Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.