Normandia palaa - Suomi sulaa

Maximus le chill cat

Näin keskellä kuumaa kesää mietin kaksi sekuntia mistä kirjoittaa. Aiheitahan riittää. Voisin kertoa, mitä mieltä ranskalaiset ovat Trumputin tapaamisesta (ei heitä kiinnosta tippaakaan. Ranska on maailmanmestari ja se on ainut hyväksyttävä puheenaihe tässä maassa seuraavat kaksikymmentä vuotta).

Kertoisinko kirjallisuuskritiikistä, joka pöyristyttää. Naah, jätetään se syksyyn. Nyt on oikeasti muutenkin jo tukalaa (mutta hyvät Perseidit sentään: kirjailija saa pyrkiä tekstissään mahdollisimman tarkasti ajankuvaan sopivaan kielenkäyttöön kirjoittaessaan historiallista romaania). 

Katsellaan hetki yo. kuvaa Maxousta.

Noin. Heti tuli parempi mieli.

Viimeksi täällä oli yhtä kuuma, yhtä pitkään, vuonna 2003. Viisitoista vuotta sitten. Ostin silloin tuulettimen ja kuluttajatyytyväisenä totean, että sama vempain on minulla yhä käytössä. Sille ei ole ollut paljoa käyttöä, koska Normandia, ja luultavammin härveli sen tähden pyöriikin vielä. Se, että vehreydestään ja loppumattomasta sateestaan tunnetussa Ranskan kolkassa kärsitään kuumasta (eilen +34 astetta) ja pitkään kestäneestä kuivuudesta (vehreä on nyt enemmänkin karrelle palanutta keltaisuutta), ei ole kuitenkaan ihan erikoista. Sellaista sattuu. Säät menee silleen.

Satuin viettämään lomia kotopuolessa. Siellä oli niin kuuma, että lämpöpumppu oli laitettava toimimaan ilmastointina. Enpä muista, olenko koskaan, edes kakarana, kokenut vastaavia ja yhtä pitkäkestoisia helteitä Helsingissä. Olihan se tietenkin ihastuttavaa, kun saatettiin istua vaikka koko yö pihalla vilustumatta. Silti se ei tuntunut ihan todelliselta, vaikka totisinta totta kuumuusaalto olikin.

Samaa pohdin eilen illalla seistessäni perillisen ikkunassa. Kuuma tuuli puhalsi pellon yli ja hetken eksyin muistoon keskelle valtamerta, jolla olin viimeksi tuntenut ilman hyväilevän ihoa kuun loisteessa. Silloin purjehdin lähellä päiväntasaajaa kahta viikkoa ennen jouluaattoa. Talomme sijaitsee tuon samaisen valtameren ilmastollisessa vaikutuspiirissä, mutta 49:llä leveysasteella. E p ä t o d e l l i s t a.

Ja jokin tässä mättää. Pahasti.

Sää on sekaisin. Mene kotiin sää!

Phuuh. Kuumuutta. Phuuh. Ilmastoa. Kun sanotaan, että ennen oli asiat paremmin, saan näppylöitä, koska monen asian kannalta se ei päde ollenkaan. Kun olin rimppakinttu kakara ja kirmasin kotometsän poluilla kesähelteellä mehu ja leivät repussa parhaan kaverini kanssa, asiat olivat paremmin, ainakin sään ja planeetan kannalta. Taisi olla minun sukupolveni tehtävä pelastaa metsät, sinivalaat ja estää otsonikato. Hiljaa on menty askel eteen ja kolme taakse. Sademetsiä uhkaa yhä maatalous. Valaita on vielä nähty, mutta vain koska ne ovat olleet pyydystäjiään ovelampia. Otsonireiästä ei enää puhuta, mutta sen on korvannut uusi muovimanner, joka peittää kohta puolet maailmasta.

Hitto kun harmittaa. Minun sukupolveni on tyrinyt planeetan pelastamisen. Perintönä annan lapselleni roskaa, roskaa, roskaa. Aina vain lisää tavaraa, kulutettavaa, apparaattia ja kivaa krääsää suoraan riistoteollisuuden verovapaista alelaareista.

Tässä katsahdamme uudelleen hetkeksi Maximusta.

Hengitellään, jos ilmaa riittää.