Du coeur à l'ouvrage

Vaikka kuinka työstäisi teostaan,
on taide hidas ja aika lyhyt.
(allekirjoittaneen vapaa käännös)

Kirjat syntyvät hitaasti.
"Onko rintamalta kuulunut uutta?" on kysymys, jota mielelläni välttelen, koska siihen ei yleensä ole mitään mitä vastata.
Jokin pieni juttu on ehkä edennyt johonkin, toisesta ei vieläkään ole tullut uutisia ja kaikki muu seisoo enemmän tai vähemmän keskeneräisinä bittikasoina siellä täällä, odottamassa että tekijän varhaisaltsu kehittyy siihen pisteeseen, että hän yksinkertaisesti unohtaa olevansa tekemässä yhtään mitään. Se olisi varmasti kirjoittavalle ihmiselle hyvä loppu. Yksinkertaisesti unohtaa.

Taide on hidasta. Tai taide. Yritän olla käyttämättä liian suuria tai liian rumia sanoja blogissa. Varaan ne ratin taakse. Luominen on hidasta. Kirjallisuuden luominen vielä hitaampaa, mutta kirjoittamalla siitä selviää, kuhan kirjoittaa.

(kuva kuhasta tähän)

Ja aikaa ei ole koskaan liikaa. Mutta lohdutuksen sananen: aikaa ei ole olemassakaan. Luin sen tänään hesarista. Jos ei ole aikaa, ei ole kiirettäkään.

Fantasiatrilogian kirjoittaminen on melkoinen 'ouvrage' eli urakka, työntäyteinen pitkäaikaisprojekti, jolle ei näy loppua, jolle valuttaa sydänveret, ja jolle lopulta mielellään uhraisi kaiken aikansa. Valitettavasti elämässä on myös toisinaan nukuttava, syötävä, tarkastettava perillisen läksyjä, siivottava (meditoinnin ja liikunnan korvikkeena), maksettava laskuja ja näin ollen myös tienattava elanto. Kirjoittamisen ja kaiken muun yhteensopivuus on jokseenkin täysi mahdottomuus, mutta paradoksaalisesti toista ei voi olla ilman toista,

Kuinka minä teen sen?

Usein en tee, vaan tuijotan tuimasti sitä onnetonta, joka on uskaltanut tulla häiritsemään, kun äiti kirjoittaa suurta kirjallista taideteostaan.

Kirjoittaa voi onneksi missä vain, muttei junassa, eikä kahvilassa. Ei, en liiku paikasta toiseen läppäri kainalossa aina valmiina lisäämään luvun tai pari uuteen jännään teokseen. Mutta olen metafyysinen kirjoittaja: kirjoitan pääni sisällä autossa, nukkuessani, kuunnellessani uutisia, hämmentäessäni pastakastiketta. Sitten kun varsinaisesti istun koneen ääreen, tulee teksti itsestään. Haaveilu on iso osa kirjoittamista.

Aina ei voi. Olen oppinut hyväksymään sen, että aina ei voi tehdä kaikkea sitä mitä haluaisi. Ensinnäkin tästä 'valon näkemisestä' on seurannut, se että kärsin vähemmän joko siivoamattomuuteen tai kaupassakäymättömyyteen liittyvästä morkkiksesta. Kirjoittaa voi, jos vain myöntää ettei yksi ihminen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaa, ei ainakaan vielä tällä vuosikymmenellä.

Perheenjäsenten on joustettava. "Menkää te kiipeämään Everestille, minä jään tänne telttaan kirjoittamaan lopppuun tätä kohtausta, missä kerätään sieniä." On osattava olla itsekäs tiettyyn pisteeseen asti, mutta jonkinlaisista pelisäännöistä on kaiketi hyvä sopia, ettei perherauha muutu avoimeksi ydinsodaksi. Muutama pieni ilmatilaloukkaus silloin tällöin suvaitaan ihan vain sietokyvyn testaamiseksi. Olette varmaan joskus elämässänne keskustelleet, tai olleet keskustelevinanne, jonkun kanssa, näyttäneet kiinnostuneelta, jopa kommentoineet toisen puheita nyökyttelemällä hetkittäin, mutta todellisuudessa mielenne on laukannut aivan toisilla aroilla kuin keskustelukumppaninne autohaaveet. Tämä on likaista peliä, mutta...jos sinä pystyt siihen, pystyy myös toinen kuuntelemaan sinun juonikuvioiden selvitystä kasvoillaan autuas ja tietäväinen ilme, nyökäytys silloin tällöin. Toimii kumpaankin suuntaan.

Toisinaan on vedettävä esiin isommat tykit. Lisäliikkumatilaa voi saada lupaamalla pohjattomia.
"Sitten kun minusta tulee suuri ja kuuluisa, ostan sinulle Audi R8:n." Kummasti kirjoitusrauha putoaa maan päälle.

On kyse priorisoinnista. Jos todella rakastaa kirjoittamista, niin kuin minä, osaa laittaa sen aina, melkein aina, kaiken, melkein kaiken, edelle. Kirjoittaminen on pakollista, mutta kampaajalla käyminen ei. Kirjoittaminen on pakollista, mutta silmälääkäriin voi mennä ensikin vuonna (varsinkin Ranskassa, missä aika varataan kolme vuotta etukäteen). Kirjoittaminen on pakollista, mutta levätä voi kuoltuaan.

Kirjoittamisen suurin uhka ei ole kotirintama ja sen hyökyminen tekstien päälle. Pahin vihollinen on salakavala. Luulet sitä ystäväksesi, sillä se luikertelee elämääsi hymyillen  ja kaunista kalkkarohäntäänsä kalistellen. Tiedätkö jo mistä on kyse?

Se on prokrastinointi, netissä roikkuminen, bloggaaminen ja päivittäminen ja päivittely. Aivan, tämänkin ajan olisin voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Mutta koska yhtä ei ole ilman toista, päätän postauksen tähän ja siirryn suuren ja mahtavan taiteen pariin.