Jäljellä on maailma

Uusi aamu on valjennut yhtä harmaana kuin edellisetkin, tai kirkkaana, tai pimeenä (siellä susirajan tuolla puolen). Jäljellä on ihmiskunta, planeetta ja sen syntinen paino.

Kuvitellaanpa hetki, että kaikki päättyi eilen, puf maailma hävisi. Mitä sitten? Mitä sillä olisi ollut väliä? Olisiko joku välittänyt? Ketä maailma edes kiinnosti? Ja mikä se oli loppujen lopuksi?

Pallo, jolla leikkiä. Kehto, jossa tuudittautua. Ilo, jota silmäillä.

Vai loputon määrä sakkia, joka lataa onnea koneeseen app-kaupasta.

Itse olen onnellinen siitä, että maailma on yhä. Ja tulee sitä vielä olemaan, vaikkei kukaan tiedä kuinka kauan. Ehkä tarpeeksi. Ehkä ei. Maailmassa on paljon p*skaa, jota ei tee mieli ajatella. Sitten on myös se valoisampi puoli kuten:

- pörröinen kissan massu, jota rapsutella
- hurja pulkkarinne, jossa äitiä pelottaa penskan vain räkättäessä
- valtameret ja ne jotka niitä ylittävät
- hetki, jolloin katsoo sitä toista silmiin ja alkaa hymyilyttää pakostakin
- loma-aamut
- valmiiksi editoidut tarinat
- palkkashekit
- kaunis paikka, jota ihailee ensimmäistä kertaa, ja johon haluaa palata sen jälkeen aina vain
- yli tunnin puhelinrupattelu kaverin kanssa
- saunan lauteiden polte pyllyä vasten (kun ei ole saunaa nähnyt yli vuoteen)
- uusi sana, jota ei ymmärrä, mutta joka soi korvissa eksoottisesti
- sipulisilli ja Chablis (ei välttämättä yhdessä, tai miksi ei...voihan ruokailukin olla seikkailu)
- kirja, jonka lukemista jatkaa vielä sivujen loputtua
- kotiinpaluu pitkän (mutta onnistuneen) matkan jälkeen
- hyvä uutinen kuukausien piinan päälle
- kahvi juuri sinä aamuna, kun herätyskello ei soinutkaan
- palaute tekstinrämpäleestä, jota edes itse ei uskonut saavansa valmiiksi
- kaikki maailman "maman je t'aime"t
- kun selvästi kuulet kissasi sanovan "Mauman" ruokakupin ääressä
- täydellisesti sijoitettu kirosana
- loppumattomat filosofiset keskustelut elämänkumppanisi kanssa (esim. siitä mikä kiinalainen on Rouenin paras ravintola)
- kun huomaat blogisi saaneen uuden jäsenen
- tulevan kesäloman suunnittelu
- vanhat valokuvat
- ennestään tuntemattoman rock rock rock gruppin konsertti, joka oli ihan sika jees
- hiljainen hetki takan ääressä tuleen tuijotellen
- kun siippa on imuroinut ihan omine nokkinensa kuin iso aikuinen ihminen, jolla on rokotustodistuksessa 10 pistettä ja papukaijamerkki
- kunnon koko päivän flow, jolloin teksti pamahtelee ruudulle kuin tykin suusta
- koko perhe elokuvissa max-popkornilaari sylissä (puolet popkornista lattialla ja pikainen happy mental note siitä, ettei ketään istu ihan vieressä)

On monta syytä maailman jatkua. Hyvää maailmanjatkoa teillekin!

Pusurisu: gui

Jostain syystä kävin metsällä etsimässä tuulenpesiä... täällä Normandiassa on Normandian huvit. En sitten löytänyt yhtäkään, mikä sinänsä on ihan normaalia minun tsäkälläni. Aiemmin kesällä niitä näytti istuvan joka puun oksalla. Tuuli oli vienyt risut mukanaan.

No kuitenkin. Löysin jotain muuta. 

Misteli, Viscum album, tai ranskaksi gui, on eriskummallinen. Kasviin liittyy kasapäin uskomuksia ja kansantaruja. Misteli oli druidien palvoma ja arvostama pyhä lääkekasvi (Panoramix!), varsinkin jos se kasvoi tammen oksilla, mikä on harvinaista. Yleensä misteli valitsee isäntäpuukseen joko omenapuun, poppelin, pyökin tai pajun. Misteli on on vähän niin kuin orkidea, eli parasiittikasvi, mutta vain puoliksi. Se elää isäntäpuuhun kiinnittyneenä, imee siitä vettä ja mineraaleja, mutta tuottaa itse lehtivihreää. Mistelin valkoiset marjat kypsyvät 2 vuotta ja putoavat vasta kolmantena. Ne ovat myrkyllisiä eivätkä missään nimessä sovi popsittaviksi!

Mistelinoksan alla pussaaminen kuuluu niin Ranskassa kuin Englannissa ja muutamassa muussakin Keskisen Euroopan maassa joulu-ja uudenvuoden perinteisiin. Sen sanotaan tuovan vaurautta ja pitkää ikää.

En Europe du Nord (y compris en France), il est d'usage de s'embrasser sous une branche de gui, symbole de prospérité et de longue vie au moment des fêtes de Noël et du jour de l'an (à minuit précisément). La saison voulant que le gui abonde, on en cueillit dès le Moyen Âge pour l'offrir avec ce souhait : « Au gui l'an neuf », formule qui fut remplacée plus tard par « Bon an, mal an, Dieu soit céans » (soit dans la maison). Au XIX^e siècle on disait « Bonne et sainte année, le paradis à la fin de vos jours », expression modernisée au XX^e siècle en « Bonne et heureuse année ». (Wikipedia). (Maryn suom: Pohjois-Euroopassa (Ranska mukaanluettuna) on tapana suudella mistelinoksan alla Joulun ja Uuden Vuoden (keskiyöllä) juhlien aikaan. Oksa symboloi vaurautta ja pitkää ikää. Keskitalvella runsaimmillaan, misteliä kerättiin jo Keski Ajalla ja lahjoitettiin toivottaen "Mistelillä (stä) Uutta Vuotta", sanonta, joka myöhemmin muuntui toivotukseksi "Hyvä vuosi, huono vuosi, olkoon Jumala täällä/talossa(nne)". 1800-luvulla sanottiin "Hyvää ja pyhää vuotta, paratiisi päivienne lopussa", sanonta modernisoitui 1900-luvulla muotoon: "Hyvää ja onnellista (uutta) vuotta".
 

Talvella puiden menetettyä lehtensä mistelipallot tulevat näkyviin.

Kide-novellihaaste: Ursula 2/2012

Voit ladata lehden ilmaiseksi Osuuskumman sivuilla.

Kylmänkostea tuuli vihmoo pihalla ja takkatulikin vaivoin lämmittää kohmeista Marya. Onneksi ihanaiset ja ihanan kummalliset tarinoitsijat ovat loihtineet meille kuumastikin kutkuttavaa talviluettavaa. Suosittelen oheisia novelleja nautittaviksi mausteisen teen ja pipareiden kera.

Elisabeth Saranti: Tunturituttavuus

Maryn arvio: hauska, ajankohtainen, vintiömäinen tarina firman pikkujouluista Lapissa. Sekoitetaan siihen tonttu ja revontulien lailla leiskuva himo ja lukijaa viedään (ei reessä vaan tietenkin maasturissa). Novelli on kirjoitettu selkeästi ja lukijaa reestä pudottamatta. Tarina kulminoituu ennalta arvattavaa loppua kohden, mutta se ei lukunautintoa haittaa.

Impi Kure: Toivottu vieras

Täytyy tässä välissä mainita, että antologian kirjoittaneet immeiset ovat kaivaneet taiteilijanimensä syvältä (lumen alta), mutta tekonimet auttavat arviointia, kun voi täysin huolettomana sanoa tekstistä sanottavansa sen enempää miettimättä, ketä se ilahduttaa tai ei.

Maryn arvio: Kaunista tunnelman ja tilan kuvausta. Henkilöhahmot ovat melkein todellisia, lihaisia (lihaksikkaita). Tässä novellissa mässäillään himoisten ilojen lisäksi juhlaruoalla ja pitsillä. Lukija polttaa näppinsä sivuja alaspäin vierittäessään. Kuten Tunturituttavuuden, oli tämänkin novellin teksti huoliteltua ja lukijaystävällistä. Tarinan vieraat oli taidokkaasti veistelty valon ja pimeän rajamailta. Kaiken kukkuraksi arvostin talvipäivänseisauksen tuomaa lisätaikaa.

Sad Max: Prinsessa Diodi
Maryn arvio: Tämä ei ihan kolahtanut. Liekö kulunut ritari+lohikäärme aihe, vai tarinassa käytetty sähköön liittyvä teema, jota en ihan ymmärtänyt (tai visualisoin huonosti, mutta sehän on vain minun ongelmani, jos mielikuvitusta ei ole riittävästi). Muuten teksti oli kyllä kelpo tavaraa, mutta lukeminen ei vain luistanut, vetänyt. Ehkä jossain toisessa mielentilassa...tai toisilla aivoilla.

Monique N.: Musiikkia, meren vaahtoa
Maryn arvio: Tekstissä oli tunnelmaa, mutta en lämmennyt sille. Tarinan kekseliäisyydestä huolimatta minun oli vaikea tarttua siihen. Pääsyy tähän lukuvaikeuteen oli tarinassa esiintyvät takaumat. Pääosa novellista on yhden henkilöhahmon muistelua, joka ei minuun tepsinyt, toiminut.  jäin kylmäksi kuin jäämeri. Ehkä sittenkin kesäkuumalla purjeveneen kannella luettuna...

Carrie Alamo: Liekki
Maryn arvio: Liekki on mielestäni yksi tämän antologian tähtiä. Se on uusrahvaanomaisen herkullinen ja kesken pimeän illan nopeasti nautittavaksi kirjoitettu sammaleen pehmeä tarina. Talvi paukkuu, sauna lämpenee, luut murskaantuvat, lapsi nauraa, emäntä hymyilee, vieras katolle kiipeää. Monimuotoinen ja lempeä. Kerronnassa on vain yksi "täh"-kohta, joka sekin silittyy pois uudelleen lukemalla. Niin ja sitten mielessä häivähti yksi tulkinnanvarainen kritiikin siru (kun taso on korkealla, voi kai risullakin tökätä lujempaa): olisin kaivannut vähän vähemmän sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvää selostusta tai sitä ei olisi tässä tarinassa tarvinnut olla ollenkaan. Viehätys ja sen voima puskee tekstistä läpi ilmankin. Seksiä ei tarvitse sen enempää lukijalle vääntää. Tämän novellin herkkyys on sitä laatua, että roisi toiminta leikkaa siltä siivet, toisin kuin antologian kahdessa ensimmäisessä novellissa sitä suorastaan odottaa. Vähän sama asia kuin kauhuelokuvissa, missä asia jota ei näe, on se kaikista pelottavin.

Karoliina Kaajärvi: Raapaleita

Maryn arvio: Kaikki kolme tärähtivät niin kuin kunnon raapaleiden kuuluu.

Erityisonnitteluni Ursulan tämän numeron kannen kauneudesta. Ja kiitokseni koko tekijätiimille tasokkaasta lukupaketista, jonka kainalossa tuli vietettyä mukava hetki.

Normandian suuret - osa 2

Kukapa Ranskan kävijä (tai muuten vain oleskelija) ei ole joskus kulkenut Avenue, Rue, Boulevard tai Pont Gustave Flaubertilla. Olen varma että nimi on tuttu, ehkä jopa tiedätte kuka hän oli miehiään. Jos ette, niin tässäpä pieni mise à jour:

Gustave Flaubert (1821 - 1880) Wikipedia

« L’étude excessive de ce qui faisait l’atmosphère d’un écrivain nous empêche de considérer l’originalité même de son génie. Au temps de La Harpe, on était convaincu que, grâce à de certaines règles, un chef-d’œuvre vient au monde sans rien devoir à qui que ce soit, tandis que maintenant on s’imagine découvrir sa raison d’être, quand on a bien détaillé toutes les circonstances qui l’environnent. » G.Flaubert (meitin suom: Kirjailijaa innoittaneen ilmapiirin liiallinen tutkiminen estää meitä huomaamasta hänen nerokkuutensa ainutlaatuisuutta. Antiikin aikoihin oltiin vakuuttuneita, että tiettyjä sääntöjä seuraamalla mestariteos syntyy itsestään. Nykyään (teoksen) olemassaoloa selitetään erittelemällä kaikki sitä ympäröivät olosuhteet.
 

 Flaubert oli Kirjailija. Hänen teoksensa ovatkin sitten vähemmän tunnettuja. Tai kyllä moni on kuullut Madame Bovary'sta, mutta kuinka moni on romaanin lukenut? Älkää suotta punastuko, luin sen puolestanne ja arvioni kirjasta on seuraavanlainen:

Flaubertin Madame Bovary on vähän kuin Jane Austenin Järki ja tunteet, mutta miehen kirjoittamana ja paljon realistisempana kuvauksena naisesta ja naisen mielenliikkeistä. Jos olette Austenia lukeneet, voitte varmaan olla kanssani samaa mieltä siitä, että onneksi tuli teollinen vallankumous, naiset pääsivät töihin ja vapautuivat pakkoavioliitoista jne. Flaubertin Bovarystä jää sen sijaan erilainen, häiritsevä jälkimaku. Tarinaa voi verrata monella tasolla nykypäivään (eikä vain normandialaisen maaseudun kuvailussa). Madame Bovaryssa kerrotaan lääkärin vaimon elämä ja kuolema. Se on koruton tarina yksinäisyydestä ja siitä, kun tuntee elämän olevan jossain muualla. Arki ja arkisuus tappaa pienellä liekillä meistä jokaista. Teos on merkittävä, siitä ei ole epäilystäkään. Se on jopa miellyttävää luettavaa. Sen sijaan, jos etsii jonkinlaista filosofista sanomaa kirjasta, on syytä pohtia kahta seikkaa:
1. Mitä on onnellisuus?
2. Mitä 1800-luvulla elävä pienporvarillinen avioliitossa elävä ja elämäänsä totaalisen pettynyt naisihminen voi tehdä saavuttaakseen onnen?

Flaubert kirjoitti raakaa ja realistista tekstiä, mutta siitä huolimatta hän oli romantikko, joka ei ilmeisesti koskaan osannut itse olla (täysin) onnellinen, onko kukaan?

Il était Normand, et avec une incomparable splendeur d’atavisme. Car ce n’était pas le Normand d’aujourd’hui, en qui l’ancêtre norvégien ne revit que par l’âpreté au pillage ; ce n’était pas l’écumeur de vagues devenu un écumeur de procès ; c’était le vieux Normand superbe, barbare, avec sa taille de géant, sa mine farouche, son goût pour l’aventure et son mépris hautain pour la vie. (Jean Richepin kuvaili Flaubertia kirjailijan kuoltua, meitin suom: Hän oli normandialainen, ja verrattoman loistava muinaisjäänne (atavisme="nukkuva geeni"-ilmiö). Koska hän ei ollut tämän päivän normanni, jossa norjalainen esi-isä elää vain ryöstelijänä; eikä aaltojen kyntäjästä muovautunut lakitupien hai; hän oli "Se vanha kunnon normanni, barbaari, paksuvartaloinen, kovakasvo, jolle seikkailu maistui ja joka ylenkatsoi elämää halveksien.) 

Flaubert kasvoi Victor Hugon romaanien tuudittamana. Hän taisi nuorena miehenä pettyä, kun elämä ei tarjonnutkaan vain seikkailua ja romantiikkaa. Niinpä hän kirjoitti elämästä ja sen tylsyydestä. Silti on mainittava, että harvoin tulee luettua niin rakastavasti ihmisiä ja heidän touhujaan kuvailevaa tekstiä, kuin Flaubertin tarinoissa, jotka pohjautuvat osittain todellisiin tapahtumiin, kuten Madame Bovary. Flaubert sai "herätyksensä" myöhään, hän oli jo 36 vuotias, kun esikoinen julkaistiin. Ja hän joutui suoraan oikeussaliin sitä puolustamaan, koska kirjaa pidettiin siveettömänä. Flaubert oli edelläkävijä.

Hän myös kuoli ennenaikaisesti, kuten kirjailijoilla on toisinaan tapana, 58-vuotias Flaubert sai aivoverenvuodon pienessä Croisset'n kylässä (lähellä Rouenia) ja haudattiin usean kirjailijaa oppi-isänään pitäneen läsnäollessa (mm. Emile Zola, Edmond de Goncourt ja Guy de Maupassant).

Valitettavasti Flaubertien kotitalo myytiin ja sen tilalle rakennettiin tehdas kirjailijan kuoltua. Paikalla on enää pieni sivurakennus, jota kutsuttiin paviljongiksi, josta Flaubertin sanotaan katselleen alhaalla laaksossa virtaavaa Seineä.

Gustave Flaubertin teokset:

Madame Bovary (1857) Rouva Bovary

Salammbô (1862) Salambo

L'Education sentimentale (1869) Sydämen oppivuodet

La Tentation de Saint Antoine (1874) Pyhän Antoniuksen kiusaus

Trois contes (1877) Kolme kertomusta

Bouvard et Pécuchet (1881) Bouvard ja Pécuchet, julkaistu postuumina 

Dictionnaire des idées reçues (1911) julkaistu postuumina

Kuten huomaatte, teoksia ei ole montaakaan. Flaubert kirjoitti kirjojaan vuosia, hän viimeisteli ja editoi niitä huolella, ajatuksella (ehkä vähän liikaakin, sanoivat aikalaiskriitikot).

Voit lukea Flaubertin teoksia mm. täältä (ranskaksi).

Kide-novellihaaste




http://jsmeresmaa.blogspot.fr/

En muista lukeneeni montaakaan novellia ennen kuin pari vuotta sitten tutustuin suomalaiseen spekulatiiviseen tarinointiin URS:in ja Usvan kautta. Onhan noita muitakin, mutta näistä verkkolehdistä olen enimmäkseen novelleja lukenut. Luen periaatteessa mitä vain, kunhan se minua miellyttää jollain tasolla. Minulle novelli on ennen muuta lyhyt, tiivis, kauniisti kaareutuva tarina. Siinä on juoni ja juonella riipaiseva tai jollain tapaa lukijan laudalta lyövä loppu. Pituudesta en osaa mainita muuta kuin, että novelli on lyhyempi kuin romaani. Omasta mielestäni parhain novellipituus on sellainen, että tarinan lukee kertaistumalta.

Siitä huolimatta, että moni aloitteleva kirjoittaja kirjoittaa novelleja, ei tarkoita että novelli olisi helppo laji. Se on vaikeampi hallita kuin pitkä tarina. Novelli vaatii tiiviyttä, selkeyttä, napakkuutta ja ohjien tiukkana pitoa. Asia, jota en itse hallitse, ja siksi kirjoitankin mieluummin pitkiä tarinoita. Mutta onneksi on noita, joilta novelli onnistuu. Ja mikään ei ole niin miellyttävä lukukokemus kuin loistava novelli.

J.S.Meresmaa pisti liikkeelle Kide-novellihaasteen, jonka kirjoittajakanssaimmeinen Calendula ystävällisesti pukkasi minulle. Häneltä tuli myös annos novelliantologioita, joista ajattelin haasteen siivittämä kirjoittaa pieniä ja tiiviitä arvioita. Haasteen tarkoitus, jos oikein ymmärsin, on herätellä blogistaniaa novellien pariin ja myös palkita näitä herkullisia tarinoita kirjoittavia henkilöitä palautteella.

Viisi lukemaani novellia, jotka ovat kolahtaneet:

 1. Kuten jo mainitsin en ole lukenut paljoa muita kuin kotimaisia spefi-novelleja, mutta poikkeuksena mainittakoon Guy de Maupassant, joka jostain syystä mahtuu lukurepertuaariini. Ja häneltä varsinkin novelli "Koru"(tai "La Parure"). Se on tarina, joka kiteyttää kaikesta lukemastani parhaiten novellin perusluonteen: yksinkertaisen idean ympärille rakentuva nokkela kertomus. Se on myös maupassanttimaisen raadollinen kuvaus ihmisluonnosta ja siitä mihin se voi johtaa. Novellin voi lukea täällä (ranskaksi tietenkin, ei ole minun vika eikä ongelma, jos et osaa).

2. Petri Laineen novelli "Viimeinen" on mielestäni ihastuttavan puhdas esimerkki spefinovellista. Tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja ekokatastrofin korventamalle maapallolle. Novelli on julkaistu Usvan numerossa 4b 2010. Ohessa makupala:

"Siirsimme hiekkaa sivuun pienillä harjoilla ja

saimme esiin pääkallon. Raaputin sen silmäkuopat

tyhjiksi ja paljastin kallon piirteet. Ikämäärityksen

perusteella se oli noin tuhat vuotta vanha, plus miinus

muutama kymmenen vuotta suuntaan tai toiseen."

3. "Länsimetro viivästyy" (Johannes Sohlman) on ajankohtaisnovelli URS:in julkaiseman Kultakuoriainen-lehden 3. numerosta. Novelli puhutteli pientä stadilaista minussa.

4. Kalervo Rauta-Kalskeen novelli "Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara" on tarinoiden tarina. Se kertoo hauskasti kuinka tarina voi kirjoittaa itse itsensä. Se on osa Tutka Ry:n julkaisemaa antologiaa "Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia". Novellissa sana tyrkky saa ihan uuden merkityksen.

5. Viimeisenä muttei vähäisimpänä esittelen Robert J. Sawyerin tieteisnovellin The Shoulders of Giants. Tämä novelli innoitti minuakin kirjoittamaan lyhyempiä tarinoita. Se kertoo avaruuden halki ennestään tutkimattomalle planeetalle matkaavasta miehistöstä, jota odottaa perillä melkoinen yllätys.

Tavoitteiden asettaminen ei kuulu ollenkaan toimintaperiaatteisiini. Päätän vain a) kirjoittaa romaanin ja b) käydä kampaajalla kerran 1,5 kuukaudessa. Eli en voi asettaa minkään sortin novellien lukemistavoitetta, olen pahoillani. Luen niitä silloin kuin mieleni tekevi, varmasti useammin kuin minkään tavoitepaineen alla. Eli tulen tekemään haasteella taas mitä itse tahdon, hah hah hää.

Lupaan silti kirjoittaa arvioita lukemistani novelleista (novelliantologioista).

Ja haastan seuraavat onnetaren valitsemat lukemaan novelleja: Simpukka, Tarja ja Fifi.

Ohjeistus:

1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Tämä viiden kohdan ohjeistus on neuvoa-antava, ei pakollinen. Käytän novelli-sanaa, mutta joskus kertomuksen ja novellin raja voi olla häilyvä. Minusta mikä tahansa lyhyt teksti käy, mitään novellin kaavaa ei tarvitse alkaa etsiä voidakseen osallistua.

Juonittelua metsän siimeksessä

Olen tainnut jo mainita, että kirjoitan romaania.

Waroitus: Suosittelen niitä, joille kaunokirjallisten tekstien luominen ei ole lähellä sydäntä, siirtymään johonkin toiseen postaukseen/blogiin.

Olen kirjoitusvaiheessa, eli raakatekstiä luomassa. Suunnitteluun meni kuukausia, vaikka idea syntyi jo pari vuotta sitten.

Sammal kukoistaa pyökin juurilla

En ole opiskellut luovaa kirjoittamista. En osaa kuvitella itseäni istumassa kurssilla (etä- tai lähi-) yrittämässä ymmärtää jonkun asioista jotain tajuavan henkilön mielipiteitä ja/tai yleisesti hyväksyttyjä normeja kirjoittamisesta. Kursseissa ei ole mitään vikaa ja ne tuovat varmasti paljon apua aloittelijalle. Mutta se ei ole meitin juttu. Opin parhaiten kantapään kautta. Joka tapauksessa kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Ja yksi tärkeimmistä opettajista on itse kirja eli lukeminen. Ja kriittistä silmää, jota tarvitaan editoimiseen, voi harjoittaa ihan ilmaiseksi esilukemalla toisten harrastajien tekstejä. Itseoppineisuus ei ehkä tuota kaikkien standardien ja normien mukaisia kirjoittajia, mutta ehkä (toivon niin) jotain yhtä hyvää. Tai sitten ei ja postiluukkuni täyttää hylkäyskirjeiden kuiva sato.

Paljaita pyökkejä

Eksyin sivupoluille. Halusin viedä teidät metsään, mutta kuten metsässäni on tapana tapahtua, eksyin sinne itsekin.

Juoni on jotain sellaista, joka voi muuntua ja muokkaantua tai jopa täysin vaihtaa väriä kesken kaiken. Alussa on raiteet, joita pitkin kirjoitan tarinaani. Sitten tulee ongelma. Jokin pieni yksityiskohta ei sovikaan ennalta piirrettyihin kuvioihin ja joudun miettimään kaiken uusiksi.

Musta aukko. Juonessa ei saa mielestäni olla näitä.

Alitajunta on kirjoittajan loistavin työväline (hiiteen scrivenerit ym). Se on ilmainen ja se työskentelee, kun minä nukun. Aamulla suihkun herätellessä jäykkää otsalohkoani huomaan löytäneeni ratkaisun ja tiedän, miten lauma hevosia saa ruokaa metsässä talvellakin. Kirjoittaminen on ongelmanratkaisua. Juonittelu sen sijaan vaatii enemmän työtä. Joudun tosissani miettimään vaihtoehtoja eri ratkaisujen kesken ja toivoa valinneeni sen parhaimman mahdollisen, joka ei välttämättä ollut se, joksi sitä luulin, koska kaikki voi muuttua vielä kirjoittamisen myötä.

Pimeä valo.

Alkuasettelu on joko hyvä tai huono. Sen pohjalta kirjoitan tarinani. Mistä tiedän, että se on hyvä? En tiedäkään, mutta käytän mittarina aikaa. Mitä pitempään tarina meuhkaa päässäni ja mitä monimuotoisemmaksi se kasvaa sitä varmemmin olen oikeilla jäljillä. Kun henkilöhahmot riitelevät päässäni siitä pitääkö mörköjen kimppuun hyökätä vai mieluummin yrittää sovitella sotaa diplomaattisin menetelmin, tiedän että minun on vain parasta itse olla hiljaa ja kirjoittaa (tai varata aika ammattiauttajalta).

Havukeidas.

Keskivaihe. Kohta alun ja lopun välissä. Se on valitettavasti myös pakko kertoa. Tai onhan noita sellaisiakin, jotka eivät usko juoneen ollenkaan ja jättävät romaanistaan pois alun ja lopun ja kertovat vain yhtä pitkää ja pitkäveteistä keskivaihetta alusta loppuun. Se...se on mielestäni...tai antaa olla. Tarinan keskiosa on se kaikista vaikein kirjoittaa ja sitä on kinkkistä vääntää oikeaan suuntaan ja sopivalla tavalla, jos tarinan loppu ei ole jo jonkinlaisena hahmotelmana valmiina. Mutta ongelma on myös se, että ensimmäinen hahmotelma hyvästä lopusta ei ehkä olekaan se viimeinen. Tarina saattaa päättää toisin ja pakottaa kirjoittajaa juonittelemaan paremman lopun, tai sitten kirjoittaja löytää itsensä todella syvältä vaikean keskikohdan mudasta eikä enää tiedä onko tarinalla loppua ollenkaan.

Läpipääsemätön

Millainen on hyvä lopetus? Päähenkilön tapattaminen kirjan lopussa on aivan liian helppo loppu. Se kertoo minusta, että kirjoittajalta puuttuu mielikuvitusta. Sen sijaan voi olla suotavaa tapattaa joku muu. Se on aina järisyttävää. Mikään ei saa lukijan sukkia pyörimään jaloissa niin kuin hyvä kuolema. Loppu voi olla onnellinen siitä huolimatta tai surullinen, vaikkei kukaan kuolisi. Hyvä loppu on vastaamista alussa esitettyihin ongelmiin, luin jostakin. Ehkä, ainakin hyvä pitää mielessä. Joskus toisen (kokeneemman) kirjoittajan neuvot ovat toki hyväksi.

Se joka kuusenlatvaan kurkottaa...

Mutta mutta, juonittelu on hauskaa, tai sen on parempi olla. Muuten en ymmärrä, miksi vietän niin paljon aikaa sen parissa. Kun muut suunnittelevat viikonloppumatkoja tai uutta olohuoneen sisustusta, minä ihmettelen metsän mysteerejä. Tosin eksyn sinne välillä. Silloin sunnuntainen patikkaretki lähimetsään auttaa puhdistamaan mieltä huonoista juonenkäänteistä ja muusta ajatusroskasta.

Ammattina astronautti

Thomas on söpö. Hänen katseensa tuikkii. Se on normaalia, koska hän on vastavalmistunut diplomi-astronautti. Katsokaa kuvaa! Olen varma, että olette samaa mieltä kanssani, kun sanon, että hänellä on astronautin silmät.

Paris Normandie 23.11.2012

Jos Normandia ei ole viime kuukausina tuottanut muuta kuin satapäin lisää työttömiä, mutaa ja lehmänlantaa, niin sitä suuremmalla ylpeydellä asuinseutuni päivälehti esitteli Normandian oman tähtipojan. Thomas ei ehkä tule pelastamaan Normandiaa talouskriisin kurimuksesta, mutta hänpä pääsee ehkä kasvattamaan viiruksia Kansainväliselle Avaruusasemalle. Ööh, olen pahoillani, jos kuulostan jollain tapaa sarkastiselta. Se ei ollut tarkoitukseni. Jäin vain artikkelin luettuani miettimään, että mitä avaruuden tutkiminen on loppujen lopuksi tuonut ihmiskunnalle.

Teflon! (tulee ihan ensimmäisenä mieleen, mutta ilmeisesti keraamiset pannut ovat vielä parempia, jos veljensiskon empiirisiin tutkimuksiin on luottamista)

Kauniit kuvat kaukaisista galakseista. (ja vielä parempaa on ilmeisesti tiedossa kun James Webb teleskooppi saadaan kiertoradalle)

Sekalainen valikoima maailmankaikkeuden teorioita, joista sinä tai minä emme ymmärrä pilkkuakaan.

Mönkijä Marsista, joka ilmoittaa löytäneensä mutterin, jonka se hukkasi pari päivää aiemmin. (kysymys: jos Marsista joskus löydetään elämää, niin miten se tulee vaikuttamaan minun joka päiväiseen elämääni?)

Satelliitit. (pyhän teeveen kaikki 200 kanavaa, joita en katso koskaan, paitsi Koh Lanta ja No Limit ja hei nekin näkyvät ihan tavallisella harava-antennilla ja mitä tulee maantieteelliseen paikannukseen, olen aina pitänyt sekstanttia niin paljon tarkempana kuin sitä hemmetin pientä mustaa vehjettä, josta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä tietöiden takia)

ISS eli International Space Station eli Kv-avaruusasema. (siellä muhii kansakunnan aivot tutkimusten kimpussa - Thomas'n mielenkiinto on kohdistunut viirusten elämään painottomassa ympäristössä)

Kai näitä kalliita ja aah niin käsittämättömiä projekteja on muitakin, mutta se mitä avaruuden tutkimus on antanut minulle, ja muutamalle muullekin hieman nörtähtävälle viihdeteollisuuden sekakäyttäjälle, on unelma ja sitä myötä myös tarina.

Jos luulemme, että ratkaisu kaikkiin ongelmiimme putoo syliimme taivaista, voimme saman tien palata puuhun asumaan. Ja se on ehkä joka tapauksessa se ainoa mahdollinen ratkaisu ongelmiimme. Mutta maailmanloppua odotellessamme voimme unelmoida universumista ja astronauteista. Thomas myös haaveili unelmien ammatista lapsena. Ja hän haaveili siitä tarpeeksi ja hänellä oli myös onnea matkassa, koska hänen lukiossaan oli matematiikkaa hyvin opettava ja oppilaitaan innostava ope.

Seuraavan kerran, kun pystytän K.T.A:n (kosmoksen tarkkailu aseman) terassilleni ja ilokseni huomaan avaruusaseman lentävän ylitseni, heilutan sille hymy suupielissä. Pian siellä lentää Normandian oma tähtipoika.

Luettua: The Fractal Prince (Fraktaaliruhtinas)

Vuosi: 2012
Kustantaja: Tor Books
Suomennoksen julkaisee Gummerus

Hannu Rajaniemen uusin tieteisseikkailu on jatkoa trilogian ensimmäiselle The Quantum Thiefille (Kvanttivaras). Luin kirjan alkuperäiskielellä, englanniksi. Tervetuloa Eurooppaan, missä suomalainen matemaatikko lukee, laskee ja kirjoittaa kielellä millä haluaa ja tekee sen vielä hyvin.

Myönnän, että Hannun englanti on haastavaa. Tai ei niinkään pelkästään se englanti, vaan teksti ylipäätään ja sitten se on vielä englanniksi. Eli muutama aivosolu kärähti tuhkaksi. Varauduin tähän jatko-osaan varaneuroneilla, mutta silti luin joitain pätkiä kahteen/kolmeen kertaan ja myös kirjan lopussa palasin lukeamaan alkua uudelleen...

Hannulla on erikoinen tapa kirjoittaa tieteiskirjallisuutta ilman perinteistä infodumppausta. Yleensähän lukijalle väännetään rautalangasta, miten mikäkin härveli toimii, mutta Hannun trilogiassa lukijan on itse pääteltävä mistä on kyse, tai sitten ei. Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, mikä on vir, muhtasib, zoku, gevulot, sobornost tai guberniya? Kunhan tarina etenee.

Tarina punoutuu päähenkilön, Jean Le Flambeur'in (mikä ihana nimi), oman itsensä etsinnän ympärille. Kakkosroolissa tykittää Mieli, oortilainen tulevaisuuden huipputeknologialla varusteltu soturinainen, joka kaipailee kadotetun rakkautensa perään. Oma paikkansa tarinassa on myös Perhosella, Mielen ihastuttavalla avaruusaluksella. Tämän kakkososan toiminta on suoraa jatkoa ykköselle, jossa Mieli pelasti muistonsa menettäneen Jeanin Dilemma-vankilasta. He seikkailivat sitten Marsin Oubliette-kaupungissa, minne Jean oli piilottanut muistonsa itseltään (tai jotain sinne päin). Mielen mielessä elävä jumalatar Josephine Pellegrini (aivan) paljastui koko touhun nukkemestariksi ja käskynantajaksi ja hänellä on omat sopat sekaisin muitten jumalien kanssa.

The Fractal Prince vie lukijan matkalle jonkinlaiseen (pidän tarkoista termeistä) tietokonetekniikalla toimivaan latauskeskukseen (The Router...) vai onko kyseessä hyvin moderni hyperavaruuden moottoritien taukopaikka/bensa-asema. Siellä Jeanin on avattava Schrödingerin laatikko, joka pitää sisällään taas jonkinlaista jumalaa (yllätys), jonka avulla kolmikko pääsee eroon heitä takaa-ajavasta metsästäjäpoliisista.

Tarinan määränpäänä on maa, tai mitä maasta on planeettana jäljellä. Tarkoituksena olisi ilmeisesti löytää jotain Pellegrini-jumalalle hyvin tärkeää ja sitä myötä voittaa itse kunkin vapaus, menneisyys ja tulevaisuus. Jean on puoliksi muistiton, Mieli kaipaa raivoisasti rakastaan ja Perhonen yrittää pitää kaiken kasassa. Pidän Hannun ongelmanasettelusta.

Tarinassa on myös toinen tarina, jota kertoo maapallon viimeisessä kaupungissa, Zirr'issä, asuva prinsessa, jolla on omat rakkauteen ja politiikkaan kietoutuneet ongelmansa. Tästä kaikesta kehkeytyy sivuja valonnopeudella kääntävä lukukokemus, joka lumoaa kummallisuudellaan. Kirjassa mm. selviää kuinka saunominen sujuu avaruusaluksessa (ilman painovoimaa). Hannulla on herkullinen huumorintaju.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä kakkonen on vaikeampi, ei vain sen teknisyyden ja virtuaalisuuden takia, se on mielestäni myös vähemmän visuaalinen. En kyennyt näkemään kunnolla, miltä Zirr todella näyttää. Oublietten ja Marsin maisemien kanssa ei ollut samaa ongelmaa. Olin usein myös melko pihalla siitä, että mitä tapahtui ja missä ja kenelle (oikeasti vai vain jollekin virtuaalihemmolle).

Tämän keskimmäisen opuksen parasta antia on henkilöhahmot, jotka muovaantuvat syvemmiksi. Opimme heidän menneisyydestään, mikä osaltaan auttoi ainakin minua paremmin hahmottamaan koko tarinaa. Hannu itse myöntää epilogissa, että tämä oli "a hard one". Monasti tarinan keskivaihe on kirjailijalle vaikein juonen, eheyden ja tarinankaaren kannalta. Mielestäni Hannu selvisi tästä kunnialla, vaikka lukijana haistoin rivien välistä pientä harmaan massan kuumenemista.

Joka tapauksessa olen ihastunut. Ei näin korkeatasoista ja -lentoista tieteiskirjallisuutta olla aikoihin (ehkä koskaan ennen) kirjoitettu suomalaisen kynästä. Hannun trilogia tulee kuulumaan genren It-kirjoihin vielä hamassa tulevaisuudessakin, ehkä jopa jonkinlaisina tiennäyttäjinä. Hykertelen jo riemuissani kuvitellessani (yrittäessäni kuvitella) millaisiin sfääreihin alati kehittyvä, nuori ja älyttömän veijarimainen Hannu vie lukijansa seuraavissa tarinoissaan, rima on jo nyt korkealla.

* * *
Kirjaa on arvioitu englanniksi täällä ja täällä.

Hannun twiittaukset.

Kirje kustantajalta, joka ei kustanna

Tänä aamuna heräsin kuten aina, myöhässä. Hörpin kahvin kiireellä, kiitollisena, että ehdin sen silti kurkkuuni kaataa. Ajoin töihin renkaat ulvoen ja istuin työpöytäni ääressä koko päivän. Kaikki oli tavallisuudestaan mitenkään poikkeamatonta, melkein.

En tiedä miksi, mutta syksyllä 2009 aloin kirjoittaa. Ehkä olin tarpeeksi kypsä tai sitten liian kypsä tähän kaikkeen, mistä olemiseni koostuu...se kuuluisa eksistentiaalinen 30-kympin kriisi. Kirjoitettuani noin 90 aanelosta tarina hahmottui ja tiesin melkein miten se päättyisi. Jatkoin. Luin jostain, että näppistä takoessani kokemaani hyvän olon tunnetta kutsutaan flow'ksi. Se oli jotain uutta. Olen näpyttänyt ruutuun tekstiä koko aikuisen ikäni, mutta koskaan ennen en ollut pitänyt sitä muuna kuin tekstinkäsittelynä.

Onnesta sekaisin kirjoitin vähän päälle 200 sivuisen romaani käsikirjoituksen. Se kävi verraten nopeasti (9 kk). Sen jälkeen olin hetken vain ylpeä, sitten luin tekstiäni kerran ja toisen ja kolmannenkin tehden pieniä korjauksia. Hyvä ystäväni lupautui esilukijaksi ja ilman häntä en olisi koskaan rohjennut editoimaan tarinaani tosissani. Tärkeintä oli kannustus, se että joku kertoi minulle, että tee se. Välillä korjailu ei maistunut ollenkaan ja käsis lojui keskeneräisenä suttana yöpöydälläni kuukausia. Mutta en halunnut sitä pöytälaatikkoonkaan siivota, vaikka viikottain pyyhin pölyt paperikasan päältä ilman minkäänlaista omantunnon kolkutusta.

Sitten eräs tutuntuttu halusi sen lukea. Sain häneltä tarkan ja kehitysvinkkejä vilisevän palautteen. En voinut olla tarttumatta tekstiini uudelleen. Puolipakosta korjasin sitä yhden kesän. Sain itselleni kelpaavan viimeistellyn version aikaiseksi ja tunsi syvää tyydytystä valmiista projektista.

Ehdin miettiä, varsinkin käsikirjoitusta kustantajalle lähettäessäni, että onko touhussa mitään järkeä. Mahdollisuuteni sopimukseen olivat heikot, jos eivät olemattomat. Eli miksi kaikki vaiva?

Eilen postilaatikkoon tipahti kirje. Kuoresta jo näin, että se oli SE kirje. Se oli liian ohut ja se oli tullut paljon nopeammin kuin olin osannut odottaa (alle 3 kk). En avannut sitä heti. Järjestelin ruokaostokset kaappeihin, tyhjensin tiskikoneen, annoin Maxoulle ruokaa ja tarkistin lapsen läksyt. Kaadoin lasiin tavallista hieman isomman annoksen sherryä ja istuin tulettoman takan ääreen. Revin kuoren auki, vaikka tiesin sen säilyttäväni, mutta mitäpä siinä enää kärsimystä pitkittämään. Kirje oli kohtelias.

En ajatellut kaikkea sitä aikaa, jonka olin viettänyt, onnesta soikeana tai motivaatiota kaapin alta metsästellen, tarinani kanssa. En ajatellut kaikkia niitä henkilöitä, joiden kohteliaita hermoja olin lainannut käsistäni työstäessä. En ajatellut sitä paperivuorta ja mustemäärää, joka oli eri versioiden vedoksiin kulunut.

En ehkä saa vaivani palkaksi heti mitään, ehkä koskaan, mutta tänä aamuna heräsin uutena yhden romaanikäsikirjoituksen tehneenä ja sen tähden kaikkensa tehneenä kirjoittajana, joka ei anna yhden hylsyn vaikuttaa mitenkään, mihinkään.

Opintie. Se se oli. Se ensimmäinen. Kirjoitan toista ja rakastan sitä ihan yhtä paljon. Teen siitä paremman, sen enempää en voi luvata. Olen myös joinain yön tummina tunteina tullut ajatelleeksi, että olen vain hullu.

Mikä Talvivaara

Olen tieten tahtoen sivuuttanut uutiset Suomen kaikkien aikojen suurimmasta ympäristökatastrofista.

Kaivos, erämää, myrkkyliuokset, vuoto, katastrofi, medioiden pääsy paikalle estetty, tiedotustilaisuus ilman tietoa, päättäjien päättämättömyys, virkamiesten munattomuus, korruptio?, liikevoitto, listattu Lontoon pörssiin, luonnonvarojen hyödyntäminen, bioliuotus, esiintymä, valvontakeskus...

...jos nämä sanat liittyisivät missä päin tahansa muualla maailmaa tapahtuneeseen emämunaukseen, en olisi yllättynyt, edes järkyttynyt, vain surullinen.

Talvivaara. Talvi ja vaara. Se on Suomessa hemmetti.

Kaikkialla huudetaan, miten tämä on mahdollista. Siellä ne helikopterista tiputtavat kalkkia ja ties mitä muuta metsään, jotta myrkyt paremmin sitoutuisivat maaperään eivätkä leviäisi vesistöihin. Ja samalla joista mitataan hurjia lukemia: eliöille vaarallisia, hengenvaarallisia.

What is Talvivaara, what's happening there?

Minä en halua edes tietää. Se siitä Suomen puhtaasta luonnosta ja korruptoitumattomasta virkakoneistosta. Muistatteko, ne maamme valttikortit, joilla sukupolvemme piti Suomea maailmalla markkinoida.

Muutama linkki:

Yrityksen sivut vuosituloksineen

Toimittaja Janus Putkosen artikkeli aiheesta
(en tiedä miten suhtautua artikkeliin ja sen tietoihin)

Valtioneuvoston tiedote 11.11.12

Kalevan uutinen vuodosta 4.11.12

Ulkosuomalaisena olen tietenkin huono ja epäkelpo ottamaan kantaa mihinkään, kuten aina. Enhän ole enää oikeasti suomalainen, vaikka passissa niin lukeekin. Ainakaan minulla ei ole lupaa maan asioista valittaa, mutta kertokaahan mistä ammennan tulevaisuudessa ylpeyttä, kun näitä viimeisiäkin viedään. Vai olenko vain yltänyt ikään, rajatolpalle, millä illuusiot karisevat kuin puhdas lumi kuusen oksilta.

Kiltteyden päivä

En tiedä paljoa mitään sen ihanampaa kuin kiltit ihmiset. Senpä takia luin suurella ilolla lehdestä, että tänään vietetään kilttien päivää eli Journée de la gentillesse. Kaikilla on virallinen lupa olla kiltti kerran vuodessa.

Muina päivinä voimme olla muina miehinä ja naisina normaaleita. Koska onhan se totta, ettei kiltteytä mielletä, ainakaan Ranskassa, hyväksi asiaksi. Se on enemmänkin persoonan vaje kuin hyvä puoli. Kilttiä aina höynäytetään, kilttiä pidetää vähän tyhmänä ja ajastaan jäljessä elävänä outona lintuna, jolle kaikki normaalit voivat nauraa. Katso nyt tuotakin, kun se siinä hymyilee ja availee ovia muille ja kyselee vointia ja ärsyttävän omahyväisesti on astumatta muiden varpaille. Ei tuollaiseen voi luottaa.

Psychologies lehti on tehnyt kiltteydestä kiinnostuneille opas-sivuston, jolta löytyy käytännön vinkkejä kilttien päivän viettoon.

Hotelli, rue de la paix

Oletteko koskaan huomanneet kuinka vaikeaa on löytää hyvä hotelli. Sellainen johon on varaa muillakin kuin öljymiljonääreillä. Ensinnäkin millainen on hyvä hotelli? Tein tähän listan niistä asioista, joita itse ihan ensimmäisenä arvostan:

1. Hyvä patja (ei liian kova eikä liian pehmeä eikä homeinen tai minkään muunkaan hajuinen).
2. Siisteys (pieni nuhjuisuus ei minua haittaa, mutta puhdasta pitää olla eikä roskia sängyn alla tai suihkun saumat homeessa).
3. Turvallinen ja ilmainen parkkipaikka.
4. Huoneiden hyvä äänieristys (en halua "aamulla" herätä siihen, kun muut asiakkaat paiskovat oviaan tai kun siivooja käynnistää turbo-imurinsa seinän takana).
5. WiFi (2012 löytyy vielä hotelleja, joissa ei eletä tätä päivää).
6. Henkilökunnan reaktiivisuus (olivat he sitten ystävällisiä tai eivät niin en halua odottaa tuntitolkulla niitä pyyhkeitä, jotka puuttuivat kylppäristä).
7. Riittävä aamiainen, joka maksaa alle 10 ropoa (sen ei tarvitse kuulua huoneen hintaan, koska kaikki eivät halua aamiaista syödä).
8. Hotellista ja sen huoneista otetut kuvat hotellin internet sivuilla vastaavat edes suurin piirtein todellisuutta.
9. Mahdollisuus lastensänkyyn lisämaksusta  (lapset eivät tiedettävästi törsää suunnattomia summia hotellin baarissa tai ravintolassa, mutta ovat asiakkaita silti).
10. Asiallinen ja ehkä jopa ystävällinen henkilökunta.

Alalla pian vuosikymmenen työskennelleenä voin sanoa, ettei täydellistä hotellia ole olemassakaan.

Halusimme viettää viikonlopun perheen kesken pienessä kartanossa järven rannalla. Tein varauksen netissä, elämmehän tätä päivää. Jokin väristys takaraivossa sai minut kirjoittamaan hotellille kaksi päivää ennen tuloamme varmiistaakseni, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Mikään ei ollut hyvin, koska hotelli ei ollut "saanut" varaustani. Suutuin. Taistelin kaksi päivä meilitse ja puhelimitse, mutta peli oli menetetty. Jossain oli tapahtunut kämmi ja minä, asiakas, sain olla vaikka kuinka raivostunut, mutta huonetta ei herunut. Kaikki oli täynnä ja se huone siinä toisessa tavanomaisessa moottoritienvarsihotlassa, jota minulle mukavasti tarjottiin, ei minulle kelvannut.

"Jos olisin halunnut varata huoneen tuosta hotellista, olisin sen sieltä varannut. Varasin huoneen teidän hotellistanne ja tulen sinne huomenna!"
Ystävällinen vastaanottovirkailija antaa minun purkaa kiukkuani ja vastaa sitten lempeän imelään sävyyn: "Olen todella pahoillani, mutta emme ole saaneet varaustanne ja hotellimme on täynnä."

Seuraavaksi valitin sivustolle, jonka kautta olin varaukseni tehnyt (tyyliin hotlavaraus.com). Siellä ruinaukseni otettiin tosissaan ja he ilmeisesti ottivat yhteyttä hotelliin, koska lauantai aamuna sain meilin hotellin johdolta, joka valitteli tapahtunutta ja selitti mistä kömmähdys johtui ja pahoitteli lisää ja ehdotti perheelleni illaksi huonetta toisesta paljon paremmasta hotellista. Ärsytykseni ei laantunut, koska oli liian myöhäistä. Olin juuri täyttänyt 35-vuotta ja tunsin aamukahvin (kl.11) virvoittavan vaikutuksen vaikuttavan vähemmän virvoittavasti kuin edellisenä aamuna, jolloin olin vielä 34 vuotias. Olin edellis illasta lähtien asennoitunut, kuten kunnon marttyyrin kuuluu: no ei sitten hemmetti, jos ei -attitudella. Ja tehnyt listallisen muita suunnitelmia, joihin kuului kunnon aamu-unet, ei stressiä, paljon kofeiinia, kevyttä puuhastelua, paljon ruokaa ja lohdutus-shoppailua. Olin myös kirjoittanut murskakritiikin kyseisen hotellin toiminnasta eräälle hotellien arviointi-sivustolle.

Opetuksena sanottakoon, että:
a) järkevät pysyvät kotonaan eivätkä edes yritä järjestää mitään kivaa, ja
b) hotellivaraus on parhainta tehdä puhelimitse suoraan hotellin respaan soittamalla ja pyytämällä siitä vahvistuksen kirjeitse/meilitse/faksitse (ja kyllähän minä tämän tiesin, mutta kun en vain osaa vieläkään olla tarpeeksi epäluuloinen ja odottaa automaattisesti, että kaikki menee kuitenkin pieleen ja että joku kämmää jossakin)

Ensi viikonloppuna aion valokuvata sumua ja tuulenpesiä ja etsiä kaivon metsästä...

Tunnustan käyttäväni keskisormea



Pisaralta tipahti tällainen. Kiitos vain kaunehein.

 

 

Tämän sivutuotteena tarjottiin mahdollisuutta luodata oman issensä luonnetta.

 

Se on siis paljastusten päivä tänään:

 

Olen:

 

1. Heikkohermoinen. Menetän puhekykyni ja lihasvoimani koetilanteissa (ajokoe, pääsykokeet, työhaastattelut ym ikävät tilanteet).

 

2. Tiukkapipoinen. En siedä myöhästelyä, sovituista asioista lipsumista, ohjelman muuttumista viime tipalla enkä uimahallissa väärään suuntaan uimista.

 

3. Äkkipikainen. Joskus harvoin osaan pitää porut mahassani ja olla suuttumatta suotta, vaikka joku jotain hölmöä olisikin juuri sanonut tai tehnyt. Yleensä suutun heti.

 

4. Lyhytvihainen. Suuttua saa, muttei siinä tilassa kannata sen pitempään pyöriskellä.

 

5. Unohtelevainen. En muista muiden syntymäpäiviä, puhelinnumeroita, kauppalistaa, silmälääkärin aikaa, miehen nimipäivää ja loput olen unohtanut.

 

6. Uneksija. Päässäni on enemmän pilviä ja tähtipölyä kuin laskutoimituksia ja suunitelmallisuutta.

 

7. Idealisti. Jos se ei ole jo käynyt selväksi, niin vastustan yhtä sun toista asiaa. Ja kyllä, se on osa persoonaani. Esim. tööttään raivokkaasti edelläni ajavalle autoilijalle, joka heittää tyhjän tupakka-askin ikkunasta pihalle.

 

8. Huonotapainen. Näytän helposti ja anteeksi pyytelemättä käteni keskimmäistä sormea sille samaiselle roskaaja-autoilijalle hänet ohittaessani, koska hän ei myöskään osaa ajaa autoaan vaan kiemurtelee tiellä kummallisesti hitausrajoituksiani ärsyttäen.

 

Tjaah no kylläpä teki hyvä tunnustaa näitä sielun syviä, mutta sen lupaan, etten tapojani paranna. Pelkään, että ne tulevat vain pahenemaan vanhetessani.

 

En nyt ihan heti laita tätä kiertämään, vaikka tunnustusta kaikki seuraamani blogit ja niiden takana ahertavat immeiset ansaitsevatkin. Monella on Nanot ja Wrimot ja muut meneillään, eli jätän heille työrauhan. Ja tunnustaahan saa ihan jok'isse millon mielensä tekevi.

Maanviljelijä sanoi

...että jos 27. lokakuuta sataa lunta, tulee talvella lunta 27:nä päivänä. Mikä on paljon Normandiassa. Viime lauantaina, todistajien läsnäollessa, tuli taivaalta tiskirättejä. Eli jos tuleva talvi on kylmääkin kylmempi ja tavallista lumisempi, on parasta täyttää puuvaja haloilla, varata pari säkkiä suolaa varastoon ja harkita onko fiksua lähteä ajelemaan kesärenkailla liukkaille teille vai ei.

Täällä Normandian maaseudulla maanviljelijä tietää kaiken pitkäaikaisista sääennustuksista. Meteo France on ihan turhake. Heinäkuussa minulle kerrottiin, että kesä alkaa elokuun puolen välin jälkeen. Miten kävi? Maanviljelijä tiesi.

Myös Maxou tietää mitä takan äärellä tehdään:

A fat cat had a heart attack.

Ja mieltä lämmittänevät muistot kesästä, kun oli kuuma päivä, joki virtasi ja vene pärisi ja vesisuksi suhisi. Heitin elokuussa (kun kesä vihdoin alkoi) talviturkin Seineen. Ja kyllä, todistettavasti olen yhä elossa. Sain myös elinikäisen aurinkorasvoituksen.

 

 

 

 

Luin tuossa äsken ikävän blogauksen Pisaralta. Olen kyllä kuullut kauhutarinoita huonosti käyttäytyvista tarjoilijoista, mutta Helmi-Maarian kokemus on niin puistattava ja vihastuttava, että mietin pitkään mitä nainen voi vastaavassa tilanteessa tehdä.

 

Jäin tietenkin vaille kaiken tyhjentävää ja viisasten kivestä veistettyä vastausta, mutta kotikutoinen heinähattupsykolointini sai seuraavanlaisia aatoksia aikaan:

 

Kaiken maailman törppöjä ja muita säälittäviä heppinsä esittelijöitä vastaan voi toimia olemalla itsepäinen nainen, joka ihan omasta tahdostaan kouluttautuu, ansaitsee elämänsä ja elää niin kuin itse haluaa, ja nauttii siitä. Ja jos se jotain ärsyttää, niin paras kosto on kai ryhtyä kirjailijaksi ja kirjoittaa törpölle inha kohtalo..."tässä lepää x, hän oli taitava hepin heiluttaja...".

 

 



 

 

Tabou vai ei tabou

Kyläni vieressä kasvaa isompi lähikylä, jonka keskustorin varteen asettui noin vuosi sitten uusi paikallislehti. Lehdykkä elää ilmeisesti myymällä mainostilaa. Siinä myös esitellään paikallisia tapahtumia (markkinat, kyläjuhlat, lehmien kauneuskilpailut ym.). Mutta eilen hiffasin, että lehdessä tekee töitä ihan oikea toimittaja.

Oli huisia lukea mielenkiintoinen artikkeli kyseisestä mainoslehdestä. Se oli kahden kokonaisen sivun mittainen ja käsitteli ranskalaisen yhteiskunnan vaiettuja aiheita, tabuja. Artikkeli oli kirjoitettu vastauksena lehteä koskevaan arvosteluun, koska ilmeisesti skandaalitoimittaja oli julkaissut reaktioita herättäneen artikkelin lehtensä edellisessä numerossa.

Seutuamme ravisteli viikko sitten väkivaltainen tapahtuma, josta itse kullakin oli oma mielipiteensä sanottavanaan. Nuori vapaapalokuntalainen joutui hyökkäyksen kohteeksi pienen kaupungin keskustassa myöhään illalla. Hän oli kotimatkallaan törmännyt henkilöihin, jotka ahdistelivat vanhusta. Nuori palomies oli yrittänyt puolustaa vanhusta, mutta hän oli joutunut itse mukiloiduksi. Järkyttävää jo sinänsä, mutta se mikä tekee tapahtuneesta häiritsevän, on se että tapahtumalla oli muitakin silminnäkijöitä joista kukaan ei ollut tullut auttamaan uhreja.

Mainoslehtemme sankaritoimittaja oli ilmeisesti ruoskinut sanaisella piiskallaan näitä pelkureita pyllylle ja saanut siitä hyvästä palkakseen vastalauseiden ryöpyn paikallisilla foorumeilla.

Kapea

Mieleeni nousi toinen tapaus. Eräs kaunis aamu oli muuan ex-miesystävä tarttunut haulikkoon ja päättänyt ampua sillä ex-naisystäväänsä vilkasliikenteisen tien varressa. Tuona samaisena kauniina aamuna ja samaisella tiellä muuan Mary istui rellussaan puoliksi vihoissaan ihmetellen, miksi tiellä hänen edessään seisoi jono autoja kuin parkissa. Sitten hän tajusi jotain tapahtuvan kauempana edellä. Vastaan ajavat autoilijat näyttivät jotenkin epävarmoilta, joko he ajoivat vauhdilla ohi tai sitten he etsivät kohdan tien varresta mihin parkkeerata. Mary huomasi myös puutarhoihinsa ilmestyneet asukkaat, jotka seisoa jököttivät turvallisesti pensasaitojensa suojissa ja näyttivät keskustelevan jostakin kaikessa rauhassa (omenasadosta?). Lopulta Mary pääsi jatkamaan matkaa ja hän tyypilliseen tapaansa kiihdytti liikkeelle renkaat ulvoen ja siinä sivussa katsahti sivuikkunasta ulos: tien varressa näytti istuvan, ehkä humalainen, naishenkilö ja naiselle oli tarjoamassa apua naisen vieressä seisova mies.

Seuraavana päivänä Mary luki lehdestä, mitä oli tapahtunut tuona kauniina aamuna. Hän oli ajanut ohi. Vain vilkaissut, kun siinä ammuttiin haulikolla rintaan ihmistä. Mistä hän olisi voinut tietää? Ehkä ajamalla rauhallisemmin aamuisin. Mitä hän olisi voinut tehdä? Pysäyttää, hiljentää, töötätä, saada ryöpyn hauleja rellun kylkeen, ajaa kyseisen haulikkomiehen päälle ja töötätä...

En usko, että Mary olisi voinut tehdä paljoakaan hänen heikot hermonsa tuntien. Hän olisi ehkä silti voinut pysähtyä vähän kauemmas, jos olisi tajunnut tapahtumasta jotakin. Soittaa santarmeille. Rynnätä auttamaan hauleista haavoittunutta heti kun häntä ampunut mies oli kävellyt takaisin taloonsa (ja ampunut siellä itsensä).

Maryn omaatuntoa helpottaa tieto siitä, että nainen selvisi hengissä.

Avara

Palataan paikallislehdykän saamaan kritiikkiin. Kansan syvät rivit eivät pitäneet toimittajan kirjoittelusta. Siitä, että toimittaja arvosteli artikkelissaan eräiden henkilöiden välinpitämättömyyttä. Voimme vain kuvitella, miksi kukaan ei tullut apuun. Pelko. 

Asiaa sen kaikilta kanteilta tarkastellessa tulee mieleen, että joitain asioita on hyvä tarkastella monesta näkökulmasta ennen kuin valaa betonisen mielipiteensä. Sen jälkeen on myös hyvä antaa kaikkien olla sitä mieltä mitä itse haluavat. Omaa mielipidettään ei pidä puolustaa jumalan sanana (kuten maailmassa paljon tehdään ja minkä takia kukaan ei uskalla olla enää mitään mieltä).

Sen sijaan tiedämme varsin hyvin, että jokainen meistä voi henkilökohtaisella tasolla on jotain asiaa tai ilmiötä vastaan, esittää siitä mielipiteensä ja keskustella aiheesta muiden (jopa toista mieltä olevien) kanssa, ilman että syntyy soppaa tai sotaa. Vai voimmeko? Osaammeko?

Itse henkilökohtaisesti olen aseita vastaan. Niiden myyntiä ja aselupien myöntämistä pitäisi kiristää ja tarkentaa. Aseiden ja ammuksien säilytystä sääteleviä lakeja myös. Aseiden salakuljetus EU:n ulkopuolisista maista EU maihin pitäisi olla vaikeampaa. Metästykseen käytettäviä aseita ei pitäisi voida säilyttää omassa kodissa. Siinä tabou'a kerrassaan.

Mitäs mieltä olet itse.

Pieni talo pellolla

Siitä lähtien kun ryhdyin omakotitalossa asujaksi, en ole nähnyt montaa päivää ilman rakentelua, fiksaamista tai siistimistä. Kun yksi nurkka on kunnossa, alkaa toinen repsottaa. Talo on ikuisuusprojekti. Sen kunnossapito on enemmän uskon kuin haluamisen ja voimavarojen asia. Silkkaa hulluutta, jos minulta kysytään.

Haaveiletko puutarhurin ammatista?

Kaunis kesäpäivä. Viikonloppu. Mitä tehdään? Lähdetäänkö biitsille? (kyllä, Normandiassa on biitsejä, on eri asia halutaanko niillä käyskennellä.) Non, me ei lähdetä mihinkään, koska nyt kun paistaa, on hyvä ilma hoitaa puutarhaa. Nurmi pitää leikata (tai hankkia pari lehmää se tekemään), pensasaita rehottaa, tuo keskelle pihaa kuollut puu olisi sahattava polttopuiksi, polttopuut voisi kantaa puuvajaan, kukat kaipaavat kastelua, puutarhatuolit voisi maalata....puuhaa riittää.

Vietän enemmän aikaa pihan siistinä pitämiseen kuin siitä nauttimiseen. Ja loppujen lopuksi olen liian tyytyväinen, kun syksy ja talvi saapuvat ja minun ei tarvitse enää kyykkiä kukkapenkissä rikkaruohoja tappamassa. Jääkin aikaa kodin parannusrakentelulle.

Vihaan niitä ihmisiä, jotka rakensivat taloni. He unohtivat mm. kylpyhuoneesta lämmityksen ja ilmastoinnin, minkä takia koko talo kärsii kosteudesta. Näin ollen minä tulen viettämään tulevan syksyn remonttireiskan vasempana kätenä. Tuntuu, etten muuta ole harrastanutkaan. Ehkä minusta vielä tulee Pro.

Maryn remontit:

Talo n° 1:

- ulkoseinien lämpöeristys
- kaikkien sisätilojen (keittiö, olkkari, makuuhuone, lastenhuone ja kylppäri) remontti seiniä kattoa ja lattiaa myöten

Talo n° 2:

- ulkoota: julkisivuremotti (uudet maalit kaikkiin seiniin), piha- ja ajotien sorat uusiksi, lämpöpumpun asennus 10 m:ä talosta, terassin laatoitus

- sisältä: lastenhuoneen lattia, katto ja seinät uusiksi, keittiöön keraaminen liesi kaasun sijaan (piti uusia koko keittiön sähkönjakelu...älkää kysykö), takan asennus, makuuhuoneen tapetit ja katto uusiksi x 2 (home sweet home kiitos viereisen kylppärin kosteusongelmien).

Tulevia työmaita: kylppäri uusiksi, vierashuone uusiksi, makuuhuone (3. kerran) uusiksi. Ainiin, ja ensi kesänä pitää viimeistellä terassiremppa (mihin meni jo koko tämä kesä) ja korjata puutarhavajan katto ja seinät ja ovi. Ison talon katto on myös korjausta vailla, mutta sen homman joudumme teettämään ihan oikealla katon korjaajalla.

Ja sitten saimme ajatuksen: mitä jos muuttaisimme asumaan kerrostaloon. Meillä kun on tuo elämäkin tässä elettävänä. Niin ja saisin ehkä vihdoin aloitettua sen fantasia-romaanin kirjoittamisenkin.

Tässä tärkein ja kokemuksen raakkuvalla rintaäänellä antamani neuvo kaikille niille, jotka haaveilevat kirjailijan urasta: älä koskaan osta taloa (Normandiasta)!

Huono kirja

Tähän ihan alkuun disclaimeri: Makuasioissa ei pitäisi ottaa muita, mutta ei myöskään itseään, vakavasti. Eli kun puhun huonosta kirjasta, tarkoitan huonolla omasta mielestäni huonoa, en sen enempää ja mielipidettäni ei sen takia tarvitse kenenkään ottaa vakavasti.

En pidä sian sisäelimistä valmistetuista makkaroista, vihreistä vaatteista enkä huonoista kirjoista. Valitettavasti joudun kuluttamaan näistä kolmesta viimeisen kokonaan, voidakseni todeta sen surkeaksi, vaikka suuri ääni päässäni kertoisi minulle jo ennen ensimmäisen sivun loppua: "Lopeta lukeminen. Tämä kirja on huono."

Mutta kun kirjaa on kehuttu. Se on palkittu ja siitä puhutaan joka puolella. Ja minä kun niin mielelläni uskon muita, toisinaan itseäni fiksumpia. Miksi sitten olen niin pettynyt? Sianelinmakkaran tiedän pahaksi ja sen takia en siihen koske. Vihreä pukee harvaa elegantisti, saatikka edes siedettävästi, se riippuu henkilön ihonväristä (omani on possunpunainen).

Ongelman ydin: mistä tietää etukäteen, että jokin kirja on itselle sopiva? Ettei joudu pettymään. Lukijat ovat erilaisia ja niin myös kirjailijat ja heidän kirjoittamansa kirjat. Miten sopiva kirja löytää sopivan lukijan? 

Jos kyseessä on tuttu kirjailija, voi lukija suurinpiirtein luottaa, että kyseinen tyyppi ehkä osaa kirjoittaa itselle sopivaa kirjallisuutta. Entäs sitten esikoiskirjailijat? Välillä on kiva hypätä suureen tuntemattomaan tai haistella uusia hajuja. Tai jos jokin aihe kiinnostaa, mutta siitä on kirjoittanut vain joku kirjailija x, jonka teoksiin ei lukija ole voinut ennen tutustua. Kirjan lukemiseen menee aikaa ja energiaa, joskus jopa rahaakin. Tuota kaikkea ei tee mieli haaskata.

Kuvioihin astuvat ne henkilöt ja tahot, jotka maailmassa suosittelevat lukijalle hyvää luettavaa. Kirjojen myyntiluvutkin auttavat toisinaan. Jos teosta on myyty miljoona kappaletta, ei se ehkä ole ihan sikasurkea. Tai sitten miljoonalla lukijalla on todella huono maku. Kehen luottaa? Palkintoraateihin. Nouh wayh.

Olen enimmäkseen viihdekirjallisuutta kuluttava lukija. Eli voin unohtaa kaikki suuret kirjallisuuspalkinnot. Viime vuosien Finlandia-palkitut ovat olleet silkkaa zorgoniittia minulle. En ymmärrä miten periaatteessa hyvin kirjoittava ihminen voi haluta kirjoittaa kirjan, missä ei tapahdu mitään, tai jonka kaikki tapahtumat sijoittuvat kirjan viimeiseen lukuun. Tiedän, olen vanhanaikainen ja pidän perinteisestä tarinakaaresta ja siitä, että kirjassa on juoni ylipäätään.

Onneksi maailmassa on kirjablogit. Nuo ihanaiset immeiset, jotka lukevat kirjoja puolestani ja kertovat ilmaiseksi mitä lukemastaan pitivät. He selittävät selkein sanoin mistä kirjassa on kyse ja kertovat ehkä jopa kenelle sitä suosittelevat (tai eivät suosittele). Ilman kirjablogeja olisin melkoisen eksyksissä kirjaviidakossa. Pelkkä takakansiteksti ei kerro lukijalle paljoa.

Mistä tällainen paasaus syntyi? Sain tarpeekseni huonoista kirjoista. Yöpöydälläni lojuu kolme tekelettä (on lojunut jo kuukauden päivät), joita en saa luettua. Yksi on tieteiskirjallisuuden uuden messiaan suitsutettu seikkailu, jonka suuruutta en ole ymmärtänyt. Kirja lähti kyytiin kirjakaupasta kesällä, kun minun piti häthätää löytää jotain luettavaa. Kirjailijan nimi oli jostain tuttu ja takakansiteksi lupasi maat ja taivaat, mutta kirja on tylsääkin tylsempi (700 sivua). Toinen kirja oli lahja. Sekin on tylsä, mutta sen on kirjoittanut tämän hetken suomalainen hittikirjailija, ja jos en lue yhtäkään hänen teostaan....se olisi kuin en olisi koskaan maistanut sitä sisäelinmakkaraa. "Jos et maista, niin mistä voit tietää, ettei se ole hyvää". Kolmannen olen melkein saanut luettua, mutta se oli hirvittävä pettymys. Halusin vartavasten lukea juuri sen kirjan, itse valitsemani. Ja pettymys on sitä karvaampi. Ymmärrän että Siperia on täynnä tyhjää, mutta onko siitä pitänyt kirjoittaa tyhjänpäiväinen tarina.

Noh, olen ollut puolivihoissani huonoista kirjoista ennenkin. Ja tehnyt niistä kirjasiiliä. Edes jotain hyötyä turhista opuksista. Ihan vain todistaakseni, etten ota kirjoja liian vakavasti. Seuraavaksi aion lukea silkkaa hömppää ja nauttia siitä.

Pyörteitä Normandian taivaalla

Uutisissa kerrottiin eilen, että Ranskaan oli iskenyt neljä tornadoa.

Jostain syystä olen aina mieltänyt varsinaiset tornadot Yhdysvaltojen keskilännen ongelmaksi. En ole osannut yhdistää niitä mielessäni Eurooppaan, tai ainakaan Ranskaan, mitenkään.

Eilisten iltauutisten jälkeen olen sen verran fiksumpi, että tiedän nyt asuvani tornado-alttiilla seudulla. Uutistenlukija oikein selosti, miten tornadolta parhaiten suojaudutaan: menemällä maan alle esim. kellariin, eikä missään nimessä yläkertaan! Olikohan uutisoinnissa kyse lööppäyksestä ja hysterianlietsonnasta? Miten lie, jotkuthan ottavat uutiset jumalan sanana.

Viime heinäkuussa olimme lomilla ja siten poissa kotoa, kun Normandiassa riehui useampi "tornado". Ihan kotikulmillakin kävi yksi ravistelemassa kattolaattoja ja mainoskylttejä. En nyt oikein tiedä miten näihin termeihin suhtautua, kun puhutaan trombeista, mini-tornadoista ja syöksyvirtauksista. Kyseessä on ilmamassojen lämpötilaeroihin liittyvä ilman liikkuminen nopeasti suuntaan tai toiseen, yleensä ukkosen yhteydessä. Ilmeisesti sääilmiö nimetäänkin helpoiten sen aiheuttamien tuhojen mukaan. Tornadosta aletaan puhua, kun tuhoa on tarpeeksi. Kuten vuonna 2008 Hautmont'ssa (sivuilla 7 ja 8 hyvin selkeät "ennen" ja "jälkeen" kuvat).

Meteo Normandien mukaan viime heinäkuun tornadot olivat ihan oikeita tornadoja, mutta voimakkuudeltaan heikkoja. Ilmeisesti suurin osa Ranskan tornadoista on juuri tuota 0-1 luokkaa, eli ei kovin kamala juttu. Mutta mikään ei ilmeisesti myöskään estä sitä, että pahempikin pyörre osuisi nurkille.

Ostimme talomme vuonna 2007. Ennen kauppoja kävin kaupungintalolla hakemassa kunnan kartan, josta näkyi maanalaisten onkaloiden (kalkkikiveä koko Normandia) esiintyminen tontilla. Tonttini kulmassa on parin neliömetrin "Risque de marnière".  Sen sijaan tulvariski on olematon (kylän läpi ei virtaa pientä söpöä puroa, joka tulviessaan saattaisi olla kaikkea muuta paitsi söpöä) ja talo ei ole toistaiseksi vajonnut maanalaiseen luolastoon. Pitäisikö tulevaisuudessa myös tutkia tornadojen ja ukkosten tutkimuslaitoksen (Observatoire Français des Tornades et des Orages Violents) sivustoja. Niiden mukaan Normandia kuuluu Ranskan tornado-kolkkiin. Pidin seutuamme luonnonolosuhteiltaan rauhallisena, joskin märkänä ja kosteana (ei metsäpalon vaaraa).

Ilmastonlämpeäminen, tuo päättäjille päänvaivaa aiheuttava rumasana (tosin nyt rahattomuus-kriisin vallitessa vähemmän), välkkyy siellä täällä viime vuosien sääolosuhteista kertovissa artikkeleissa. Johtuuko tornadojen yleistyminen ja voimistuminen siitä vai onko kyseessä vain tilastojen tulkintavirhe. Jätin pois kysymysmerkin, koska se ei ole mielestäni kysymys.

Normandian tarinaa (historian opus n°1)

Normandian historia. Siinäpä sanapari. Kuuluvat yhteen jo sanomattakin. Mistä aloittaa, kun tätä maankolkkaa on väritetty tapahtumilla, yleensä sotaisilla, kautta aikojen.

Hmmm, jospa aloittaisin siitä, kun tänne itse saavuin, olihan sekin jotain.

On aika sattuma, että minä pohjoisen tyttö, pellavapehkoinen, rantauduin Normandiaan. Siis juuri tänne enkä muualle. Oli toinen sattuma, että tapasin sukupuultaan vankasti Normandiaan juurtuneen miehen ja päätin jäädä tänne hänen kanssaan elämään. Se mikä on täysin ihmeellistä sen sijaan, on hänen sukunimensä, jonka minäkin jostain perinteisiin liittyvistä syistä otin omakseni. Vaihdoin lennossa oivan, perinteisen käsityöläisen ja hamasta historiasta periytyneen, oman nimeni toiseen. Sellaiseen, jota harva osaa selittää. Mieheni nimellä ei nimittäin ole mitään tekemistä varsinaisten ranskalaisten, vai pitäisikö sanoa frankkien, tai kelttien, tai ibeerien, tai germano-roomalaisten kanssa. Hänen nimensä on suoraan kytköksissä Normandian historiaan.

Lähde: Wikipedia

Viikingit, siis ne pohjoisesta, Norrista, tulleet seikkailijat, Norrmannit, saapuivat näille seuduille drakkar-veneillään muutama sata vuotta ajanlaskumme alun jälkeen. He nousivat Seineä pitkin aina Pariisiin asti, mutta asettuivat Ala- ja Ylä-Normandiaan, kummallekin puolen jokea. Ranskan kuningas ei halunnut heitä omille mailleen, mutta luovutti heille osan turhaa maankolkkaa rannikolta. Vastapalveluksena viikingit puolustivat maitaan muilta valloittajilta ja kiusantekijöiltä. Kaipa he ajan saatossa ryöstivät ja polttivat luostarin tai pari, ajan hengen mukaan. 

Mistä he sitten tulivat? Niin sanotut viikingit olivat enimmäkseen norjalaisia ja tanskalaisia. He tulivat tänne, kun omissa kylissä alkoi olla liikaa porukkaa ja liian vähän maata ja rikkauksia kaikkien jaettavaksi. Normandia oli heille oiva paikka ja tänne he jäivät. He omaksuivat paikallisen kielen, mutta painoivat siihen oman leimansa (varsinkin mereen ja kalastukseen liittyviin sanoihin). Suosittelen Gilles Mauger'n tutkielmaa, johon on listattu ranskan kielen sanoja, joilla on scandinaaviset juuret. Kuulostaako tutulta: nordi, sydri, estri ja vestri?

"Tout ce vocabulaire d’origine scandinave qui a envahi pratiquement tous les domaines de l’activité humaine du Moyen Âge montre bien que les Vikings, qui étaient de grands guerriers et des conquérants étaient aussi et peut-être avant tout des marins, des pêcheurs, des paysans et des commerçants apportant avec eux technologies et vocabulaire correspondant." (http://magene.pagesperso-orange.fr/secrets.html)

Kuuluisin Normandian viikingeistä oli Rollon (tai Göngu-Hrólfr), joka asettui Roueniin, vaihtoi uskontoa (hänet kastettiin poliittisista syistä) ja perusti vuosisatoja kestäneen Normandian herttuoiden dynastian. Hänen kuuluisin perillisensä lienee Vilhelm Valloittaja, joka vei muutakin kuin miekkansa Englantiin, mm. muutaman skandinaavista alkuperää olevan sanan.

Lähde: Wikipedia

Ja alla esimerkki siitä, miten sana on maiden ja mantujen kautta matkustanut sinne ja takaisin:

L’ “équipage”, “équiper”, l’“équipement”, l’“équipe” dérivent tous du même mot norrois “Skipa”, qui veut dire équipage. “Skipari”, l’homme d’équipage va donner l’“esquipre” en vieux normand. C’est aussi l’origine du mot “skipper” en Anglais, mot qui est récemment passé en Français (il aurait mieux fait de passer par le normand, nous aurion gagné du temps). (http://magene.pagesperso-orange.fr/secrets2.html)
 

Viikingit siis tulivat ja omaksuivat ja muokkasivat mukaisekseen. He eivät valloittaneet. He toivat mukanaan tietonsa ja taitonsa merenkäynnin, laivanrakennuksen ja myös viljelyn ja oikeusjärjestyksen osalta. He olivat oman aikansa EU-kansalaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä tulee mieheni nimeen, näyttäisi siltä, että hänen sukunsa on peräisin Tanskasta. Se on hyvin selvää itse asiassa. Jopa meidät vihkinyt suomalainen pappi huomasi yhteyden. Tässä kun on tämä Danne ja sitten siihen liittyvä By (kylä) (-lainen) tai jotain. Ympäri mentiin ja yhteen tultiin. Samaa pohjolaisten heimoa yhtä kaikki. Sukututkija oli päättänyt, että nimi on peräisin Jerseyn saarelta. Oh ho! Mutta toisaalta, miksei. Jos viikingit aikanaan tulivat Normandiaan vesiteitse...kävivät he ehkä rannikkoa koristavilla parilla hassulla saarella ensin. Ken tietää, mutta tarinankertoja minussa on hyvin inspiroitunut.

 

Ajateltavaa ja ihailtavaa

Blogistanialaisuuteni ei onneksi rajoitu vain tähän omaan näperrykseen vaan pidän oikeutenani esitellä teille, jotka parat ette ole itse vielä löytäneet, pari mukavaa blogia:

Mollamarin Anna-Mari on näppärä käsistään ja tekee mielikuvitusta hiveleviä keiju ym. teoksia. Jos kirjoitat fantasiaa, suosittelen blogia vaikka inspiraation lähteenä. Ihailen varsinkin hänen varsojaan.

Jos aivoillasi ei ole ollut juuri tänään järin montaa järisyttävää aatetta työstettävänään, tai jos olet muuten vain mietteliäisyyttä vailla, suosittelen Anninan Tietoista läsnäoloa. Blogissa esitellään erilaista olemista, asioiden ja tekemisten jotenkin paremmin hoitamista. En nyt väitä, että heti alkuun kaiken ymmärtäisin, mutta pidän erityisesti Anninan suosituksesta viettää viikonloppuisin enemmän aamuja sängyssä löhöillen. Tai tämänhän minä olenkin jo sisäistänyt.

Sitten sivu erityisesti painontarkkailijoille: Laske painosi muissa maailmoissa on oiva tapa ottaa etäisyyttä maan pinnalla vallitsevaan painovoimaan. Kaikki on suhteellista. Hyvää tarkkailua!

Pölöpö-haaste

Inspis ja kirjoitusinto ovat vielä lomilla. Kesää hallinnut hiljaisuus kantautuu syksyyn asti. Taidan olla yhä kässärin viimeisen editointikierroksen pauloissa, traumoissa tai jotain sinne päin. Kiitos Calendulan minulla on jotain postattavaa. En ole tainnut koskaan pitää varsinaista puhetta, minkään sorttista. Sellaista missä kohteliaasti kiitellään kaikesta mahdollisesta kaikkia mahdollisia. Mutta tässä se ensimmäinen:

Hyvät immeiset,

Kiitos, että olette täällä tänään läsnä (n°1)
ja kiitos, että jaksatte kuunnella minua hetken (n°2).
Olen kiitollinen myös siitä, että tänään sataa (n°3), koska minun ei tarvitse kastella kukkia illalla. Haluaisin myös kiittää itseäni (n°4), koska osaan kirjoittaa ytimekkäästi ja sain käsikirjoituksen mahtumaan kuoreen, jonka olin sille varannut sen suureen kirjain kustantamoon lähettämistä varten.
Sen sijaan haukun tekstinkäsittelytaitoni, koska vielä viime hetkellä korjasin saatekirjeestä kolme kirkuvan punaista lapsusta,
mutta kiitän maanista tarkasta-vielä-kerran -minääni siitä, että tarkastin kirjeen vielä kerran (n°5).

Kohotan tämän vesipullon ("puhelin soi"), anteeksi hetki...

...vesitän tämän kohopullon teille, meille ja minulle ja kiitos vielä kerran.

Ei sen vaikeampaa:
1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

Seuraavat haastetut:

Friolandian Eveliina  ja lempiblondimme Mle Fromage.