja kohti tarinaksi. Siitä on nyt kaksi vuotta, noin suurin piirtein.

Pidin vaelluksesta tämän tarinan kanssa. Se vei minua enemmän kuin minä sitä. Mahdanko enää kohdata toista samanlaista, on pelottava kysymys. Jos kohtaan, juoksenko karkuun vai otanko sen vastaan käsivarret levällään? Toivotan kaikille kirjoittajille yhtä mieltä ylentävää matkaa omien tarinoidensa vieminä.

6 kommenttia:

  1. Onnea :) Ja onnea matkaan, mikäli sen eteenpäin lähetät!

    VastaaPoista
  2. Wau, saat kirjoittamisen matkan kuulostamaan hyvin kiehtovalta. Nuo on jännittäviä hetkiä: kaiken alku, heittäytyminen uuden tarinan vietäväksi, ja sitten joskus se hetki, kun teksti valmistuu...

    Minäkin toivotan onnea kiertolaisen lähettämiselle jonnekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos. Juu nyt on meneillä esilukijainkerjuu, mikä on hauskaa eri tavalla lukevien ihmisten kokoamista yhden projektin ympärille. Kukaan ei tiedä mitä hommasta kehittyy, ehkei mitään, mutta kieli pitkällä odotan ensimmäsiä kommentteja.

      Poista
  3. Onnea matkaan käsikselle, ja sinulle mukavia uusia 'kaappauksia' :-)

    Vähän kade olo, kun omat kirjoitushommat ovat niin ahtaissa karsinoissa, etteivät muuten mahtavat tarinat oikein pysty, ainakaan siinä edessä, paperilla, viemään sinne minne toisessa tilanteessa voisivat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna kiitos. Usein (koko ajan) harmittelen sitä miksi en voinut ryhtyä tekemään vaikka käsitöitä tai opetella seinäkiipeilyä (jos haasteita tarvitsin), koska se olisi ollut niin paljon helpompaa. Fiktion kirjoittamisessa ei ole mitään helppoa.

      Olen saanut apua kirjoitustuskaan ja muihinkin bögeihin www.paperiarkki.net/forum kirjoittajafoorumilla. Aikaa on tietenkin vaikea taikoa mistään lisää ja se yleensä onkin se suurin este.

      Poista