maanantai 2. helmikuuta 2015

Kohinaa ja kirjoittamista

En havainnut tammikuuta. Oliko sellainen tänä vuonna? Mihin aika hävisi? Sama se, kunhan on hauskaa ja rokki soi. Olisi kaiketi ajattomuudesta huolimatta aika tehdä jonkinlainen katsaus projekteihin ja hieman muuhunkin.

Mutta ensin kuva Kap Verdeltä. 

Mindelon satamakaupungin aallonmurtaja.
Kirjoittaminen sujuu, luistaa, paukkuu, vinkuu, hinkuu ja kilkattaa. Sain ilmeisesti taas inspiksen hännänpäästä kiinni ja sanat ilmestyvät ruudulle ihan itsestään. Sormet nenässä. Olen pahoillani, mutta tämä on pelottavan helppoa. Tarinan jatko-osa pursuilee ulos pääkopastani kohisten kuin keväinen koski. En tiedä ehdinkö huhtikuun olisi-kiva-saada-raakaversio-valmiiksi -dedikseen, mutta ei sen niin väliä myöskään. Jatkosta ei olla vielä sovittu kenenkään kanssa, joten tulloo valmiiksi kun tulloo.

Se mistä on sovittu, on taas tarinan ensimmäinen osa, joka julkaistaan tänä vuonna, ja olen näin ollen pyöritellyt myös siihen liittyviä yksityiskohtia tiedostoissani koko tammikuun (, jota ei ollut). Kustannustoimittaja on toki tehnyt suurimman osan työtä kommentoimalla, ehdottamalla korjauksia ja kysymällä mitä kirjailija on aivopieruillaan halunnut tarkoittaa. Hänen kanssaan on myös työstetty tulevan kirjan esittelytekstiä, mikä onkin paras jättää jonkun muun kuin itse kirjailijan tehtäväksi, koska itse kirjailija ei yksinkertaisesti osaa kertoa, mistä hänen teoksessaan on kyse. This is the law. En vain osaa selittää tarinaa, edes miehelleni, kakomatta ensin vartin, istumalla sitten toisen mokoman kuin Rodinin miettijä ja lopulta sopertaen heprean ja muinaisnorrin sekoituksella, että tarinassa on kyse metsästä ja silleen.

Mindelon satamalahti.
Kirjoittamiseen liittyvät projektit siis etenevät omalla kevyellä painollaan kohti kevään dead-linea ja kesän julkaisua. En tiedä, voisinko olla juuri tyytyväisempi. Hmmm. ehkä, jos jääkaapista löytyisi purkki sipulisilliä. Kyllä aina voi paremmaksi pistää. 

Normandiassa satoi lunta (asiasta ihan johonkin muuhun) viime perjantaina. Tulipa taas testattua liukkailla ajoa kesärenkain. Rellu pysyi tien päällä, kiitos kauhistuneen kuskinsa, joka ei aja kuin kaikki muut "Hulluja nuo r.........t!" -kuskit. Ajoin rystysyt valkoisina koulun parkkikselle (taas, mikä siinä koulun parkkiksessa on, että siitä pitää joka postauksessa kertoa....traumoja) ja parkkeerasin lumihiutaleiden hiljain putoillessa omaan vastamaalattuun parkkiruutuuni. Sanoin heipodei poitsulle ja kiljuin perään, että varothan toisten vanhempien autoja kun kävelet parkkiksen halki!!!!, äitimäisen raakkuvalla aamukäreällä falsetillani. 

Sipaisin tyytyväisenä otsatukan pois silmiltä kuin Justin Bieber ja valmistauduin peruuttamaan pois ruudusta. Ja en sitten peruuttanutkaan. Taakseni oli pysähtynyt "hemmetin vuohi", nimitys huonoille kuskeille, ja tässä tapauksessa toinen vanhempi, jättämään lastaan pois kyydistä. Mokoma ei ollut jaksanut parkkeerata, kuten minä, joka tottelen kirjaimellisesti koulun johdolta saatua "Näin tuot lapsesi kouluun"-opaslappua, jotta universumi säästyisi kouluparkkipaikka-katastrofilta. 

Olen ilmeisesti sen verran varttunut jo, etten tarvinnut kv-käsimerkkiä tällä kertaa purkaakseni aamukärttyisyyttäni kanssa-autoilijaan, tai sitten en vain kehdannut, koska koulun parkkiksella se toinen autoilija saattaa olla pojan luokkatoverin äiti tai isä, ja Mary pakottaa itsensä käyttäytymään sivistyneesti. Mieluummin ajattelen, että olen saavuttanut riittävän korkean iän siihen, että pelkkä aamukärttyinen tuijotus riittää puskemaan kaikki muut pois tieltäni. 

Satoi lunta sitten tai ei (mieluummin ei), ei ranskalainen silti ikinä koskaan tule ymmärtämään sääntöjen päälle. Ja sen yhden kerran kun itse iltapäivällä noukin pojan kyytiin lennosta, mihinkään hemskatin ruutuihin ajelematta, kun nopeamminkin voi tehdä, niin eikös pojan luokkatoverin isä, santarmi ammatiltaan, tule minulle kertomaan santarmin ominaisuudessaan, että lasten turvallisuuden takia, rouva on hyvä ja parkkeeraa seuraavan kerran tuonne noihin ruutuihin, jotka ovat tätä tarkoitusta varten olemassa. 

Naamani oli tulenpunainen koko viikonlopun.

Kalastajakylän rantaa Kap Verdellä.

2 kommenttia:

  1. Hahah, ihanat kuulumiset!
    Hienoa, että sanoja pursuaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, luulen että uimahallitarkastajain lisäksi otan pestin kouluinparkkipaikkapoliisiksi. Sellainen liivi vain päälle ja led-fikkarit käsiin. Sakkolappuvihko....

      Poista