Kesäluetut, kesävaietut

#amediting

Miksi, miksi, miksi* tunnen yhä huonoa omaatuntoa joka kerta kun ajattelen kirjabloggaamista. Olen kyllä lukenut, mutta en ole jaksanut kirjoittaa lukemastani koko kesänä. Todella turhauttavaa! Haluaisin, oi niin paljon, mutta. Tälle tunteelle on varmasti sana saksaksi. Sellainen jossa on vähintään viisi sihahtavaa zetaa.

"Nous sommes des personnes de devoir", sanoi puolisoni. Olemme tunnollisia ihmisiä. Puhuimme kyllä jostakin muusta kuin kirjabloggaamisesta, mutta tuo devoir on jotain mikä kuvaa niin paljon sitä mahdottoman suurta kiitollisuutta, jota tunnen joka kerta kun saan kirjan luettua ja mielessäni viriää liuta lauseita, joilla teosta ylistää. Tuntuuko teistä samalta?

Olen viime kuukaudet ollut ainoastaan vastaanottajan roolissa. Vilkaisu Goodreadsin puolelle vahvistaa tämän: 14 kirjaa kesä-heinä-elokuussa. Hieman yli kirja per viikko + ne, jotka roikkuvat kesken.

Kesken on myös editointi, editointi ja editointi (kolme käsikirjoitusta). Haluaisin saada työn loppuun, koska vasta sitten voin hengittää taas hieman. Käsikirjoitukseni ovat eri mieltä aikataulusta. Ne eivät piittaa tuon taivaallistakaan kitinöistäni. Joka hiontakerralla huomaan niin paljon uutta korjattavaa, saan niin monta uutta ideaa ja ennen muuta pelkään, ettei tämä(kään) kelpaa. Olen työmaa, joka pitkittyy pitkittymästä päästyään. Olen noidankehässä. Tavoittelen tavoittelematonta, ikuisesti.

No niin, lakataanpas taas liioittelemasta. Kyllä ne valmistuvat. Hengitä hyvä ihminen.
Minulla on musta vyö itsepersuaasiossa.
(onko tämä suomea?)
(kuulostaapa pervolta)
(tämän haluan hautakiveeni)

Palataan kirjoihin, joista en ole blogannut. Olen lukenut hyviä, erinomaisia, niin äärettömän ravistelevia, että sanat tekevät sieluun klommoja ja myös blaah kirjoja. Eniten olen lukenut YA-kirjallisuutta, mutta myös paljon historiallisia romaaneja. Kaksi tiiliskivellistä on roikkunut puhelimessani koko kesän. Ne vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Olen miettinyt bloggaamista, vaikka en ole siihen itse kyennyt. Kun ihastun, usein ostan kirjailijan koko tuotannon samaan syssykkään. Luen kaiken putkeen ja kärvistelen, kun seuraava opus ilmestyy vasta saamari tammikuussa! Suuressa lukumaratonissani lueskelen blogeista mitä muut ovat ajatelleet. Kirjallisuushan on ennen muuta kommunikointia. Usein huomaan olevani hyvinkin eri mieltä toisten lukijoiden kanssa, mikä on aina hieman ravistelevaa. Sitä hieman epäilee itseään ja omia lukutottumuksiaan, makujaan ja mieltymyksiään. Kysyy, että olenko jotenkin helppo, kun en tuosta huomannut motkottaa. Joskus vähän suutun, kun joku sörkkäisee ihailemaani kirjaa sanaisella kaksihaaraisellaan.

Kirjallisuus voi aiheuttaa suuria tuntemuksia.

Se mikä häiritsee eniten toisten bloggauksia lukiessa, on tunne siitä, että alan epäilemään omaa ihastumistani. Siirryn päänsisäisestä kirjaelämyksestä jaettuun kokemukseen. Muiden sanat muokkaavat omiani. Myönnänkin yllättäen, että hitto ei tämä kirja olekaan täydellinen. Rakastumiseni siirtyy lämpimään vuoropuheluun. Olen takinkääntäjä. Tärkeintä on olla tietoinen tästä usein täysin tiedostomattomasta tavasta reagoida toisten mielipiteisiin.

No tämä nyt ei ole mikään Lähi-Idän kriisi. Ja se ei ole ennenkään estänyt minua kirjoittamasta täysin yli äyräiden pursuilevia rakkaus-bloggauksia kirjoista. Siirtynen tähän syksymmällä, kun onnistun taas hengittämään keuhkoilla.

Toistaiseksi vain luen, koska happi. Kaikki muu on turhaa.


-----------------

* kiitos André Aciman Eliosta