Paikka johon palata (aina vain)

Jos ette ole jo käyneet siellä, niin suosittelen visiittiä, jos tienne Normandiaan asti yltää.

Saavuin Etretatiin ensimmäisen kerran pyörän selässä. Halusimme vaihtarikaverusten kesken viettää viikonlopun luonnon helmassa. Hengittää. Tutkailla. Ihailla. Vain viikkoa aiemmin olimme ostaneet kauniit vaaleanpunavioletit käytetyt pyörät. Ymmärsimme Etretatin matkalla, että olimme maksaneet niistä liikaa.

Eräs kaunis lauantai aamu pakkasimme pyörämme ja itsemme junaan ja ajoimme Le Havreen. Emme viihtyneet tuossa betonibunkkeri ja satamakaupungissa pitkään. Vain sen verran, että etsimme turvallisen pyöräreitin kohti Pohjoista. On ihmeellistä, miten joistain kaupungeista on melkein mahdotonta päästä pois. Mutta se toi matkaan vähän seikkailua, kun kyselimme pyöräreittiä paikallisen citén asukkailta. Hullut turistit!

Saavuimme Etretatiin alkuiltapäivästä. Ajoimme aivan rantaan, kiinnitimme pyörämme kaikin mahdollisin mukaan otetuin lukoin ja vempaimin rantabulevardin kaiteeseen, ja ihailimme. Tajusimme heti tulleemme paikkaan, missä sielu liitää. Tunsimme olomme niin kevyiksi, että suorastaan hyppelehdimme ylös rantapolkua, jota pitkin pääsi ylös kalkkikivijyrkänteelle.

Muistan vieläkin sen hetken, kun istahdin heinikkoon polun vieressä. Katselin kukkia, merta ja aurinkoa. Ja soitin äidilleni. "Haloo! Arvaas missä minä olen?" Olin ensimmäistä kertaa todella onnellinen siitä, että olin tullut Ranskaan.

Turkoosi meri ja valkoiset rantajyrkänteet muodostavat kontrastin, jota silmä ihailisi ikuisesti. Ja me ihailimme Etretatin värejä ja hyväilimme pyöreitä rantakiviä kunnes tuli ilta, ja tajusimme, että meidän olisi parasta löytää majapaikka. Olimme täydessä viattomuudessa ja kokemattomuudessamme jääneet ajattelematta, että on yleensä hyvä varata etukäteen, varsinkin syksyn viimeisinä kauniina viikonloppuina, ja ainakin Etretatissa. Kävimme puhelinkiskan keltaiset sivut läpi. Epätoivo ilmeistyi soitettuamme viimeiseenkin kylän hotelliin. Kaikkialla oli täyttä. Meillä oli vaihtoehtoina joko lähteä polkemaan takaisin Le Havreen pimeällä tai nukkua rannalla...

Kumpikaan vaihtoehto ei kiehtonut.

Selasimme puhelinluettelosta listan seudun Chambre d'hôte -paikoista. Soitimme niistä useaan, mutta nekin olivat täynnä ja olimme melkein valmiit itkuraivariin ja pelipöksyjen repimisiin. Mutta sitten meille vastasi Chez Alice. Se oli pelastuksemme. Majatalo sijaitsi vain kahden kilometrin päässä Etretatista ja heillä oli tilaa. Ja paikan omistaja huolestui surkeasta tarinastamme niin paljon, että hän ajoi meitä puoleen väliin matkaa vastaan ja saattoi meidät perille. Saimme iltapalaa ja tutustuimme erittäin charmikkaaseen majoitusmuotoon. Vasta aamulla tajusimme kuinka paljon meillä oli ollut onnea. Emme nukkuneet ainoastaan oikeissa sängyissä vaan uskomattoman elegantisti ja maulla sisutetussa vanhassa maison de maître'ssa. Talolla oli tarjota pieni puutarha, jumalainen aamiainen ja kissakin rapsutettavaksi. Ja omistajatar tenttasi meiltä puoliksi kauhuissaan ja puoliksi haltioissaan edellisen päivän retkestämme.

Chambre d'hôtes majoitus on yhä mielestäni paras mahdollinen tapa yöpyä yö tai pari. Se on yleensä halvempaa kuin hotellissa, omistajat ovat useimmiten herttaisia ja itse talot todella söpöjä. Ja chambre d'hôte saattaa myös pelastaa hölmön pinteestä.

Omistajatar ajoi yhden joukkueemme jäsenen takaisin Le Havreen, koska omistajatar ei halunnut, että nuori ja sinisilmäinen blonde pyöräilee yksin maiden ja mantujen halki. Me kaksi muuta jatkoimme tyytyväisinä matkaa kohti Fecampia. Matkalla pysähdyimme yhtä monta kertaa ihailemaan maisemia kuin laittamaan ketjuja takaisin paikoilleen, tai milloin mitäkin. Fecampiin saavuttuamme menimme Benedictine-palatsissa ensin pesemään öljyt käsistä ja vasta sen jälkeen kiertämään huikeaa pytinkiä. Benediktiini-likööri ei ole mitenkään ihmeellistä mielestäni, mutta itse palatsi on näkemisen arvoinen. Fecamp on myös nätti merenrantakaupunki. Ja sieltä pääsee junalla takaisin, minne sitten tarve onkin takaisin päästä.

Palasimme noin vuosi myöhemmin Etretatiin juhlimaan kaverini pyöreitä vuosia. Yövyimme tietenkin Alicen luona. Tällä kertaa omistajatar heitti meidät syömään juhlaillallista Etretatin huisimpaan kuppilaan: Le Donjon. Saimme salin parhaan pöydän, josta ihailimme tähtien syttymista meren yllä. Joimme. Söimme. Ja olimme saada aivoverenvuodon laskun saavuttua. Olimme vain opiskelijoita. Se oli silkkaa hulluutta. Ja jos Le Donjonin lasku ei saanut ruokaa sulamaan, niin Etretatin kasinolla ymmärsimme, että oli aika palata kiltisti takaisin Alicen luokse. Joku raja sentään (jos ne vain tietäisivät miten opintolainalla voi laittaa elämän risaiseksi).

Mutta. Les folies sont les seules choses dont on ne regrette rien.

Olen tainnut palata Etretatiin viisi tai kuusi kertaa sen jälkeen. Viimeksi vein poikani lennättämään leijaa Etretatin rannalle lokakuussa. Aurinko paistoi ja meri oli turkoosi.