torstai 8. tammikuuta 2015

Normipäivä Normandiassa

Päivä uusi on ja elämä jatkuu.
Pakko sen on.
Huokaus.
 
Eilisen uutiset mielessään Mary vie pojan kouluun, jonka parkkipaikalle on lähes mahdotonta päästä autolla. Le plan Vigipirate on nostettu uusiin sfääreihin ja jo ennestään hankalasta koulun lähestymisestä on tehty yön aikana vielä vaikeampaa. Rellun tiellä on rautaportteja, betonipossuja ja huonosti parkkeerattu entisen homekoulun purkutöihin osallistuva maansiirtokone. Lentävää rellua odotellessa puikahtelen sieltä, tuosta, ehkä ei sentään tosta ja lopulta jätän pojan niin lähelle opinahjoa kuin kykenen ja päätän, että huomenna menköön koulubussilla, kun sellainenkin kerran on, Hyvät Hyssykät.
 
Takaisin keittiössään, päivän toista aamiaista nauttiessaan, Mary pohtii kuinka pojan opettaja ottaa sananvapauden ja sen puolustamisen tänään puheeksi. Tai toivoo niin. Hänen muistaakseen Pirkka-Pekka Petelius on sanonut, että kaikelle pitää voida saada nauraa. Pitää. Voida. Saada. Kaikelle. Nauraa!
 
Se on kaiken lisäksi niin helppoa ja sen voi aloittakaa vaikka omasta itsestään. Kun ei ota itseään liian vakavasti, varmasti estäisi monta tyhmää tekoa maailmassa. Eikö?
 
Joka tapauksessa: naurakaa ja antakaa muidenkin nauraa.
 
Asiasta toiseen. Normandiassa on ollut kylmänkosteannormitalvikelimäistä pee-keliä ja suureksi ihmetykseksemme löysimme terassilta toissapäivänä kohmeisen siilen. Siinä se kökki pöydän alla liikkumatta. Ei häiriintynyt, kun tulimme viereen pällistelemään. Ei halunnut syödä, kun sille lautasellisen kissanruokaa annoimme. Ei. Hetken tilannetta arvioituamme (googletus: siili+mitä tehdä+ei näytä voivan hyvin) päätimme ottaa siilen hoiviimme.
 
 
Hän sai laatikon.
 
Parin tunnin lämmittelyn jälkeen hän "heräsi" ja söi ja paskansi ja veti torkut.
Hänet nimettiin Hectoriksi.

Hector on todella piikikäs vieras. Hän saa enimmäkseen torkkua omassa huoneessaan kaikessa rauhassa. Muutaman kerran päivässä tarkistamme, että tyypillä on kaikki hyvin, annamme lisää sapuskaa, poistamme ulosteet jne. Kerran päivässä punnitsen tyypin pienellä ruoka-ainevaa'alla, koska Hector on siileksi liian pieni (vain 370g, mikä ei ole tarpeeksi läskiä talvesta selviytymiseen). Punnitsen hänet myös sen takia, että tiedän miten tämä huostaanotto tyyppiin vaikuttaa. Jos paino laskee, Hector voi huonosti ja Hector pitää viedä eläinlääkärille tms. Soitin paikalliseen villieläinten vastaanottokeskukseen, mistä sain neuvoja siilen hoitoon. Sieltä kerrottiin myös, että jos haluan ja voin, saan pitää Hectorin huhtikuuhun asti, milloin ulkona on taas tarpeeksi lämmintä Hectorin jatkaa siilen elämäänsä omin päin, tai sitten tuoda Hector heille talveksi hoitoon.
 
Päätimme ajaa Hectorin sunnuntaina vastaanottokeskukseen, missä hänestä pidetään varmasti parempaa huolta ja missä Hectorilla on ehkä hieman enemmän siilelle sopivia virikkeitä kuin meillä (kissa, kakara, kirjailija).
 
Elämän pelastamisesta tulee hyvä mieli ja suosittelen sitä kaikelle nauramisen lisäksi aseena maailmanpainoa vastaan. 
 
 



2 kommenttia:

  1. Kiitos Mary. Maailmassa ei koskaan ole liikaa naurua eikä liikaa pelastajia. Ihana Hector.

    VastaaPoista