tiistai 19. maaliskuuta 2013

Mustia aukkoja ja muita mielikuvituksia taustoittamassa

Noin suurpiirteisesti arvioiden sanoisin olevani käsikirjoitukseni puolivaiheilla. Silti en ole vieläkään saanut taustojen tonkimista päätökseen. Tuskin koskaan saan. Se on iso musta reikä maassa, joka imee kaiken ajan ja rahankin, jos tässä touhussa nyt on varaa ränkylöitään laskea. Helpointa olisi olla historiantutkija, viettää suuri osa elämäänsä yliopiston, kirjastojen ja museoiden arkistoissa, mutta kun en ole, en ole.

Taustatutkimuksen eri vaiheet

Niitä ei ole. Taustatutkimus on jotain mitä tehdään koko ajan. Se tulee, se menee ja siihen uppoudutaan, kun tarve on, kun ei tiedä, minkä rotuisia koiria ylhäisö käytti 1700-luvulla metsästyskoirina Ranskassa. Taustoja tutkitaan myös tekosyynä innoituksen takaa-ajolle. Jostain senkin on tultava. Kaikki ei kasva puissa. Ja joskus asiat vain kolahtavat itsestään paikoilleen, kun näkee sen valtavan reiän maassa keskellä metsää, jonka ympärille kaikki kasautuu, kaikki harmaat aavistukset tulevasta tarinasta.

Ranska 1700-luvulla (kuva: Wikipedia)


Valmiiksi tallattu polku

1700-luvun elämänmenosta on tehty tutkimuksia, joskus jopa suomeksi, vakkei ehkä ihan suoraan aiheesta, mutta tarpeeksi läheltä, että henkilöhahmojen mielenliikutukset muuttuvat lihaisaksi tekstiksi. Kiitos yliopistojen ja niille työtä tekevien tutkijoiden, on tällaista humusta tarjolla jopa netitse.

Kirjaostoksilla amazoonasin viidakoissa

Luet. Luet. Ja luet. Loputtomasti. Ja jätät huomattavan osan budjetistasi niille teille. En nyt väitä, että kaikki kirjat ovat painonsa verran kullan arvoisia, mutta joistakin on pakostakin hyötyä kirjoittamisessakin. Enkä nyt tarkoita niitä opuksia, jotka opettavat kirjoittamaan tai joita lukemalla tullaan hyviksi kirjoittajiksi, vaan ihan tavallisia ja tylsääkin tylsempiä tietokirjoja. Haa. Mitä paksumpi, sen paksumpi.

Sen ajan tietokirja à la gens de lettre (kuva: Wikipedia)


Kunnes kuulet museon kutsun

Aah. MUSEO. Katso nyt tuotakin tuolia, miten sen jalat on veistetty kaareutuviksi tassuiksi ja kankaan kuosissa kukkii eksoottiset kukat. Hmm tuollainen mekko päällä ei kyllä pitkälle metsäpolulla pötkitty...ihanat saappaat! Mutta museokin saattaa olla petollinen paikka, siellä voi saada sen kuvan, että kaikki oli kauniimpaa ja loistokkaampaa silloin joskus. 



Ludvig XV (kuva: Wikipedia)


 
Telkkaria tulet katsoman***

Siihen liikaa kiintymättä, koska töllön ääreen jumiutuminen on vaaraksi käsiksen edistymiselle, mutta jos kansallinen tv-kanava on sattumalta investoinut juuri kirjoittavaa mieltäsi kiinnostavaan ajanjaksoon sijoittuvaan tv-sarjaan. Siitä on tuleva uusi lempisarjasi, Dr. Housin lisäksi. Ah ja miten ihania asusteita, miekkoja, saappaita, peruukkeja, sohvia, linnoja, hevosia....kirjoittava mieli saattaa yrittää imeä vaikutteita tavasta: puhutella kuningasta, kumarrella hovineidolle, kirjoittaa kirje, irrottaa miekka vyötäisiltä ennen istuutumista. Telkku ei ole lähde tai taustatutkimuksen kohde itsessään, mutta saattaa auttaa hahmottamaan asioita, jos niitä ei muuten osaa omassa mielessään kuvitella. Jostain se tv-kässärinkin kirjoittanut on tietonsa tonkinut (parhaassa tapauksessa käsikirjoitus on sovitettu romaanista, jonka on kirjoittanut joku joka on nähnyt mittaamattoman määrän vaivaa taustatutkimukseen, which is nice).

Taistelulajeja ja takanlämpöä

Joskus elämä, jota elät kelpaa taustamateriaaliksi sellaisenaan. Miekkaile, harrasta ikiaikaisia kotipuhteita puun pilkonnasta sen polttoon, tai sen yrittämiseen. Jossain kirjoitusoppaassa mainittiin, että kirjailijaksi haaveilevan on parasta ensin itse elää mielenkiintoinen elämä ennen kuin alkaa niitä keksimään henkilöhahmoilleen. Varmaan totta, voihan siitä olla vähintäänkin apua. Tosin tuo "mielenkiintoinen" taitaa olla tulkinnanvarainen asia. Sen sijaan olen melko varma, että ratsastusharrastuksesta voi olla apua, jos kirjoittaa paljon hevosilla liikkuvista ihmisistä, jollei satu tuntemaan hevoskonsulttia.

Tulppa tietotulvalle

Kun aamuyöstä heräät suu kuivana ja mieli kirkkaana kuin hernekeitto pohtimaan henkilöhahmosi äidin nuoruusvuosinaan käyttämien kattiloiden materiaalia. Valurautaa vai terästä? Ja hitsi mitä eroa noillakin on....googl. Jossain vaiheessa on vain kallistettava mäkihyppyä harrastava mielesi hyppyri**** toiseen suuntaan, siihen missä mieli keskittyy kirjoittamaan eikä sinkoile sinne tänne urkkimaan uutta materiaalia.

Ja vaikkei käsikirjoitustani koskaan kustannettaisi, ainakin tiedän miksi erästä tietyllä tavalla tehtyä mekkoa kutsuttiin robe à la polonaise'ksi.

***se joka eri mieltä asiasta olla haluaa, saapi sitä olla
**** ja keksi mäkihypystä parempi kielikuva kuin minä

3 kommenttia:

  1. Kauhian mielenkiintoisen ja intohimoisen kuuloista! Minä olen sellaisessa onnellisessa asemassa, että saan viettää aikaa arkistoissa ihan työn puolesta. Ihanaa hautautua sinne! Mutta mitään noin jaloa ja henkilökohtaista, kuin kässäri, ei ole minulta (ainakaan vielä) tulossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista kyllä, kun historiasta on kiinnostunut (ja niistä museoesineistä...), tuosta intohimosta tjoo kirjoittamisen kohdalla voi puhua jonkinlaisesta himosta kait. Jaloa...huuh iso sana. Kässäri sinällään ei ole mitään, se vain on (ja sekin pitää ensin kirjoittaa ja puhtaaksikirjoittaa ja uudelleenkirjoittaa ja...puuh), se sitten ehkä joskus on jotain. Mutta juu ainakin näin raakatekstiä luodessa on vielä intoa jäljellä. Arkistoista riippuen niissä voi viihtyä, hyviä hautautumisia siis!.

      Poista
  2. Iloa taustoitteluun ja kirjoitteluun - ainakin kuulostaa siltä, ettei intoa puutu :)

    VastaaPoista