Maman lähti kalaan

Hyvä vieras (tai tuttu),


Normandiani on hetken tauolla. Ei niin että tänne muutenkaan joka päivä postauksia kilahtelisi, mutta nyt Mary on jonkin aikaa merillä. Ja Uudesta Maailmasta palattuaan kuluu pelkkien sähköpostin mainosten deletoimiseen oma aikansa (päiviä?), puhumattakaan kuvien siirtämisestä koneelle (viikkoja?).


Huomasit ehkä, että hän pitää hirmuista melua retkestään, mutta ymmärtäkää Madamea, koska hän ei usein matkusta valtakunnan rajojen ulkopuolelle (Suomea ei lasketa, muttei myöskään Englantia, koska se kuuluu melkein Nordmandiaan).


Hauskaa loppuvuotta ja onnea ja kannustusta omiin touhuihinne!

Sumuisten nummien Mary

Niin se kai sitten on, että humusta tipahtaa sumuun. Jossain vaiheessa näin oli tapahduttava. Ihan jo vain sen tähden, että aivoni osaisivat keskittyä pakkaamiseen (lähtöön päiviä 2). Asioiden ymmärtämiseen ja niiden todellisuuteen toki joudun yhä totuttelemaan. Toisaalta, onko se nyt niin iso juttu kuitenkaan? En oikein osaa päättää, koska en luultavammin tosissani osannut edes haaveilla, vaikka päiväunia ehkä viljelinkin. Mitä muuta järkeä touhussa muuten olisi? Mutta näin on päässyt käymään. Se soitto tuli, yhtä odottamattomana kuin käsiä tärisyttävänä. "Niin että anteeksi, mutta mistä soitittekaan?". Kustantamosta soitettiin ja ilmoitettiin selkeällä suomenkielellä, että käsikirjoitukseni halutaan julkaista.

Lakkaan hengittämästä jossain vaiheessa. Ehkä sillä hetkellä, kun tajuan asioiden koon. Oman pienuuteni. Tulevien kuukausien haasteet.

Mutta sitä ennen meri.

Astun laivan kannelle sunnuntaina. Otamme suunnan etelään ja kohti pasaatituulia. Muodostamme miehistön/naisiston/ihmistön, joka "yhdessä yrittää vetää köyttä samaan suuntaan". Kuunari Helena onkin antanut minulle jo niin paljon, mutta nyt pääsen kokemaan tuon luontaisen purjehtijan suurilla vesillä. Toivon myös näkeväni merinisäkkäitä, lentokaloja, huisia tropiikin helmiä, hymyä ja aurinkoa. Toivon, ettei selkä petä tai lonkka tai ranne, että Mary pysyy yhdessä koossa ja palaa kotiin ilman kokovartalomustelmaa.

Matkaa voi seurata Suomen Purjelaivasäätion sivuilla.

Luettu: Luolamadonna, Aki Raatikainen (2014)

kustantamo: WSOY
julkaistu: 11.09.2014
sivumäärä : 283 (sidottu)
Historiallinen romaani


Luolamadonna ei ollut pelkästään vauhdikas tarina vaan myös nopea lukea. Minua hirvittää lukea kirja kahdessa päivässä, koska sen tekemiseen on kirjailijalta kulunut vuosia. Luolamadonna imaisi mukaansa kuten Kristallikuningaskin, mutta Luolamadonna on sivumäärältään Akin esikoista huomattavasti lyhyempi, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta minua harmitti kerronnan tiiviys.

Kristallikuninkaassa tarinaa matkaan piiskaava seikkailu ja lukijalle pohdintoa suovat filosofiset mietteet oli annosteltu maulleni sopivasti. Luolamadonnan kohdalla koin jatkuvan rytinällä ryntäilyn ongelmalliseksi. Ihastuin Axelin henkilöhahmoon ensimmäisessä osassa myös ja juuri hänen mietteidensä ansiosta. Jatko-osan Axel vaikutti etäiseltä, melkein eri henkilöltä. Itse asiassa en oikein osaa hahmottaa kenen tarina Luolamadonna lopulta on. Kannen ja alun tapahtumien takia luulin kirjan kertovan Axelin tyttärestä, mikä olisi ollut loogista vanhentuneen sotilaan vaihdettua sotisopansa laskutikkuun, mutta tarinan edetessä saatoin vain todeta olleeni väärässä, tai sitten minulta jäi ymmärtämättä jotain oleellista*.

Muuten teos lunastaa lupauksensa oivana historiallisena seikkailuna. Nautin erityisesti 1600-luvun Amsterdamin kuvailusta. Tystlotenin (ruotsalainen "o") perhe elää rauhaisaa kauppiaselämää. Axelin tytär Andrietha on kasvanut aikuiseksi ja hänen lisäkseen perheen kaksi poikaa antavat isälleen harmaita hiuksia. Uskollinen Diego elehtii yhä kuvioissa mukana, ja kun ongelmat ilmestyvät salaperäisen italialaisen uskonlahkon miekkataiturin, Angelo Guerran (huom: nimen symboliikka!) muodossa, joutuvat sankarit taas lataamaan muskettinsa ja kapuamaan satulaan.

Tällä kertaa Aki vie lukijansa Amsterdamin satamasta Italian Alpeille, Aurinkokuninkaan hoviin, Uuteen Maailmaan ja Suomeenkin. Ajankuvaus on herkullista, dialogit säpäköitä ja historian taustakohina huumaavaa. Kieli on vivahteikasta, hienosti wanhahtawaa, mutta selkeää ja Akin kielikuvissa riittää mutustelemista. Viihdyin Luolamadonnan parissa ja hovikumarran lattiaa hipoen sen tekijälle.

Aki Raatikainen Himself (facebook)

Muualla luettu:
Keskisuomalaisen Hannu Poutiainen


*Luolamadonna on Leonardo da Vincin maalaus (itse asiassa kaksi...). Raatikaisen kirjassa käsitellään Italian Alpeilla luolassa majailevaa uskonlahkoa. Jos ymmärsin mistä Kristallikuninkaan nimi tuli, en voi sanoa samaa Luolamadonnasta.

Seikkailut

Unelma siintää

Olen viime päivinä tuskaillut erinäisten pienten valmisteluiden takia. Lähden kolmen viikon päästä kuukaudeksi matkalle, jonka aikana mm. ylitän valtameren purjehtien. Ongelma ei sinänsä ole enää se, etten tietäisi mitä kaikkea matkalle pitää ottaa mukaan, vaan se, että tavaramäärälle on tiukat rajoitukset. Ilmeisesti kapteenimme olisi mielissään, jos jokainen toisi mukanaan vain pienen "pussillisen" kamppeita.


Olin hankkinut hienon valtavan kankaisen rullilla varustetun matkakassin, johon olin varma saavani kaiken mahtumaan. Tuosta ei vain saa "pussia", vaikka risteyttäisin sen aidon merimiessäkin kanssa. Merimies ehkä pärjääkin vähällä, mutta entä merinainen? En ollut aikonut tuoda kaikkia vaatteitani, kenkiäni ja koko kylppäriäni, mutta silti.


Hmm. etsin siis "pussia" kuukaudeksi ja orientoidun matkaan niin, että mukavuus tulee sentään olemaan edes hieman parempi kuin Koh Lantan* kiljailijoilla.


Toinen seikka, joka hieman mietityttää on ebolan takia tehdyt matkustusrajoitukset, joita saatetaan määrätä milloin vain lisää. Reittimme kieppaa Kap Verdellä ja tuolle saariryhmälle mm. vaaditaan viisumi. Hankipa nyt sellainen. Noh, ei se sinänsä ole kuin päiväreissu Pariisiin, mutta minulle on hyvin pienet mahdollisuudet siellä juuri nyt käydä. Toinen vaihtoehto oli postitse, mutta en viitsisi luopua ainoasta henkilöllisyyspaprustani ja varsinkin passistani juuri ennen matkaa. Minulla ei periaatteessa ole mitään Ranskan postilaitosta vastaan, mutta kun Siperia on opettanut. Viisumin saa ilmeisesti myös paikan päällä, mutta parempi varautua pitkään odotukseen hikisessä satamakonttorissa tiukkailmeisten viranomaissetien kanssa. Make my day.

Toisaalta, jos otan paperisodan tutkimusmatkailun kannalta, saattaa asiasta kehkeytyä kihertäviäkin ihmispsykologian suuria hetkiä. Muistikirja mukaan, kamera, portugalin sanakirja. Ja tosiaan, ebola, tuo surullinen viirus, joka tekee niin paljon tuhoa ja saa aikaan suurta kärsimystä maissa, joilla ei ole resursseja omasta takaa sen pois kitkemiseen, saattaa joka tapauksessa sekoittaa pakan täysin.


Matka lähestyy, mutta se ei ole asia, joka minua juuri nyt eniten edes jännittää. Huh. Enpä olisi voinut kuvitella ajattelevani näin vielä muutama päivä sitten. Sattui nimittäin niin, että sain perjantaina hyvin mielenkiintoisen puhelinsoiton. Se sysäsi liikkeelle uuden ja täysin odottamattoman seikkailun, joka vie Maryä mukanaan koko ensi vuoden, ja ken tietää, ehkä koko loppuelämän. La vie est très bizarre. 



(*ranskalainen lempiohjelmani, vastaa Suomen Robinsonia)

Luettua: J, Howard Jacobson (2014)

Sivuja: 340 

Julkaisija: Vintage Digital (14. elokuuta 2014)

Man Booker -palkinnon lyhytlistalla 2014 (H. Jacobson voitti 2010 teoksella The Finkler Question)

"It is the duty of novelists to take a gloomy perspective, he argues. "I have never met an intelligent optimist. That is not to say I think pessimism makes you intelligent, but I have always felt like an Old Testament Jeremiah or Cassandra from ancient Greece. I want to run down the streets warning people."  (Howard Jacobson The Guardianin haastattelussa, elok. 2014, koko haastattelu)

J on brittiläinen dystopia ja rakkaustarina ja hyvin paljon muutakin. Se oli haastava lukea, koska kerronta poukkoilee henkilöhahmosta, ajasta, ajatuksesta ja teemasta toiseen jatkuvalla syötöllä. Jacobsonin englanti on myös hivenen koukeroista ja jouduin  harva se sivu hakemaan käännöksiä sivistyssanoille, joita ei koulussa opetettu.

Tarinan päähenkilöt Kevern ja Ailinn törmäävät eräs päivä, ei sattumalta, vaan syystä. Heidän on tarkoituksella haluttu tutustuvan toisiinsa. Teoksen ymmärrettävyys on keskusteltavissa, koska mitään ei kerrota sataprosenttisella varmuudella, mikä tekee tarinan seuraamisesta hieman metafyysistä. Jopa tarinan kantava taustakohina, eli "Se mitä tapahtui, jos se tapahtui" pysyy kirjan loppuun asti mysteerinä. Pointti on siis henkilöhahmoissa ja heidän kummallisissa menneisyyksissään ja synkissä sukutarinoissaan. Käänsin sivuja ainoastaan saadakseni selville, mitä heille oli tapahtunut ja mitä heille lopulta tapahtuisi. Jännitettä kyllä riittää, vaikkei teoksessa mitään suurta ja järisyttävää tapahdukaan, tai tapahtui jos tapahtui... Henkilöhahmot ovat eläväisiä ja varsinkin kylän historioitsija/parturi riemastuttaa kommenteillaan, vaikka hänelläkin on omat salansa suojeltavanaan.

Teemoja on tässä teoksessa niin monta, etten varmaan kykene niitä kaikkia toisistaan edes erottamaan: rakkaus,  häpeä, toiseus, viha, ihminen (onko tämä teema?), selviytyminen jne. Kirja on melkoinen sillisalaatti ja vaatii lukijaltaan keskittymiskykyä. Varsinainen sanoma saattaa jopa jäädä ymmärtämättä, koska eri henkilöhahmot puhuvat toistensa päällä mielipiteineen ja käsityksineen. Lukijan on vain jotenkin pysyttävä kärryillä ja koitettava ymmärtää. Kaikki on arkisen yksinkertaista, mutta hahmojen sekavien ajatusten käsitteleminä äärettömän monimutkaista.

Silti kirjassa on sitä jotakin ja se puhutteli ikuista pessimistiä minussa. J:iin sanoma on synkkä ja huolestuttava. Sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen tulevaisuuteen, maailmanlaajuisen mullistuksen jälkimainingeissä elävään rannikkokaupunkiin. Dystopiaksi tämä kirja on omaa luokkaansa, koska sen kuvaama tulevaisuus ei ole täynnänsä savuavia raunioita ja taistelua juomavedestä. Tunnelma on leppoisa ainakin pinnalta nähtynä. Muutamat dystopiat luettuani J on raikas tuulahdus spefin kentällä, vaikkei Jacobson ole varsinaisesti tieteiskirjailija vaan hänet tunnetaan paremmin satiireistaan. J:ssä hän on käyttänyt spefin keinoja, tai ne ehkä tuntuivat Jacobsonista välttämättömältä pahalta tämän tarinan esiin kirjoittamiseksi. Joskus kirjailijalla ei vain ole valinnanvaraa.

J ei ole viihdyttävä romaani. Se ei myöskään anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Se on varoittava ja pohdiskeleva. Siinä on sitä jotakin yliopiston käytävillä kuiskittujen keskusteluiden värinää, joka hetkittäin meni Maryllä yli baskerin, mutta kuten eksoottisilla kasveilla tai ruokalajeilla on tapana, kiinnosti J minua muutamasta ihmetyksestä huolimatta. Yksi niistä oli kirjan nimi, mutta sen ymmärtääkseen pitää tietää, että Howard Jacobsen on juutalainen. Tämän yhden kerran hän halusi kirjoittaa kirjan, joka ei käsittele juutalaisia eikä juutalaisuutta. Heprean kielessä ei ole kirjainta J. Oma tulkintani on, että J:ssä ei juuri ole kyse muusta. Suosittelen kirjaa syvällisiä ihmisyyden ja ihmiskunnan historian pohdintaa kaipaaville lukijoille.

Tämän vuoden Man Booker ehdokkaitten joukossa oli kaksi kirjaa, jotka herättivät mielenkiintoni. Myöhemmin esittelen niistä toisen: Karen Joy Fowlerin We are completely beside ourselves. Se kertoo ihmisten sijaan eläimistä.

Pitkän matkan kulkijoita

Tuulee. Sataa. Värisyttää.
Moottoritien viertä kävelee joukko ihmisiä. He ovat matkalla pohjoiseen. He ovat matkalla pois. Santarmit pysäyttävät heidät rekkojen taukopaikalla ja vievät pois, mutta eivät sinne, minne kävelijät halusivat. Osa heistä viedään kyllä pohjoiseen ja sinne he jäävät kuukausiksi, jos eivät vuosiksi, leirille odottamaan, että jotain tapahtuisi. Osa joutuu palaamaan sinne, josta he halusivat pois. Osan annetaan jatkaa matkaa, koska heitä ei voi mihinkään viedä. Heillä on lapsia mukanaan, alaikäisiä, joille ei voi mitään. Ei ole tietoa, ei varoja, ei ennakkotapauksia, ei käytäntöjä ei tiedotteita, ei mitään. Kukaan ei tiedä, eikä haluaisi tietää.

He tulivat Roueniin laivalla, ei risteilyaluksella, vaan sellaisella joka kuljettaa tavaraa. He tarvitsevat katon päänsä päälle, koska kadulla ei voi nukkua, ainakaan perheen pienin. He haluavat päästä toiseen laivaan. Sellaiseen joka veisi heidät turvaan kanaalin yli.

Heidän ei pitäisi olla täällä, mutta sano se heille.

***************************************

Niin, Mary on taas lukenut lehtiä. Ei kai pitäisi, koska ei siitä ainakaan viisaammaksi tule. Joukko pakolaisia oli yrittänyt matkata jalan Normandian halki moottoritietä pitkin. He olisivat ilmeisesti halunneet päästä tavalla tai toisella Englannin puolelle kanaalia. He olivat lähteneet matkaan jostain päin Syyriaa, Irakia, Libyaa tai jotain muuta kaaokseen vaipunutta maanpalaa.

Normandia on nähnyt aikojen saatossa monenlaista matkaajaa: niin valloittajia kuin heitä pakeneviakin. Sivusta seuraajia näky on tainnut aina shokeerata ja jonkin verran ärsyttää, kun ei asioille oikein mitään voi, kukaan tee mitään, ainakaan ilmeisesti he, jotka jotain voisivat. Mutta näin tämä kaiketi on aina mennyt, jos asiaa tarkastelee historiallisesta näkökulmasta.  Kun Normandiaa pommitettiin 70 vuotta sitten, oli tilanne toinen, vaikkakin yksilön näkökulmasta melko sama. Siviilit maksoivat kovan hinnan. Yksittäiset sotilaat perheineen yhtä kamalan.

Ei tämä maailma tästä paremmaksi muutu yhden Maryn märehtemisillä, mutta keljulta tuo silti tuntui, kun luin noista pakolaisista ja vielä enemmän kun kuulin, että osa heistä oli vain heitetty ulos kasarmilta, kun ei heille kukaan ollut muutakaan osannut/voinut tehdä, lapsineen kaikkineen.

Mainittu....minun pieni blogini....oikeassa kirjassa

Aki Raatikaisen Luola-Madonnan sisälehti

Häkeltynyt, hivenen järkyttynyt ja äärettömän yllättynyt. Olen Raatikaisen fani, mutta silti. Kun avasin Suomesta saapuneen paketin eilen illalla, luin tietenkin ensin kirjan kanssa tulleen naistenlehden. Onhan jokaisen itseään kunnioittavan ulkosuomalaisen ensin tiedettävä, mistä Tukholman muotiviikoilla puhuttiin muutama viikko sitten, ja miten valmistetaan kahvismoothie (rantautuvatkohan smoothiet joskus Ranskaan?).

Kirjaakin odotin kieli pitkällä, mutta silmäilin sen kiiltäviä pintoja vasta kun viimeinenkin iltarutiini oli suoritettu ja istuin sohvatuolilla, jalat mukavasti pöydän kulmalla leväten, ja söin salmiakkia. Tarkastelin kansitaidetta hyväksyvästi, lukaisin takakannen ajatuksella ja vilkaisin irtokannen sisälehteä. Siinä oli amerikkalaistyylisesti siteerattu Luola-Madonnasta ja Raatikaisen esikoisesta Kristallikuninkaasta kirjoitettuja ylistyksiä, ensin pari lehdissä kirjoitettua ja sen jälkeen kirjablogeissa sanottua.

"PO PO PO POOUW", taisin hihkua, kun tajusin, että lehden alareunaan oli printattu minun blogini nimi. Hetken jopa mietin, että se ei voi olla totta ja että kyseessä on jokin toinen Normandiani-blogi, tietenkin. Sitten valtaisa onnen tunne valtasi koko vartaloni ja lauloin tunnin verran ylistyslauluja kirjallisuuden jumalille. No ei sentään, mutta olin hyvin iloisesti yllättynyt.

Kiitos siis sille, joka on käynyt blogiani lukemassa ja pitänyt arviotani siteeramisen arvoisena. Täällä siis käy joku ihan oikeasti lukemassa juttujani...pelottavaa.

Kristallikuningas on ja oli yksi viime vuosien parhaita suomalaisia lukukokemuksiani, jos ei paras ja voin hyvin lämpimästi suositella sitä yhä ja aina vain kenelle tahansa. Olen varma että myös Luola-Madonna vastaa odotuksiani ja Axel Tystlotenin (ruotsalaisella "o":lla) tarina vie minut loistavalle lukumatkalle halki Ranskan ja Euroopan myrskyisän historian.

Kiitos Aki, koska kirjoitat ja kiitos äiti, koska lähetät paketteja.

Irti arjestani ja muita tarinoita ranskalaisen koululaisen vanhemman ahdistuksesta

Oikea asento ja asenne.

Minulla ei periaatteessa ole mitään syksyä vastaan, vaikka sadetta, tuulta, kylmää ja mätänevien lehtien tuoksua hieman vieroksunkin.

Syksyssä on silti se toinenkin puoli, joka ei liity mitenkään säähän. Syksy on vuoden kiireisintä aikaa ranskalaisen koululaisen vanhemmalle. Lapsen koulunkäynti on aiheuttanut koulutarvikkeiden hankkimista, jokailtaisten paperilappusten täyttämistä, läksyjen kanssa tappelua ja erinäisten koulukavereihin liittyvien välienselvittelyiden selvittelyä. Voisivathan asiat olla huonomminkin, kun Ranskassa kerran ollaan. Olen esimerkiksi hyvin tyytyväinen lapsen uuden koulun tiedottamiseen (arvosanat ilmestyvät jopa nettiin). Mutta muuten koulujen alkaminen on aina melkoista sähläämistä ja mitä vanhempi lapsi sen pahemmin saavat vanhemmat juosta.

Olemme käyneet vasta neljässä koulun järjestämässä tiedotustilaisuudessa. Ensimmäisenä päivänä niitä oli yksi aamulla ja toinen illlalla. Ranskalaiset vanhemmat ilmeisesti ottavat tuon päivän yleensä kokonaan vapaaksi töistä, muuten heidän lastensa ensimmäinen koulupäivä olisi kaiketi pilalla ja lasten mahdollisuudet pärjätä elämässä tuhoon tuomitut. Aloitusinfojen lisäksi on tiedotusta ollut tarjolla urheilusta ja teatterikerhosta, kummastakin erikseen, tietenkin. Ja ensi viikolla olisi tarjolla eri aineopettajien tapaamista. On ihanaa, kun meitä vanhempia pidetään selvillä kaikesta mahdollisesta. Voisihan osan noista tiedotuksista ehkä laittaa koulun mainiosti toimiville nettisivuille, mutta tiedotustilaisuudessa on aina jotain paljon hienompaa.

Teatterikerhon tiedotustilaisuutta järjestelevälle opettajalle oli turha selittää, että töissä käymisen takia hänen tilaisuutensa kellonaika ei helpottanut elämääni: "Vous ne pouvez pas poser un RTT?" Tietenkin mielelläni pyydän töistä yhden kokonaisen vapaapäivän ihan vain lapsen teatterikerhon tunnin kestävää infoa varten.

Herää tietenkin kysymys: tarvitseeko noihin tilaisuuksiin mennä?

Kyllä.

Koska?

Koska Ranska.

Jos et vanhempana ole aktiivisesti kiinnostunut lapsesi teatterikerhosta, käy luultavammin niin, että sinulle ei kerrota ihan kaikkea käytännössä tärkeää lapsen teatterikerhoon liittyvää, kuten jotain esityksiin, pukuihin tai tekstien oppimiseen liittyvää. Samalla lapsesi myös luultavammin joutuu siihen ryhmään, jonka teatterivuoro on juuri silloin, kun se ei sinulle sovi.

Esimerkki: kouluun ilmoittautumisen yhteydessä oli lomakkeessa ruksittava kohta, jossa kysyttiin haluaako lapsi ottaa osaa teatterikerhoon. Rasti ruutuun ja luulin että se oli sillä selvä. Mais non. Teatterikerhoa pitävä opettaja ei ollut mistään ollut saanut tietoa, että juuri minun lapseni halusi kerhoon mukaan. Kysyinkin yllättäen, että miten minun olisi pitänyt se hänelle muulla tavalla kommunikoida? Koska en saanut selkeää vastausta, epäilen telepatiaa.

Koulukiusaamista on monenlaista, mutta kukaan ei puolusta itsensä koulun häiriköimiä vanhempiraukkoja.* Neuvoisin ranskassa lastaan kasvattavaa hakeutumaan töihin opettajaksi, vain näin on mahdollista yhdistää työ ja lapsen koulutaival.

* tämä oli vitsi, s'il vous please.

Rantaleikkejä

Berck sur Mer ja ranta

Oli vuosi 2014 ja kesä veteli viimeisiään. Viikonlopussa tuoksui tuleva syksy, mutta aurinko jaksoi silti helliä normandialaisten valjuja kasvoja. Kaksi yötä ja kaksi päivää he nauttivat pohjoisten naapuriensa vieraanvaraisuudesta, ystävällisestä välittömyydestä ja aakeista rannoista.

Tepasteltu

Sama se, minkä niminen kylä, löytyikö parkkipaikka ja kuka oli unohtanut jotain unohdettua. Hiekkaranta levittäytyi kilometrien pituisena oikealle ja vasemmalle ja se suhisi tuulessa äärettömyyttään kuin itse taivas, maanpäällinen paratiisi. Normandialaiset muistivat kuinka joku oli joskus sanonut, että meren äärellä paljastuu ihmislasten ajatusten pienuus. Ranta antaa mittakaavaa.

Vinossa mutta pystyssä

He kokeilivat sen sijaan kädentaitojaan ja onnistuivat kokoamaan leijan. Kovassa tuulessa sen lennättäminen oli vielä haasteellisempaa. Taisi m-sanakin kadota tuuleen, kun siimat tarttuivat pastellimaaleja mainostavien tönöjen kattorakenteisiin. He ottivat pienuudessaan opiksi ja saivat punaisen leijan kiitämään pilvet seuranaan, mutta seuraava leikki kiilui heillä jo silmissä.

Vartiossa

Alkoi loputon marssi kohti kaukaisuudessa lepattavia purjeita. Normandialaiset saivat päihinsä kypärät. He olivat jo ennalta suojautuneet hansikkain ja paksuin vaattein. Tiedossa oli kaksi tuntia purjehdusta hiekalla. Miksi mennä merta edemmäs kalaan. Pyörät aluksen alle ja purje ylös, tuuli tekee loput työstä, eikä rantamiehille tule tarvetta puhua norjaa.

Olisiko heidän viikonloppunsa, kesänsä, päivänsä voinut paremmin päättyä. Korvissaan kaikuu yhä kahdella pyörällä keulivan ja äitinsä ohittavan pojan nauru. 

Maa ja taivas (ja meri siinä välissä)

Kirjoittamaan jatko-osaa (kirjallisuusblaablaata)

Muurahaisen askel kerrallaan linnan portaita
 yksi askel ylös ja kolme alas.

Ihanteellisessa tapauksessa kirjoittava immeinen tekaisee romaanikäsikirjoituksen ja muutaman novellin per vuosi, jos ei enemmän. Todellisessa elämässä toimentulonsa sieltä täältä raapiva kotiakin hetkittäin pyörittävä oikea immeinen tuskailee tyhjien tiedostojen ja suurten unelmien mahdottoman konversion kanssa.

Neuvoni:

Jos haluat kirjoittaa:

1. älä käy töissä
2. älä lisäänny
3. älä pariudu
4. älä asu omakotitalossa (ainakaan sellaisessa, jota ympäröi puutarha ja päärynäpuita ja ruusupuskia ja punaiset pelargonit ikkunalaudoilla)
5. älä harrasta
6. älä sosialisoidu muiden immeisten kanssa

Ja kaikki nämä älät ovat tietenkin ristiriidassa ylipäätään elämisen kanssa. Jos haluat kirjoittaa, älä siis elä. Sen sijaan, jos haluat kirjoittaa muustakin kuin steariinin sulamisnopeudesta, olisi sinun hyvä kokea mahdollisimman paljon, siis elää rikastuttavia ja elähdyttäviä kokemuksia.

Tässä on melkoinen dilemma. Kuinka elää ja silti kirjoittaa?

Hmmhmppffff...

Kirjoita, kun siihen pystyt, jos pystyt, ja jos siitä yhä pidät.

Näin siis periaatteessa. Kuinkas muuten.

Fantasiasarjani ensimmäinen osa lähti kustantamoihin (lue: hylsyjä odotellessa). Olin joskus kauan sitten (vuosi sitten) kuvitellut saavani kirjoitettua toisen osan ensimmäisen raakileversion valmiiksi joskus juuri nyt. Mutta. En sitten saanutkaan aikaiseksi. Yritettyä edes. Editointi vei kaikki fyysiset ja psyykkiset voimani (taustalla soi egyptiläinen surumusiikki). Luova minä mätäni ja putosi maahan suuressa plässähtävässä lösähdyksessä.

-suuri hiljaisuus-

Se siitä, ajattelin. En enää, koskaan enää ikinä, kirjoita mitään. Liian vaikeaa. Työlästä. (Turhaa?)

Silti eilen avasin uuden tekstitiedoston.

Kyseessä ei ollut "valoa taas pimeään kosmokseen" -suuri hetki vaan reaktio nalkuttajaan pääni sisällä, joka mätki pientä laiskaa kirjoittajaa minussa manipuloiden ja uhkaillen. Koskaan en ole urheilua harrastanut, jos ranskalaisten uudelleen programmointia paremmiksi uimahallin käyttäjiksi ei lueta sporttiseksi, mutta hetkessä oli jotain Rocky Balboamaista. Päässäni asuu sänkipartainen valmentaja, joka pullistelee hauiksiaan liian pienessä Brezil-paidassaan ja osoittelee paksulla syyttävällä sormellaan tyhjää tekstitiedostoa, josta syntynee joskus tarinani osa kaksi.

Se oli vaikeaa. Laittaa sanaa toisensa perään. Luoda kokonaisia lauseita ja kappaleita, puhumattakaan henkilöhahmojen välisen kärkevän keskustelun ylös kirjaamisesta (oliko sillä nyt porkkanoita vai omenoita korissaan, mikä vuodenaika ylipäätään on meneillään...syksykö? miksi tarinoissani on aina syksy?). Raah.

Siitä se silti.
Silti se aina.
Tarina jatkukoon,
vaikka hemmetti silti.

(Seuraavassa postauksessa kerron prokrastinoinnista, luultavammin.)

Odotan

Knoque knoque!
Où's there?

Melko kärsimättömänä tyyppinä tämä ikuinen odottelu tuntuu jo melko kamalalta. Varsinkin kun seikkailuun on enää vajaat 12 viikkoa. Siis mikä seikkailu? No SE valtameren ylitys purjehtien.

Yksityiskohdat on onneksi lyöty lukkoon ja lennot varattu (voi pliis Raianair lennäthän tuolloin!). Reissua ennen järjestetään miitinki Helsingissä kaikille lähtijöille ja minä en sinne tietty pääse. Onneksi yksi tuttu purjehdusystävä lähtee myös matkaan ja briiffaa minua kaikesta mistä jään paitsi.

Ostoslistalla on uusi makuupussi, hyttysmyrkkyä ja e-kirjoja muutama (mitä keskellä Atlanttia mahtaisi tehdä mieli lukea? vinkkejä? autiomaaseikkailu? merirosvokirjat on jo luettu). Ai niin ja haluaisin oppia kietomaan sellaisen liinaturbaanin päähäni, jota ei olla pesty muutamaan päivään (viikkoon...hope not). Pääni ei ole hattu- eikä lippalakkipää. Jostain syystä ne eivät päähäni sovi, mutta sellaista liinaa voisi kokeilla, mutta en tiedä miten sellainen sidotaan ja saakohan sen edes päässä kovassa tuulessa pysymään. Kokemuksia?

Odotan minä muutakin. Ei tuo seikkailu ole ainut asia elämässäni, vaikka välillä siltä vahvasti tuntuukin. Lähetin eilen, vihdoin, käsikirjoituksen suureen maailmaan, kuudelle kustantajalle. Toivon että sen siivet kantavat jonnekin, ettei tipu lässähdä maahan hylsyjen myötä. Toisaalta en muuta odota. On niin turhaa odottaa muuta kuin hylsyjä, mutta silti. Odotan.

Odotan myös tätä iltaa, kun pääsen kuulemaan miten pojan ensimmäinen koulupäivä yläasteella sujui. Vähän sitä ollaan jännitetty. Koko kesä sitä ollaan jännitetty itse asiassa. Turhaan toivoisin, mutta kun tiedän liiankin hyvin, miten loistava Ranskan koululaitos on. Kolme pistettä ja silmiään pyörittelevä hymiö. Olen silti tyytyväinen, koska pojalla on yksi hyvä judo-kaveri luokallaan ja jo se on suuri ja hieno uutinen, koska poika pelkäsi, ettei tuntisi luokaltaan ketään.

Tutisen jännityksestä, hermoilen täysin turhia ja mietin, mitä kaikkea vielä tapahtuu ennen lähtökuoppia. Ai niin, hampaista ei löytynyt vikaa vaan kipua aiheutti mielikuvituksellinen hammaspeikko, joka saatiin häädettyä taikahammaslangalla. Ja urheilusta ei toistaiseksi tule mitään, mutta kunhan jaksan raahaamaan matkalaukkuni parin lentokentän halki ja punnertamaan sen laivan kannelle, niin kaikki hyvin.

Luettua: The Fault in Our Stars, John Green (2012)

Sivumäärä: 337
E-kirjan kustantaja: Penguin (toukok. 2012)
Suomennos: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013)

Tartuin tähän hetken mielijohteesta (heräteostos) enkä laskenut kirjaa käsistäni kahteen päivään. John Green tarttuu lukijaa sisälmyksistä eikä päästä irti edes kirjan loputtua. En ole vähään aikaan (pariin kuukauteen) lukenut yhtä lailla ravistelevaa teosta, jonka tarinaan sukeltaminen tuntui pahalta ja samalla hienolta. The fault in our stars on tunteiden vuoristorataa räkänenäitkuista hohottaviin nauruihin. Se kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka rakastuu 17-vuotiaaseen Augustukseen. Ongelmana on vain se, että Hazel on kuolemansairas. Ongelmanasettelu on periaatteessa yksinkertainen tai niin lukija ensin luulee, mutta tarinan edetessä asiat sekä kirkastuvat että monimutkaistuvat.

Amsterdamissa viikko sitten

Green käsittelee sairastavan nuoren ja hänen perheensä arkea näyttäen epäkohdat, oikaisten väärinkäsityksiä ja kertoen miten ulkopuoliset usein suhtautuvat sairaisiin väärin, mutta tämän kaiken lämpimän osoittelemattomalla huumorilla. Huumorin vastapainona teoksessa tarkastellaan kuolemaa monelta kantilta. Kirja on eräänlainen initiaatio maailmaan, johon kukaan ei halua joutua, mutta jonne me kaikki kuitenkin lopulta päädymme.

The fault in our stars on saanut paljon huomiota nuorten keskuudessa. En tiedä onko tämä varsinaisesti nuorten kirja, mutta ei sen lukeminen välttämättä tee pahaa kellekään. Nenäliinoja vain menee muutama. Ehkä nuoret juuri ovat valmiimpia vastaanottamaan teoksen, jossa puhutaan niinkin kipeästä asiasta kuin lapsen kuolema, ilman ennakkoluuloja. Eikö Suomessa herännyt valtava kohu joku aika sitten Riikka Ala-Harjan teoksesta Maihinnousu? Voin sanoa, että vanhemmat, jotka ovat lapsensa haudanneet, harvemmin pitävät pahana sitä että asiasta puhutaan. Puhumattomuus se vasta pahaa tekeekin. Tabu on tabu niille, jotka eivät halua siitä kuulla, koska se pilaa heidän kauniin päivänsä. No kuitenkin, tässä teos, joka kertoo kuolemasta nuoren sairaan ihmisen silmin.

Kanava.

The fault in our stars on kirjoitettu kompaktisti, ilman kikkailua, tyyliltään vitsikkäästi, mutta ei morkkaavasti. Dialogi on loistavaa ja tarina vie mukanaan ilman puuduttavia suvantoja. Kirja ei anna paljoa hengittää, mutta se sopii aiheeseen. Kun on nuori ja kuolemansairas, ei ole aikaa lusmuiluun. Tarina sijoittuu suureksi osaksi Yhdysvaltojen Indianapolikseen, mutta myös Amsterdamiin, jossa vierailin juuri ennen kirjan lukemista ja onneksi ennen, koska olisin muuten pillahtanut itkuun Anne Frankin talon edustalla (sentimentaalinen hölmö minä). Sanoma on opettavainen, muttei tuputa mitään tiettyä tapaa nähdä asioita. John Green alleviivaa loppusanoissaan, että tarina on 100 %:n fiktiivinen. Kunpa sairauskin vain voisi olla.

Tämä on surullinen kirja, mutta surullisistakin asioista pitää kirjoittaa ja niiden lukeminen voi auttaa näkemään oman maanpäällisen harhailunsa uusin silmin. The fault in our stars jättää arpensa lukijaan ja henkilöhahmot kummittelevat ajatuksissa hyvinä tyyppeinä, jotka olisi ollut kiva tuntea.

“They don’t kill you unless you light them,” he said as Mom arrived at the curb. “And I’ve never lit one. It’s a metaphor, see: You put the killing thing right between your teeth, but you don’t give it the power to do its killing.”

“It’s a metaphor,” I said, dubious. Mom was just idling.

“It’s a metaphor,” he said.

“You choose your behaviors based on their metaphorical resonances…” I said.

“Oh, yes.” He smiled. The big, goofy, real smile. “I’m a big believer in metaphor, Hazel Grace.”

I turned to the car. Tapped the window. It rolled down. “I’m going to a movie with Augustus Waters,” I said. “Please record the next several episodes of the ANTM marathon for me.”

Ainiinjoo, kirjasta on tehty elokuva, yllättäen. Se pyörii juuri leffateattereissa.

Myös he ovat lukeneet:

Kirjailijan kellarissa

Rakkaudesta kirjoihin

Saran kirjat

Mesnières-en-Brayn linna

Lähellä Neufchâtel-en-Brayn kaupunkia, Ylä-Normandian nummien keskellä, Rouenin ja Dieppen välimailla, nousee vehreyden keskeltä satumaisen kaunis satujen linna.

Château de Mesnières-en-Bray

Kävin katsomassa asuinseutuni loistokasta historiallista maamerkkiä ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten. Kurkkasimme ujoina linnanportin raoista. Linna oli silloin kiinni ja lähempi tarkastelu jäi siihen. Muutama kuukausi myöhemmin linna paloi. Tuli oli saanut alkunsa katon remonttitöistä ja se tuhosi lopulta suuren osan linnan sisätiloja, kattoja ja vaurioitti rakenteita.

Siitä lähtien linna on ollut remontissa. Kymmenen vuotta. Ja nyt se on valmis. Linnan pitäminen on jatkuvaa uudelleen rakentamista. Mesnières'issä on ollut jonkinlainen linnoitus varhaiskeskiajalta lähtien. Sitä on vuosien mittaan laajennettu, purettu, rakennettu uudestaan, paranneltu, korjailtu ja muotivillitysten mukaan lisäilty torneja, puutarhoja, lisäsiipeä ja koristeluja.

Pääpihan remontoitua julkisivua.

Linnan nykyinen ulkomuoto kuoriutui munastaan 1700-luvulla. Linna vaihtoi siihen aikaan useampaan otteeseen omistajaa ja päätyi jopa Ludwig XV:sta käsiin, joista se vaihtokaupattiin markiisi Michel Charles Louis de Biencourt'ille. Markiisit pakenivat 1791 Lontooseen ja sen jälkeen linna toimi vankilana, sairaalana, orpokotina ja lopulta yksityisenä oppilaitoksena, jossa opiskellaan nykyään puutarhan- ja metsänhoitoon ja ympäristöön liittyviä ammatteja.

Yksityiskohta lattiakaakeleista.

Normandiassa on paljon pieniä linnoja. Suurin osa niistä on joko keskiaikaisia rauniokasoja tai sitten 1800-luvun loppupuolella rakennettuja punatiilisiä suuria kartanoja, joita château'n ostaneet tai perineet mieluummin nimittävät château'ksi. Châtelain(e) on nimitys, joka annetaan linnan omistavalle henkilölle, oli hän sitten aatelinen tai ei. Mutta kyllä he hienon nimityksen ansaitsevat, koska linnan omistaminen on todellinen taakka.

Julkisivun antiikki-aiheinen koristemedaljonki.

Linnan ylläpito maksaa paljon. Ja sitä on jatkuvasti korjattava. Näin ollen ei ole ihme, että Ranskassa on paljon linnoja myytävänä. Ja toisinaan huokeaan hintaan, varsinkin siinä vaiheessa kun châtelain on teettänyt hinta-arvion putki-katto-sähkö-asbesti-remontista. Luen mielelläni linnaelämästään kertovien onnellisten linnanomistajien haastatteluja lehdistä. Ei käy yleensä kateeksi. Enimmäkseen heidän aikansa menee remontointiin, silloin tällöin linnaa näytetään turisteille. Mutta he ylläpitävät paikallista ja kansallista kulttuuriperintöä ja ehkä vuosisatojen ajan vaalittua sukulinnaa.

Ovi historiaan.

Joskus linnat saavat julkista rahaa. Usein eivät. Ja silloin ne päätyvät hotelliketjujen ja/tai öljyprinssien omistukseen. Siinä tapauksessa linnasta tulee paikka, jonne tavallinen pulliainen ja historian ystävä ei pääse. Sen tähden olen erityisen ylpeä ja onnellinen, että seutuni satulinna remontoitiin julkisin sekä lahjoituksina saaduin varoin, ja että se seisoo yhä paikallaan entistä ehompana ja ylväänä ottaa vastaan vierailijoita.

Linnan vanhempaa osaa.

Valitettavasti linnan sisätiloissa ei ole paljoa nähtävää. Tuli tuhosi suuren salin, jota pidettiin mestarillisena puutyön esimerkkinä, ja joka tapauksessa linnasta oli riisuttu suuri osa sen entistä loistoa jo vallankumouksessa. Se ei estä historian ystävää ihailemasta valtavaa kaunista rakennusta, sen puistoa ja naureskelemasta linnan kanoille.

Les châtelaines.

Linna on minulle myös inspiraation lähde. Se on toiminut mallina tarinani linnalle ja sitä asuttaneelle mahtisuvulle. Historia ja tarina sekoittuvat päässäni yhdeksi ja samaksi sopaksi.

Mesnières-en-Brayn yli 500-vuotias (osittain) renessanssi-linna on yleisölle avoin pääsiäisestä lokakuun loppuun viikonloppuisin ja juhlapäivinä kl. 14h30 - 18h30 ja heinä- ja elokuussa joka päivä samoilla aukioloajoilla (paitsi tiistaisin, jolloin linna on kiinni!!!). Linna löytyy saman nimisen kylän keskustasta seuraamalla linnalle vievää opastusta. Linnan pääportin edessä on muutaman auton parkkipaikka. Linnan puistoa voi käydä katsomassa muihinkin aikoihin. Sisäänpääsymaksu on aikuisille 4 euroa ja linnan puisto 2 euroa (linnan omien sivujen mukaan). Me vierailimme puistossa ja linnan pihalla ilmeisesti omine lupinemme ilmaiseksi, kun kukaan ei tullut mitään kyselemään, eikä missään lukenut saako vai eikö. Oma lupa on usein sovellettavissa, ellei sitä ole varta vasten kielletty.

Vinkkinä pyöräturisteille: Mesnière-en-Bray sijaitsee London-Paris Greenwayn varrella (l'Avenue Verte ranskaksi).

Miten tästä ei voisi inspiroitua?

Normandian kroniikat: Puutarhan aarre

Paris-Normandie -lehden La Une 

Kukapa ei olisi joskus haaveillut löytävänsä aarretta. Kolmen työmiehen kohdalla haaveista tuli totta, kun heidän kaivurinsa kauha kolahti johonkin kovaan heidän tehdessään maansiirtotöitä asiakkaan puutarhassa. Kauhan alta paljastui kultaharkoilla ja vuosina 1924-27 lyödyillä kultaisilla 20:n US-dollarin kolikoilla täytettyjä lasipulloja. Aarteella oli arvoa n. 900 000 euroa.

Yllätys taisi olla melkoinen, mutta sitä seurannut hiljaisuus (oletan) vielä pahempi. Mitä miesten mielissä on juuri tuolla hetkellä tapahtunut? Katsoivatko he toisiaan huulta purren, toivoen että joku sanoisi sen mitä itse ei uskaltanut? Kuka heistä puhui ensin? Nuorin vai vanhin (20,33 ja 40 vuotiaat)?

Lehden artikkelista selviää, että he olivat jakaneet aarteen kolmeen osaan puutarhan omistajalle mitään sanomatta ja kukin myynyt osansa paikalliselle kullanostajalle. He tekivät kolme virhettä.

Ranskan lain mukaan: "Se ken aarteen löytää, saapi sen pitää, jos sen omalta pihaltaan löytää. Muussa tapauksessa on aarre jaettava puoliksi aarteen löytöpaikan omistajan kanssa.*" Työmiehet täysin ja suorastaan rikkoivat lakia .

Sen lisäksi en voi olla ajattelematta, että he olivat hieman yksinkertaisia. Mennä nyt kauppaamaan 900 000 euron arvosta kultaharkkoja ja vanhoja kultarahoja paikalliselle numismaatille ja kullanostajalle. Tavallisen pulliaisen on hyvin vaikeaa myydä, ostaa tai tehdä ylipäätään mitään rahaan liittyvää, niin etteivät viranomaiset siitä jossain vaiheessa saa vihiä. Cahuzac'kin jäi kiinni ja hän oli sentään ministeri.

Saamansa rahat miehet olivat käyttäneet kuin kuka tahansa oikean arpapelin raaputtanut: ostaneet kukin uuden auton, laittaneet rahaa säästötilille, teettäneet rakennustöitä omissa kodeissaan. Ei mitään sen pröystäilevämpää, mutta tarpeeksi, että verottaja oli kiinnittänyt huomiota herrojen tileille tipahtaneisiin shekkeihin. Kun tilille tupsahtaa 300 000 euroa kuin tyhjästä, on siihen syytä olla hyvä selitys, muuten verottaja huolestuu. Jos ei ole fiksu, on parasta olla rehellinen.

Työmiehet olivat kertoneet kaiken verottajan luona ja poliisisedät olivat takavarikoineet autot (mm. Citroën DS3) ja rahat.

Puutarhan omistaja oli kuullut asiasta jälkikäteen santarmeilta. Hän oli uutisesta niin järkyttynyt, ettei enää saa öisin nukuttua. Ei sitä joka päivä omasta puutarhasta löydy melkein miljoonan arvosta kultaa, joka varastetaan ja, kiitos verottajan, jäljitetään loppujen lopuksi. Omistajaparka oli kahveja työmiehille tarjotessaan laskenut leikkiä ja käskenyt heitä kertomaan, jos hänen puutarhastaan löytyy aarre.

On vielä epäselvää kuinka aarre oli puutarhaan päätynyt, mutta todennäköisin selitys liittynee toiseen maailmansotaan, mikä sinällään on tarina, joka olisi mielenkiintoista kuulla, mutta sitä odotellessa ajattelen hykerrellen työmiesten pähkäilyä heidän nähtyään mitä kauhan alta löytyi: kerrassaan hervotonta, vaikka heitä hieman säälinkin. Näin Normandiassa.

* vapaa käännös, article 716 Code Civil (ei koske historiallisesti merkittäviä esineitä ja muinaismuistoja)

Lähde: Paris-Normandie, 11-08-2014

Via Ferrata ja roikkumisen ilo/kauhu

Euroopan huipulla

Minulla on korkeanpaikankammo. Se ei ole yhtä paha kuin hämppiskammoni, mutta pistää veret hyytymään yhtä lailla. Olen siitä hieman maso, että hoidan vertigoani aina tilaisuuden tullen vuorenrinteillä tai kiipeilyseinillä. Eikö se niin mene, että elämässä on kohdattava pahimmat pelkonsa? Hämähäkkejä en lähde paijailemaan kuitenkaan. Rajansa kaikella. Roikkuminen taasen on miellyttävää puuhaa kunhan alkujärkytyksestä pääsee yli.

Ranskassa on pari korkeampaa vuoristoa ja pari matalampaa: Alpit, Pyrenneiden vuoristo, Jura, Vosges ja Cévennes. Seinämää riittää.

Suosittelen vuoriaktiviteeteista turvallisena ja melko pommivarmana lajina Via Ferrataa. Se on lainasana italiasta ja tarkoittaa suoraan käännettynä rautatietä. Junilla siellä ei kuljeta vaan lajissa yhdistyy vuorikiipeily ja parcour, vai miksi sitä suomessa kutsutaankaan. Kiipeilijä seuraa reittiä seinämällä, johon on rakennettu jalan- ja kädensijat ja kiipeilijä on koko ajan kiinni turvavaijerissa. Via Ferrata ei tietenkää sovi huonokuntoisille, ihan pienille lapsille ja korkeanpaikankammoisille (!). Voimia pitää olla sen verran, että pystyy roikkumaan raajojensa varassa kohdissa, joista on mentävä kuin vuorikiipeilijä. Via Ferratoja on eri pituisia ja yleensä reitinkin voi valita sen vaikeusasteen mukaan, vähän kuin laskettelurinteissä.

Olen käynyt Ranskassa toistaiseksi kahdella Via Ferratalla. Niitä on maassa kymmeniä ja innostuin touhusta niin viime kesänä, että nyt kun lähdemme lomille, yritän katsoa löytyisikö lomapaikan lähettyviltä kiipeilypaikkaa.

Via Ferrata du Lac du Villefort (Cévènnesin vuoristo, Lozère'n departementti, Languedoc-Roussillon)

Via Ferrata du lac du Villefort järveltä päin
(kuvassa näkyy vain yksi nepalilainen silta (jos näkyy),
joka ylitetään radan alkuvaiheessa,
muuten rata menee siksakkiin jyrkännettä pitkin ylös.

Villefort'in järven rannalle rakennettiin Via Ferrata vuonna 2011. Se on melko uusi ja näin ollen hyvässä kunnossa. Paikalle pääsee joko omalla autolla:

- Villefort'ista D 901 tietä kohti Mende'a, josta suunta Castanet'in kylään ja heti kylän jälkeen vasemmalle kääntyvä tie. Pikkutie seuraa järven rantaa ja 10 minuutin ajomatkan jälkeen löytyy parkkipaikka, josta on vartin kävelymatka polkua pitkin itse Via Ferratalle.

tai (meidän poppoon vaihtoehto)

- opas, joka haki meidät leirintäalueelta tunnin ajomatkan päästä aamutuimaan, ja joka tunsi vuoristossa kulkevat kippuratiet varmasti paremmin kuin me. Minibussin perässä keikkui kanooteilla lastattu peräkärry ja yhtäkään ei menetetty serpentiineissä, mikä oli melko saavutus. Tiesimme etukäteen, että menisimme Via Ferratan aloituskohtaan järven selkää pitkin melomalla ja se oli ideoista hauskin.

Sormet nenässä...tai melkein.

Villefortin Via Ferrata on kielletty alle 6-vuotiailta lapsilta tai alle 12-vuotiailta ilman aikuista mukana roikkujaa. Nuo ikärajat ovat minusta hyvin pienet ja riippuvat kyllä ihan tenavasta itsestään uskaltaako hän itse ja/tai uskaltaako häntä vanhemmat päästää. Lapsen pitäisi olla myös vähintään 130 senttinen. Vanhempien on hyvä punnita lastensa kapasiteetit etukäteen eikä miettiä niitä uusiksi radan keskivaiheilla, missä väsymys saattaa iskeä pieniin käsivarsiin, korkeuserot pelottaa ja muutenkin homma potuttaa. Hyvä ikäraja omasta mielestäni on 10 vuotta vanhempien seurassa ja ehkä 30 vuotta omin päin.

Opas, apina ja "tuutsäjo".

Pitää olla hyvä tapaturmavakuutus, jos lähtee noviisina Via Ferratalle omin päin. Jos ei tiedä miten tirolien-köysirata toimii, ei sellaiseen kannata lähteä kiikkumaan. Siinä voi satuttaa itsensä pahasti. Oppaan neuvojen saattamana homma on sen sijaan todella hauskaa.

Elämämme ensimmäinen Via Ferrata sujui upean hyvin. Kymmenen vuotias poikani jaksoi ja uskalsi paremmin kuin me aikuiset, mutta hänellä onkin simpanssien kanssa normaalia enemmän samoja geenejä. Alkuun jännitin, mutta yritin peittää sen aurinkolasien ja leveän hymyn taakse. Reitin alussa noustaan melkein pystysuoraa seinämää ja siinä jo testataan riittävätkö rahkeet jatkoa varten. Jos ei, niin alas pääsee vielä helposti. En viitsinyt jäädä vahtimaan kanootteja ja suuntasin oppaan perässä nepalilaiselle sillalle, joka roikkui kymmeniä metrejä järven yllä. Sillan puolivälissä tuli sellainen olo, että hui. Pysähdyin, katselin alas, jalkojani, täriseviä käsiäni ja opasta, joka odotti toisella puolen. Mies ei hymyillyt, katsoi vain sillä lailla rohkaisevasti, että ollaankos tässä koko päivä. Hengitin syvään ja laitoin jalan toisen eteen ja matka eteni ja hups olin päässyt yli. Yhden kerran se riipaisi, sitten olin kammoltani rauhassa koko loppu radan. Ja opas mainitsi lopuksi, että Madame näytti yhdessä kohtaa siltä, että siihen tyssäsi reissu, mutta että onneksi päätin jatkaa matkaa, koska oli se sen arvoinen. Hän ei olisi voinut olla sen oikeammassa.

Vuorijärvimaisemaa.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat. Turkoosi järvi siellä jossain alhaalla kimalteli vasten valkoisia kallioita, ympärillä vain vuoristoa ja luontoa. Päivä oli kuuma, loppua kohden ukostava, ja hiki virtasi, mutta juomatauoille pysähdyttiin usein ja samalla ihailtiin maisemia. Reitin loppuvaiheilla saimme valita menemmekö tosi vaikeeta vai helppoa reittiä. Minun oli täysin helppo valita se helppo. Pojat taas lähtivät intoa puhkuen sille toiselle. Odottelin heitä huipulla varmaan puoli tuntia, jos en pitempään (ei ollut kelloa). Kuuntelin lähestyvää ukkosta ja katselin italialaisia isovanhempia lapsenlastensa kanssa tirolienne-köysiradalla. Ehdin jo vähän huolestua, mikä on minut tuntien aika normaalia, mutta tulivat ne pojat sieltä lopulta ja kiinnitimme itsemme kukin vuorollaan 50 metriseen köysirataan, jonka laskeminen oli hauskaa. Sen jälkeen palasimme alas rantaan polkua pitkin muutamassa minuutissa. Koko rataan meni noin pari tuntia. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat järven pintaan, kun olimme vetämässä kanootteja peräkärryyn ja matkalla takaisin leirintäpaikalle söimme ahnaina kuin porsaat eväämme ja pojat nukahtivat päiväunille. Minä "ihailin" serpentiinejä.

Ylhäällä.

Villefortin Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun. Sen voi kiipeillä vapaasti omilla välineillään, jos on tarpeeksi taitava ja kokenut. Muille opas on ehdoton! Maksoimme päiväretkestämmä 220,00 euroa (2 aikuista ja 1 apina) ja hintaan kuului kuljetus eestaas, kanootit liiveineen, kiipeilyvaljaat ja kypärä ja tietenkin opas. Mukaan kannattaa ottaa kiipeilyyn sopivat vaatteet, joissa on helppo liikkua, mutta suojaavat auringolta, mahdollisesti kylmältä (jos kevät/syksy), pullo vettä per henki, jotain pientä naposteltavaa kuten energiapatukoita tms, aurinkorasvaa, aurinkolasit ja kiipeilyyn sopivat hanskat (meistä kellään ei sellaisia kyllä ollut, mutta saattaisi olla hyvä idea, koska sain vaijerin ja turvahihnojen käsittelystä vesikellot herkkiin kätösiini).


Marqueyssac'in Via Ferrata ja puutarha (Perigord Noir, Dordognen departementti, Aquitaine)

Marqueyssacin puutarha

Dordognessa ei ole vuoria. Löysimme sieltä kuitenkin Via Ferratan, koska sellaisen perustamiseen riittänee kallioseinämä, joita Dordognen jokien varsilta taasen löytyy monta. Dordognessa kallio on kalkkikiveä ja näin ollen haperoista. Minua vähän mietitytti, että kuinkahan pultit pysyvät ajan myötä paikoillaan, mutta toiveikkaana myös oletan, että Via Ferratasta vastaava huoltomies käy ne kiristämässä tasaisin väliajoin.

Marqueyssac ei ole vain temppurata vaan ennen muuta suuri kaunis puutarha kukkulan päällä. Ja siellä on myös pieni linna. Paikka on fantastinen ja tunnelma sen mukainen. Paikalle pääsee vain autolla. Sarlat'ista otetaan suunta Beynac Vésac'iin, jota ennen tulee vastaan puutarhan viitta. Vinkkinä Dordognen automatkalle: hankkikaa tarkka ja uusi tiekartta ja jättäkää GPS kotiin, jos haluatte löytää perille. Paikan päällä on suuri parkkipaikka, kahvila, jäätelökiska puutarhan toisessa päädyssä, vessoja, muistomyymälä, piknikpöytiä, lasten leikkipaikka, luontopolku, hauskoihin muotoihin leikattu ranskalainen puutarha ja myös se Via Ferrata.

Beynac

Tämä on hyvä puolen päivän retkikohde. Katseltavaa riittää, ja kun on käynyt roikkumassa tarpeeksi voi istahtaa varjoon syömään jätskiä ja ihailla vastapäisellä kukkulalla seisovaa Castelnaud'n keskiaikaista linnaa. Itse Via Ferrata on melko lyhyt: 200 m, mutta ihan riittävä meille roikuttavaksi. Radalla on käytössä vaijerisysteemi, jossa ollaan valjaista kiinni alusta loppuun, niin ettei itse tarvise joka vaijerinkiinnityskohdan luona klipsata turvaliinoja irti ja uudelleen kiinni. Tämä on hyvä keino välttää onnettomuudet ja se on myös lapsiystävällisempää kuin turvaliinat, joita pitää koko ajan olla räpläämässä.

Marqueyssac'in Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun ja avoin kaikille kynnelle kykeneville yli 8-vuotiaille ja vähintään 130 cm pitkille. Radan tekee noin kolmessa vartissa. Meiltä taisi mennä tunti, kun odottelimme edellämme kulkevan isän ja hänen hieman epäröivän pikkupoikansa etenemistä. Muuten olisimme tietenkin saattaneet vaikka lyödä radan nopeusennätyksen. Tällä kertaa minua hirvitti hetkittäin paljon enemmän ja paljon useammin kuin edellisvuotena. Se johtui siitä, kun joutui odottamaan ja oli aikaa katsella ympärilleen....

Marqueyssac'in Via Ferratalla.

Rata on melko helppo. Siinä on pari lyhyttä nepalilaista siltaa, joista hypähtää yli vaikeuksitta. Myös käden- ja jalansijoja on todella paljon, eikä kiipeilijän tarvitse miettiä mihin jalkansa laittaa. Rata on ideaali aloittelijalle, mutta matkaan on hyvä lähteä ennen muita, niin ettei joudu koko radan pituudelta odottelemaan ja "ihailemaan" niitä maisemia. Ne näkee ihan hyvin puutarhastakin käsin. Via Ferratalla mennään eikä meinata.

Mikäs siellä roikkuessa.

Paikka ei ole hinnalla pilattu, koska Via Ferrata kuuluu puutarhan sisäänpääsymaksuun, joka on huimat 7,80 euroa aikuiselta, 3,90 euroa lapselta ja ilmainen alle kymmenen vuotiaille. Tälle Via Ferratalle voi lähteä ilman opasta. Itse asiassa sellaista ei kaiketi ole edes tarjolla, mutta varusteet (kuuluvat tuohon sisäänpääsymaksun hintaan) antavat pojat ja tytöt vahtivat toimintaa ja heille voi soittaa matkan varrelta, jos tulee tenkkapoo (puh.numero on merkitty reitin varrella moneen kohtaan). Turvallisuus siis ennen muuta.

Ja tuli tuollakin hiki. Ja oli kauhua ja oli iloa. Ihan mukava kaiken kaikkiaan. Marqueyssac on siitä hyvä, että ne jotka eivät halua roikkua, voivat jäädä syömään eväitä tai ottamaan valokuvia puutarhaan, mikä on itsessään ihan mukava vierailukohde.

Marqueyssacin puutarhaa.

Via Ferrata on ennen muuta tavallisen pulliaisen mahdollisuus nähdä vuoret läheltä ilman kuolemanvaaraa. Se on oiva urheiluaktiviteetti ja empiirisen tutkimuksen myötä ei välttämättä auta korkeanpaikankammoon, mutta ei sitä myöskään välttämättä pahenna. Kaikkien vuorikiipeilystä haaveilevien ei siis tarvitse hankkia omia varusteita (ne saa vuokrattua), käydä viikon hiton kallista kurssia jossain keskuksessa ja todeta pysyvänsä mieluummin merenpinnan tasolla tai lähteä Himalajalle ja jäätyä kuoliaaksi, jäädä lumivyöryn alle, pudota satoja metrejä...taisitte tajuta.

Täältä löytyy lista Ranskan Via Ferratoista. Ja Wikipedian artikkeli maailman V.F.:sta (ilmeisesti Ruotsista löytyisi). Majapaikoista ja turisti-infoista saa tietoa seudulla toimivista opasfirmoista. He voivat myös hoitaa varaukset.

Jokimelonnan alkeet Ranskan lomalla

Ranskassa on niin paljon tekemistä ja näkemistä, mutta top-listan kärkeen merkkaan luontoaktiviteetit museoiden ja linnojen lisäksi. Riippuu ilman kosteusprosentista ja lämpötilasta mitä milloinkin. Vien teidät virtuaaliretkelle kahdelle eri joelle, jotka olen laskenut kanootilla perheen kanssa kesälomilla. Suosittelen melontaa rennosta luonnossa liikkumisesta pitäville. Siihen ei tarvita sen suurempaa fyysistä kuntoa kuin varusteitakaan. Riittää kun käsivarret jaksavat veivata. Muksut voi ottaa mukaan, jos nuo ovat yli 8-vuotiaita ja osaavat uida. Kanootteja on yksi-, kaksi-, ja kolmepaikkaisia.

Kanootin vuokrausta on Ranskassa tarjolla monen joen varrella, mutta kaikki joet eivät ole matkailijan näkökulmasta yhtä mielenkiintoisia. Esittelen tässä kaksi melontaretkikohdetta, joita uskallan suositella muillekin.

Joki numero yksi: l'Ardèche (Rhône-joen sivuhaara matkalla Vallon-Pont-d'Arc - Saint-Martin, 32 km (1 päivä)

Repos-hetki kivikaaren juurella (Ardèche-joki)

Ardèche on pieni departementti n. 150 kilometriä Marseillesta pohjoiseen. Ilmasto on Välimerenmaisen kuiva ja lämpötilat nousevat kesällä usein yli 30 C°:een. Seudun päänähtävyys on sitä halkova joki, joka laskee samannimisen kanjonin ja luonnonsuojelualueen läpi ja maisemat ovat sen mukaiset - Grand Canyon Euroopan mittakaavassa. Retkelle voi lähteä pariksi tunniksi tai koko päiväksi. Elämyksenä ehdoton on 32 km:n pituinen joenlasku, joka alkaa aamutuimaan ja päättyy illansuussa väsyneenä mutta onnellisena. Ardèche on matala joki ja vedenmäärästä riippuen sen virtaus voi olla paikoittain hyvinkin nopeaa. Sademäärien mukaan joella liikkuu kokeneempaa melojaa varsinkin keväisin ja syksyihin, kun kuohut muuttuvat hieman liian jänniksi turisteille. Kesähelteillä vedenpinta laskee ja eteen päin pääsee vain hauksia pullistelemalla. Siitä huolimatta koko päivän retkelle mahtuu useampi koski, joissa on vain neuvoteltava tiensä kivien ja tyrskyjen läpi.

Ardèche-joen uomaa

Meidän perhe onnistui kiepsauttamaan kanootin ympäri kolme kertaa, mutta me olemmekin melkoisia artisteja kanootin käsittelyssä (yksi meloo yhteen ja toinen toiseen suuntaan, kaikki kolme huutavat kukin milläkin kielellä). Vesi on kirkasta ja se on juuri mukavan virkistävän lämpöistä, ettei pieni pulahdus sen huomaan haittaa kuumana päivänä. Saapahan hiet pestyä samalla. Matkan varrella on mahdollista pysähtyä moneen otteeseen lepuuttamaan käsivarsia, syömään piknikkiä ja ihailemaan maisemia. Vedenvaraan joutuminen ei ole juttu eikä mikään, koska kanootin mukana tulee vedenpitävä tynnyri, johon mahtuu eväät, kamerat, aurinkorasvat, vesipullot, vaihtovaatteet, pyyhkeet jne. mitä itse kukin haluaa mukaan ottaa. Koko päivän melonnasta tulee jano ja nälkä, joten eväisiin kannattaa satsata. Isompaan tynnyriin mahtuu kankainen jääboksi, jossa eväät ja juomat pysyvät kylminä. Vettä kannattaa ottaa vähintään litra per henki koko päivän reissulle.

Uimatauko ja piknik biitsillä Ardèche-joen varrella

Melojan ehdottomiin suojavarusteisiin kuuluvat tietenkin liivit, jotka saa kanootin, melojen ja tynnyrin mukana. Sen lisäksi on pukeuduttava auringolta suojaavasti. Päähineen on hyvä olla sellainen, ettei se lennä tuulessa tai lähde laineiden mukana, jos kanootti kiepsahtaa (jokin nyörillä varustettu malli on paras, lippalakitkin ovat pojilla pysyneet päissä). Hihallinen t-paita on myös suositeltava, koska mitkään aurinkorasvat eivät suojaa olkapäille porottavalta keskipäivän auringolta. Aurinkolasit ovat myös ehdottomuus, koska vesi heijastaa ja jos ei halua siristellä koko päivää. Paidan ja sortsien alle on hyvä laittaa heti aamusta uimapuku, joka on näin ollen valmiiksi päällä, kun uimareissun hetki koittaa. Sitten tärkeä juttu: kengät. Melomaan ei lähdetä ilman kenkiä, eikä varvastossuissa tai sellaisissa jalkineissa, jotka helposti putoavat jalasta. Joki on suurimmaksi osaksi matala ja varsinkin koskien kohdalla vesi ylettyy vain polviin tai vyötäröön, mutta joen pohjalla on kiviä (huom!) ja niiden päällä käveleminen on melkein mahdotonta paljain jaloin. Jalkaan siis vanhat tennarit.

Ardèche-jokea reunustavaa kalkkijyrkännettä.
Maailmanperintökohde Chauvet-luola
sijaitsee Vallon Pont d'Arcin lähellä. 

Joen kuohuissa liikkuminen (ilman kanoottia, joka oli vedetty rannalle odottamaan ja kuivumaan) ei ole juttu eikä mikään aikuiselle, mutta saimme avustaa muita turisteja koskissa, koska he olivat paljain jaloin eivätkä pystyneet itse kalastelemaan omia tavaroitaan joesta. Yksi vanhempi pariskunta jäi vain istumaan joen pohjalle ja katseli ilmeettömänä, kun minä ja mies juoksimme heidän kanoottinsa ja melojensa perässä. Ohjelmaa siis riitti.

Yksi hieman vaikeaksi havaittu asia koko päivän melontaretkellä on vessassa käyminen. Yleisesti ottaen vessoja ei ole. Ardèche-joen varrella on kaksi leirintäaluetta, joilla on vessat, mutta pitää olla aika hyvä ajoitus (tai pidättelykyky), että hätä sopii juuri sille hetkelle, kun on kyseisellä sektrorilla. Muuten on sitten puskaa tarjolla. Parasta ottaa mukaan kosteuspyyhkeitä ja roskapussi.

Melominen tuntui käsivarsissa hetkittäin, mutta silloin tehtiin stoppi ja vedettiin kanootti rannalle. Koko päiväksi ei lepäilemään voinut jäädä, koska kanootin vuokranneen firman kanssa sovittiin treffit illaksi retken toiseen päähän eli maaliin, missä meidän tuli olla ennen kuutta. Pysähdyimme matkan varrella kolme varsinaista kertaa, plus ne kerrat, jolloin "putosimme" kanootista. Päivän retki on maisemien ja koitoksen puolesta niin antoisa, että suosittelen vetämään koko hoidon kerralla ja varsinkin sen takia, että vain koko päivän retkellä näkee Ardèche-jokilaakson hienoimmat maisemat. Mutta rankkaa se on silti ja viimeiset kaksi kilometriä menevät "kaasuilla". Maalissa rantaan ryömitään ja kanootti loihditaan jollain taikavoimilla vuokrafirman peräkärrylle. Matka takaisin yläjuoksulle ja Vallon Pont d'Arcin kylään mini-bussilla kestää noin tunnin ja useampi matkustajista nukkuu autuaan tietämättömänä siitä, että bussi kiihdyttelee huoletta hurjia mutkia suoraksi rotkon reunalla....alhaalla melovat vielä mattimyöhäiset.

Ardèche-joki ylhäältä.

 Lisätietoa jokimelonnasta Ardèche-joella tarjoaa paikallisen turisti-infon sivusto englanniksikin. Hinnat vaihtelevat sesongin, matkan pituuden ja puljun mukaan. Maksoimme 2013 n. 80 euroa kolmen hengen kanootin koko päivän vuokrasta. Hintaan kuului kuljetus majapaikasta melontaretken lähtöpaikkaan ja maalista takaisin melkein omaan petiin.


Joki numero kaksi: La Vèzere  (Dordogne, Perigord: Saint-Christophe - Les Eyzies de Tayac), 13 km, puoli päivää

Hiekkasärkällä La Vèzere-joella

Ardèche-joen jälkeen luonnonmuodostelmiltaan rauhallisemman Perigordin joissa meloo sormet nenässä. Meno on leppoisaa ja sopiikin ehkä paremmin pienten lasten kanssa meloville. En nähnyt ikarajoja kanootin vuokrausfirmojen sivuilla. Omaa kanoottia saa meloa 12 ikävuodesta alkaen. Sitä nuoremmat matkaavat vanhempien kanssa. Valitsimme Perigord Noir'en läpi virtaavan La Vèzere-joen tai sen pätkän. Tällä kertaa 13 kilometriä melottavaa riitti tälle porukalle. Pelkäsimme että joessa olisi vähemmän virtausta, koska matkalle ei osunut yhtäkään varsinaista koskea. Poika oli vähän pettynyt, mutta melottavaa riitti silti kolmeksi tunniksi, johon mahtui eväs-stoppi.

Tällä kertaa meidät vietiin mini-bussilla Les-Eyziestä yläjuoksuun St-Christophen kylään ja kanootti laskettiin veteen kohdassa, jonka vastarannalla komeili valtaisa kalkkiseinämä luolineen. Paikka olisi ilmeisesti ollut näkemisen arvoinen jalan, koska luolissa on asuttu esihistoriasta lähtien. Me lykimme kanoottimme matkaan ja vauhtiin. Tarkoitus oli kai jättää kaikki muut taakse. Matkan varrella ei ole montakaan kohtaa, joissa voisi nousta maihin jalkoja (tai ketteryydestä riippuen koko tyyppiä) kastelematta. Näin ollen pysähdyimme vain kerran ja sekin oli pieni hiekkasärkkä, jolle kanoottimme mahtui juuri ja juuri. Söimme eväät särkän päällä kanootissa istuen.

Vuokrausfirman kartan mukaan matkan varrelle osuisi useampi linna, luola ja kivimuodostelma. Olihan niitä, mutta meillä pojat suihkivat melomaan niin vauhdilla, että maisemien ihailu jäi vähemmälle. Yrittivät kai jotain ennätystä. En saanut otettua kuviakaan, kun kamera oli tynnyrin pohjalla eikä sitä sieltä viitsinyt koko aikaa olla kaivamassa esiin. La Vèzere joella oli hyvin hiljaista, koska muita melojia ei näkynyt paljoa ja ne vähätkin ohitettiin vauhdilla. Hetkittäin joen yli lensi suuri haukka ja rantapenkan runsas vehreä kasvillisuus sulki joen sisäänsä kuin tunneliin. Kun mutkan takaa ilmestyi luolainen kallio, jota koristi restauroitu linnoitus, hiljensimme vauhtia ja tuijotimme näkymää virran vietävinä.

La Vèzere on mutapohjainen joki ja joenpohjaa ei sen tähden näe, koska vesi on enimmäkseen mustaa. Joella ei ole kauniita hiekkarantoja ja piknik-paikat ovat kortilla. Emme pulahtaneet jokeen tällä kertaa ja olin tyytyväinen, ettei kohdallemme osunut koskia. Meidän tuurilla ja taidoilla... Joen paras anti onkin sen rauhaisuus, niin virtauksen kuin turistimäärien puolesta.

Dordognen melontapaikoista saa tietoa täältä, mutta sivustot ovat vain ranskaksi. Vuokrausfirmojen sivut on käännetty yleensä myös englanniksi. Pulitimme puolen päivän kanootin käytöstä 43 euroa ja siihen kuului kuljetus vuokrafirman jokirantakonttorilta kanootin vesillelaskun paikalle.

Melominen on mukavan leppoisan urheilullista. Sää on hyvä tarkistaa etukäteen, ettei tule soossi niskaan. Jokimelontaan liittyy ehkä joitain vaaroja. Parasta on ennalta arvioida omat kyvyt ja taidot tai kysyä neuvoa (hotellilta, leipurilta, turisti-infosta). Joelta käsin näkee maisemat eri tavalla. Se on omaan tahtiin matkaamista ja luonnosta nauttimista.