torstai 3. joulukuuta 2015

Vuori, Helena Waris (2014)

Kuva Otavan sivuilta.

Tarinankerronnan virtuoosi yhdistää hurjalla, koukuttavalla tavalla viikinkien jumaltarut ja nykyajan
Kuinka monta heitä oikein on? Pitääkö minun laskea itseni mukaan? Kuinka monta meitä on?
Saarnikaupungin keskellä kohoaa vuori, jonka pilvien peitossa olevaa huippua kukaan ei ole koskaan nähnyt. Katakombimuseossa työskentelevä Lif saa erikoisen käskyn - lähteä ylös vuorelle, ja lähteä heti, sillä pian vuori paljastuu eikä mikään ole niin kuin ennen. Arri, Lifin naapuri, tulee kutsumatta kylään kun kaupungista katkeavat sähköt ja kun maailmanloppu alkaa. (Otava)

Helena Waris on tähän mennessä voittanut Suomen Tolkien-seuran myöntämän Kuvastaja-palkinnon jokaisella teoksellaan. Palkinto jaetaan vuosittain parhaimmalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

Luin Vuoren varsin nopeasti. Kirjan keskivaiheilla päätin, että kyseessä on erikoinen teos. Helena Waris halusi kertoa, ainakin minulle, että jokainen maailma päättyy aikanaan. Nähtäväksi jäi, kuinka hänen luomansa henkilöhahmot ja jumalolennot tulisivat kohtaamaan oman loppunsa. Pidin kirjasta. Teksti vei mukanaan silkalla yksinkertaisuudellaan ja kohtauksilla, joista ei puuttunut toimintaa, mutta turhalla väkivallalla ei myöskään mässäilty. Tämä ei ole suomalainen Nälkäpeli, missä nuoret joutuvat selviytyäkseen tappamaan toisiaan. Wariksen sanoma on toisenlainen ja siitä tämä pasifisti kiittää.

Fantasiaa ei ole aina helppo lukea. Se joko aukenee tai sitten ei. On hyvä muistaa, että tietynlainen fantasia kertoo enemmän reaalimaailmasta kuin lohikäärmeillä ratsastamisesta. Otetaan esimerkiksi fantasia- ja tieteiskirjallisuuden papitar Ursula K. Le Guin, jonka teoksien yhteiskuntakritiikki ei jää yleensä huomaamatta keneltäkään (tai pitää olla aika epäsivistynyt, jos jää).

Kaikki fantasia ei tietenkään tarvitse sen suurempaa raison d'être'ä. Silkalla viihteelläkin on oma yhteiskunnallinen painava arvonsa. Oma mielipiteeni on, että mainio fantasiateos yhdistää nämä kaksi. Vuori oli viihteellinen. Sivut kääntyilivät vinhaan, kerronta eteni reippain ottein. Kovin yllätyksellinen teos ei ollut, mutta olin tyytyväinen loppuratkaisuun. Se vastasi odotuksiani ainakin viihteellisyyden puolesta. Mitä tulee syvempiin pohdintoihin, voin sanoa, että kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin kuin Vuori. Ja yhden loppu on toisen alku.

Mietin voisiko Vuori olla Helena Wariksen siirtymäteos ya:ta laajemmille kentille. Kunhan pohdin. Ei niin, että sillä olisi jotain merkitystä, mutta suuhun jäi sellainen maku, että jotakin tämä kirjailija haluaa sanoa, muttei ole vielä täysin päättänyt mitä. Yksi kirjallisuuden tehtäviä on avartaa lukijan maailmankuvaa, kyseenalaistaa vallitsevia normeja ja herättää yhteiskunnallista keskustelua (lukijan päänsisäinen sellainen riittää myös). Waris sai minut ajattelemaan, jos ei muuta, niin ainakin fantasiakirjallisuuden syvintä olemusta. Kiitos siitä kirjailijalle.

Kenelle tätä suosittelisin? Hmmmphhh.... avaramielisille lukutoukille!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti