Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin

Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 

Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.

Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.

Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 

Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu

Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.

Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia

Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.

Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!

 

Kirjoitusaktivismi

Kuvituskuva Oodin portaikosta

Istuin iltaa sohvalla. Luin Guillaume Apollinairen rakkauskirjeistä koottua teosta 'A mon petit Lou'. Sain siinä sivussa idean käsikirjoitukseen. Sillä ei ollut mitään tekemistä Apollinairen lemmenkipuilun kanssa. Pistin idean korvan taakse ajatellen, että kyllä se siellä pysyy tallessa.  

Omassa kirjallisessa työssäni imen vaikutteita milloin mistäkin. Kun YA (young adult) alkaa puristaa aivoja, historiallinen romaani pelastaa. Inspiraatiokunnon ylläpito on hieman sama kuin hölkkääminen. Mitä enemmän harrastaa, sitä lujempaa juoksee. Tai jotain sinne päin. 

Joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin kustannusmaailma tulee ja lyö jalat alta, oli sitten harjoitellut kuinka paljon tahansa. Mutta kunnon apollinairemaisesti hampaat irvessä, on parempi jatkaa suureen rakkauteen luottamista ja pitää toivoa yllä, vaikka Lou ei vastannut kuukausiin.

Kirjoittaja, kerran kirjailija, on hyväksynyt asemansa moninaisena kirja-aktivistina, jolle joka päiväinen 'leipä ja viini' ei olekaan vuosittainen kustannussopimus. On tyytyminen siihen itseensä ja oleelliseen keskittyminen. Kirjoittaminen palkitsee kaikesta huolimatta, niin kuin rakastuminenkin. Se on sielukasta, suoraan munaskuista kumpuavaa toimintaa, täysin järjetöntä tietenkin myös - suurimman osan aikaa - mutta minkäs teet.

Kirjoittajien ja kirjailijoiden facebook-ryhmässä Maija Marttinen (keksitty nimi) tuskaili onnetonta tilannettaan, jossa hän oli esikoisromaaninsa jälkeen intoa puhkuen kirjoittanut kirjalleen jatko-osan (ehkä parikin melkein), mutta kustantamo oli valitettavasti päättänyt olla kustantamatta esikoiselle jatkoa. Kyseessä oli iso ja tunnettu kustantamo, ja mielestäni kyseinen esikoinen oli saanut ihan hyvin huomiota medioissa, ehkei nyt ihan valtavasti, mutta paljon enemmän kuin pienkustantamoiden teoksille uskaltaisi edes toivoa.

Tilanne on kirjailijalle aina katastrofi. Kustantamolle tietenkin myös, jos kirja ei myy odotusten mukaisesti. Moni otti postaukseen kantaa kertoen, että onpas kummaa, ja sääli koska pidin kirjastasi ja toivoin sille jatkoa. Tai: en ole vielä ehtinyt kirjaasi lukemaan, mutta nyt aion sen heti lukea ja tehdä siitä arvion blogiini.

Tunsin suurta myötätuntoa Maijaa kohtaan, koska olin itse samassa käsikirjoitussuossa muutama vuosi sitten. Kielteinen kustannuspäätös kirvelee, mutta varsinkin hukkaan heitetty työmäärä. Kirjailija ei voi jäädä odottelemaan myyntilukuja, koska kun inspiraatio vie, ei vikinät auta. Kustannuspäällikkö oli pahoillaan, mutta samalla torui, koska olin lähtenyt 'niin hirveällä tohinalla tekemään jatkoa'. 

Vähemmästäkin traumatisoituu. Lohtua silti on, koska Maija sai hyvin nopeasti ryhmämarisemisen jälkeen kustannusopimuksen. Oliko siis fiksua marista, pitää hihassa valmiina yllätyskässäriä vai tuhertaa puuhakkaana jatko-osaa, jonka tulevaisuus oli yhtä epävarma kuin Yhdysvaltain presidentinvaalitulos? Minähän sanoin, että kirjoittaminen on järjetöntä, mutta oikea vastaus on kyllä, kyllä ja kyllä. 

Lappi versus Aveyron

Tsahkaljärven retkeilyreitiltä

Paransimme luontosuhdettamme kuluneena kesänä vaeltamalla kahdessa eri maassa, hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kesäkuussa vein perillisen road-tripille Kilpisjärvelle kokemaan Lappia ja elokuussa koko perhe leireili Tarn-joen varrella Aveyronissa, Millaun kaupungin kupeessa.

Kumpikin kohde on wau-elementeiltään takuuvarma valinta, mutta Lappi veti silti pidemmän korren, kun mietittiin missä luonto oli upein, sielu lepäsi ja minne mieli tekevi uudelleen. Lappi tosin on ulkkareille hieman kaukana ja vaatii periaatteessa kaksi matkaa yhden sijaan. Kun yrittää tunkea kahteen viikkoon perheen, sukuloimiset, kaverit, riittävät löylyt ja lenkit ja Lapin matkan, huomaa äkkiä, etteivät päivät riitä. Lopputulos on melkoinen määrä lentelyä ja autolla ajelua paikasta toiseen.*

Reittimme kulki Rovaniemen lentokentältä lähimmän Lidl-kaupan kautta Leville, missä pysähdyimme syömään. Poro-tortillat jäivät reissun ainokaiseksi Lappi-ruoaksi, mutta tulipahan kokeiltua. Kahvi sentään maittoi kuskeille. Automaattivaihteistoon tottumattomana sain pienen IBS-mahanpurun, kun ykköskuskimme ja eräjorma-sisareni heitti ratin hoiteisiini. Hyvin se kuitenkin sujui, vaikka pelkääjänpaikalta välillä valitettiin vauhdin hitautta (keskinopeus 75 km/h: matkaa yli 500 km). Eräjorma-siskon Poro-kello äppistä näki missä oli viimeisen tunnin aikana poroja havaittu. Ilmeisesti varsinkin rekkakuskit lisäsivät spotteja, koska ne olivat todella tarkkoja ja suurin piirtein aina tiesimme missä poloja jolkottaa. Sen vain sanon, että poroja oli paljon liikkeellä, enkä yhtään kadu hidastelua. Sitä paitsi: meillä oli koko päivä, ilta ja yö aikaa ajaa, koska keskiyön aurinko on ihan loistava juttu.

Poro paskalla.

Valon määrään ei totu ihan heti, mutta matkailijalle se on hieno homma. Päivää riittää ja nukkua ei tee mieli. Vuorokauteen saa mahtumaan parikin vaelluslenkkiä ja keskiyön saunat sen päälle. Majapaikassa on hyvä olla pimennysverhot, koska muuten polla menee sekaisin.

Rovaniemeltä ajaa noin viidessä tunnissa Kilpisjärven rantaan. Kittilästä olisi lyhyempi matka, mutta en saanut sinne lentoja, mikä ei ollut huono juttu, koska halusin tehdä nimen omaan automatkan Lappiin (ilman kuitenkaan koko Suomen halki köröttelyä, koska mun vauhdilla...). Suosittelen vuokra-autoksi suhteellisen mukavaa kärryä, koska paikoittain tiet olivat kuoppaiset.

Lapin reissusta ei olisi tullut mitään ellen olisi löytänyt sopivaa mökkiä. Halusin mökin, enkä hotellia, mutta mökit vuokrataan yleensä viikoksi kerrallaan ja minulla oli käytössä vain 5 päivää. Ongelma ratkesi Airbnb:n avulla, minkä kautta löytyi maailman suloisin kelomökki ihan järven rannasta. Mökin norjalaisen omistajan kanssa kommunikointi sujui ongelmitta (olen meriolento ja puhun norjaa sujuvasti) ja key-boxin ansiosta saapumis- ja lähtemisajat eivät myöskään tuottaneet probleemeita.

Wabi sabi kohdallaan.

   

Kilpisjärvi sijaitsee niin ylhäällä Käsivarren kärjessä, että sitä pohjoisempana on vain Norja. Norjan Alppien (Kölivuoristo) lumihuiput nousevat horisontissa tummien tuntureiden takana. Kilpisjärvestä oli vasta jäät lähteneet ja vedet liplattivat tummina ja pohjattomina. Joku idiootti oli keksinyt, että siellä pitää käydä uimassa, mutta haaste hyytyi isovarpaan pakastumiseen. Siinä järven rannassa saunajäähyjä istuessa idiootin mieli rauhoittui ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen - ja se on iso juttu perushermostuneelle.

Mallan luonnonpuiston Kitsi-putous

Lappiin ei itse asiassa mennä, koska siellä on se luonto, vaan siksi, että siellä on enimmäkseen vain se luonto. Lappiin mennään pakoon muita ihmisolentoja ja niiden hömpötyksiä. Mallan luonnonpuiston polulla tapasimme jonkun verran kulkijoita, mutta suurimman osan matkaa tallustimme omassa rauhassamme. Siinä oli aikaa olla miettimättä mitään ja se tekee aivoille hyvää. Sitten kun mutkan takaa paljastui poroja vasoineen, kaivettiin kiikarit esiin ja tehtiin Attenboroughit. Ja samat, kun tunturilammen laineilta tunnistettiin kummallisia sorsia, jotka paljastuivat kaakkureiksi. Polun varresta tietenkin kuvattiin jokainen kukka ja muisteltiin peruskoulun biologian tunteja. Siitä olen kiitollinen, että koulussa sain opetella kasvien nimiä, vaikka en minä niitä enää muista, mutta tärkeintä olikin se luonnon ihmettely. Japanilaiset kutsuvat sitä wabi sabi:ksi.

Yksin keskellä ei mitään.

Kilpisjärven ympärillä on monenlaista vaellusreittiä joka makuun. Sakhaljärven rantaan kävelee luontokeskukselta puolessa tunnissa (2km), jos ihailee jokaista vaivaiskoivua ja juolukkaa. Saana-tunturin laelle kiipeää parissa tunnissa, jos pysähtyy kuolemaan vartin välein. Kitsi-putousta ihastelemaan on käveltävä vaihtelevassa maastossa useampi tunti evästaukoineen. Vastaan tulevilta retkeilijöiltä haastelimme, että useampien päivien telttareissuja oli tehty rinkat ja koirat selässä. Joka makuun löytyy elämystä.

Yksi Lapin suurista elämyksistä jäi meiltä kokematta: hyttyset. Reissumme ajoittui sopivasti hetkeen, jolloin ne eivät olleet vielä kuoriutuneet. Kevät oli ollut kylmä, tunturissa kuivaa tjms. Järjestelmällisesti jokainen henkilö, joka oli joskus Lapissa käynyt, ja jolle matkasuunnitelmistani kerroin, varoitti minua, että ne voivat pilata ilon. No, joskus minullakin on hieman onnea matkassa mukana ja en joutunut räkän uhriksi.

Kuningasrapua à la Norge

Norja vuonoineen sijaitsee Kilpisjärveltä kivenheiton päässä. Kesäkuun alkupuolella Norjan teillä suhasi jo paljon turismoja. Ajoimme Tromssaan (2h) missä pällistelimme valaanpyyntialuksia, risteilyturismoja, kummallista arktista arkkitehtuuria, jossa yhdistyy perinteinen puu ja myllypuromainen teräsbetoni, suurta siltaa ja söimme lähiruokaa. Perillinen teki ilmastolakon ravintolan portailla, kun huomasi että menuulla oli valasta. Olin ylpeä, mutta päädyimme kuitenkin syömään paikallisten suosimaan puljuun, koska toinen vaihtoehto olisi ollut multiamerikkalainen hamppariketju.

Viiden päivän automatka Lappiin sujui mielestäni todella hyvin. Meillä oli onnea matkassa säiden ja hyttysten suhteen. Vettä satoi pariin otteeseen, mutta vain kun olimme tien päällä. Saimme paistatella auringossa Saana-tunturin huipulla, missä eväiden syöminen kohmeisin sormin olisi ollut ikävää. Näimme ihan hitosti poroja ja Norjassa kotkan! Luonto oli juuri niin mieleenpainuvan kaunista ja rauhoittavaa kuin mitä toivoin ja odotin.

No entä sitten Aveyron?

Tarn-joki virtaa Cevennesin ylängön halki ja on kovertanut matkallaan kanjonin, jonka tyrskyissä kävimme melomassa. Jokilaakson törmillä rohkeat kävivät kiipeämässä 100-m reitin 'Hampaalle'. Jylhän kalliokylän huomissa maistelimme hurjan suolaista Roquefort-juustoa. Ranskassa matkustaminen on aina ilo vatsalle, mutta luonnonrauhaa on melko turha etsiä, kunnes löydät le coin secret eli salaisen mestan.

Salainen mesta, jossa uiminen oli kielletty (uimataidottomien takia) virtauksen takia, jotenka uimme. 

Aveyron on Ranskan takapuoli. Sinne on pitkä matka ja se on hieman syrjässä ja siellä ei ole paljoa mitään. Loistava paikka kaikin puolin. Paitsi että, meni Ranskassa minne tahansa (perähikiälle) on siellä elokuussa paljon turismoja. Se on ikävää, jos ei pidä ihmisistä. Paikan päällä auto on välttämättömyys, jotenka sinne on oli ajettava. Mietimme pyörien mukaan ottamista, mutta Aveyron ei ole Bretagne, eli tasamaata, vaan vuoristoa ja me emme ole olympiakunnossa. Pyörät jäivät kotiin. Paikasta toiseen liikkuminen oli hankalaa, koska tiet olivat kapeita ja kiemuraisia ja pitkiä. Vietimmekin paljon aikaa pelaamalla petankkia mobile-homen edustalla.

Kuvaajaa oksetti kiipeilijöiden puolesta.

Ranska on kiipeilijän paratiisi. Missä on vähänkin vuorta, löytyy kiipeilyreittejä ja oppaita ja paljon hikeä ja hyvää mieltä. Tällä kertaa en lähtenyt roikkumaan poikien mukana, koska pelkästään kiipeilysaitille pääseminen vei kaikki voimani. 'Tunne voimasi ja heikkoutesi', soi päässäni ja istuin kivellä valokuvaamassa hyvin tyytyväisenä päätöksestäni, kun kuuntelin poikieni perässä reitille lähteneen teinitytön kauhunhuutoja. Rakastan vuoria, mutta rajat minullakin. Sen sijaan olin tyytyväinen puolison ja perillisen urhoollisesta huiputuksesta. Toisten ilo on myös oma ilo.

Matkalla kohti "Hammasta".

Kiipeilyyn en suostunut, mutta tartuin melaan ja navigoimme Tarn-joen kanjonissa kaksikymmentä kilometriä. Se oli sopiva etäisyys. Ardèche-joen kolmikymppiä on hieman liikaa yhdelle päivälle. Tosin, lomalla on aikaa palautua. Tarn-joen maisemat olivat jylhät ja joelta nähden autiot. Olisin nauttinut hieman enemmän, jos reitillä ei olisi ollut niin paljon muita kanootteja, mutta silti päivä oli leppoisa ja tietenkin super-aurinkoinen. Melontaretkelle kannattaa ottaa mukaan ihan hitosti vettä, paljon ruokaa, pyyhkeet, vaihtovaatteet, aurinkolasit, hattu, aurinkorasvaa ja joko kissa tai koira mielen mukaan. Kanoottiin saa vesitiiviin tynnyrin. Vuokrauspuljuja löytyy joka puolelta. Aamulla minibussi vie joelle ja hakee iltapäivällä (tai illalla) väsyneet ja rapaiset melojat takaisin parkkiksen tuntumaan.

Hyönteisille omistettu museo Micropolis. Kuvissa Cicadanus Cicadas.

Melomisen traumoista parannuttua (auringonpolttamat ja rakkulat) on hyvä suunnata kulttuurikohteisiin. Kävimme piskuisen Ayssènes kylän hevoskastanja-museossa, missä opimme, että keskiajalla kastanjapuut olivat niin arvokkaita, että ne saattoivat olla osa morsiamen myötäjäisiä. Hevoskastanjoista tehtiin jauhoja ja jauhoista leipää. Hevoskastanjojen salojen tutustumisen lisäksi Millaun lähistöllä voi vierailla hyönteismuseossa, missä oli elävien mehiläisten pesä ja paljon kuolleita hyönteisiä. Kerrankin sain mahdollisuuden vertailla ampiaista ja mehiläistä lähietäisyydeltä ilman kylmiä väreitä ja opiskella niiden anatomioiden eroavaisuuksia. Mehiläinen on pienempi ja pörröisempi ja muutenkin symppiksemmän oloisempi. 

Tarn-joki ja kanjoni ja joku keskiaikainen kylä.

Kaiken keskellä virtaa joki. Oletteko koskaan huomanneet kuinka joessa kuntouiminen on kivempaa kuin altaassa. Joessa on tilaa, koska se on isompi ja sinne mahtuu enemmän porukkaa, mutta laajemmalle pinta-alalle ja uidessa voi tuntua paljon kivemmalta, kun ei kukaan ole tiellä. Retkeilymajapaikassamme ei ollut siis uima-allasta vaan joki, mikä oli virkistävää.

Vesiputous, mutta kuivuuden takia se oli vesinoro.

Eteläisen Ranskan pikkukivikeskiaikakylissä tulee helposti too much olo, koska kaikkea kaunista, söpöä, super-vanhaa ja mielenkiintoista on liikaa. Voisin vaellella tunteja kapeilla kujilla ja ihmetellä ovenkahvoja ja kolkuttimia . Onneksi Aveyronissa on myös vaellusreittejä, ettei mene liiasta söpöstä pilalle. Tarn-jokilaakso tarjoaa monenlaista reittiä, mutta me valitsimme vaikeimman, eli 'Korppikotkan kiepin'. Reitin pituus on vain 10 km, mutta korkeuseroa kertyy 480 m. Siinähän kipuat ja kapuat. Le Rozierin keskiaikaisesta pikkukylästä alkava reitti vie sienimäisten kalkkikivimuodostumien luokse korkeuksiin, missä seudulle uudelleen 'istutettu' korppikotkalauma liihottelee iltapäivän nousevissa ilmavirtauksissa.

Korppikotka-vaelluksen kohokohtia.

Polulla keskityin katselemaan maahan ja mihin jalkani asetan, koska mäki oli jyrkkä, mutta kun kuulin yläpuolelta ensimmäisen kerran siipien suhinaa ja valtaisa varjo pyyhkäisi ylitseni, kohotin katseeni ja näin kotkan kaartavan parin metrin päässä. Se oli melko ohos-elämys. Korppikotkat metsästettiin näiltä tienoilta kauan sitten, mutta laji on onnistuttu saamaan pesimään Cevennesin vuoristossa uudelleen. Jotkin asiat menevät maailmassa parempaan suuntaan, muistakaa se.

Kotkat lentää.

Suurin ero Lapissa ja Aveyronissa vaeltamisessa on ihmismäärä. Lapissa on todella tyhjää, niin tien päällä kuin vaellusreiteilläkin, verrattuna Ranskan touhuun. Minua alkoi ärsyttämään kotkareitillä jatkuva vastaantulijoiden moikkailu. Porukkaa ramppasi vastaan ihan koko ajan. Reitti on sentään melko hevon peessä, mutta silti sinne riittää jengiä. Omaa rauhaa löytyi, kun lähti reitiltä hieman sivuun, mutta siinä on tietty riskinä, että eksyy ja myös luonnon eroosio paikoissa, missä sen voi jättää rauhaan.

Pään päällä liihotti koko ajan joku. Hermostuttavaa.

Aveyronissa oli omat puolensa, kuten petankki, halpa viini ja haisevat juustot, mutta kohteena Kilpisjärvi jätti syvemmät jäljet. Olen ehkä liian tottunut Ranskaan ja se ei enää niin säväytä kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, ja Lapin eksotiikka sopi juuri tähän kohtaan paremmin. Tai sitten minusta on tulossa erakko ja haluan paeta mahdollisimman kauas sivistyksestä.

Joen rauhaa. Vesi elementtinä on todella wabi sabi.

* Ilmastoahdistus mea-culpa:

Laskin mielessäni, että ekologisin vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin ja istuttaa kasvimaalle (jos sellainen olisi) tomaatteja, salaattia ja perunaa ja katsoa kun ne kasvavat. Lupaan tehdä sen eläkkeellä. Nyt oli paljon akuutimpaa päästä näyttämään Koti-Suomea puolisuomalaiselle perilliselle, joka ei ollut aiemmin Lapissa käynyt (enkä kyllä minäkään), joten en potenut Helsinkiin ja Rovaniemelle lentämällä matkustamisesta ahdistusta.

En tiedä lätkästä mitään, mutta...

(...huitaisen kuitenkin ampiaispesää)


Onko lätkähumu jo laantunut? Eikö? No, ei se mitään. Seurasinhan minäkin matsia. No hitto, totta prkl! Oli hieno finaali. Turnaus. Urheilutapahtuma. Joukkue. Fiilis. Suomi on lätkän valtakunta! Niin naisleijonat, juniorit kuin gubbetkin, kaikki yhdessä.

Ihan todella, sydämen pohjasta, tuli hyvä mieli. Kiitos siitä urheilijoille! Ja sitten vielä Kevin, joka lukee kirjoja. Ei ole tainnut ihmismuistiin kukaan saada yhtä suurta kirjapöhinää aikaiseksi. Kiitos siitäkin! Lukekaa ihmiset kirjoja!

Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Pelin ensimmäinen erä oli yhtä free fightia. Onhan se kiva katsoa suorassa lähetyksessä, kun urheilusankari saa mailasta leukaan ja hammas lentää hidastetussa kaaressa ilmeisen isoon hammaspinoon kaukalon päätyyn (joka toiselta pelaajalta puuttuivat etuhampaat). Tuli Kummelit mieleen kunnes hymyni hyytyi. Maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa, jota katsoo jokunen miljoona isompi ja pienempi skidi, vedettiin lättyyn niin että paukkui ja yleisö hurrasi hurmoksessa.

Ihanko normaalia?
Jääkiekko nyt vaan on sellainen poikien peli ja nyrkit heiluu.  
Hmmm, lätkää pelaavat muijatkin. Puuttuuko heiltä hampaita?
Tosimiesten pelissä ei pehmoilla.
No harrastaisivat nyrkkeilyä. Ai niin, siinä lajissa ei pääse lyömään mailalla munille (edes sääntöjen vastaisesti).
Lätkää ei ole kenenkään pakko pelata tai katsoa!!!
Joo, onneksi ei. Tjaa, kuinkahan moni pikkuskidi on laitettu kaukaloon viisivuotiaana ihan pelkästä omasta tahdostaan (ilman minkäänlaista vanhempien tai liikuntaopettajan suostuttelua?)???
Mutkun ne toiset (Cänädäläiset) aloitti eka.
No siinä tapauksessa... halatkaa nyt sovinnon merkiksi. Tai vaihtakaa aivokirurgien yhteystietoja.

Olen urheilija, penkkiurheilija, urheilijan muija ja urheilijan mutsi. Kaikessa meikäläisten urheilussa keskitytään ennen muuta vammojen välttämiseen, oltiin sitten vuorella kiipeilemässä tai koskea laskemassa tai trail-polulla tai judo-tatamilla. Judo on kamppailulaji ja siinäkin estetään vastustajaa loukkaamasta itseään oikeaoppisilla otteilla, vaikka se kuinka olisi juuri isketty kanveesiin.

Minusta urheilusta ei pitäisi tulla murheilua. Ei ole normaalia näyttää penskoille, että hyvä jätkä on tuo kun vetää turpiin noin. Se on paljon kivempaa kaikille, kun koko joukkue palaa kotiin perheen luo ehjänä ja kaikkine hampaineen.

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua

Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?

Kirjablogi Bazooka tai Helvetica!

Mutaa, mutaa, mutaa

En nyt bloggaa sen kunniaksi, että Normandiassa paistoi viime viikolla kerran aurinko. Avasin blogin pitkästä aikaa, koska olen ajatellut tehdä uudistuksia. SUURIA UUDISTUKSIA!!!

Normandiani sillointällöinlomakuvablaablaa pysyy ennallaan ja ennen muuta kotijoukkojen uutissivustona. Sen sijaan siirrän (kun jaksan) kirja-arviot uuteen blogiin. Uusi blogi tarkoittaa kaikenlaista keksimistä. Ensin nimi.

Mitä mieltä olette Kirjabazookasta tai Kirjakirves(tä)?

Toisaalta en tässäkään lähde tavoittelemaan lööppipalstoille pääsyä ja ilmaisia drikkejä. Voisi riittää ihan Annmarin kirjahöpötykset tai Ampun (tai Anskun) kirjahavainnot. Vai haparoinko kohti ylevyyttä: Akropoliksen Luetut? Tai Kirjaritarin lurinat? Yksi yleisimpiä autocorrect typojani on jostain syystä helvetica. Kirjablogi Helvetica kuulostaisi aika hämärältä, kabbalistiselta, kirjojen luita murskaavalta ja ikuisessa tulessa... Okei. Helvetica on myös kirjasintyyppi eli oikeastaan ihan ok, vaikka en muuten ole kovinkaan sans serif. (Kuka on?)

Tjaah. Toinen ongelma - tai ei se mikään ongelma ole, mutta silti - on kirjallisuudenlajit. On olemassa ihmisiä, jotka saavat kummallisia assosiaatioita termistä fantasiakirjallisuus. Toiset taasen pitävät erikoisena, että keski-ikäistyvä naisolento kirjoittaa suu vaahdossa avaruusoopperasta. Joillekin todellisuus on todella tylsä. Pysykää tylsät siellä. Silti kunnioitan kaikkia lukijoita, lukivat he sitten mitä tahansa ja kunnioituksen periaatteesta, on ehkä parasta profiloida kirjablogi enemmän spefi-sellaiseksi kuin yleisjonkilaiseksi. Ei tule sitten turhia yllätyksiä ja mielensä pahoituksia.

Ei se tietenkään estä minua säännöllisesti loikkaamasta toisille raiteille: nuortenromaaneja (YA) menee enemmän ja vähemmän tasaisella syötöllä, historiallista fiktiota kuluu myös... paljon. Eluution on joka tapauksessa kehityttyvä ja tämä uuden blogin luominen olisi melkoinen loikka.

Sitten hitto yksi pieni asia (ongelma) lisää. Ajattelin tehdä kirja-arviot anonyyminä. Ja koskasta voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksen, mutta alla seuraa lyhyt tiivistelmä syistä:

Olen pitkään tehnyt lukusuosituksia kirjoista, joita olen fanittanut täböllä. Kirjafanitus on iso osa taistelua suurta, tylsää maailmanpaskaa vastaan. Mutta joskus luen myös kirjoja, joita en fanita. Ajattelin, että niistäkin voisi kirjoittaa tasapuolisuuden ja hemmetti koko kirjablogikulttuurin puolesta. Moni kirjabloggaaja arvioi ingognitona. Toisaalta, jos arvioi vakavissaan, tarkkuudella ja taidolla, vaikkakin ilman silkkihanskoja, niin tarvitseeko sitä anonymiteettiä? Eihän kukaan aikuinen kirjailija ole koskaan vetänyt hernuita nenyyn suolaisesta arviosta. Eihän?

Tiedän kuinka pahasti hyvinkin kirjoitettu ja kirjarakkaudella tehty arvio voi kirpaista herkkää kirjailijaparkaa. Kirjailijoiden ei pitäisi lukea kirja-arvioita, mutta kuitenkin he niitä lukevat. Me luemme! Olemmehan vain ihmisiä. Luulen, että tästä on jonkinlainen sanaton reilunmielensopimus. Kirjailijaimmeisen ei tule pahasti sanoman toisen kirjasta. Ainakaan julkisesti ja koska Suomi on pieni maa, varsinkin spefin puolella, luulen, että ongelma on ratkaistu. Äklöhunajaiset fangirlylistyksetkin ovat jossain määrin nolouden taki parasta pitää irrallaan ammattiminästä, joka sentään yrittää pitää yllä illuusiota rationaalisesta ja aikuismaisesta henkilöstä.

Että sellaista on mietitty.

Sitten se toteutus.

Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.

Bretagne on Ranskan Irlanti

Tandemilla Belle-Ile-en-Mer'iä ympäri

Atlantin mainingit paiskautuvat kullanhohtoiseen graniittiin. Smaragdinvihreiden vesien hellimillä hiekkarannoilla surffaajat, loikoilijat ja muut rantaoliot käyskentelevät luontaisessa elementissään. Kirkuvat lokit etsivät fruit de merejä leväriekaleiden ja simpukoiden seasta. Pikkukylien ajattomilla kujilla siniset horteansiat hohtavat sävysävyyn valkokalkittujen talojen ikkunaluukkujen ja taivaan kanssa. Crêperien avoimesta ovesta pöllähtää paistuvan ohukaisen ja suolaisenmakean caramel au beurre salén tuoksut, jotka sekoittuvat merituuleen. Viereisellä pellolla jököttävät ojossa esi-isien jättämät kiviset terveiset, menhirit.

Degemer mat! Tervetuloa Bretagneen, Gallian luoteiskolkkaan.

Bretagne on kaksikielinen alue, jolla mummut ja papparaiset haastavat yhä bretoniksi. Nykybretoni juontaa juurensa kelttien aikanaan puhumista kielistä, kuten myös seudun muu kulttuurihistoriallinen perintö. Kylien nimet on tienviitoissa kirjoitettu kahdella kielellä. Näin Erdeven taipuu An Erdeveniksi tai Plouharnel Plarneliksi tai Quiberon Kibereniksi.

Atlantti.

Maailmassa on tämä yksi paikka, missä hyräilen aaltojen kanssa samaa laulua purjeveneistä, lokeista ja sinisen eri sävyistä. Rantapinedat tuoksuvat pihkalle ja kuivalle metsälle, hieman kuin Suomessa kesäkuumilla. Satamissa tuuli ulisee mastojen vanteissa ja natisuttaa kiinnitysköysiä. Marinassa valmistaudutaan regattaan. Vanhan majakan viereen rakennetaan uutta telakkaa. Liikennevaloissa odottaa rivi koululaisia surffilaudat kainalossa. Meri on kaikkialla läsnä.

Turistin näkökulmasta Bretagne on täydellinen. Ei yhtä kaukana kuin etelä. Tiet ovat tullittomat. Rauhallisia rantapoukamia löytyy, kun etsii. Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla niin urheilun kuin kulttuurinkin puolesta. Ja kaikki on lyhyen välimatkan päässä. Pariisikin on riittävän lähellä tai kaukana. Ilmasto on ehkä ainut kompastuskivi. Bretagnelaiset itse sanovat, että Bretagnessa paistaa aina aurinko. Luulen, että he ovat juoneet liikaa hydromeliä, eivätkä aina huomaa kun Atlantilta purjehtiva matalapaine iskee päälle.

Kummalta puolelta tämä nyt sitten ajetaan?

Mielestäni Bretagne on vähintään yhtä herttainen ja autenttinen, jos ei enemmänkin, kuin Provence, Camarque tai Savoie. Ja sieltäkin löytyy omat alue-eronsa. Finistère on se kärki, mihin sadepilvi ensin osuu. Côtes d'Armor pohjoisrannikolla ylpeilee hienolta kuulostavilla kaupunginnimillä kuten Dinan, Perros-Guirec ja Saint-Brieuc. Ille-et-Vilaine on tasaista seutua minkä keskellä sijaitsee Rennes ja sen kautta on aina ajettava, jos matkaa etelärannikon Morbihaniin.

Morbihan sulkee sisälleen 115 km2 suuren Golfe du Morbihanin. Se on kuin pieni sisämeri, jota täplittää 42 saarta. Saarista vain kaksi ovat yleisessä käytössä ja niihin pääsee ajamaan vesibussilla. Muut saaret kuuluvat vesibussin kipparin turistiopastuksen mukaan edesmenneille elokuvaohjaajille ja näyttelijöille. Ranskassa saari voi olla yksityinen, mutta rannat ovat aina yleisessä käytössä, ellei niitä 'vuokraa' omaan yksityiseen käyttöönsä valtiolta joka vuosi uusittavalla luvalla. Samaan hengenvetoon urhea kapteenimme pyysi kaikkia katsomaan vasemmalle kohti pientä luotoa, jonka kärjessä näimme maailman ainoan kaksois-menhir-ringin. Toinen oli rannalla ja toinen vedenpinnan alla.

Ile-aux-Moines on lahden kahdesta yleisestä saaresta toinen, se suurempi. Tapasimme saarella osteriviljelijäperheen. Isoäiti piti osteribaaria ja kertoili meille bisneksistään samalla kun hänen miehensä ja poikansa lajittelivat merenherkkuja viereisessä hangaarissa. Aurinko heitti kultahippujaan meren ylle, purjeveneiden valkeat kolmiot lipuivat verkkaiseen tahtiin saarten välissä ja sitruunamehulla maustettu osterinklöntti valui kurkusta alas. Hieman valkkaria päälle.

Ostereita voi maistella kuusi tai kaksitoista kerrallaan.
 Kuusi tarkoittaa, että olet päässyt niiden makuun,
 mutta master-luokan maistelijat vetävät lautasensa tyhjäksi
 sopivien schluuurps-äänten säestäminä alta viiden minuutin.

Jatkamme maantieteellisen rannikkotermistön parissa. Golfe vaihtuu prêsque-îleen, eli melkein saareen. Quiberonin niemimaa on kapean hiekkakankaan mantereeseen yhdistävä saari, jolla on oma mikroilmasto. Siellä paistaa aina aurinko (ihan oikeastikin), kun mantereelle kertyy pilviä. Quiberonin Côte Sauvage on nimensä veroinen rantakaistale meren hurjuutta, jyrkännettä ja tyskyjä. Golfe du Morbihanin puoleiselta rannalta löytyy Bretagnen suloisimmat pikkukylät pikkukalastajasatamineen. Niemen kärjessä rantaviivaan rakennettu Port Maria vetää puoleensa puudelimummoja bulevardillaan tahi Quiberonin etelä puolella sijaitsevalle Belle-Ile'lle suuntaavia reissaajia.

Hyppäämme taas lauttaan. Matkaa on vain kolme varttia. Ja hops olemme toisella aikakaudella. Belle-Ile-en-Mer on kaunis, hieman villi, mutta ennen muuta ihastuttava. Lautta saapuu Le Palais'iin, ihan kylän keskustaan, kannelta voisi hypätä suoraan rantakahvilaan, tai tandemin selkään. Kylässä on useampi pyöränvuokrauspulju. Menopeli kannattaa varata netitse heinä- elokuussa. Belle-Ile on hieman mäkinen, mikä kannattaa ottaa huomioon. Suosittelen tandemia vain hulluille tai  pariskunnille, jotka kaipaavat konkreettista ratkaisuterapiaa kommunikointiongelmiinsa.

Poukamissa veden väri tuo mieleen Karibian. Veden lämpö on juttu erikseen.

Le Palaisista tie mutkittelee ylös tasaisemmille poluille, joita pitkin voi päivän aikana kiertää joko koko pohjois- tai eteläosan saarta. Valitsimme pohjoisen kierroksen, joka kulkee Sauzonin värikylläisistä julkisivuista tunnetun postikorttikylän, Pointe de Poulains'in majakan, Apothécairerien luolan ja Donnantin surffausbiitsin kautta. Pyöräilyreitit ovat turvallisia. Saarella ei ole kovinkaan paljoa asutusta kyliä lukuunottamatta. Eikä kyläläisillä kaiketi ole montaakaan syytä ajella saarta ristiin rastiin. Muutama traktori, kana ja turistibussi tuli vastaan. Kaikkialla vallitsee Ranskassa harvoin havaittava seesteisyys, pellon ja valtameren välissä. Ja menhiireitä sinne tänne riputeltuna.

Donnantin rannasta mainitsen, että se on varmasti koko Bretagnen paras spotti surffaukseen. Kevyelläkin kelillä aallot nousevat korkeiksi rantaa reunustavien keilamaisten kallioiden ansiosta. Aallot ovat Atlantin maininkia, mutta sekaan mahtuu aina silloin tällöin kolmen rypäs oikeaa surffiaaltoa. Rannalla toimii koulu, joka myös vuokraa välineitä kaikenlaisista laudoista bodysurffeihin. Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni bodyä ja heti möin sieluni. Mikään ei vastaa sitä fiilistä, kun aalto tempaisee mukaansa. Jihuu! Minun on pakko erityismainita, että ilman perillisen opetusta olisi jäänyt tämä homma kokeilematta. Joskus vanhan on vain uskallettava.

Donnantin ranta, Belle-Ile

Hieman katselimme kiinteistövälitysfirmojen ilmoituksia. Quiberonilla asuu hirveän paljon eläkeläisiä (ainakin kesäisin). Asuntojen hinnat vaihtelevat koon ja sijainnin mukaan 110 000 rahasta puoleentoista miljoonaan. Kaikkea on. Mutta viitsikö paikalla asua koko vuotta? Talvella seutu on varmasti yhtä ankeaa kuin mikä tahansa muu kolkka Ranskaa. Kesämökki sen sijaan voisi olla hyvä idea. Kämpingit vuokraavat plänttejä, joille voi ajaa glamping-tason mobil-homen. Semmoinen ei vaadi paljoa huoltoa. Sen voi myydä, jos kyllästyy. Tai siirtää muualle. Katsotaan...

Toivottavasti viihdyitte pienellä Bretagnen tourella. Suosittelen seutua kaikille merta rakastaville. 

Kesäluetut, kesävaietut

#amediting

Miksi, miksi, miksi* tunnen yhä huonoa omaatuntoa joka kerta kun ajattelen kirjabloggaamista. Olen kyllä lukenut, mutta en ole jaksanut kirjoittaa lukemastani koko kesänä. Todella turhauttavaa! Haluaisin, oi niin paljon, mutta. Tälle tunteelle on varmasti sana saksaksi. Sellainen jossa on vähintään viisi sihahtavaa zetaa.

"Nous sommes des personnes de devoir", sanoi puolisoni. Olemme tunnollisia ihmisiä. Puhuimme kyllä jostakin muusta kuin kirjabloggaamisesta, mutta tuo devoir on jotain mikä kuvaa niin paljon sitä mahdottoman suurta kiitollisuutta, jota tunnen joka kerta kun saan kirjan luettua ja mielessäni viriää liuta lauseita, joilla teosta ylistää. Tuntuuko teistä samalta?

Olen viime kuukaudet ollut ainoastaan vastaanottajan roolissa. Vilkaisu Goodreadsin puolelle vahvistaa tämän: 14 kirjaa kesä-heinä-elokuussa. Hieman yli kirja per viikko + ne, jotka roikkuvat kesken.

Kesken on myös editointi, editointi ja editointi (kolme käsikirjoitusta). Haluaisin saada työn loppuun, koska vasta sitten voin hengittää taas hieman. Käsikirjoitukseni ovat eri mieltä aikataulusta. Ne eivät piittaa tuon taivaallistakaan kitinöistäni. Joka hiontakerralla huomaan niin paljon uutta korjattavaa, saan niin monta uutta ideaa ja ennen muuta pelkään, ettei tämä(kään) kelpaa. Olen työmaa, joka pitkittyy pitkittymästä päästyään. Olen noidankehässä. Tavoittelen tavoittelematonta, ikuisesti.

No niin, lakataanpas taas liioittelemasta. Kyllä ne valmistuvat. Hengitä hyvä ihminen.
Minulla on musta vyö itsepersuaasiossa.
(onko tämä suomea?)
(kuulostaapa pervolta)
(tämän haluan hautakiveeni)

Palataan kirjoihin, joista en ole blogannut. Olen lukenut hyviä, erinomaisia, niin äärettömän ravistelevia, että sanat tekevät sieluun klommoja ja myös blaah kirjoja. Eniten olen lukenut YA-kirjallisuutta, mutta myös paljon historiallisia romaaneja. Kaksi tiiliskivellistä on roikkunut puhelimessani koko kesän. Ne vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Olen miettinyt bloggaamista, vaikka en ole siihen itse kyennyt. Kun ihastun, usein ostan kirjailijan koko tuotannon samaan syssykkään. Luen kaiken putkeen ja kärvistelen, kun seuraava opus ilmestyy vasta saamari tammikuussa! Suuressa lukumaratonissani lueskelen blogeista mitä muut ovat ajatelleet. Kirjallisuushan on ennen muuta kommunikointia. Usein huomaan olevani hyvinkin eri mieltä toisten lukijoiden kanssa, mikä on aina hieman ravistelevaa. Sitä hieman epäilee itseään ja omia lukutottumuksiaan, makujaan ja mieltymyksiään. Kysyy, että olenko jotenkin helppo, kun en tuosta huomannut motkottaa. Joskus vähän suutun, kun joku sörkkäisee ihailemaani kirjaa sanaisella kaksihaaraisellaan.

Kirjallisuus voi aiheuttaa suuria tuntemuksia.

Se mikä häiritsee eniten toisten bloggauksia lukiessa, on tunne siitä, että alan epäilemään omaa ihastumistani. Siirryn päänsisäisestä kirjaelämyksestä jaettuun kokemukseen. Muiden sanat muokkaavat omiani. Myönnänkin yllättäen, että hitto ei tämä kirja olekaan täydellinen. Rakastumiseni siirtyy lämpimään vuoropuheluun. Olen takinkääntäjä. Tärkeintä on olla tietoinen tästä usein täysin tiedostomattomasta tavasta reagoida toisten mielipiteisiin.

No tämä nyt ei ole mikään Lähi-Idän kriisi. Ja se ei ole ennenkään estänyt minua kirjoittamasta täysin yli äyräiden pursuilevia rakkaus-bloggauksia kirjoista. Siirtynen tähän syksymmällä, kun onnistun taas hengittämään keuhkoilla.

Toistaiseksi vain luen, koska happi. Kaikki muu on turhaa.


-----------------

* kiitos André Aciman Eliosta

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.

Normandia palaa - Suomi sulaa

Maximus le chill cat

Näin keskellä kuumaa kesää mietin kaksi sekuntia mistä kirjoittaa. Aiheitahan riittää. Voisin kertoa, mitä mieltä ranskalaiset ovat Trumputin tapaamisesta (ei heitä kiinnosta tippaakaan. Ranska on maailmanmestari ja se on ainut hyväksyttävä puheenaihe tässä maassa seuraavat kaksikymmentä vuotta).

Kertoisinko kirjallisuuskritiikistä, joka pöyristyttää. Naah, jätetään se syksyyn. Nyt on oikeasti muutenkin jo tukalaa (mutta hyvät Perseidit sentään: kirjailija saa pyrkiä tekstissään mahdollisimman tarkasti ajankuvaan sopivaan kielenkäyttöön kirjoittaessaan historiallista romaania). 

Katsellaan hetki yo. kuvaa Maxousta.

Noin. Heti tuli parempi mieli.

Viimeksi täällä oli yhtä kuuma, yhtä pitkään, vuonna 2003. Viisitoista vuotta sitten. Ostin silloin tuulettimen ja kuluttajatyytyväisenä totean, että sama vempain on minulla yhä käytössä. Sille ei ole ollut paljoa käyttöä, koska Normandia, ja luultavammin härveli sen tähden pyöriikin vielä. Se, että vehreydestään ja loppumattomasta sateestaan tunnetussa Ranskan kolkassa kärsitään kuumasta (eilen +34 astetta) ja pitkään kestäneestä kuivuudesta (vehreä on nyt enemmänkin karrelle palanutta keltaisuutta), ei ole kuitenkaan ihan erikoista. Sellaista sattuu. Säät menee silleen.

Satuin viettämään lomia kotopuolessa. Siellä oli niin kuuma, että lämpöpumppu oli laitettava toimimaan ilmastointina. Enpä muista, olenko koskaan, edes kakarana, kokenut vastaavia ja yhtä pitkäkestoisia helteitä Helsingissä. Olihan se tietenkin ihastuttavaa, kun saatettiin istua vaikka koko yö pihalla vilustumatta. Silti se ei tuntunut ihan todelliselta, vaikka totisinta totta kuumuusaalto olikin.

Samaa pohdin eilen illalla seistessäni perillisen ikkunassa. Kuuma tuuli puhalsi pellon yli ja hetken eksyin muistoon keskelle valtamerta, jolla olin viimeksi tuntenut ilman hyväilevän ihoa kuun loisteessa. Silloin purjehdin lähellä päiväntasaajaa kahta viikkoa ennen jouluaattoa. Talomme sijaitsee tuon samaisen valtameren ilmastollisessa vaikutuspiirissä, mutta 49:llä leveysasteella. E p ä t o d e l l i s t a.

Ja jokin tässä mättää. Pahasti.

Sää on sekaisin. Mene kotiin sää!

Phuuh. Kuumuutta. Phuuh. Ilmastoa. Kun sanotaan, että ennen oli asiat paremmin, saan näppylöitä, koska monen asian kannalta se ei päde ollenkaan. Kun olin rimppakinttu kakara ja kirmasin kotometsän poluilla kesähelteellä mehu ja leivät repussa parhaan kaverini kanssa, asiat olivat paremmin, ainakin sään ja planeetan kannalta. Taisi olla minun sukupolveni tehtävä pelastaa metsät, sinivalaat ja estää otsonikato. Hiljaa on menty askel eteen ja kolme taakse. Sademetsiä uhkaa yhä maatalous. Valaita on vielä nähty, mutta vain koska ne ovat olleet pyydystäjiään ovelampia. Otsonireiästä ei enää puhuta, mutta sen on korvannut uusi muovimanner, joka peittää kohta puolet maailmasta.

Hitto kun harmittaa. Minun sukupolveni on tyrinyt planeetan pelastamisen. Perintönä annan lapselleni roskaa, roskaa, roskaa. Aina vain lisää tavaraa, kulutettavaa, apparaattia ja kivaa krääsää suoraan riistoteollisuuden verovapaista alelaareista.

Tässä katsahdamme uudelleen hetkeksi Maximusta.

Hengitellään, jos ilmaa riittää.

 

Hevoskirja (kirjallisuusblaablaata)

Malice le cheval

Minä editoin (eli en - tyst shhhh!).

Halusin vain kertoa lyhyesti, että kirjoitin käsikirjoituksen heppakirjalle. Olen heppahullu ja kirjoitan, eli why not. Heppakirjat ovat ihania. Elin niiden kautta omaa heppahulluuttani lapsena ja nuorena, kun muuhun ei ollut varaa. Luinkin kaiken hevosiin liittyvän.

Heppakirjat ovat lanu-kirjallisuutta hevoshulluille. Vanhemmatkin hevostelijat voivat toki niitä lukea, kuten YA:ta. Pääpaino lukijan kannalta heilahtaa aina hevoseen. Kirjan miljöö on yleensä ratsastuskoulu, mutta voi olla muukin hevostäytteinen paikka, kuten ravirata. Päähenkilönä seikkailee useimmiten 13-17 vuotias tyttö, joka rakastaa ennen muuta hevosia, mutta saattaa myös ihastua poikaan. Tallilla tapahtuu kaikenlaista hevosvarkauksista tulipaloihin. On paljon iloa rakkaasta harrastuksesta, mutta myös kateutta, surua ja muita suuria tunteita.

Suomessa kirjoitetaan verrattain vähän heppakirjoja. Joitakin vuodessa tai parissa. Jokainen hevoshullu on lukenut Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjaa, joka kasvaa yhä. Uusimpia tulokkaita ovat Anna-Riikka Sairio, Pia Hagmar ja Tiina Tanskanen. Ulkomailtakin tuodaan ja käännetään paljon. Heppakirjasarjat venyvätkin helposti yli kymmeneen osaan. Lukijat ovat uskollisia rakastamilleen kirjoille ja kasvavat niiden kanssa samaan tapaan kuin tyttökirjojen parissa.

Hevoskirjat ovat ehkä hieman liian tyttökeskeisiä. Ne ovat usein naisten kirjoittamia. Missään ei tietenkään ole kirjoitettu kiveen sääntöä, että hevoskirjat ovat vain yhtä sukupuolta varten. Jokainen heppahullu on myös lukenut Walter Farleyn Mustan Orhin, jossa seikkailee Alec Ramsay. Tarina pojasta ja villistä mustasta orista on klassikko.

Sijoitin oman heppatarinani Suomeen lyhyen pohdinnan tuloksena. Se voisi sijoittua mihin vain, mutta suomalaiset tykkäävät lukea kotimaahan sijoittuvia stooreja. Päähenkilöni on tyttö, koska kirjoitan mieluiten vahvoja naispäähenkilöitä. Pojat ja muun sukupuoliset voivat olla vahvoja, mutta mieluummin luon heistä moniulotteisia ja inhimillisiä. Kirjallisuudella on tehtävänsä. Se luo uutta maailmaa ja uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa.

Tarinassani on paljon hevosia, tietenkin. Myös eläimet ovat omia henkilöhahmojansa ja niillä on omat tehtävänsä ja roolinsa. Kaadoin tarinaan elämänkokemusta hevosmaailmasta, tarinan tarpeisiin muokattuja muistoja, hajuja ja ääniä. Ilman hevosia tätä tarinaa ei olisi syntynyt, ei ilman kuumia kesäpäiviä maastopoluilla, hermoja kiristäviä hetkiä kisa-areenalla, betadiinintäyteisiä haavanpuhdistusoperaatioita, nauruja nuotiolla leiripäivän kääntyessä iltaan. Hevostelu on elämäntapa ja olen yrittänyt tuoda sitä mahdollisimman paljon tarinaan, sen miljööseen ja henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin.

Taisin myös kirjoittaa tähän tarinaan seksiä. Aika paljonkin. Hmmmmmpppprhhhh. Kerronko lisää vai meneekö noloksi? Kaikkialla sanotaan, että ei pidä nolostella ja seksiä tuuppaa joka tapauksessa joka puolelta. Niiinmph. Kohdeylöisöni tälle tarinalle on ehdottomasti sama kuin YA:lle eli nuorille aikuisille. Ei niinkään lapsille. En tiedä vielä miten tämä juttu otetaan kustantamoissa vastaan. Ehkä sieltä vastataan tiukasti, thanks but no thanks. Tai sitten innostutaan uudesta lajivaltauksesta: heppa-ya. We shall  see.

Mitä?

Tämähän on lyhyt. Te ette pitkää ole nähneetkään, kuulkaas.

Kiltit ja muut kummajaiset (yhden onnettomuuden tarina)

Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?)

Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.

Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.

Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.

Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.

Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.

Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.

Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.

Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta. 

En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.

Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.

Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.

Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)

- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)